Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva: WSOY

Maailma ei loppunutkaan tänään, vaikka maya-kansan kalenterista on kaikki lehdet käännetty. Yhdenlaista maailmanloppua sen sijaan vietettiin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta. En enää muista mistä Terveiset on lukulistalleni tarttunut - Norkultako? - mutta jotain kelloa kirjan nimi kalisutti, kun kirjakaupassa kiertelin hyllyjä lahjakortti taskussa poltellen. Terveiset pääsi kotiin parin muun kovakantisen kiusauksen kanssa.

Nyt kun Blogistanian Finlandian lähestyessä yritän suosia kotimaisia uutuuksia, Tähtivaeltajan viimeisimmän numeron arvio ratkaisi lukuarpomiseni Terveisten eduksi. Tämähän sopikin pakkassäähän kuin punainen nenä päähän! Terveiset Kutturasta kertoo näet pohjoisen väen kapinasta etelän sortovaltaa vastaan. Ja se kyllä tiedetään kenen puolella pakkanen on.

Nyt tulevat lumikenttien sissit sushirajalle, eivätkä he tule lattea latkimaan vaan lakaisemaan pois asfaltoidun maailman ikeen. Alajärvellä tehdään terävä terrori-isku suoraan herkkään sähköhermoon; Kouvolan ABC:lla käydään uuden ajan tali-ihantalat; Mikkeli miinoitetaan pelsepuupin palatsikoirilla. Kiivaita ovat myös mediasodan iskut. Yhtäällä kellistyy kesy toimittaja porontaljoille, toisaalla kerää urpojääkärin realityblogi megaklikkejä.

Heikkisen satiiri osuu ilkeästi maaseudun mutta myös kaupunkien asukkeihin. Minusta hersyvää sanailua ja hulppean epätodennäköistä sotailua seuraa ilokseen. Stereotyypit ovat niin äärimmäisiä, että ne onnistuvat hauskuuttamaan.

Mikä parasta, pilkassa on totta toinen puoli. Vaikkei Suomessa aivan Heikkisen kuvaamaa etelän ja pohjoisen konfliktia saisikaan kasaan, on maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä melkoinen elämäntapakuilu, ja sen myötä eittämätön railo keskinäisessä ymmärryksessä. Ei ole joukkoliikenteen ja laajakaistakuitujen risteyssolmussa kököttövän helsinkiläisen ihan helppoa ymmärtää syrjemmässä asuvien elämää... mutta sama pätee toiseenkin suuntaan. Ei käsitä traktorilla korttelirallia huoltoasemalta kaupungintalolle ja taas takaisin huristava nuori Kampissa hengaavien ikätoveriensa ajatusmaailmaa.

Erilaisten oletusarvojen yhteentörmäilyä nähdäkseen ei toki tarvitse heittäytyä satiiriseen utopiaan saamelaisista itsemurhakelkkailijoista, riittää jos seuraa edes toinen silmä raollaan kotimaan politiikkaa. Tai vaikkapa maakuntapolitiikkaa sopivaksi katsomassaan maakunnassa.

Tästä citykanien ja pottujen kontrastista Heikkinen on kehrännyt messevän ja ilkikurisen tarinan, jonka kanssa viihdyin mainiosti. Ettei ihan ylistyslauluksi mene, täytyy varmaan myöntää, että aika ajoin teksti jaarittelee ja jumittaa. On kuin kirjailija olisi liiaksi innostunut joidenkin hahmojensa sielujen luotaamiseen, suhteutettuna sielujen syvyyteen. Etenkin Tuntemattoman sotilaan Koskelan kotijumalaksi kohottanut alikersantti Jesse Purola vihloo tunteenpurkauksineen lukijan hampaita.

Jesse imi sormea ja nielaisi. Rasvaton jukurtti matkusti alas. 

