Kaksi scifikirjaa jotka alkavat ällällä

Kuva voisi liittyä löyhästi aiheeseen mutta ei. Originaali täällä.

Tänä vuonna ovat toistaiseksi lähes kaikki hyvät suunnitelmani menneet metsään. Haastavaksi heittäytyneen työelämän ohella ovat arkea elävöittäneet mm. hajonnut auto, häijy sairastuminen ja keittiöön muuttanut muurahaisperhe. Eihän kerrostaloissa pitänyt olla muurahaisia?

Ja lankakin loppui kesken sukkaparin, himputti.

Noh, oikein tahallani teen edes yhden suunnittelemani asian, eli kirjoitan John Scalzin kirjasta Lock in, joka tuli itse asiassa luettua jo viime vuonna.

Samaan syssyyn saa pienen mainospalan Nnedi Okoraforin Lagoon, ainoa tautivuoteella loppuun saamani kirja.  

***

John Scalzi oli minulle ennestään tuttu lähinnä Old Man's War -sarjasta. Kun Lock in tuli vastaan lentokentän kirjakaupassa, ostin uutuuden epäröimättä. Scalzin kieli ei päätä huumaa, eikä henkilökuvien syvyydellä voi kehua... mutta hän kirjoittaa sellaista perinteisellä tavalla toimivaa scifiä, joka on useimmiten minun makuuni.

Resepti on simppeli: perustuttu maailma, pari spekulatiivista ideaa ja muutama selkeä hahmo. Lisätään reilu tujaus moraalisfilosofista ristiriitaa. Kääritään suoraviivaiseen toimintajuoneen.

Tämän romaanin kohdalla maailma on lähitulevaisuuden USA ja spekulatiiviset ideat liittyvät uuden viruksen jälkiseurauksiin ja inhimillisen tietoisuuden luonteeseen. Keskeisin hahmo, minäkertoja Chris, on FBI:n agentti ja niin selkeä että hampaita särkee.

Mitä moraalisfilosofiseen pähkäilyyn tulee... Lock in kuvaa tilannetta, jossa yli puolitoista miljoonaa amerikkalaista kärsii eräänlaisesta täydellisestä halvaustilasta. Teknologia mahdollistaa kuitenkin virtuaalisen kommunikoinnin ja jonkinlaisten etäläsnäolon lukkotilasta huolimatta. Mutta kuka saa hoitoa ja kuinka kauan, ja kuka sen kaiken maksaa? Jokainen Yhdysvaltojen politiikkaa edes silmänurkastaan seurannut tietää, että terveydenhuollon kustantaminen on siellä vielä kinkkisempi poliittinen ongelma kuin meillä. Täällä riidellään lähinnä siitä kuka ja miten terveydenhuoltoa suomalaisille järjestää; USAssa keskustellaan vieläkin siitä, pitäisikö sitä muka olla tarjolla kaikille kansalaisille.

Kuten Lionel Shriverin Jonnekin pois (huomattavasti raskaampi ja syvempi eikä ollenkaan spekulatiivinen), myös Lock in havahdutti muistamaan, että moni asia on suomalaisille kauhean helppoa. On se vaan aika luksusta kun saa natista lähimmän terveyskeskuksen puuttuvaa yöpäivystystä tai, herranjessessentään, tunnin jonotusta labraan.

Scalzin keksimän asetelman myötä aloin miettiä, mahtaisiko meidän järjestelmämme kestää vastaavan katastrofin. Vaikkapa 20 000 neliraajahalvausta lisää parissa vuodessa?

Sitten aloin miettiä, että ehkä väestön ikääntyminen yhdistettynä julkisen talouden rapautumiseen on vastaava katastrofi.

Onneksi se on hitaampi katastrofi.

Toisaalta, Scalzin kirjassa kaikki eivät sairastu, eivätkä kaikki sairastuneet halvaannu. Vanheneminen taas... sen voi välttää vain kuolemalla nuorena.

Cory Doctorowin ajatuksia kirjasta voi lukea täältä.

