Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät päätyi lukulistalleni kun innostuin Mitä essee tarkoittaa? -teoksen jälkeen ostamaan esseekokoelmia. Niin vain sai kirjaparka lojua aika pitkään vuoroaan odottamassa... mutta sisältö ei mitenkään hapantunut hyllyssä.

Kulttuurin sekakäyttäjät ei pohdi kukkahattutätien hennatatuointipiirejä vaan kulttuurien erillisyyttä, yhtenäisyyttä ja rajapintoja. Minkälaista on suomalaisuus? Miten se eroaa tamperelaisuudesta? Miten tehdään maailmanrauha? Löytty tutkii stereotyppejä, pureksii ne palasiksi, kokoaa uudelleen ja asettelee oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kokonaisuus on harvinaisen hauska, rauhallinen ja punnittu puheenvuoro, sellainen joka tuntuu äärimmäisen tarpeelliselta Suomessamme. Täällähän leimahtaa rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu keskimäärin joka kolmas viikko, aina vuoroviikoin sukupuolisyrjintäkeskustelun ja homokeskustelun kanssa.

Yleensä keskustelu vain tarkoittaa mutapaakkujen viskomista vakiintuneesta bunkkerista toiseen vakiintuneeseen bunkkeriin ja takaisin. Sitten molemmat osapuolet vetäytyvät voitonjuhliin omiin leireihinsä, seuraava me vs. muut -ottelua odottamaan.

Löytty onnistuu olemaan terävä, provokatiivinen ja hauska olematta juurikaan alentuva, elitistinen tai vaikeaselkoinen. Bravo. Ei ole helppoa hommaa kun aihe on niinkin pyhä kuin tässä. Sekakäyttäjät koostuu 12 esseestä, jotka kaikki avaavat omalta kantiltaan kulttuurien ja niiden arkikäytön olemusta: aika- ja historiakäsitystä, luokittelujen logiikkaa, vastakohtaisuuksien välttämättömyyttä toisilleen. Löytty todistelee vakuuttavasti, ettei kulttuureissa ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästään takaisin lähtötilanteeseen, autenttisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.

En malttanut lukea yksi kerrallaan. Nauroin ääneen. Pakotin viattomat sivulliset kuuntelemaan otteita.

Jokunen pilkka osui omaankin nilkkaan, sillä vaikken laiskuuttani kuulu palautepalstoilla päivystäviin vapaaehtoisiin kielenturvajoukkoihin, jaksan noin muuten rutista kielen muuttumista vastaan. Ainakin possessiivisuffiksit haluaisin laminoida turvaan.

Nationalistisesta näkökulmasta katsottuna kulttuurikin näyttäisi kaipaavan tarkoin säädeltyä "kielioppia" ja puristista "kielenhuoltoa". Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen rinnalle pitäisi perustaa kulttuuritoimisto, Kotimaisten kulttuurien tutkimuskeskus, jonka neuvontapuhelimesta voisi tarkistaa, edustaako jokin ilmiö korrektia suomalaisuutta. Siihen loppuisi lätinä, kun virkailijalta saisi yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, mikä on maan tapa[--] (Sanoista tehty, s. 18)

Miksi ihmeessä olen niin saamaton tarttumaan esseisiin? Tämäkin kokoelma oli suorastaan mainio lukukokemus. Henkistä laiskuutta varmaan, tai kenties riittämättömyyden pelkoa. Kun kohtaa kirjojen ihmemaassa Löytyn esseeminän kaltaisia hiottuja tyyppejä, tuntee väistämättä itsensä hetken hieman nukkavieruksi yksilöksi. Joka tosin on kehityskelpoinen. Koska osaa lukea.

Lukekaa tekin. Suosittelen Kulttuurien sekakäyttäjiä jokaiselle, joka ajoittain tuntee olonsa epämukavaksi kun puhutaan rasismista, maahanmuutosta ja siitä miten kaikki oli ennen paremmin.

Olli Löytty (2011). Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos. 978-951-851-388-2.

Arvioita:
Ville Miettinen Kouvolan Sanomissa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Kage Bakerin The Company -sarja

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Mielen marraskuu?

Neiti B:n maalaus keväältä kuvastaa meikäläisen marraskuuta aika hyvin!

Tässä kuussa olen lukenut ja blogannutkin ennätyksellisen vähän. Ei siksi että olisin kyllästynyt bloggaamiseen (hah!) vaan siksi, että kuukauden täyttivät ennätykselliset työkiireet ja tappavan työläs vapaa-ajan projekti. Nyt se on selätetty; ensi kuussa päivystän taas kioskissa entiseen tapaan...

Nyt kun lasken, kirjoja tuli kuitenkin luettua marraskuussa 19. (19?!?) Olen yllättynyt. Oma fiilis on kuin en olisi lukenut mitään. Ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut varsinkin loppukuusta vain hyvin helppoja kirjoja; mihinkään rankempaan ei ole riittänyt keskittymistä. Huomasin myös, että kun kirjoista ei kirjoita, se tosiaan tekee niistä jotenkin... haihtuvaisempia. Puff - tänään täällä, huomenna poissa.

Minulla on ollut ikävä sekä bloggaamista että kirjablogien lukemista, tässä kuussa on kumpikin jäänyt liian vähille. Harmittaa. Ei tällaista ruuhkakuuta vähään aikaan, kiitos.

