Risto Isomäki: Kurganin varjot

Kuva/kansi: Tammi/J.Patrikainen

Risto Isomäki on vanha lempparini, joten hänen kirjansa todennäköisesti tulevat aina luettua. Jossain vaiheessa. Tällä kertaa piti oikein kiirehtiä, sillä Kurganin varjoja esiteltiin kirjamessuilla niin houkuttelevasti, että kävin saman tien ostamassa oman kappaleeni.

Tällä kertaa Isomäki liikkuu Mustanmeren rantamilla ja arkeologisilla kaivauksilla. Meribiologi Irina (kuvankaunis, totta kai) ja hänen sympaattinen miehensä Alex (tutkii kurganeja) kohtaavat pitkän eron jälkeen. Irina joutuu kuitenkin lähtemään, sillä hänen merentutkijakollegansa Juri on havainnut jotain hälyttävää... ja siitä alkaakin sitten vallan mainion (ja äärimmäisen pelottavan) ekokatastrofin selvittely.

Täytyy sanoa, että ihailen Isomäen kykyä punoa faktaa ja fiktiota yhteen, ja hänen taitoaan kertoa vetävä tarina. Okei, hahmot ovat vähän kaksiulotteisia, ja rakkauden kuvauksessa on enemmän melodraamaa kuin aitoa tunnetta, mutta tarina vetää kuin vanhanaikainen junan vessa. Kirjaa ei oikein malttaisi laskea kädestään.

Myös kansantalouteen ja poliittiseen päätöksentekoon puututaan välillä piikikkäästi. Tässä Juri ihmettelee, mikseivät merentutkimusalukset olekaan polttoainerahojen loputtua käytössä.

- Kasvua? Mitä kasvua se nyt on, jos emme voi enää käyttää omia aluksiamme siihen tarkoitukseen, jota varten ne on rakennettu?
- BKT:n kannalta ei ole niin väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, huokaisi Rodženko. - Väliä on vain sillä, mitä kirjataan tilastoihin. Kun valtio laskuttaa meiltä vuokria, se ansaitsee tuloja, ja tämä voidaan kirjata bruttokansantuotteen kasvuksi. [--]
- Mutta valtiohan joutuu maksamaan saman summan avustuksena meille, intti Juri.
- Niin. Siksi valtio on viime vuosina kasvattanut meille maksamiaan avustuksia. Tällöin se voi laskuttaa meiltä suurempia vuokria ja BKT kasvaa enemmän. (s. 56)

Tykkäsin täysillä. Mikään ei voita kunnon katastrofia.

Risto Isomäki (2014). Kurganin varjot. Tammi. 978-951-31-8019-5.

Arvioita:
Pentti Stranius Savon Sanomissa ei oikein uskonut rakkaustarinaan hänkään.
Mikko Kirjavinkeissä piti katastrofia sen verran uskottavana, että herkemmät saattavat pelästyä.
Mummo matkalla -blogissa henkilökuvauksen ohuus pantiin merkille.

Miina Supinen: Säde

Kuva: WSOY

Jokunen vuosi sitten tykkäsin kovasti Miina Supisen Apatosauruksen maasta ja esikoisromaani Liha tottelee kuria oli sekin hykerryttävä tapaus. Säde, Supisen toinen romaani, aiheutti melkoisia ennakkoväristyksiä sisuskaluissani.

Säde on kirjan nimihahmo ja nimensä mukainen: kaunis nuori nainen, joka tuntuu hohtavan omaa valoaan, ainakin monien miesten silmissä. Mutta Säde hakee vielä paikkaansa maailmassa. Mihin voi uskoa kun kodin perintönä on ankara ateismi - kelpaisiko kotimainen metsäkultti? Ketä voisi rakastaa kun tarjolla on vain keskinkertaisia vaihtoehtoja - opiskelijoita jahtaava professori ja viestintärajoitteinen nörtti? Mitä pitäisi tehdä kun kasvaa isoksi - arkeologian opiskelija ei kai saisi rikkoa ruukkuja?

Kirjana Säde on yllätyksellinen ja helppo luettava. Siinä on samanlaista viehkoa sekavuutta kuin Lihassakin, mutta rehellisesti sanottuna pidin aiemmista enemmän. Säde on juonellisesti viimeistellympi ja eheämpi; silti se jotenkin jätti vähän tyhjän fiiliksen. Liikaa odotuksia varmaan. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä Supiselta, olisin luullakseni, noh, en ehkä ihan villinä ilosta laulaa lurittanut mutta kenties vähän säveltä tapaillut. Nyt odotukset tekivät lukukokemuksesta pliisumman kuin se muuten olisi ollut. Absurdia ja kiehtovaa mutta ei niin absurdia ja kiehtovaa kuin toivoin.

