Täydellinen paisti ja hieno kirjakerho

Kuva/kansi: Teos/Jussi Karjalainen

Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskisan, joten Pieni esikoiskirjakerho lähetti sen meille kerholaisille kotiin. Hyvä juttu. Taas kerho tekee juuri sitä mitä siltä odotinkin: pitää minua ajan tasalla suomalaisesta kirjasta ja pakottaa ajoittain mukavuusalueen ulkopuolelle. Yhden päivän romaani, joka kertoo ruoanlaitosta? Ööö... ei hyppäisi ihan ensimmäisenä kirjakaupasta matkaan, mutta nytpä tuli tähänkin tartuttua.

Suurenmoista lukunautintoa en tästä kirjasta saanut. Taskisen Paisti on taas kerran erinomainen ja selvästi hieno kirja, josta en juuri nauttinut. Jummi. Tunnen itseni ihan antikriitikoksi, kun jatkuvasti käy näin näiden voittajien kanssa; viime vuoden esikoisvoittajaahan en saanut edes luettua loppuun.

Paisti kertoo Itävallassa asuvan suomalaisen Tarun vaikeasta päivästä. Hän odottaa avomiehensä kanssa vieraaksi miehen sukulaisia. Aikomuksena on tehdä vaikutus tarjoamalla täydellinen sianpaisti, itävaltalainen perinneruoka. Mutta reseptit ovat vaikeaselkoisia, ajatukset harhailevat, naapurin eläkkeellä oleva rouvakaan ei ole niin avulias kuin voisi, eivätkä Tarun visiot täydellisistä kutsuista ihan natsaa anopin tai kälyn käsityksiin.

Paisti ei kuitenkaan ole mikään perhedraama, eikä minusta oikeastaan edes ihmissuhdekertomus. Paremminkin tämä on klaustrofobinen ja ahdas tarina ulkopuolisuudesta. Sellaisena Paisti toimii. Taru tuntuu olevan hukassa omassa elämäntilanteessaan, mutta ongelmat projisoidaan minän ulkopuolelle. Päähenkilön sekavuus ja vieraus omalle itselleen rasittaa. Tarun haparoinnissa on tyylittelyn tuntua. On kuin Taskinen seuraisi omaa reseptiään ja tekisi sen täydellisesti; spontaani fiilis jäi ainakin minulta puuttumaan tätä lukiessa.

Kerronta on ovelampaa kuin ensisilmäykseltä näyttää, ja jonkinasteista löytämisen iloa Paistin kanssa kyllä saa. Taskinen on kääntänyt ja kaulinnut ja taiteillut taikinaansa yllätyksiä. Teksti on sellaista kuin tajunnanvirtaromaaneissa yleensäkin, yhtä aikaa tiivistä ja puokkoilevaa. Jos vertaan aiemmin tänä vuonna lukemaani Melomiseen, Paisti on kuitenkin jollain tavoin synkempi ja rasittavampi luettava. Eivätpä nämä yhden päivän tajuntaromaanit yleensäkään huumoria pursua, mutta Paisti tuntui raskassoutuiselta.

Jotenkin tuli jatkuvasti tunne, että tässä pitäisi hymyilyttää, naurattaa, kihertää ihan kippurassa... mutta ei vain naurattanut. Paisti hukassa? Hahaa. Naureskelemisen sijasta minä vain mietin otsa rypyssä, että pitäisi nauraa.

Höh. Ehkä Paistin tyyli ei vain istunut minun huumorintajuuni tai sitten en vain riittävästi osannut eläytyä päähenkilöön. Jäin ulkopuolisen tarinasta ulos.

"Seis!" 