Nyt ajastan tämän huomiselle, lähden vielä marraskuun viimeiselle työmatkalle... ja sitten alan ajatella joulua. Oikein iloista, valoista joulukuuta kaikille!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Maailman paras kylä
Arto Salminen: Lahti
Lisa Goldstein: The Uncertain Places
Alastair Reynolds: Pääteasema
P. D. James: Death Comes to Pemberley
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Mika Waltari: Suuri illusioni
Eino Leino: Helkavirsiä

Luettu muttei blogattu:


Graig Thompson (2009, alkuperäinen 2003). Blankets. Loistava sarjakuvaromaani, bongattu Sallan blogista. Upottava tarina nuoresta rakkaudesta lumihangessa. Äh, nyt kuulostan kuin ivailisin eikä ole tarkoitus; tämä on oikeasti liikuttava rakkaustarina ja lunta sataa paljon. Se kätkee maiseman ja pehmentää ääriviivat... mutta ei liian pehmeiksi. Oikea rakkaus tekee aina kipeää. Tässä siihen kietoutuu vahvasti myös oman maailmankatsomuksen ja identiteetin etsintä. Boy meets girl - vanha juttu mutta jokaiselle kerran uusi. Sen tuoreuden kokemuksen Thompson tarjoilee ilmeikkäillä mustilla viivoillaan.

Marianne Cederwall (2011): Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Tämä tuli loppujen lopuksi lukulistalle Erjan blogista, vaikka kansi on jäänyt aiemminkin mieleen. Pikkuriikkisen petyin: päähenkilö Mirjam tuntui epäuskottavalta (voiko haahuilla koko ajan edestakaisin kostonhimon ja helläsydämisyyden välillä?) ja juoni jäi jotenkin... noh, puolitiehen. Kun aletaan hurvitella yliluonnollisella, samantien olisi voinut mennä askeleen pidemmällekin. Mutta kirjan kakkosnainen Hervor ja tyylitellyt pahikset pelastivat paljon. Sellaista kepeää kevytluettavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöstä ei tehty liian vanhusta vaikka viisikymppinen onkin.

Stephen King (2011): 11.22.63. Ihan sama mikä tilanne, uusi Stephen King luetaan täällä äkkiä. Tällä kertaa aiheena on aikamatkailu, pienellä ripauksella mystiikkaa. Englanninkielen opettaja palaa aikaan ennen Kennedyn murhaa... ja siitä jo arvaattekin mikä on matkan tarkoitus. Kiinnostava kirja, täynnä kingmäisiä hahmoja. Tykkäsin. King uppoaa edelleen. Ei olisi ehtinyt millään lukea näin paksua tiiliskiveä, mutta pakko mikä pakko. Tulevat mieleen ne tiedekuntatentit, jotka aikoinaan jäivät väliin kun piti valvoa koko yö jonkun Kingin romaanin kanssa. Nostalgiaa!

Pienenä miinuksena - tai ehkä plussana, riippuu näkökulmasta - on kirjan poikkeuksellisen vahva amerikkalaisuuden fiilis. Tässä etsitään kansakuntaa sellaisena kuin se joskus oli, hyvässä ja pahassa. Maija on kirjoittanut tästä.

Lee Child (2009): Viides matkustaja. Tämä on jäänyt joskus divarireissulla käteen ja nyt tuli luettua. Jack Rearcher -kirjat ovat mukavan luotettavaa viihdettä. Paljon toimintaa, selkeät hyvikset ja pahikset, mukaan miksataan vähän politiikkaa, ripaus etiikkaa ja paljon lakonista, terävää dialogia. Tällä kertaa Reacher huomaa metrossa potentiaalisen itsemurhapommittajan. Tilanne purkautuu odottamattomalla tavalla eikä sankarimme voikaan jättää tapausta sikseen. Juuri sitä mitä teki mielenikin.

Jukka Parkkinen (1995): Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Tämä hulvaton nuortenkirja valikoitui lainaan odottamattoman suosituksen pohjalta. Verbaalisesti nokkela tarina on nuoren Suvi-tytön kertomus elämästään kummallisessa perheessä vanhapoikaveljessarjan kasvattina. Tykkäsin tästä kovasti! Hauskaa, viatonta luettavaa. Tosin kummastelen mielessäni vähän kirjan kohderyhmää, sillä ulkoasusta päätellen se on tarkoitettu varhaisnuorille (?), mutta epäilen, että puolet vitseistä menisi ikäryhmältä ohi. Hmm. Jos kotoa löytyy 10-13 vuotiaita, testaa ja kerro tulos. Tai lue itse - olisi hauska kuulla kolahtaako tämä huumori muihinkin kuin minuun. Ehkä henkinen ikäni onkin 12, vähän suuremmasta tietomäärästä huolimatta.

Sisko Istanmäki (2008): Yöntähti. Tämä kirja on 101 naisten kirjan listallani. Noloa, että se joutuu tyytymään pariin riviin koostepostauksessa. Punaisena ja takellellen totean, että kirja oli tavallaan hauska, mutta ei tehnyt järisyttävää vaikutusta. Pidin poikkeuksellisesta aiheesta - Yöntähden päähenkilöt ovat kasikymppisiä - ja vanhuutta kuvattiin tästä mielestäni mukavalla tavalla ymmärtäen. Vanhuksista ei tehty arkkityyppisesti tietynlaisia; jokainen on yksilö. Vanhuuden kuvauksena tämä antoi ajattelemisen aihetta. Juoni ei kuitenkaan sytyttänyt, enkä kiintynyt päähenkilöihin tai ihastunut tyyliin. Yöntähdessä myös hyödynnetään minusta useimmiten vähän rasittavaa kertomus kertomuksessa -tekniikkaa. Joskus sellaiset kertomukset ovat itsessään hyviä (tässäkin osa oli), mutta saan aina näppylöitä kun yritän miettiä mitä niiden pitäisi merkitä varsinaisen kertomuksen suhteen. Haku löytää ensimmäiseksi jutun Sallalta.

Charlaine Harris (2005): Dead as a Doornail. Sookie Stackhousen veli Jason joutuu sopeutumaan muutoksiin elämässään; Sookie jahtaa salamurhaajaa, salamurhaaja jahtaa muodonmuuttajia. Peikkoneito on kirjoittanut Doornailista täällä.