***

Nnedi Okorafor teki aikanaan vaikutuksen romaanilla Who Fears Death, ja kun Liina vielä kehaisi uutta Lagoonia, hommasin sen e-kirjana.

Lagoon on vähintään yhtä mainio (spefi)romaani kuin Lock in. Tai jos olen ihan rehellinen, se on lukukokemuksena hienompi. Lagoon on vähän sekava ja usein hämmentävä ja jättää asioita auki... mutta se on myös yllätyksellinen, raikas, kielellisesti kiinnostava ja jää luultavasti mieleen.

Alku tempaisee heti mukaansa:

She slices through the water, imagining herself a deadly beam of black light.

Jos yhtään tykkää teemasta alienit-laskeutuvat-maapallolle, kannattaa lukea Lagoon.  Tässä muukalaiset laskeutuvat vaihteeksi Afrikkaan, eikä Afrikka ole ollenkaan sellainen kuin kirjoissa tavallisesti. Ei siis Minun Afrikkani vaan ihan jonkun muun Afrikka. Eksoottinen paikka eksoottisille vieraille.

Pidin erityisesti nälkäisestä maantiestä. Pidgin-englanti tuotti aika ajoin tuskaa.

Michael Ann Dobbs on kirjoittanut tästä tarkkanäköisen arvion.

***

Tällä hetkellä luen (taas) vain lohtukirjaani. Austen ei petä. Varmaan Elizabeth ja Darcy saavat taas toisensa.

J. Pekka Mäkelä: Alshain

Kuva: Like

Luin Finnconin yhteydessä J. Pekka Mäkelän uusimman. Alas palaa vuonna 2006 julkaistun Alshainin maisemiin. Se osui ja upposin niin hyvin, että piti kaivaa kiireesti esiin hyllyssäni piileksivä Alshain ja lukea se uudestaan. Tässä välissä tosin eksyin muutaman muun kirjan pariin... mutta nyt sain uusintakierrokseni Alshainin planeetalla loppuun.

Alas osoitti, että Alshainin juonenkäänteet olivat minulta tehokkaasti unohtuneet. Kirjan mittaan ne palasivat vähitellen mieleen. Näkökulmahenkilön vaihtuessa aina huomasin hetken päästä hämärästi aavistavani, miten kenellekin käy. Tietty tuttuus ei kuitenkaan ollut pahasta; Alas oli tuoreena mielessä, joten sain ekstrahupia pongaillessani tarinoiden yhtymäkohtia.

Alshainin planeetta kiertää hiljalleen kuolevaa aurinkoa. Entinen jääplaneetta on aurinkonsa kuumentuessa muuttunut meren maailmaksi. Ihmiselle asuttavaa aluetta on vain vähän, mutta tulokkaat ovat tehneet olonsa niin mukavaksi kuin voivat. Planeetan biosfääri ei maan kasveja kelpuuta, ja merta Alshainin asukkaat karttavat. Rannalla oleskelusta näyttävät nauttivan vain Maasta muuttaneet, ennen kuin oppivat tavoille.

Kertoja vaihtuu kirjan mittaan. Leon on lähtenyt onnettoman avioliiton jälkeen etsimään uutta elämää uudelta planeetalta, jonka valtauskonto on horjumaton usko markkinatalouteen. Vieras ympäristö hiertää, mutta vähitellen hän tottuu ja oppii ja tutustuu, jättää omankin jälkensä hiekkaan. Vera tuskailee ylitsepääsemättömässä tunneansassa, vammautuneen kihlatun tragedian rikkomana. Vanha Lang lähtee etsimään mereltä jotain, tietämättä itsekään oikein mitä; kenties kadonnutta nuoruuttaan. Turvallisuuspalvelun Eer Oejang etsii syyllisiä kollegoidensa murhaan ja kohtaa menneisyytensä. Nuori Kaishe opiskelee merentutkimusta vedenalaisella asemalla.

Ihmisten polut kohtaavat, risteävät, eroavat uudelleen ja kohtaavat taas. Elämät ja kuolemat osuvat toisiinsa. Taustalla soi meren loputon ääni, jossa jotkut kuulevat jotain enemmänkin.