Itävaltalainen tuli minua eteiseen vastaan. Palo? Vesivahinko? Jokin eläin? Luotin Itävaltalaiseen hätätapauksissa. Kyseessä saattaisi olla hätätapaus. Kaasua? Vuotava hella? Hätätapauksissa ei kannattanut kysellä vaan toimia, kyseleminen oli hätätapauksissa ärsyttävää, turhaa ja typerää. Kuka olisi uskonut, tulirokkokin on ilmoitettava terveysviranomaisille, jotta he sitten voivat tehdä sen mitä heidän sopimuksen mukaan oli tehtävä. Kaikki ensiapuoppaat olivat täynnä hyviä ohjeita, joita ei saanut noudattaa, mikäli niitä ei ollut harjoitellut. Eli mitä? Saiko vai eikö saanut? Pitikö vai eikö pitänyt? Jokaisen ensiapuoppaan, niidenkin jotka seisoivat meidän kirjahyllyssämme, alussa lukee, että ei saa tekohengittää, ellei ole oppinut sitä. Että voi aiheuttaa paljon vahinkoa, jos tekohengittää eikä osaa sitä. [--] (s. 31)

Lopuksi vielä pari sanaa PEKK:stä, ensimmäisen kirjakerhovuoden kunniaksi. Tähän mennessä kerhon kautta on tullut kahdeksan kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Musta timantti ja Lihakuu), kaksi tiivistä tajunnanvirtakirjaa (Täydellinen paisti ja Melominen), kaksi trilleriä (Koiruohon kaupunki ja Vilpittömästi sinun) ja kaksi historiallisista konteksteista ammentavaa merentuoksuista romaania isyyskierteellä (Hylky ja Verkko). Hih, mitenkäs nämä nyt näin pareittain osuivatkin?

Kirjat ovat olleet kokonaisuutena katsoen positiivinen yllätys; esikoisuus ei ole mitenkään läpitunkeva piirre näissä teoksissa. Melkein kaikista pidin, vaikka en itse niitä valinnutkaan, ja tunnustan tason kovaksi niissäkin, jotka eivät minuun sattuneet kolahtamaan. Suomalaisen kirjan laadussa ei selvästikään ole mitään häpeiltävää! PEKK:n jäsenetuna välittämät esikoiskirjailjoiden saatekirjeet ovat nekin olleet kiinnostava mauste.

Kirjakerhoon liittyessäni ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Hyvin toimii, katson toisenkin.

Satu Taskinen (2011). Täydellinen paisti. Teos. ISBN 978-951-851-381-3.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Karoliina Kirjavassa kamarissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa
Leena Lumi blogissaan

North and South

Elizabeth Gaskell. William J. Thomsonin miniatyyri; Wikipediasta.

Olisi hullua lähteä kirjamessuille kirja kourassa - mutta menomatkallakin pitää olla jotain luettavaa! Onneksi on iPad, ei tunnu yhtään hassulta raahata sitä mukana, ja sen sisuksiin on tähän mennessä jo tallentunut kohtuullinen varasto luettavaa.

Yksi e-kirja oli jo valmiiksi keskenkin... ja niin päädyin viettämään messumatkani Pohjois-Englannissa, Miltonin tehdaskaupungissa, rouva Gaskellin North and South -romaanin pauloissa.

Junalla pohjoisesta etelään ja takaisin kolkuttelu sopikin loistavasti juuri tämän kirjan lukemiseen. North and South kertoo Margaret Halesta, pastorin tyttärestä, joka isänsä omantunnonkriisin tähden päätyy etelän pikkukylän eliittiroolista kuhisevaan pohjoiseen tehdaskaupunkiin, jossa hänen arvojaan tai sivistystään ei juuri kunnioiteta. Monipolvinen tarina on alunperin julkaistu 22-osaisena jatkokertomuksena, tietää Wikipedia. Jonkinlaista haparointia tarinan etenemisessä onkin nähtävissä paikka paikoin. Syynä voi hyvin olla sarjaformaatista juontuva juonenkuljetus, tai sitten Gaskellin into yhteiskunnan kehittämiseen on houkutellut hänet turhan pitkille harharetkille tehdasväestön pariin. Myös kielellisesti tämä ajoittain viktoriaanista pohjoisen teollisuusväestön murretta käyttävä romaani oli haastavampaa tekstiä kuin aiemmin lukemani Gaskellin kirjat.