Charlaine Harris (2006): Definitely Dead. Sookie Stackhouse selvittelee serkkunsa jäämistöstä paljastuneita ongelmia New Orleansissa (ennen Katarinaa). Peikkoneito on lukennut, upotkaa hetkeen täällä!

Charlaine Harris (2007): All Together Dead. Sookie Stackhouse seuraa Lousianan kuningatarta vampyyrien huippukokoukseen. Viittaan jälleen Peikkoneitoon täällä.

(Mainitsinko jo, että teki mieleni mukavaa, helppoa luettavaa? M.O.T.)

Lisäksi bloggaamatta on luettu kaksi kirjaa, Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikka ja Scarlett Thomasin Our Tragic Universe. Niiden kohdalla aion poiketa tavoistani. Kun en ehtinyt kirjoittaa marraskuussa näistä, säästän tarinani joulukuun puolelle. Palaan siis kasvun juurille ja traagiseen maailmaan viimeistään viikonloppuna!

Kuukauden hakusana:

Hiukan hämmästelin tiedonhakua aiheesta piirretty kainalosauva; luulisi että ihan oikeasta olisi enemmän apua. Kumpiakaan ei löydy täältä. Ja kuka on kadottanut terävät kantapäät?

Tämän kuun harhaisin hakusana on kuitenkin muuta: kahden sanan postmoderni miniruno, itseensä kiertyvä, jännittävästi yhtä aikaa harhainen ja ehdottoman osuva

digitaalinen sähköinen

Vau. Hienompaa hakusanaa en keksisi vaikka kaksin käsin yrittäisin.

EDIT: lisätty linkit joulukuun puolella blogattuihin kirjoihin.

The Life of the World to Come

Kuva: Amazon.com

Blogijutuissa olen nyt hypännyt yhden The Company -romaanin yli, suoraan viidenteen osaan The Life of the World to Come. Jotta pääsette ajan tasalle, siteeraan kuukausikoostetta varten tehtyä pätkää:

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. The Company -sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendoza ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun osan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä kirjassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Ja ilotulitusta tulee. Jos Game laukkasi, The Life of the World to Come painaa aivan Kelju K. Kojoottina eteenpäin. Tarinassa liikutaan aika-akselilla 150 000 eKr. - 2352 jKr., eikä suvantokohtia pääse syntymään. Primus motorina tarinassa ovat The Companyn idioottinerot, joiden tuotekehittely saa hurjia piirteitä. Kiitos aikamatkailun, hyväksytty suunnitelma on jo toteutettu - ei viivästyksiä lainkaan...

Juonesta on oikeastaan mahdoton puhua spoilaamatta sarjaa sellaiselle, joka ei sitä vielä ole aloittanut. Sen verran uskaltanen sanoa, että osan matkasta kertojana on taas Mendoza, jonka onneton rakkauselämä totisesti saa maanpiirin järkkymään.

The Lifen keskeinen teema on kuitenkin 2300-luvun maailma, The Companyn kotiaika. Terveyden ja turvallisuuden ihannointi yhdessä muutaman muun kulttuurisen mullistuksen kanssa on johtanut erikoislaatuiseen turvaistuinyhteiskuntaan, jossa höperöt älyköt nostalgiatripeillään saavat palokunnan niskaansa kun kehtaavat sytyttää takkatulen. Alkoholi on niin epäterveellistä, että oxfordilaisen sherry partyn tunnelman luodakseen täytyy kuvitella luumumehu viiniksi. Ja väestönkasvu on totisesti taittunut länsimaissa; lapsia ei paljon nähdä ja nekin harvat istuvat kotonaan käymässä virtuaalikoulua ja leikkimässä virtuaaliystävien kanssa.

Bakerillä on varmaan ollut hauskaa tulevaisuusvisionsa kanssa. En sanoisi sitä täysin uskottavaksi - mutta se on mainio kommentaari tietyistä nykyisen elämäntapamme piirteistä.

Kirjan juonellinen ydin hyödyntää vihdoin täysillä aikamatkailun hauskat mahdollisuudet. Vuosi 2355 on myyttisen maineen saanut ajankohta, jonka jälkeisestä ei tiedetä; nyt tuo kyborgeja ja ihmisiä yhtä lailla huolestuttava Suuri Hiljaisuus on lähestymässä. The Companyn retroasuiset asiantuntijat kehittelevät uutta kyborgimallia, joka turvaisi The Companyn vallan jatkossakin. Kuten arvata saattaa, edessä on perinteinen aikamatkailutilanne: he mahdollistavat oman toimintansa toiminnallaan.

Tämä on se klassinen melkein-paradoksi, jonka mahdollisuutta miettimällä voi testata oman aikakäsityksensä. Jos aika on lineaarista, näin ei voi käydä. Jos aika on taso tai kehä...

OTT: Tätä lukiessani nousi mieleeni assosiaatio talousuutisiin ja uutisointiin. Reuter kyseli äskettäin amerikkalaisilta heidän käsityksiin talouden näkymistä ja sai tulokseksi, että huonolta näyttää, varmaan vielä mennään alaspäin. Mistähän amerikkalaiset ovat tällaisen käsityksen saaneet? Eiköhän se mielikuva talouden tilasta ja suunnasta tule uutisista. Jos kysely olisi toistettu heti, olisi varmaan saatu vielä huonommat prosentit. Talouskin on mielentila, häntäänsä pureva käärme.

The Lifeen palatakseni, Dr. Zeusin tuotekehityksen idioottinerot tuovat mieleen ydinpommin laukaisimella neppista pelaavaan poikatrion. Hemmotellun, sydämettömän ja moraalittoman poikatrion. 