Teemat sinänsä ovat kiinnostavia ja Säteessä hahmona on tiettyä tenhoa. Hän tekee ja toimii ja vaikuttaa, eikä vaikutus ole aina sitä perinteistä naisen kosketusta. Ei voi olla pitämättä naishahmosta, joka osaa nylkeä jäniksen. Mietin ohimennen voisiko hänessä nähdä sukupolvisymboliikkaa: siinä missä edeltävä sukupolvi on opetellut hakemaan omaa nautintoaan ja uskomaan varmoihin totuuksiin, seuraava on vain rehellisesti ja reippaasti eksyksissä. Njaah... Joka tapauksessa Säde ja hänen nörttinsä Antti ovat molemmat kiinnostavalla tavalla rajoittuneita.

Hienoa tässä kirjassa on aiemmistakin tuttu aito Supisen fiilis detaljeissa. Niin kuin vaikka tässä:

"Mitä uhrikalliolla on?" Ripa kysyi. "Tiedätkö sinä jo?"
[--] "Siellä on varmasti portti aliseen. Siellä on voinut olla umpilampi, saivo. Niiden pohjassa on reikä maailmaan, joka on niin kuin tämä muta toisinpäin", Ripa sanoi.
"Minusta kyllä tuntuu", keskeytti Säde, "että siellä on ufo, jossa on Kekkonen." (s. 177)

Kun ei ole enää Kekkosta, pitää vaan yrittää itse kunkin keksiä mitä tehdä.

Miina Supinen (2013). Säde. WSOY.  978-951-0-39962-0.

Arvioita:
Morre viihtyi loistavasti
Lumiomena totesi sujuvaksi ja sekavaksi
Kirjasfäärin Taika löysi nokkelan pinnan alta salaviisautta.

Haudankaivaja

Työmatka-ajot äänikirjojen parissa jatkuvat. Viimeksi kun kaivelin näitä kirjastostani, ei tuntunut löytyvän kerta kaikkiaan mitään. Lopulta nappasin Anna Janssonin Haudankaivajan, sillä ruotsalainen dekkari on harvoin ollut sikahuono.

Haudankaivaja ei ole poikkeus. Alkuun juttu näytti lähtevän hieman hitaasti liikkeelle, mutta viimeinen kolmannes kiersi taitavasti kaikki langanpäät yhdeksi köydeksi. Pienessä Roman kaupungissa Gotlannissa näyttää olevan oikea murhien sarja meneillään. Onko kaikessa kyse Fridan miesvainajan argeologisista harrastuksista? Miksi hänen talonsa poltetaan ja kenen lapsen Frida oikein kaivaa haudastaan? Lopulta murhaa selvittää poliisien ohella myös tarmokas amatöörikaksikko.

Myönnän empimättä että loppuratkaisu tuli yllätyksenä, sieluni silmin näin ihan toisen murhaajan pahojaan tekemässä. Jansson käsitteli tässä myös kiinnostavasti nuoruuden ja vanhuuden erilaisia elämäntilanteita. Lisäksi jonkinlaiseksi taustateemaksi nousi muutos. Mikään ei ole ihan vakaata, eivät ihmiset eivätkä faktat. 

Kokonaisuudelle voi kaikkiaan nostaa peukut pystyyn. Parin ensimmäisen levyn ajan tarina vielä haki uomaansa, mutta sitten kun pääsin tutustumaan tarmokkaaseen Fridaan lähemmin, innostuin Haudankaivajaankin. (Frida tuo mieleen isomummoni, samanlainen tyyni mutta topakka asenne! Mummot on rautaa.) Kirjastosta lainaamassani paketissa oli muuten 11 levyä; Gummerus on näemmä tuottanut myöhemmin samasta kirjasta 7 levyn version. Edistys edistyy.

Ainoa pidempi miinus on annettava siitä, että tämän kirjan kohdalla oli välillä vaikea pysyä hahmojen puhuessa selvillä puhujasta. Kaija Kärkisen rauhallinen ääni sopi kyllä kirjaan, mutta kun kirjailja ei ole sirotellut joukkoon riittävää määrää kiinnikkeitä (Maria sanoi, tuhahti Frida ja niin edelleen), tarvittaisiin lukijalta ylimääräistä ponnistusta.

Tai sitten en vain keskittynyt tarpeeksi. Hyvä liikenneturvallisuutta ajatellen, ehkä! Sen verran jäi kuitenkin hampaankoloon, että saatan hankkia ihan itse luettavaksi jonkin Janssonin dekkarin: katson onko paperilta luettaessa samaa hahmotusongelmaa. Ja näen miten Maria Wernin yksityiselämän kuviot kehittyvät.

Anna Jansson (2009). Haudankaivaja. Gummeruksen äänikirja. Lukija Kaija Kärkinen.

Arvioita:
Pertti Ehrnroth Keskisuomalaisessa
Mari Viertola Turun Sanomissa

Echo

Jack McDevittin Echo on odottanut lukuvuoroa iät ja ajat, ja nyt kävin siihen vihdoin käsiksi. Kirja on ehdolla Nebula-palkinnon saajaksi. Tuskin sentään käyn koko ehdokaslistaa läpi, mutta kaksi tai kolme romaanien kategoriasta on tarkoitus lukea ennen toukokuun palkintogaalaa; Okoraforin Who Fears Death on jo ostettunakin.