Pienistä kielitakkuiluista huolimatta upposin kirjaan loppujen lopuksi perinpohjaisesti. Margaretin, häneen rakastuvan tehtailijan ja monen sivuhahmonkin henkilökuva on tässä nimittäin piirretty niin hienosti että moista harvoin näkee. Ei tarvitse olla viktoriaanisen moraalin tai edes viktoriaanisen yhteiskunnan tuntija arvostaakseen näiden ihmisten eettisiä ja sosiaalisia dilemmoja. Etenkin Margaretin, Thorntonin ja Thorntonin äidin persoonat elävät romaanin sivuilla niin kirkkaina, että heitä ymmärtää hyvin, 150 vuoden  kuilusta huolimatta. Mikä anoppikokelas Margaretilla rouva Thorntonissa onkaan! Aikalaiseensa Dickensiin verrattuna Gaskell luo psykologisesti monisyisiä ihmisiä ja etenkin naisia.

(Tiedän, tiedän, kyllähän Dickensilläkin on vahva psykologinen ote monissa romaaneissaan, mutta hänen tekstiensä runsauteen yksittäiset henkilöt jotenkin hukkuvat helpommin. Kun jokaikinen pienikin sivuhahmo on niin valtavan persoonallinen, ei päähenkilöihin osaa keskittyä rauhassa!)

Margaretin kasvu tämän romaanin mittaan on minusta yhtä vakuuttavaa kuin Elizabeth Bennettin muutos Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Kas tässä alkupuolen Margaret:

"Don't call the Milton manufacturers tradesmen, Margaret," said her father. "They are very different." 

"Are they? I apply the word to all who have something tangible to sell; but if you think the term is not correct, papa, I won't use it. But, oh mamma! speaking of vulgarity and commonness, you must prepare yourself for our drawing-room paper. Pink and blue roses, with yellow leaves! And such a heavy cornice round the room!" (loc. 960/6903)

Muutamaa vuotta myöhemmin Margaret on jo jotain aivan muuta; hänen ja Thorntonin hahmot tekevät tästä kirjasta kokemuksen. North and South ei tosin ole likimainkaan yhtä hilpeä tai tasapainoinen kuin mainitsemani Austenin teos, eikä edes yhtä kujeellinen tai lämmin kuin Cranford. Tietystä vakavuudestaan huolimatta North and South viehätti. Oikeastaan tarinan tummaa virettä ei juuri huomaa ennen kuin loppupuolella, kun tarinan harvat kepeät henkilöt saavat enemmän tilaa. Heidän hullunkurisuutensa paljastaa muun kaartin totisuuden.

Ärsyttävämpää sen sijaan on North and Southin vahva yhteiskunnallinen maku, jolla on myös uskonnollinen mausteensa. Lisäksi, Cranfordiin verrattuna, miljöön kuvaus oli tässä turhankin osoittelevaa, sillä etelän ja pohjoisen vastakkainasettelu saa lähes eeppisiä sävyjä. Pohjoisen "teutoninen" ja raaka elinvoimaisuus, etelän dekadentti pysähtyneisyys; tuleva ja mennyt etsivät toisiaan kirjan nykyisyydessä päätyen varsin symboliseen ratkaisuun.

Hm.... mitä enemmän tuota juonta ajattelen, sitä enemmän siinä on kaikenlaisia ulottuvuuksia. Voi olla, että vaikka Cranford oli monessa mielessä mukavampi kirja lukea, tämä on se joka jää mieleen.

Elizabeth Gaskell (2003, alkuperäinen 1854-1855). North and South. Project Gutenberg eBook.