"Isn't that a a little hard on him? You're not only making him feel bad about something he didn't do, you're making him feel bad about something that didn't even shracking happen." 

"I believe churches used to call it original sin," Rutherford agreed, looking crafty. "But what does it matter, if it serves to make him a better man? If he could understand, I'm sure he'd thank us. I can't wait to see how he'll turn out, can you?" 

Chatterji raised his glass in salute. "I think you're right, Rutherford. This must be what gods feel like! [--] (s. 97/342)

Loistavia pahiksia Kage Bakeriltä! Ja vastavoimistakin kehittyy kirjan mittaa melkoisia persoonia. 

Kage Baker (2004). The Life of the World to Come. TOR. eISBN 9781429910446.

Arvioita:

Pauline Finch Bookreporter-saitilla

Mendoza in Hollywood

Kuva: Amazon.com

Kage Bakerin aikamatkailusaaga jatkuu. Sky Coyoten jälkeen mietin missä muodossa hankkisin lisää The Company -sarjaa. Kindlen e-kirjojen toimitusaika ratkaisi asian. Ei kuulema ikinä voi olla tarpeeksi laiha tai tarpeeksi rikas; 60 sekuntia on tarpeeksi nopeasti. Jopa minulle kärsimättömälle.

Mendoza in Hollywood keskittyy nimensä mukaisesti Idenin keskushahmon Mendozan puuhiin. 2300-luvulta käsin johdetun ja salassa maailmaa pyörittävän Dr. Zeus -yhtiön eli The Companyn kuolemattomat kyborgit operoivat eri puolilla maailmaa ja historiaa. Mendoza on lähetetty Hollywoodin maisemiin, aikaan ennen kuin Hollywoodista tulee Hollywood. Los Angeles on vasta rähjäinen ja huonomaineinen rajakaupunki, syrjässä Yhdysvaltojen sisällissodan tuoksinasta.

Botanisti-Mendoza asettuu Dr. Zeusin ylläpitämälle vankkurien väliasemalle, tehtävänään kerätä näytteitä pian kuivuuden hävittämiksi joutuvista kasvilajeista. Kievarin sekalaiseen kyborgimiehitykseen kuuluu mm. jo aiemmin tavattu antropologi Imarte, joka puolestaan kerää tietoja ajan kulttuurista. An insertion antropologist, hän kuvaa tehtäväänsä, ja käyttää peitetarinanaan maailman vanhinta ammattia. Lisäksi joukkoon kuuluvat mm. helläsydäminen ornitologi ja innokas myyntimies.

Jo kirjan alussa selviää, että Mendoza on pulassa: tarina on kerrottu pidätetyn Mendozan tunnustuksena kuulustelijoilleen. Jotain katastrofaalista on siis odotettavissa. Kestää kuitenkin yllättävän pitkään ennen kuin kirjassa alkaa tapahtua. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa tosin kertovat paljon kyborgeista ja The Companysta, miksei myös Mendozasta. Mendozaan olikin mukava palata nyt ensimmäisessä persoonassa, Josephin annettua vähän erilaista perspektiiviä häneen Sky Coyotessa.

Hmm, nyt kun jälkeenpäin mietin kirjan alkupuoliskoa, ehkä sitä pitää ajatella enemmän sarjan näkökulmasta. Siinä kyborgien keskinäisillä ystävällisillä suhteilla on pääosa. Aika surullista, oikeastaan. The Companyn kuolemattomien palvelijoiden tragedia on, ettei heillä on kotia missään, ei edes missään ajassa. Ystävyydessäkin on pakko olla varovainen, ellei halua särkeä sydäntään, sillä Dr. Zeus voi hutaista kenet tahansa mihin vain, koska vain. Mendozan työtehtävässäkin on tiettyä ironiaa: kerätessään rakastamiaan kasveja kauniissa maisemissa hän saa samalla seurata miten myöhemmin luonnon tuhoavaa kulutuskulttuuria synnytetään.

Silti minusta tuntuu, että Hollywoodin alkupuoliskolla oli aika paljon, noh, Hollywoodia. Maisemia kuvaillaan ja katujen tulevia paikkoja selitetään. Kyborgit myös järjestävät keskenään hulppeita elokuvailtoja, joissa nautiskellaan Hollywoodin varhaisista helmistä: Hollywoodin ensimmäiset elokuvafestarit siis! Erityisen pitkään käsitellään D. W. Griffithin eeppistä elokuvaa Intolerance, joka viettelee aikamatkalaiset suorastaan hurmioon. Bakerillä on varmaan ollut tässä pilkettä silmäkulmassa, sillä elokuvan koko nimi on Intolerance: Love's Struggle Through the Ages - ja siitähän Mendozan tarinassa tietenkin on kysymys. Epäilemättä elokuvaan liittyy muutakin symboliikkaa, mutta pitkänpuoleisesta kohtauksesta olisi saanut enemmän irti, jos elokuvan olisi joskus nähnyt...

(Uteliaisuus heräsi kirjan myötä sen verran, että piti käydä vähän kurkkimassa tätä elokuvan pioneerin mestarinteosta. Löytyy filmiarkistosta täällä. Massiivinen produktio lähes 100 vuotta vanhaksi leffaksi, kieltämättä! )

Viimeisellä kolmanneksalla Hollywoodin tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Mendozankin alkupuolella lakonisempi kertojaääni ottaa tulta. Yhdysvaltain sisällissodan muuan kansainvälinen sivujuonne puretaan kiinnostavasti. Mikä parasta, rakkausrintamalla tulee vipinää.