Se tipahti tyhjyyteen, lävisti mustan aukon, muuttui negatiiviseksi hiukkaseksi ja monistui miljardiksi. Negatiivinen haki positiivista, ilman tulosta. Kosminen tasapaino järkkyi. Ydin romahti, järjestelmä liukui supernovaan. 

Räjähdys tuli suusta. 

Jesse huusi. Ääni väreili seinistä kalvoihin, korvat soivat. [--] (s. 224)

No, mitä pienistä. Yleisesti ottaen Heikkisen kerronta on jouhevaa ja vitsailu jaksaa hymyilyttää. Jos henkilöhahmot nyt sitten ovat vähän ylenpalttisia, sallittakoon se selvästi Arto Paasilinnaa kanavoivalle kirjailijalle. Huomattavasti helpommin tämä minuun upposi kuin Suhosen Hitlerin kylkiluu, joka sekin on satiiriksi luokiteltava.

Terveiset Kutturasta on näppärä veijariromaani ja kujeellinen kuvaus stereotypioista. Hauskasti järjetön tarina, jolla on kumminkin timantinkova ydin, kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tykkään tällaista kaukaa haetuista jutuista, jotka eivät toisella vilkaisulla olekaan ihan niin absurdeja kuin luulisi.

Mikko-Pekka Heikkinen (2012). Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 978-951-0-38429-9.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa
Hannu Niklander Savon Sanomissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Raija Taikakirjaimissa

Luovan kirjoittamisen harjoituksia

Kuvakulma ratkaisee.

Jos joku lukijoista sattui huomaamaan eilisessä jutussani jotain, krhm, outoa, kannattaa ehkä kurkata vaikka Parnasson Papinniemen blogia tai Morren maailmaa.

Ei, en ota tavaksi vaikka hauskaa olikin!

Ja oikeasti suosittelen lämmöllä Viivaa. Sitä alkuperäistä siis.

Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Viides maailmanvalta on roikkunut lukulistoilla aika tarkkaan vuoden: uudempi venäläinen satiiri tuli mieleeni Bulkagovin Kohtalokkaiden munien yhteydessä. Nyt vihdoin sain hankittua tämän (ehkä siksi, että tulin ostaneeksi Putinin elämänkerran?), ja olen siitä todella iloinen. Pelevinin hulppea romaani oli positiivinen yllätys.

Siis... En toki kaukolainannut tätä idealla todella-tyhmä-kirja-tiedossa, mutten myöskään odottanut, että tarina siitä, miten vampyyrit salaa ovat maailman valtiaita, olisi näin hauska, monikerroksinen ja miellyttävä lukea.

Maailmanvallan alussa ajelehtiva moskovalaisnuorukainen Roma värvätään yllättäen vampyyrien eliittirivistöihin. Uuden aristokratian jäsenenä Roma saa uuden nimen ja perehdytyksen ihmisiltä salattuihin totuuksiin. Ylellinen elämä vampyyrina ei täysin tyydytä Roman uteliaisuutta; pian hänen kyselynhalunsa johdattaa hänet myös toisinajattelijoiden joukkoon.

Enempää juonesta en oikein osaa sanoa. Jos haluaa olla häijy, juoni ei ole kummoinen... mutta juonesta ei Viidennessä maailmanvallassa varsinaisesti ole kyse: tässä on kaksi osaa yhteiskuntakritiikkiä, yksi intertekstuaalista leikkiä ja yksi puhdasta piruilua, puoli mitallista kasvukertomusta ja juonenkäänteitä vain hyppysellinen. Se ei haittaa. Maailmanvalta ei ole pätkääkään tylsä, sillä Pelevin on laatinut todella hilpeänälykkään ja häijynsuloisen tulkinnan ihmisten yhteiskunnan peruspilareista.