Mäkelä on koonnut näissä kahdessa kirjassa älykkään palapelin, jonka kanssa riittää askarreltavaa. Mitään emotionaalista sähköiskua Alshain ei minulle antanut, mutta pidin kovasti sen tarina-arkkitehtuurista. Kaikki liittyy kaikkeen, tai ainakin melkein. Sekä Alshain että Alas viihdyttävät, vaikka juonen ns. suuri arvoitus selviää kummasta vain, sillä kertojaratkaisu säilyttää arvoituksellisuuden tunnun ja tunnelman.

On myös kiinnostavaa nähdä hahmot yksi kerrallaan uusista näkökulmista: Leon on sisältä sekä erilainen että samanlainen kuin Veran näkökulmasta ja niin edelleen. Vierautta ei ole vain lajien kohtaamisessa.

[--] Minä olen omalla pienelläni tavallani nyt osa sitä ulkopuolista uhkaa. Minua voidaan käyttää hyväksi. Avullani voidaan todistaa, miten vaarallisia toisenlaiset ovat. Vaikka en ole kovinkaan toisenlainen olemukseltani enkä ajattelultani. Mutta eihän täällä toisenlaisempiakaan ole. Heidän on siis käytettävä minua. (s. 58)

Alas ja Alshain toimivat hienosti yhteen. Jos lukee yhden, kannattaa lukea toinenkin.

Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

J. Pekka Mäkelä (2006). Alshain. Like. 952-471-709-3.

Arvioita:
Tiina Raevaara Kiiltomadossa meinasi turtua Leonin sisäisiin monologeihin.
Mikko Kirjavinkeistä pitää kerrontaratkaisusta.
Shimo Routakodossa sai tästä parhaat sense-of-wonderit sitten Kvanttivarkaan.
Bonuksena linkki kirjailijan Alshain-sivulle.

J. Pekka Mäkelä: Alas

Kuva: Like

Finncon 2013, vuoden suurin ja kaunein spefihäppening, oli viikonloppuna Kaapelitehtaalla. Jos missasit tänä vuonna, yritä ensi vuonna uudestaan (Jyväskylässä), sillä Finnconeissa on poikkeuksetta hyvää ohjelmaa, erinomaista seuraa ja joku omituisempi kuin sinä.

Sitä paitsi, shoppailumahdollisuudet ovat loistavat. Tällä kertaa ylitin (vai alitin?) itseni ja palasin vain kolmen uuden kirjan kanssa... jonkun sortin ennätys tämäkin. Huoh. Perusteellisempia conibriiffejä löytyy vaikkapa Taikakirjaimista tai Morren maailmasta; ensikertalaisten kokemuksia kuvaavat Linnea ja Salla.

Menomatkalla luin junassa J. Pekka Mäkelän uusimman Alas, joka jatkaa vuonna 2006 ilmestyneen Alshainin maisemissa. Mäkelä on itseoikeutetusti Suomen ykkösrivin scifistejä. Itse olin ennen tätä uusinta lukenut herran tuotannosta vain Alshainin ja 391:n, joka pääsi myös 101 spefin helmen listalle.

Mielikuvani Alshainista ovat ehtineet vuosien mittaan hämärtyä sen verran, että en muistanut siitä yksityiskohtien tasolla juuri muuta kuin elottoman pinnan ja jonkun Leon-nimisen kaverin. Ja sen että puu oli kallista. Palasin siis planeetalle varsin tuorein silmin.

Tämä uudempi visiitti osoittautuikin tapahtumarikkaaksi.

Alas kuvaa eri henkilöiden näkökulmasta avaruushissin romahdusta. Avaruushissi, jos joku onneton ei tätä tiedä, on eräänlainen kiertoradalle ulottuva kaapelikimppu. Moisen kapineen hajoaminen vaatii melkoista vääntöä ja aiheuttaa vastaavasti melkoisen määrän harmia. Kirjan mittaan pääsee vähän kerrassaan selville hajoamisen seurauksista ja syistä. Välissä ehtii myös kiinnostua perinpohjaisesti henkilöistä. Kyyniseen tapaani hämmästelin tosin, että miten ihmeessä niin monta henkilökohtaisin sitein toisiinsa kytkeytyvää ihmistä suinkin onnistuu hankkiutumaan hissitorniin juuri kriittisenä päivänä. Mutta - ja tämä on tärkeä pointti - hämmästelin sitä vasta jälkikäteen, koska lukiessa tarina vei mennessään.