No, Echo oli joka tapauksessa hankittuna jo valmiiksi; olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Jack McDevittin kirjoista, ja etenkin Alex Benedict -seikkailut ovat hyvää tavaraa. Alex on tulevaisuuden antiikkikauppias ja uskalias seikkailija, joka bisnestä tehdessään päätyy aina kaivelemaan myös yhteisönsä ja ihmisyyden varjopuolta.

Tässä uusimmassa Alex ei ole ihan parhaimmillaan - lempparini on edelleen A Talent for War, jossa Alex on itse kertojana - mutta peruslupaus maailmankaikkeutta halkovasta ja yllättävästäkin mysteerijutusta pitää. Echon tapauksessa Alexin ja hänen pilottinsa Chasen ongelmat alkavat viattoman oloisesta kivisen puutarhakoristeen etsinnästä. Paasi katoaa tavalla, joka pakottaa uskomaan sillä olevan suurempaakin merkitystä; herää epäilys, että kivi todistaa salatusta kohtaamisesta muukalaisten kanssa. Ei varmaan spoilaa keneltäkään kirjaa kohtuuttomasti, jos paljastan että totuus on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä luulisi, tai vielä toisellakaan. Alex ja Chase löytävät tosiaan menneisyydestä kohtaamisen, jonka kaiut yltävät nykyiseen ja tulevaankin. Jälleen kerran ollaan silmäkkäin enemmmän ihmisen kuin muukalaisten raadollisuuden kanssa.

Rakenteeltaan Echo on hyvin tyypillistä McDevittiä: prologi menneestä, sitten kronologista aarteenetsintää. Kertoja on Chase, kuten muutamassa edellisessäkin Alex-kirjassa. Lukijana on helppo nauttia älypelistä, jossa nokkela Alexkin saa muutaman kerran nenilleen yrittäessään paljastaa menneet salat. Myös päähenkilöiden moraaliset dilemmat on tuotu kuvaan taitavasti, turhia liioittelematta. Lievää epätasaisuutta kirjassa silti on. Vaikka ei voi sanoa alun junnaavan paikoillaan, tarina tuntuu oikeastaan syttyvän lentoon vasta kun kaksikko pääsee jäljille ja avaruuteen vanhan kunnon Belle-Marien kanssa. Loppuosa eteneekin tiukemmalla rytmillä ja viimeinen luku on ehtaa kamaa: lakonista, illuusiotonta, kutkuttavaa.

Kielen tai tyylin puolesta Echo ei erityisemmin valloita, mutta Chasen ja Alexin sanailut - tai ehkä paremminkin sanomatta jättämiset - tuovat pientä kirpakkaa maustetta tekstiin. Muut kaksikolle tärkeät henkilöt jäävätkin vähän etäisiksi; en usko että Echo ei olisi kärsinyt tippaakaan vaikka Chasen poikaystävä ja Alexin tyttöystävä olisi jätetty kuvioista kokonaan.

Sen sijaan tekoälyt olivat jälleen kiinnostavia, kuten Jack tässä:

I spent a fair amount of time on the bridge, talking to Jack. I told him about Rachel, and how I'd bailed out on Alex, and how I hated my life. I don't think I realized how gloomy I'd gotten until I finally broke down and had those conversations with the AI. He listened and didn't launch into a series of reassurances the way a human would have. AIs are designed to reflect reality, as least as they see it.

"I've never understood the concept of guilt," he said, when I'd finished. "On a superficial level, of course. Do good and avoid evil, and pay a psychological price if you fail to comply. That is simple enough. The problem is that we are really talking about intent. There is no other way to define evil. But sometimes people inadvertently cause damage to others. Sometimes it can't be helped, and one must choose the lesser of evils. In any case, the fault may result from negligence; it may result from positive action; it may result from indecision. In all of these cases, regardless of intent, the human guilt complex may be expected to cut in." 

"Okay."

"It's your conditioning, Chase. You have to get past that. (--) (s. 194-195)

Moni pääsee ehdollistumisensa yli turhankin helpolla, jotkut eivät koskaan. Siitä kertoo Echo. Vaikka hyperavaruudet ja antipainovoimat ovat tärkeitä mahdollistajia, tämä genre-kirja kuvaa pohjimmiltaan inhimillisiä kysymyksiä.

Pahus, tämän myötä huomasin, että minulta on jäänyt yksi Alex Benedict -kirja väliin: The Devil's Eye. Täytyypä käydä lisäämässä Amazonin listaan.)

Jack McDevitt (2010). Echo. New York: Ace Books.

Arvioita:
Russell Letson Locus online:ssa
Harriet Klausner Alternative World:ssa