Säädyllinen murhenäytelmä

Tämä Helvi Hämäläisen kuulu klassikko on niitä ikuisia 'pitäisi lukea' -kirjojani, ja nyt se on luettu. Kannet kiinni paukautettuani paistattelen paitsi aikaansaamisen tyydyksessä myös siinä hiljaisessa ilossa, jota tuottaa tasapainoinen, vaativa ja loppuun asti kantava teos.

Huh ja puh! Tämän kirjan lukeminen on ollut työläämpää kuin minkään kirjan pitkään aikaan. Myönnän, että Murhenäytelmä palkitsee loppujen lopuksi... mutta luulen, että ilman 101 naisten kirjan listaa olisin luovuttanut ja jättänyt sikseen, niin keskittynyttä lukemista Murhenäytelmä minulta vaati. Hetken epäilin, että tässä on nyt käsillä suomalainen, kauniiseen kieleen naamioituva särmätön ihmissuhderomaani - mutta ei, särmättömyydestä Murhenäytelmää ei voi syyttää, vaikka ihmissuhderomaanikin tämä on.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo kahden sivistyneistöperheen elämästä vuosina 1938 ja 1939. Tohtori ja hänen Elisabet-vaimonsa, tohtorin sisar Naima ja tämän entinen mies Artur vanhan äitinsä kanssa muodostavat piirin, jonka elämää Hämäläinen tutkii patologin tarkkuudella. Mikroskooppisen pienet poikkileikkaukset hetkistä, joissa tomu kimaltaa auringon valaisemissa huoneissa, sävähdyttävät ja ärsyttävät. Murhenäytelmä tosiaan tapahtuu, mutta sekin on esteettinen, säädyllinen, hillitty. Mehukkainkin, väkevinkin emootio purkautuu paperille hienoina piirtoina, ohuina siivuina, lehmuksentuoksuisen teen kera.

Vain kauneus on sallittua. Ruma on sietämätöntä, loukkaavaa. Ja samalla rumuus on tulkinnasta kiinni. Hyvää makua voi osoittaa niin monella tavalla. Hyvän maun rajat kulkevat sukuperintönä, niiden sijaintia uuden ajan ja uusien tunteiden maastossa kartoitetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin Elisabetin ja hänen miehensä näkemysten välillä on juopa. Näennäisestä sielujen kosketuksesta huolimatta on näiltä kahdelta jäänyt huomaamatta perinpohjainen ero: Elisabetin ura on hänen perheensä elämäntapa, tohtori ammentaa myös erillisestä, ammatillisesta lähteestä. Naima taas potee rakkauden kauneutta, Artur kauneuden rakkautta. Arturin äitivanhus tekee jo pesäeroa elämään, mutta ottaa silti huvinsa niin kauan kuin voi.

Kaikkien tragedia on erilainen; Murhenäytelmässä niitä yhdistää mahdottoman kaipuu ja tietty kokemisen ulkoisuus. Hämäläisen kuvauksessa syvinkin tuska muuttuu sietämättömän kauniiksi.

Ruusu, jonka terä oli jo hiukan kuihtunut, levitti huoneen hiljaiseen ilmaan kuivunutta, makeaa tuoksuaan. Huilu, jonka läpiin auringonsäteet olivat ryömineet kuin kimalaiset, oli kuumentuntut ja makasi äänettömänä odottaen soittajaa. Pianon kiiltävällä kannella surisi kärpänen. Viereisessä huoneessa oli hiljaista, mutta äkkiä sieltä tunkeutui tuohon medenkarvaiseen ilmaan, jossa leijailivat kuivuneen ruusun tuoksu ja auringossa lepäävän, hiljaisen huilun puhaltamattomat säveleet, pitkä epätoivon äännähdys, raskas, omituinen kuin jonkin oudon linnun huuto. Se ei ollut ihmishuulilta, vaan toivottomasta, katuvasta sydämestä kohonnut intohimoinen voihkaisu. 