Vaikka juonen rakenne tuntui vähän vinolta, nautin kirjasta kokonaisuutena. Bakerin välillä hirteishumoristinenkin ote, historiallisen tarkkuuden tuntu, ja ylipäätään koko sarjan idea pelittävät edelleen minulle. Jotain kutkuttavaa on kaikkitietävien kyborgien ja heidän päivittäisen ympäristönsä kontrastissa. Otetaankin lukunäytteeksi sitä demonstroiva suupala:

Edward was standing up, neatly folding away the clasp knife. A day and a night of living rough in the field, and he hadn't so much as a smudge on those fawn wool trousers of his. Whatever secret device kept James Bond's tuxedo impeccably pressed, it seemed to have been already in use by the British secret service in 1863. (loc. 5576/6514)

Pakko lukea nämä kaikki. Sopivat erinomaisesti töihinpaluutrauman lievittämiseen.

Kage Baker (2000). Mendoza in Hollywood. Tor. (Kindle edition). ISBN 0-765-31530-0.

Arvioita:
Sf-site
Sheryl Vint, Strange Horizons

Sky Coyote

Sky Coyote jatkaa Kage Bakerin kirjassa In the Garden of Iden aloittamaa The Company -sarjaa, jossa maailmaa kaikessa hiljaisuudessa hallitseva yritys eli Dr. Zeus puuhaa salassa menneisyyden aarteiden säilyttämiseksi. Sky Coyotessa kertojana on Idenin keskushahmon Mendozan inkvisition kourista pelastanut fasilitaattori Joseph. Aika on vuosi 1700, joten Idenin tapahtumista on vierähtänyt muutama vuosi (kuolemattomien mittapuulla). Joseph, joka itse on kotoisin luolamaalausten ajoilta, saa tällä kertaa pelastaa Kaliforniassa elelevän kivikautisen heimon.

Kiirettä pitää, sillä valkoinen mies on jo aloittamassa puuhastelunsa mantereella, eikä muu auta kuin huolellisesti tallentaa kylä elinympäristöineen ja pakata koko porukka neljään taivaskanoottiin. Joseph ryhtyy kirjaimellisesti jumalaksi, Kojootiksi, joka intiaanien uskomuksissa on viekas valehtelija ja petkuttaja, mutta myös ihmisen luoja ja ystävä. Dr. Zeusin kirurgit väsäävätkin helposti kyborgista jumalaisen Kojootin, ja Joseph ryhtyy valmistamaan kyläläisiä siirtoon.

Myös ihmisiä vihaava ja kasveja rakastava Mendoza tavataan uudestaan, ja hänen tulevaisuudestaan saadaan houkuttelevia vilahduksia. Lisäksi Sky Coyote paljastaa väläyksiä Bakerin suuremmasta tarinalinjasta; kaikkivoivan Companyn salaisuuksia raotellaan. Alta löytyy vain lisää arvoituksia. Kuka Dr. Zeusia oikein johtaa - ja mihin suuntaan? Coyotessa tavattavat 2300-luvun kuolevaiset vaikuttavat, krhm, vähän avuttomilta hommaan.

Ja mihin tarkoitukseen tulevaisuudessa oikeastaan tarvitaan kokonainen kylä kivikautisia intiaaneja?

Bakerin teksti on hulvatonta ja kuvia kumartelematonta. Kivikautisen heimon meiningistä on tehty hilpeästi ja lämpimästi yleisinhimillistä. Tässä näyte kohdasta, jossa antropologit tallentavat paikallisen telakkayhtiön toimintaa...

[--] Jomo was the Spirit Who Wants to Watch As You Build a Canoe. Chang, his team anthropologist, was excitedly talking to Nutku's apprentices where they were attempting to work. They were trying to be terribly cool and make it all look easier than it was. I sat in the shade nearby, glad I didn't have to stand in the sun in my coyote fur.  

"All right. This is my boatyard we're standing in," said Nutku, gesturing around him. "Over there are my apprentices. Their parents are paying me plenty to take them on, believe me, because once you've joined the Canoemakers' Union and learned how to build fine-quality canoes, you're set for life. [--] 

"Where was I? So anyway, I've got them cutting up these logs." He walked over to the work site. The boys were hacking away self-consciously, trying not to look up at the camera. "Pine isn't your best material for canoes, but this is a midrange model with just a few luxury features - " (s. 231)

Sky Coyote ei ollut ihan niin viehko kirjana kuin Iden, osittain puhtaasti ympäristön vuoksi. Tykkään Tudorien ajan Englannista, eikä hauskinkaan kivikautinen kylä voi kilpailla sen kanssa. Nih. Idenissa miellytti myös kielellinen ulottuvuus, sillä siinä tudorenglantia miksattiin hauskasti myöhempien vuosisatojen elementteihin. Toisaalta, kyllä Coyotenkin muinaismodernissa on tiettyä charmia; paikallisten stand-up koomikkojen rutiinit olivat niin hauskoja, että hörähtelin ääneen.

Kirjan muodollinen heikkous on ehkä siinä, että se yhdistää kevyttä paikallisjuonta (intiaanikylän pelastaminen) vain osittain hahmoteltuun suurempaan juoneen (Dr. Zeusin totuuden selviäminen), eikä siitä näin ollen synny oikein kunnollista loppuun vietyä draamaa. Mutta nautin olostani tämänkin kirjan kanssa, joten liiaksi ei sovi valittaa. Joseph on mutkikas, kiinnostava ja hauska keskushahmo, jonka sisäiseen konfliktiin toivottavasti palataan myöhemmissä sarjan kirjoissa. Verrattuna vaikkapa Routasisaruksiin tämä on ehkä kevytmielistä scifiä, mutta haitanneeko tuo - joskus vaikeista asioista on mukavampi lukea huumoriksi naamioituna.

Kyllä nämä täytyy loputkin hommata! Mutta sähköisenä vai paperisena? Kage Bakeria on nyt ilmaantunut myös Kindle-storeen. Päätöksiä, päätöksiä...