Harvoin olen päässyt niin nopeasti Seinäjoelta Helsinkiin. Junan vauhti oli joko suorastaan intergalaktinen, tai sitten Mäkelä piti yllä hyvää haipakkaa, sillä en käytännössä huomannut matkaa ollenkaan. Kaikkiaan innostuin sen verran, että minun pitää nyt lukea Alshain uudestaan, seuraavaa samalle planeetalle sijoittuvaa romaania odotellessa. Mäkelän mukaan Alshainiin on näet suunnitteilla viiden itsenäisen romaanin sarja.

Otetaanpa tekstinäyte. Tässä hissituristeja opastava Mafalda, juuri ennen kuin tiedät-kyllä-mitä, kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa:

- Se näyttää joka kerta uudelta, sanon käsikirjoituksen ohi ja mietin, että tänään horisontti näyttää toisenlaiselta kuin aikaisemmilla kerroilla. Siinä on jotain... väärin. 

Se on väärässä asennossa. Väärässä kulmassa. 

Takaamme, hissiaulasta, kuuluu ryminää. Kaikki heilahtaa, ja lattia kallistuu. Lattia kallistuu lisää. Ryhmäläisiltä pääsee pieniä äännähdyksiä. Ei huutoja, mutta... 

- Vaikka ilmanpaine täällä stratosfäärissä on vain kymmenesosa siitä mitä maanpinnalla, jatkan [--] (s. 18)

Mäkelän teksti on ylipäänsä aika suoraviivaista; kielellä ei pahemmin koukeroida tai keikaroida. Minulle tyyli passaa, sillä se jättää tilaa mielikuvitukselle, henkilöille ja tarinalle. Tunnelmoinnista tykkääville adjektiiveja on ehkä liian niukasti, mutta toimivaa tarinaa ja fiksun vähäeleisesti rakennettua miljöötä arvostavalle Alas kyllä sopii.

Ainoa pieni mutinani liittyy loppuun, jossa Wolfam heittäytyy saarnaamaan noin sivun verran. Annettakoon se hänelle anteeksi; kaverihan on vielä kovin nuori ja saanut sitä paitsi kummallisen kasvatuksen. Pieni messiaaninen puuskahdus ei rassannut pahemmin, varsinkaan kun loppu muuten sisälsi ovelan kierteen.

Mukaansatempaava ja sopivasti älykäs scifiromaani, joka oli ilo lukea yhdeltä istumalta.

(Ai niin - tapasin kirjailijan itsensä Finnconissa. Vaikutti sympaattiselta kaverilta. Arvatkaa sanoinko tämän kaiken hänelle? En. Sopersin jotain epämääräistä tyyliin "luin kirjasi, oli hyvä kirja" ja tuijottelin varpaitani. Oikeasti, minun pitäisi pysyä kaukana kirjailijoista ja keskittyä heidän tuotoksiinsa.)

J. Pekka Mäkelä (2013). Alas. Like. 978-952-01-0948-6.

Arvioita:
No en nyt löydä kun tämä juuri ilmestyi. Mutta kirjailjan blogi on täällä.

P.S. MAINOS!!!! Huomasitteko hienon lisäbannerin tuossa sivussa? Se on Emilien käsialaa. En ole aiemmin innostunut näistä maratooneista mutta Blogistanian yhteinen kesämaraton oli niin koukuttava idea, että pakkohan se on... Ylihuomenna eli keskiviikkona 10.7 starttaa siis Booksyn ihkaensimmäinen lukumaratoni kello 10.00. 24h kirjan hurmaa!