Se värisi hiljaisessa ilmassa kuin haavoittunut, putoava lintu. (s. 323)

Tuosta lukunäytteestä makuani tunteavat ymmärtävät, miksi lukeminen oli etenkin alkupuolella otsa hiessä puurtamista. Adjektiivit. Runsaus. Kielikuvien upottava hetteikkö. Syytänkin kirjaa paljosta teeskentelystä ja valheellisuudesta, jotka ovat hävittäneet, häväisseet ja heikontaneet elämää... sillä Hämäläisen runollinen, koukeroinen ja runsas tekstifiligraani tekee henkilöistä vaikeita hyväksyä. Heitä lähestyy kuin Yusupovin palatsia Pietarissa: hämmästellen sen röykeää ylenpalttisuutta, epäillen, voiko mikään noin koristeellinen kätkeä sisäänsä mitään aitoa. Niin perusteellinen, niin tyyliltelty, niin tekopyhästi hienovarainen on henkilöiden sisäinen maailma, ettei siihen helpolla uppoa.

Mutta. Näin armotonta ja häijynterävää elämäntapakuvausta harvoin näkee. Henkilöt piirtyvät esiin verkkaisesti, mutta he elävät ja hengittävät kirjassa kokonaisia, kammottavan tosina, johdonmukaisina typeryydessäänkin. Ja kun antautuu tekstin vietäväksi, kun hyväksyy sen vaatiman keskittyneen lukutavan, joutuu viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun tuskaisen etenemisen jälkeen olisin melkein halunnut olla hurmaantumatta tästä kirjasta... mutta näin vain kävi. Joskus vaivalloinen kirja on vaivan arvoinen.

Loppuun päästyäni en osaa kuvitella, miten tämän tarinan olisi voinut kertoa toisin. Näiden henkilöiden ajatuksista ei voisi kirjoittaa vähäeleisesti; heidän surunsa ja ilonsa eivät taipuisi niukkaan ilmaisuun. Säädyllisen murhenäytelmän teho ja voima syntyvät kielestä ja tarinasta yhdessä. Elisabetin, Taunon, Naimin ja Arturin persoonat ovat sidottuja omaan estetiikkaansa, kyvyttömiä kokemaan maailmaa sen ulkopuolella. Siinä heidän tragediansa kai piileekin. Elisabetin käytännönläheisin näkemys on samalla toimivin.

Suosittelen varauksetta kaikille, joita lukunäytteen kieli viehettää! Kertomusvetoisten lukijoidenkin käsiin tämä sopii... tietyin edellytyksin. Sisäänpääsy Murhenäytelmän näyttämölle oli ainakin minun lunastettava työllä; jos ei huvita, säästä sopivampaan aikaan!

Helvi Hämäläinen (1988, alkuperäinen 1941). Säädyllinen murhenäytelmä.  WSOY. ISBN 951-0-10676-3.

Arvioita:
Lauri Viljanen Hesarissa vuonna 1941
Timo Pankakoski Kiiltomadossa

Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Päivi Kannisto Kirjatohtori-blogissa

Vaitelias Jumala

Kuva/kansi: Gummerus/Liisa Holm

Iski dekkarinälkä: ehkä haluan unohtaa oikeat rikokset kuvitteellisia miettimällä. Onneksi tuli viikkoja sitten poimittua kirjastosta muutama Anna Jansson. Haudankaivajan jälkeen on Jansson on ollut lukulistalla, sillä ainakin äänikirjana kuunneltuna Janssonin tyyli toimi minulle, ja poliisi Maria Wern tuntui mukavalta tuttavuudelta.

Vaitelias jumala on Wern-sarjan ensimmäinen osa. Railakas aloitus! Nuorempi konstaapeli Wern yrittää selvitä kahdesta lapsesta, huithapelimiehestä ja horror-anopista - ei olisi tarvittu jatkoksi rituaalimurhaa. Mutta metsästä löytyy puu, jossa riippuu kuollut mies, seuranaan kahdeksan eläimen raatoa. Joku on ottanut muinaiset jumaltarut astetta liian vakavasti.