Ajattelin tätä lukiessani, että vain venäläinen olisi voinut kirjoittaa tämän kirjan - enkä nyt tarkoita vain intertekstuaalisia viitteitä, jotka paljolti liikkuvat venäläisessä kulttuuriperimässä - sillä siirtymä neuvostoajan oligarkkien ajasta kapitalismin oligarkkien aikaan on kirjassa suoraan sisäänrakennettuna mukana. Vedenjakaja elää tässä tavalla, jota ulkomaalainen ei voisi tavoittaa: ironisena ja itseironisena, yhtä aikaa katkerana ja valoisana.

Ihan totta, minusta tässä kirjassa oli jotain... venäläistä. Eikä venäläinen viittaa tässä Tolstoihin tai Dostojevskiin... Jos rakastettavasti absurdilla on koti, se on Venäjällä. Viides maailmanvalta oli minulle erinomaisen venäläinen romaani. Kuitenkaan tämä ei ole nurkkakuntaisessa mielessä kansallinen teos; Pelevinin kuvittelisin puhuttelevan aika laajalti. Sillä jokainen verenimijä on joskus ollut nuori ihminen.

Jos laittaisi mikseriin Bulgakovin, Murakamin, Charlaine Harrisin tai China Miévillen, ja lisäksi jonkun aika monomaanisen nuorten miesten tuskiin erikoistuneen kirjailijan, ja käyttäisi täydellä teholla kolme minuuttia... Ei. Ei sittenkään.

Lukukokemusta kuvaa jotenkin, että lopettaessani kirjan välissä oli tavallisen parin kolmen asemesta lähemmäs kaksi tusinaa paperiliuskaa lainattavan kohdan merkiksi. Arvon niiden joukosta nyt yhden alkupuolelta jaettavaksi:

- En jos käykin ilmi, ettei ajan henki olekaan sellainen? 

- Sitä, millainen ajan henki todellisuudessa on, vastasi Baldur, - ei voi tietää kukaan, sillä ajalla ei ole henkeä. On vain kolumnistien palstat, jotka käsittelevät ajan henkeä. Mutta jos useampi sellainen palsta kertoo ajan hengen olevan sellainen ja tällainen, kaikki alkavat toistella sitä astuakseen yhtä jalkaa ajan kanssa. Vaikka ei ajalla jalkojakaan ole. 

- Uskooko täysijärkinen ihminen muka siihen, mitä kolumneissa kirjoitetaan? 

- Missä sinä olet täysijärkisiä nähnyt? Heitä on koko maassa jäljellä ehkä satakunta, ja kaikki he ovat FSB:n jatkuvassa syynissä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Yhtäältä ajalla ei ole sen kummemmin henkeä kuin jalkojakaan. Toisaalta kaikki kuitenkin yrittävät seurata ajan henkeä ja astua yhtä jalkaa sen kanssa, ja siksi maailman korporativiinen malli uudistuu säännöllisin väliajoin. [--] (s. 71)

Tekstillisesti tämä ei ole järisyttävä kirja, mutta on virkistävää lukea jotain, mikä poikkeaa rakenteiltaan suomalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kielestä. Sitä paitsi Maailmanvallan spekulatiivisessa filosofiassa on särmää. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen en ole aivan houreesta hulluna tämän kirjan jäljiltä, mutta lievässä kuumeessa kylläkin.

Venäjää rakastaville ja ikuisille epäilijöille mainio kirja, perimältään rikas, ilkikurinen ja keimailevan kohtuuton... Ei varmastikaan kolahda kaikille, mutta kokeilemisen arvoinen satiiri.

Viktor Pelevin (2009, alkuperäinen 2006). Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina. Tammi. Keltainen kirjasto. Suomentanut Arja Pikkupeura. ISBN 978-951-31-4526-2.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Pasi Ahtiainen Keskisuomalaisessa
Mikko Kirjavinkeissä
Liina Sivukirjastossa

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Huorasatu

Kuva: Into

Hihhei, olen vihdoin saanut pään auki loppuvuoden Suomi-urakassani! Vielä aika monta vuoden 2011 kirjaa pitäisi lukea ennen Blogistanian oman Finlandian H-hetkeä. Mutta tästä tämä nyt lähti ja ihan positiivisissa fiiliksissä.