Vuorokauden mittaan on tiedossa (poikkeuksellisen lyhytsanaisia) päivityksiä ja Facebook/twitter-häiriköintiä. Käykäähän peukuttamassa kamut, sillä olen hermostuksesta solmussa jo valmiiksi. Kirjat eivät lopu, mutta entä ruoka? Jaksavatko heikot sormet käännellä sivuja? Kestävätkö istuinpehmusteet?

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta

Mainitsin äskettäin jutussani, että yksi romaani teettää työtä. Se oli tämä, Doris Lessingin klassikoksi tunnustettu scifi-romaani, jonka uskaltauduin nyt lukemaan pidettyäni Viidennestä lapsesta. Ja tämähän on 101 spefin helmen listallakin.

Joten kiristin leukalihakset ja rypistin otsan ja kävin käsiksi kirjaan, jonka koko nimi on:

CANOPUS ARGOSSA: ARKISTO

Asia: 

KOLONISOITU PLANEETTA 5

Shikasta

Henkilökohtaisia, psykologisia, historiallisia dokumentteja

Vierailijana planeetalla: JOHOR

(George Sherban)

Lopun aikojen 87. lähettiläs (aste 9)

Joo. Tuttujen kesken ehkä Shikasta riittää.

Harva kirja jättää sanattomaksi, mutta tämä (melkein) jättää. Harva kirja on näin haastava - kiehtova - hämmentävä - raivostuttava - unohtumaton. Alan ymmärtää, miksen parikymppisenä saanut Lessingiä kakistelematta alas mutta myös mistä hyvästä hän on Nobelinsa saanut.

Shikasta kertoo Maa-planeetan tarinan galaktisesta näkövinkkelistä. Tässä kirjassa Maa (Shikasta) on galaktisten kilpailevien imperiumien kolonisoima ja kiivaan kilpailunkin kohde. Canopuslaiset yrittävät tehdä Shikastasta osan omaa synergistä ja harmonista kokonaisuuttaan, kosmista yhteisyyden kuviota. Mutta sitten Shammatin, pahaa ruumiillistavan planeetan, edustajat pääsevät käsiksi Maan energiavirtoihin ja imevät täältä hyviä energioita ja kykyä yhteisyyteen ravitakseen omaa ilkeää imperiumiaan. Täällä tapahtuva pahuus ei siis ole tarkoituksetonta ihmisen julmuutta ja ahneutta. Ei, jokin ulkopuolinen syö tuskaamme: ihmisyys on hyväksikäytön uhri. Voi vain toivoa, että lopullinen tuho säästää jonkinlaiset ihmiskunnan rippeet.

Tuo juonitiivistelmä ei todellakaan tee oikeutta tarinan monitasoiselle ja erikoisesti polveilevalle kululle, mutta asiaa ei voi auttaa. Ollakseen tosi kuvaus Shikastasta juttuni pitäisi uppoutua muinaisiin kirjoituksiin, käväistä vieraissa tähdissä, kuvailla jättiläisiä, kerrata maapallon kansojen suhteita ja sotia, pohtia sisarten ja veljien ryhmädynamiikkaa, miettiä identiteetin olemusta, eritellä epistemologiaakin...

Unohtakaa siis juoni. Kerron sen sijaan lukukokemuksesta. Ensimmäiset viitisenkymmentä sivua luin jokseenkin tuskaisena, kun en millään meinannut päästä kehyskertomukseen sisälle. Ja Lessinghän ei tunnetusti harrasta esimerkiksi lukuja, tai muutenkaan rytmitä tekstiään lukijaystävällisesti. Myös alun kertojan hurskasteleva pyhimysmäisyys ärsytti.

Vähitellen kirja kuitenkin vei mennessään. Parinsadan sivun paikkeilla Shikastaa oli vaikea laskea käsistään, sillä palasista alkoi kehkeytyä aidosti kiehtova kudelma. Ei kaunis, eikä edes perinteisessä mielessä johdonmukainen, mutta muuttuvainen ja värikäs kuin kaleidoskooppi. Nyt näet kuvion - nyt et - nyt se on taas vähän toisenlainen.