Kun vertaan tätä mielessäni Haudankaivajaan, vaakakuppi kallistuu uudemman kirjan eduksi. Haudankaivajassa Marian yksityiselämä ei ole niin vahvasti framilla, ja siinä on monta hauskaa henkilöä. Jumalassa en samalla tavalla innostunut sivuhenkilöistä, ja pahiskin oli varsin epäuskottava. Rikos oli kyllä poikkeuksellisen näyttävä ja mielikuvituksellinen, mutta sen selvittäminen tuntui tässä kirjassa lähes sivuseikalta poliisin henkilökohtaisten ongelmien rinnalla.

Pidän kuitenkin siitä kun dekkarissa tai trillerissä saa samalla rautaisannoksen jostain erikoisalasta. Esimerkiksi Dick Francisin keskinkertaisen jännärin Shattered pelasti elävä ja perinpohjaisen oloinen kuvaus lasinpuhalluksen tekniikoista. Jumala ei ole ihan yhtä perinpohjainen Odinin legendojen kanssa, mutta erilaiset muinasuskomukset maustavat kirjaa mukavasti. Ainakin minulle oli ihan uutta, että pitämällä isävainaan päätä kaivossa saisi itselleen viisaan neuvonantajan... Nämä väläykset vieraampaan aiheeseen olivat kiinnostavia.

Kirjan heikkous oli löysähkön juonen ohella useimpien henkilöiden yksiulotteisuus. Etenkin minua rassasi Marian anopin yksioikoinen ja siksi tylsä kauheus. Onko näitä hirviöanoppeja oikeasti? Ehkä on. Kun on itse saanut pääpalkinnon anoppiarpajaisissa, on tietty vähän vaikea uskoa Janssonin laatimaan kammotukseen. Mutta dekkareissakin henkilöissä saisi olla vähän vähemmän mustaa ja valkoista - ja enemmän sitä oikeaa harmaata.

Jansson kirjoittaa kepeää dialogia, johon kliseisempikin ihmiskuva uppoaa melko luontevasti. Kas tässä Marian kuvausta anopistaan:

[--] On niin hauskaa laittaa ruokaa yhdessä ja varautua suureen makuelämykseen.
Maria ajatteli kananmunaa, jonka hän oli kiukuissaan heittänyt miestään kohti.
- Meidän perheessä paineet pikemminkin purkautuvat keittiössä. Sopiiko, että lähden nyt? Me menemme katsomaan erästä taloa.
- Mitä taloa? Aioitteko te muuttaa? Ei kai teidän talossanne ole mitään vikaa? Hartman kuulosti huolestuneelta.
- Siellä kummittelee! Siellä on vanha nainen, joka ei saa rauhaa sielulleen. Hän penkoo kotiamme öisin, siirtelee ja vie tavaroita. Hänen henkensä lepattaa keinokuituverhoissa. Kuulemme hänen hiipivät askeleensa ja raskaan hengityksensä... (s. 210)

Toinenkin Jansson on hyllyssä, eiköhän sekin pian sieltä pääse syliin. Ei varmaan ole raskas kannatella sekään.

Anna Jansson (2002). Vaitelias jumala. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 951-20-5986-X.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Cathy Humisevalla harjulla
Mette Luetut-blogissa.

Tunnustuksia

Susa P. jakoi blogipalkintoja - kiitos vain kovasti! Ylpeänä liimaankin nämä heti tähän:

Tunnustuspalkinnon sääntöjen mukaisesti seitsemän tunnustusta, pienellä kirjallisella kierteellä:

1. Olen Kallion ilmaisutaidon lukion kasvatti. Silti otin ensimmäiset kännit vasta toisella vuodella ja Vantaan Koivukylässä... enkä ole tainnut osallistua rauhanmarssia kuumempaan protestiin. Meininki ei siis välttämättä ole niin värikästä kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun antaisi ymmärtää.