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisromaani, joka humahti suoraan paitsi Hesarin esikoiskisan listalle myös Finlandia-listalle. Tavallaan ymmärrän miksi. Gustafsson nimittäin kirjoittaa rajusti ja rajuista asioista. Sellainenkin kirja pitää löytyä jokaiselta palkintolistalta ja kyllä tämä paikkansa rivissä lunastaa siinä missä moni muukin.

Huorasatu on rakkauden jumalatarten kasvutarina; aikuisuutta etsivät vahingossa Suomeen päätynyt Afrodite sekä huorat Milla  ja Kalla. Pitää vain voittaa itsekeskeisyys, epäitsenäisyys, laumasieluisuus, itsekkyys, syyllisyys, kuolema ja pari muuta ikävää ihmisyydelle ominaista piirrettä. Sitten kun siitä on selvitty, voi lakata olemasta oman elämänsä uhri. Jos hyvä tuuri käy, ei tarvitse olla sankarikaan. Kirjailijatar korjaa kasvun hedelmät.

Mitähän tarinasta voisi sanoa? Aristoteles näyttäytyy ikävässä valossa, Ares osoittautuu aika lapselliseksi (ööö... mitä muuta voisi sodan jumalalta odottaakaan?) eikä viisauden jumalattarella näytä olevan mitään roolia...

Tämä oli minulle siitä harvinainen lukukokemus, että koin kirjan enemmän tekstin kuin tarinan kautta. Tarina onkin, anteeksi vain, koukeroinen ja sekava remix, josta ei järisyttävää iloa ainakaan meikäläiselle irronnut. Jotenkin luulen, että Gustafssonilta olisi lähtenyt ihan soolonakin aika hulppeaa absurdia tekstiä, ilman tätä mytologiatrippiä Afroditen ja muiden ihmisten kuvikseen luomien jumalaisten olentojen sekoittamista asiaan. Sitä paitsi luin muutama vuosi takaperin (brittiläisen?) romaanin, jossa Olympoksen väki asusti nykyajassa, eikä sen kaiku ollut ainakaan minusta mitenkään mieluinen lisä tälle kirjalle.

Mutta. Kerrankin voi sanoa, että ei haittaa vaikka tarina tempoili ja möyri ihan happopöllyissä. Ei se mitään. Huorasatua oli silti mukava lukea (ainakin ensimmäiset 150 sivua), sillä kirjoitustyyli kolahti. Teksti on iloittelevaa ja agressiivista yhtä aikaa, hilpeästi kohtuutonta ja todella sujuvaa. Itse asiassa hämmästyttävän sujuvaa. Paikoin ajattelin, että tämähän on kuin elokuvaa lukisi. Duh. Dramaturgiaahan Gustafsson opiskelee.

Lukunäytettä on vaikea valita, sillä teksti luisuilee tyylilajista toiseen kuin liukastettuna. Otetaanpa tällainen:

Afrodite lupaa tulla pelastamaan tilanteen välittömästi. 

"Voi voi, on se kuollut", hän toteaa saavuttuaan. 

"Se oli kyllä vahinko." 

"No ei sentään kovin kummoinen vahinko." Afrodite mutristaa suutaan: Julian ei ollut mikään komea mies. "En kyllä keksi tähän kuin yhden ratkaisun", hän sanoo ja kaivaa käsilaukustaan luusahan. (s. 54)

Joku saattaa kokea Gustafssonin paikoin teinimäiseksi yltyvän huumorin rasittavan pikkunokkelaksi, mutta minä tykkäsin siitä tässä. Naivistista mutta energistä revittelyä, jota oli hauska lukea; nautiskelin kakaramaisesti Gustafssonin terävistä havainnoista ja intertekstuaalisuudesta. Mm. Sofi Oksanen ja Lostin Kate Austen vilahtavat. Kun nyt vielä keksisin kuka on se Pimp&Pimp-pomo...