Samalla on sanottava, että Shikasta oli minulle niin raskasta luettavaa, että jouduin välillä laittamaan sen pois ihan vain lepuuttaakseni itseäni. Näkökulmat ja tekstityylit vaihtelevat kirjan mittaan. Koko ajan joutuu tekemään työtä pysyäkseen kirjailijan rytmissä ja tunnelmassa. Lessingin ajatus hyvästä, pahasta ja niiden välisestä kamppailusta kulkee Shikastassa keskeisenä teemana, mutta välillä kirjassa tapahtuu asioita, joiden merkitystä en yksinkertaisesti tajua. Jään ärtyneenä ja väsyneenä ihmettelemään missäs nyt mennään? Ketä pitäisi uskoa? Mitä tuo luolamies tuossa tekee? Kenen puolella tässä nyt pitäisi olla?

Yritän sanoa, että vaikka Shikasta tahmean alun jälkeen onnistui hypnotisoimaan minut täysin mukaansa, otsa pysyi rypyssä ja tunnelmaa voisi kuvata sanoin kuka-mitä-häh. Nyt tiedän miltä tuntuu legendan käärmeestä, joka nousee huojuen korista huilunsoiton kutsumana: olen lumoutunut mutta sekavassa tilassa.

Mitähän sanoisi tyylistä? Monenlaisista 'dokumenteista' koostuva kirja on myös tyylien mosaiikki. Shikasta pitää sisällään tunnustuksellisia kirjoituksia, kirjeitä, päiväkirjakatkelmia, raportteja - vähän kaikenlaista.  Tekstin sävy ja tyylilaji vaihtuvat dokumentista toiseen. Tässä katkelma Rachel-tytön päiväkirjasta:

Olen muutaman kerran yrittänyt kiertoteitä kysellä äidiltä, mutta olen huomannut, että hän ei mielellään puhu koko aiheesta. Minusta tuntuu, että hän on tiennyt koko ajan, mutta on vasta myöhemmin joutunut selvittämään itselleen, mitä asiasta ajattelee, ihan niin kuin minäkin. Mutta se kaikki on niin vaikeaa. Raskasta. Koska jos nyt ajattelemme toisella tavalla kuin silloin, voimme olla varmoja, että vuoden kuluttua ajattelemme taas toisella lailla. Tai vaikka kuukauden kuluttua, sitä vauhtia kuin minun ajatukseni nyt muuttuvat. Omiin ajatuksiinsa voi viimeksi luottaa. (s. 264)

Mutta tätä kirjaa ei voi kattaa yhdellä tekstinäytteellä, joten tässä pari lisäesimerkkiä:

Sinä inha ja viheliäinen, päivin ja öin sinä ravitset meitä aseittesi kalskeella, sotureittesi huudoilla, sotakoneittesi jylinällä. (s. 409 yläreuna) 

Anon sairaslomaa. Liikkeellä on jotain helvetin virusta. Jätkää kaatuu kaiken aikaa. (s. 409 alareuna). 

Shikasta oli hämmentävä, raskas ja rikas lukukokemus. Se jää varmaan alitajuntaan lillumaan kuin sinne upotettu syvyyspommi, säteilemään tuhon ja toivon väreitä. Luen luullakseni myös saman sarjan seuraavan osan Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Kunhan olen toipunut tästä.

Loppuun vielä genre-huomautus. Shikasta on scifiä sieltä spefimmästä, kulttuurisemmasta ja sosiologisemmasta päästä. Tässä on avaruusaluksia, joten totta kai tämä periaatteessa on tieteiskirjallisuutta! *evil grin*

Mutta Lessing tekee genrellä juuri sitä mikä scifissä on kaikkein hauskinta: käyttää realismista irroittautuneen kirjailijan vapautta toteuttaa visiotaan, tällä kertaa etiikan kysymysten parissa.

Doris Lessing (1982). Kolonisoitu planeetta 5: Shikasta (ja niin edelleen). Otava. Suomentanut Erikki Jukarainen. ISBN 951-1-06539-4.

Arvioita:
Harry Forsblom Hesarissa
Kirjavinkeissä
Kisun kirjablogissa