2. Minulla oli punainen koiranpanta kaulakoruna, kun tapasin mieheni ensimmäistä kertaa. Hän on sittemmin syyttänyt minua harhaanjohtavasta mainonnasta. Todellisuudessa oudot vaatteet johtuivat puhtaasti lukiomme taiteellisesta ilmapiiristä; sen verran värikästä siis kuitenkin. Luovuin kaulapannasta lopullisesti luettuani Almudena Grandesin Lulun.

3. Tykkään anopistani. Olen saanut anoppiarpajaisissa ihan pääpalkinnon. Anoppini on fiksu, lämmin ja energiaa pursuava nainen. Hänessä on samaa sitkeää tarmoa ja lannistumatonta tyyliä kuin Atlantan naisissa Tuulen viemää -kirjassa, ilman tekopyhyyttä vain. 

4. Olen oikeasti lukenut Kalevalan kannesta kanteen. Ääneen. Kaksoset eivät vauvoina nukahtaneet yksinään. Helpoimmalla pääsi kun istui lukemassa jotain ääneen, ja upea Akseli Gallen-Kallelan maalauksin kuvitettu juhlapainos oli lukemattomana hyllyssä. Muistan aina miten korkkasin sen kuolaisissa vaatteissa, silmät puolitangossa - ja virkistyin vähitellen huiman rytmin lumoissa.  

5. Rakastan korkokenkiä. Olen huono käyttämään koruja, en saa kynsiäni pidettyä kauniina, huivit vihaavat minua... mutta korkkareilla naiseilen melkein päivittäin. Kyllä minä niin naureskelin Mielensäpahoittajalle kun se ei korkokenkien päälle ymmärtänyt: nehän parantavat ryhtiä, auttavat raivaamaan tien väkijoukossa... ja kopina toimii varoitusäänenä niin kuin kalkkarokäärmeellä kalistin.

6. Inhoan silittämistä. Silitettävien vaatteiden pino kasvaa usein vuoreksi nurkkaan. Haluaisin asua jossain William Gibsonin kirjoittamassa Neurovelho-maailmassa. Oletteko huomanneet, että scifissä ei juuri koskaan silitetä tai tiskata?

   

7. Löysin scifin tarkalleen 25.12.1983, jolloin rouskutin yhdeltä istumalta äidin antaman joululahjakirjan: Isaac Asimovin Itse jumalat. Samalla opin myös lukemaan salaa peiton alla taskulampun kanssa. 

Todella moni upea bloggaaja kehrää hopeareunusta pilviini päivittäin - kiitokset kaikille lukulistani bloggaajille!

Useimmat ovat kuitenkin tainneet kiertopalkinnon vuoden sisään saada; katsoin juuri että Sallallekin rapsahti taas yksi :-) Taidankin laittaa nyt nämä tunnustuspalkinnot kiertoon kolmelle mahtavalle bloggaajalle, joiden tunnustuksia en ainakaan muista vielä lukeneeni: Raijalle, Jorille ja Metelle.  Mukana ei kuitenkaan tule mitään pakkoa *iskee silmää* eli jos ei tunnustuta, ei tarvitse!

Tuo tumma nainen

Tuo tumma nainen on toinen Päivi Alasalmen naisia käsittelevästä kirjakolmikosta, joka sujahti joulupyhien kirjapinoon. Ensimmäinen oli Ystävä sä naisien, ja vielä odottelee vuoroaan Valkoinen nainen, josta Salla kirjoitti viime viikolla. En pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin Ystävästä, mutta sama imu sillä oli. Hyvä kirja houkuttelee lukemaan loppuun.