Kage Baker (1999). Sky Coyote. TOR Books. ISBN 978-0-7653-1748-3.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Rich Horton Sfsitella
Kirkus Reviews

In the Garden of Iden

Booksyn puutarhassa.

Olin bongannut tämän jo aiemmin Taikakirjaimista, mutta yritin ensin etsiä sähköisenä enkä onnistunut; paperikappaleen sain hankittua vasta muutama viikko sitten. Onneksi sain aikaiseksi.

In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.

Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?

[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"

"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"

Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.

His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)

Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.

Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!

Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.

Arvioita:

Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,

englanniksi vaikkapa 

Sffchroniclesista ja

SF-sitelta

Piknikki Paratiisissa

Voikukka on kuvausrekvisiittaa.

Jokunen aika takaperin törmäsin Twitterin kautta surulliseen uutiseen: yksi scifin naispuolisia uranuurtajia, Joanna Russ, oli kuollut. En ole itse mikään erityinen Russ-fani, mutta muistelin että hyllystä löytyy ainakin yksi hänen kirjansa. Ja löytyihän sieltä: nostin Piknikin esille uudelleen luettavaksi sopivalla hetkellä, in memoriam.

Piknikki Paratiisissa kertoo vaellusmatkasta Paratiisi-nimisellä planeetalla. Muinaisesta Kreikasta kotoisin oleva Aikojenvälinen Agentti Alyx saattelee hankalakulkuisessa maastossa turvaan joukkoa hemmoteltujen turisteja. Matkalla turisteja kuolee kuin kärpäsiä, mutta muutama selviytyy sentään loppuunkin. Kirja on lyhykäinen, alle 130 sivua. Tätä  voisi melkeinpä luonnehtia pienoisromaaniksi.

Viihdyin Piknikillä nyt varmaan vähän paremmin kuin edellisellä lukukerralla (se oli sitä aikaa kun nokialainen oli vielä kumisaapas), mutta Russ on edelleen vähän liian art noveauta minulle. Hmm... varmaan termin tuollainen käyttö on laitonta, mutta ehkä siitä saa käsityksen mitä tarkoitan.

Kirja on siinä määrin tyylitelty, etten saa siitä sellaista oivaltamisen ja vision iloa kuin perusscifiromaanista yleensä saan. Useimmat scifiromaanithan rakentuvat parin selkeän spekulaation pohjalle: Teräsluolat pohtii keinoälyn ja väestönkasvun ongelmia, Kvanttivaras muistin ja identiteetin olemusta, Jennifer Government kansallisvaltioiden ja globaalien yritysten tulevaisuutta, Footfall muukalaishyökkäystä ja laumaeläinten evoluutiota ja niin edelleen. Sitä melkein kuulee kirjailijan mutisevan itsekseen "mitähän seuraisi jos...?"

Ja tietysti genren puitteissa voi huvitella kaikenlaisilla vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, kuten vaikkapa Fforden kirjallisuusintoinen maailma tai Douglas Adamsin hilpeän mahdoton universumi. Eipä silti, olen kyllä törmännyt Adamsin näkymättömäksi tekevään jonkun-muun-ongelma -kenttään arkielämässäkin; sellainen peittää usein tekemättömiä hommia työpaikalla!

Mutta takaisin asiaan: Piknik on minusta enemmän vaikkapa Kurt Vonnegutin romaanien tyylinen siinä, että spekulatiivisen fiktion mahdollisuudet ovat toissijaisia varsinaiseen teemaan nähden. Silloin tyylistä, rakenteesta, kerronnan keinoista, kielestä - kaikesta "kirjallisesta" - tulee ihan eri tavalla tärkeää. Russin Piknikistä ei voi tykätä sen spekulatiivisen vision tähden; siitä tykkää tai on tykkäämättä sen ihmiskuvauksen ja kirjallisten ansioiden tähden.

Teemasta - en oikein tiedä mitä ajattelisin. Takakannen mukaan tässä on kyse humanismin perinnöstä ja kiihkeästä, sensuellista tragediasta. Luin takakannen taas kerran jälkikäteen, joten itse ajattelin, että tässä on jujuna lähinnä keinotekoisuuden ja aitouden vastakkainasettelu.

Eipä ollut ensimmäinen kerta kun menen metsään. *grin*

Näin toiseen kertaan luettuna pidin Piknikistä enemmän kuin silloin joskus, mutta ihan lajinsa huippuna minun on tätä vaikea pitää. Epäilemättä Russ ansaitsee paikkansa kaapin päällä uranuurtajan asemallaan. 60-luvulla science fiction ei varsinaisesti pursuillut naisääniä (heh, Barbarellaa ei lasketa).  Feministisessä katsannossa Agentti Alyxiin on siis syytä tutustua.

Mutta kirjailijan tyylistä nauttiminen on yksilöllinen asia. Russ saa minut toisinaan hymyilemään, ja välillä jokin aivosolukin heräilee väsyneesti... mutta intohimoiseen uppoutumiseen en yllä. Ja samalla on koko ajan vaivaantunut tunne, että tässä luultavasti on enemmän kuin minä pystyn näkemään.

Kielellisesti Piknikki on käännössuomeksi aika ilmeikästä luettavaa. Silti käväisi mielessä, että saattaisin tykätä Russista enemmän englanniksi. Joskus voisi kokeilla hänen kuuluisinta teostaan The Female man.

[--] Alyx työntyi kärkeen missä Gunnar seisoi kuin korkea patsas, paksu käsivarsi taivaalle sojottaen, yhtä silmiinpistävänä kuin Rhodoksen kolossi.

- Katso, hän sanoi mielissään, - lintu. Alyx tempaisi häntä kädestä ja veti hänet maahan huutaen: - Maahan joka iikka! ja kaikki rojahtivat nelin kontin painaen päänsä piiloon. Oletettiin että valkoiset puvut ja reput sulautuisivat lumeen jos he pitäisivät kasvonsa piilossa, tai että he näyttäisivät eläimiltä ja mahdollisesti rekisteröity ruumiinlämpö kuitattaisiin sillä. Alyx mietti mahtoiko koko jutussa olla järkeä. Saattoihan taivaalla olla lintukin, hän tuumi. Hän tuli ajatelleeksi että pilvettömällä taivaalla oli vaikea arvioida etäisyyksiä. Toisaalta hän tuli myös ajatelleeksi että hänen tuntemansa linnut eivät laskeutuneet kohtisuoraan alaspäin, eivät ainakaan noin nopeasti, ja että lumikenkäkissa oli paennut jotain mistä lumikenkäkissat eivät pitäneet. Oli siis ehkä hyvä ajatus pysytellä varmuuden vuoksi naurettavassa konttausasennossa kunnes lentävä ilmiö, oli se mikä tahansa, olisi tyydyttänyt uteliaisuutensa ja häipynyt - vaikka hänen polviaan ja kyynärpäitään särki ja lihakset alkoivat kangistua, vaikka ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, ja vaikka mitään ei tuntunut tapahtuvan... (s. 82)

Lopuksi vielä totean, että Piknikki Paratiisissa saattaa sopia sellaisellekin lukijalle, joka ei erityisemmin scifistä innostu. Jos siis haluaa kokeilla vettä vähän varpaankärjellä...

Joanna Russ (1988, alkuperäinen 1968). Piknikki Paratiisissa. Helsinki: Kirjayhtymä. Suomentanut Kristiina Drews.

The Eyre Affair

Kolme kirjaa on kesken, mutta ensimmäiseksi maaliin pääsi nyt Jasper Fforden The Eyre Affair. Inspiraatio kirjan hankkimiseen tuli Taikakirjaimista, nyt päädyin sitä lukemaan puhtaasta scifin nälästä. Yliannostus raakaa realisimia edellisen kirjan kanssa kenties?

Realismista The Eyre Affairia ei voi syyttää; se on hilpeä ja vallaton vaihtoehtoinen maailma, jossa kirjatoukka varmaan tuntisi olonsa kotoisaksi. Kirjallisuudella on Fforden Englannissa selvästi suurempi rooli kuin kotimaailmankaikkeudessamme. Muutakin erilaista on elämänmenossa. Fforden luoman maailman säännöt ovat siinä määrin hulppeita, että melkein kirjan voisi luokitella fantasiaksi. Mutta se on fantasiaa scifi-traditiossa; enemmän sellaista ajassa-voi-matkustaa tai avaruusalus-laskeutui-takapihalleni fantasiaa. Miekkoja ei näy eikä magiaa, mutta jotkin kirjan keksinnöistä kyllä täyttävät taian perusmääritelmän (ks. Clarken lait)

[--] The laboratory looked similar to the last time I had seen it in terms of untidiness and the general bric-à-brac, but the contraptions were different. I had learned from my mother's many letters that Mycroft had invented a method for sending pizzas by fax and a 2B pencil with a built-in spell-checker, but what he was currently working on, I had no idea.

'Did the memory erasure device work, Uncle?'

'The what?'

'The memory erasure device. You were testing it when I last saw you.'

'Don't know what you're talking about, dear girl. [--] (s. 95-96)

Ja niin edelleen. The Eyre Affair kertoo kirjallisuuspoliisin agentista nimeltä Thursday Next, joka on aikaansaava ja itsenäinen nainen, salaa vähän pehmo sisältä. Thursday yrittää pelastaa kirjallisuuden klassikoita niiden integriteettiä uhkaavalta mestaririkolliselta. Erityiseen vaaraan joutuvat Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin hahmot, mutta Thursday ei luovuta ja onnistuu itsensä Mr. Rochesterin avulla pelastamaan Jane Eyren. Ihan ennallaan ei suuri romaani seikkailun jälkeen kuitenkaan ole.

Juoni on melkoista kohellusta, sillä superrikollisella on ilmeisiä supervoimia, ja Thursdayn joukkueessa pelaa vampyyrinmetsästäjiä, aikakarkumatkalla oleva isä ja tekstinäytteessäni vilahtava keksijä-setä, puhumattakaan erinäisistä Suuren Pahan Yhtiön agenteista ja raivokkaan intohimoisesti kirjallisuuteen suhtautuvasta yleisöstä. Fforden kirjassa sekavuus ei kuitenkaan pahemmin haittaa, sillä se pelaa kerroksittaisilla kirjallisuusviitteillä ja brittiläisellä huumorilla. Lähisukua ovat Rob Grant ja Simon Hawke, ja varmaan myös Terry Pratchett, päätellen Neiti B:n ääneen lukemista katkelmista.

Kirjallisuuden ystävällä on väkisinkin pikkuisen hauskaa tämän kanssa. Irrallisena huomiona mietin, onko Jasper Fforden mahtanut lukea Fredrik Pohlin novellikokoelman Turn Left at Thursday. Vai onko hänen sankarittarensa nimi sukua R.A.Heinleinin Friday-nimiselle agenttitytölle? Tämä ja tuhat muuta mahdollista kirjallisuuslinkkiä pulpahtivat mieleen kun hykertelin japanilaisten Eyre-turistien, John Miltonin kaimojen kokoontumisten, Bacon-lähetyssaarnaajien ja Brontë for the People -liikkeen kanssa.