Tuo tumma nainen tarkastelee kahta naista, jotka ovat samanlaisia ja silti erilaisia: Helena, haaveileva ja hyveellinen esteetikko, hallitsee tilanteet, kunnes hiljalleen hänen elämäänsä tunkeutuu tumma nainen nimeltä Pauliina. Lapsuudessaan tragedian kokeneesta nuoresta naisesta tulee kirjan mittaan Helenan miniä.

Molempien haaveissa siintää perheidylli, mutta toinen on sellaiseen kasvanut, toinen sitä vaatii ja vaanii. Pauliinasta kehkeytyy synkkä kuvastin: nainen joka haluaa Helenan kauniin ja eheän elämän, mutta jolta puuttuvat edellytykset sellaisen synnyttämiseen. Samoin puuttuu Helenalta kyky ymmärtää Pauliinan synkempää maailmaa. Helena näkee mitä haluaa nähdä, ja etsii samanlaisuutta erilaisuuden asemesta. Kumpikin näkee toisessa naisessa itsensä, eikä osaa siksi tulkita toistaan. Helenan lähtökohta on tyytyväisyys itseensä ja ympäristöönsä, Pauliinan lähtökohta on luottamuksen puute. Kahden naisen samankaltaisuus ja erilaisuus on yksi romaanin punainen lanka.

Rakenne alleviivaa ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Pauliina on ainoa, joka pääsee kirjassa puhumaan omalla äänellään. Muina näkökulmina ovat Helenan ja hänen poikansa Ohton kertomukset, mutta ne tarjotaan kolmannessa persoonassa. Ohton totuus onkin rankka kontrasti äidin stailatulle  maailmalle. Lukija jää melkein toivomaan, että Helenan kiiltokuvaimaiseen tyyliin kuvatun puolison Hannun persoonaan pääsisi kurkistamaan samalla tavalla.

Kuten Ystävä sä naisien, Tumma nainenkin on helppolukuinen mutta salakavala. Juoni etenee lauhkeasti kunnes äkkiä hypätäänkin jyrkänteeltä. Nämä kirjat ovat kuin jäävuoria - yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla.

Humaltuessa Pauliinasta huuhtoutui kaikki se ylenpalttinen reippaus pois Muutos oli suorastaan dramaattinen. Pian hän uskoutui ja nyyhkytti Helenan olkapäätä vasten, halasi ja kasteli itkullaan Helenan silkkipuseron olkapään märäksi. Pauliina kertoi, että hänellä on ollut nuorempana vaikeaa. Hän taisi sanoa Helenaa jopa äidiksi, mutta Helena ei ollut varma, kuuliko oikein. Hän lohdutti ja taputti tyttöä vierellään kuin omaa lastaan, hieman huvittuneena, mutta oikeasti liikuttuneena. (s. 40)

Sanoiko kirja jotain yleistä naiseudesta? En ole ihan varma. Molemmat naiset hallitsevat ympäristöään, määrittävät omilla unelmillaan sen suunnan ja tahdin. Tuo tumma nainen liikkuukin kodin ja perheen piirissä. Onko sitten niin että kodissa nainen vie ja mies vikisee?

Toisena tulee mieleen vanha markkinoinnin sanonta niin on jos siltä näyttää. Kulissit ovat tärkeitä Tummassa naisessa, symboli ja merkitys sekoittuvat. Ja jotain peräähän tässä on: hyvä äitiys ja naiseus, onnikin, määrittyvät yhä jossain määrin kulissien perusteella. Alasalmi ei minusta kuitenkaan suoranaisesti pilkkaa pyrkimystä kauniiseen idylliin - vaikka itsetyytyväisyyttä ehkä vähän - mutta tuntuu kuin hän sanoisi, että keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärä. Itse rakennettua ei voi saada valtaamalla... vai voiko? Pauliinan ei käy ollenkaan hullummin.

Päivi Alasalmi (2006). Tuo tumma nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Satu Koskimies Hesarissa ei tästä kirjasta pitänyt. Lisäksi löytyy positiivisempi Matti Mattilan blogiarviointi.