Voi kunpa voisi Suomessakin nousta vastaavia kansanliikkeitä! Canthia kansalle - Kivi kunniaan! Eyre Affair'ia voikin lukea myös satiirin näkökulmasta; korvaamalla todellisen maailman todelliset järjettömyydet (ks. esim. Koreat) kuvitteellisilla järjettömyyksillä (Krimin sota jatkuu yhä) Fforde pitää kunniassa satiirin perinteitä. Kirjallinen elämys tämä ei ole - sen enempää kuin hyvä juomalaulu on musiikkielämys - mutta hauskaa saa pitää.

Jasper Fforde (2001). The Eyre Affair. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:
Steven Silver Sfsite.comissa
Susan Scribner The Romance Readerissa

P.S. Kurkkaa myös Thursday Nextin omia kotisivuja täällä.

Time Travelers Never Die

Alkoi olla vähän ikävä scifiä, joten otin hyllyltä jo pitkään odottaneen Jack McDevittin romaanin. Tilasin  alkutalvesta pari McDevittiä Amazonista. Hän kirjoittaa yleensä luotettavaa, klassista perusscifiä. Tosin vain pari hänen kirjoistaan on tehnyt suuremman vaikutuksen - mieleen ovat jääneet erityisesti Alex Benedict -kirjat - mutta kaikkien kanssa olen viihtynyt.

Time Travelers Never Die on nimensä mukaisesti kertomus aikamatkustelusta. Adrian Shelbornen isä katoaa mystisesti. Pojalle selviää, että fyysikkoisä on kehitellyt aikamatkustuslaitteen ja kadonnut tavallista perusteellisemmin; mies on hukassa niin ajassa kuin paikassakin. Yhdessä klassisia kieliä opettavan ystävänsä Daven kanssa nuorempi Shelborne ryhtyy jäljittämään isäänsä. Aikamatkustus muuttaa vähitellen miesten maailmankuvaa eikä voi olla vaikuttamatta heidän ihmissuhteisiinsakaan.

Juonellisesti Time Travelers on korkeintaan keskikastia, ainakin alan harrastajalle. Kun on lukenut jo iät ajat sitten Poul Andersonin Time Patrol -tarinat, Simon Hawken Time Wars -jutut ja Spider Robinsonin Callahan's Crosstime Saloon -sarjan, puhumattakaan Asimovin The End of Eternity'stä, Heinleinin The Door into Summer'sta ja Willisin Domesday Book'sta, ei McDevittin laiha versio perusparadokseista enää säväytä. Michael Crichtoninin Timeline (suomennettu nimellä Aikamatka) oli sekin juonen puolesta terävämpi kuin Time Travelers. Höh.

Mutta tämä nyt on tällaista kärttyisän kävyn puhetta. Ihastukseni aikaseikkailuihin on näemmä jo vakiintunut arkiseksi suhteeksi... jos olisin voinut lukea tämän utuisin ja uteliain aikamatkustusneitsyen silmin, voisi mielipiteeni juonesta olla ihan toisenlainen.

Myöskään henkilöistä en suuremmin nauttinut. Minusta Dave ja Shel olivat aika pintapuolisia kaikesta näennäisestä stressaamisestaan huolimatta, ja naishahmoilla oli varsin klassinen avustava rooli. Oli tietysti mukava tavata reissussa historiallisia hahmoja, esimerkiksi Alexandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos, vaikkei heitäkään erityisen syvällisesti kuvattu.

(Ai niin, mainostetaanpa vähän kotimaistakin: J. Pekka Mäkelä on muuten kirjoittanut karhean ja synkän aikamatkustusjutun nimeltä 391, jossa Aleksandrian kirjastolla on keskeinen rooli.)

McDevittin kirjallinen tyylikään ei tässä päätä huimannut, mutta siitä ei sovi pahastua, sillä hän kirjoittaa yleensä juuri näin: suorasanaisesti ja kuljettaen juttua paljolti dialogin kautta.

"Dad, I don't think you understand. You're going back there to Renaissance Italy, or wherever, and something happened. Happens. Probably the Inquisition gets you, too."

"No," he said. "Nothing will happen."

"How can you say that?"

"Because when I'm done with my visit, instead of coming back here, I'll return in, say, two weeks."

Shel's head was starting to spin again. "Then the reason you disappeared is because I warned you you'd disappear." 

"Sure." He grinned. (s. 55)

Kaikesta rutinasta huolimatta oikeastaan pidin Time Travelers'sta. McDevitt nimittäin onnistui tavallista paremmin tuomaan aikamatkustukseen melkein spinozalaisen säväyksen. Aikamatkustajat eivät koskaan kuole, mutta eipä kuole kukaan muukaan, tavallaan. Nerous, ääliömäisyys, arkipäiväisyys - kaikki on ikuista jos asiaa onnistuu katsomaan ei-kronologisesta perspektiivistä. Jokainen hetki ja valinta on lopullinen, sillä "samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me". (Herakleitos. Saarikosken kääntämänä wikipedian mukaan. Oli vaan pakko googlettaa miten se oikeasti menee.)

Tässä kirjassa muutos ja muuttumattomuus ovat saman kolikon eri puolia: tajunnalla on vain yksi kronologia eikä entropiaa voi kääntää, mutta samalla kaikki jo tapahtunut pysyy, on ikuisesti tapahtunutta. Eletty elämä on, pääsi sitä katsomaan tai ei. Niinpä Shel ja Dave, jotka alkuun käyttävät aikamatkustusta melkeinpä lapselliseen historiaturismiin, päätyvät oivaltamaan, että aikaa on jokaisella; tärkeää on käyttää se hyvin. Tai ainakin niin, ettei tarvitse hävetä jos tulee myöhemmin aikakoneella katsomaan mitä tuli tehtyä.

Ihan hyvä läksy itse kullekin, vaikka tässä ollaankin vain yksisuuntaisella aikamatkalla.

Jack McDevitt (2010). Time Travelers Never Die. New York: Ace Books.