Kaksi heikkoutta Huorasadulla minusta on. Yksi, äärimmäisyys. Olen tätä nykyä vähän tympääntynyt äärikaikkeen. Ääri-mihin-tahansa. Kaunokirjallisessa muodossa raivokas maailmanparannusagenda vielä menettelee... juuri ja juuri.

Mutta minusta pikkulasten pitäminen seksiorjina yksinkertaisesti ei kuulu samaan kategoriaan kuin lihan syöminen. Kärttyisä ämmä kun olen, kysyn: oliko ihan pakko agitoida molempia vastaan samassa tekstissä? Mahdollisesti pitää olla feministivegaani eikä pelkästään ihminen voidakseen täysillä samaistua Gustafssonin viestiin. Tai sitten missasin jonkin hienouden ja käsitin viestin väärin.

Toiseksi, Huorasatu on liian pitkä. Tämän tyylilajin kirja (pyörryttävän täynnä hahmoja, liikettä, raivoa, vitsejä, naurua, väkivaltaa) olisi enemmän edukseen hieman lyhyempänä. Loppupuolella on jo aika ylensyönyt olo, ähky suorastaan. Silti en suosittele joulupäivällisen korvaamista Huorasadulla; ei taida olla ihan joulukirja kumminkaan. Ei ainakaan jos joulusi on perinteisempää sorttia!

Noin yleisesti ottaen lukemisen arvoinen kirja. Raikas, tuoksussa verta ja meren vaahtoa.

Laura Gustafsson (2011). Huorasatu. Into. ISBN 978-952-264-063-5.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Noora Vaarala Aamulehdessä
Ja vielä bonuksena blogeista: Mari A.:n ja Erjan jutut.

Lihakuu

Kuva/kansi: Otava/Päivi Puustinen

Viime viikkoina olen paljolti syventynyt erilaisiin järkäleisiin, joten päätin tarttua vaihtelun vuoksi Janica Branderin hoikkaan esikoiseen Lihakuu. Sekin vielä kannusti, että viimeksi kävi Pienen Esikoiskirjakerhon kanssa hassusti: edellinen kirja oli yhä lukematta kun seuraava tuli. En halua ottaa näiden pinoamista hyllyyn tavaksi, puoli hupiahan on näiden esikoisten ajankohtaisuudessa.

Pienestä Esikoiskirjakerhosta muuten vielä: jos Hesarin esikoiskisan voittaja ei ole ennestään kerhokirjojen joukossa, jäsenet saavat senkin kotiinsa. Paitsi että saa toki perua, jos on tullut jo muuten hankkineeksi. Hieno oivallus. Kieltämättä olisi harmittanut, jos juuri se vuoden esikoinen olisi jäänyt väliin, kun on esikoisia ostanut ripakopallisen.

Tästä pääsenkin näppärästi aasinsillalleni ja voin mainita, että viime vuoden esikoisvoittaja, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jäi minulta kesken. Arvostelukykyni ei siis ole kiistatonta ykkösluokkaa. Lisään vielä, että olen tunnetusti huono lukemaan novelleja. 

Aasina köpittelen nyt sillaltani tunnustukseen asti. Lihakuu ei ihan saanut minua hirnumaan ilosta. Otavassa ovat kokeneet kirjallisuushaukat havainneet Branderin ilmiselvän kirjoittajalahjakkuuden. Lahjat voin minäkin myöntää, mutta omat tihrustelevat näkimeni eivät noin keskimäärin novellien sisällöstä syttyneet loistamaan. Takakannessa niitä kuvataan vahvatunnelmaisiksi ja viitataan absurdeihin tapahtumiin ja maagiseen lataukseen.

Okei, Brander kirjoittaa kieltämättä taidokkaasti eikä mielikuvitustakaan puutu. Kivaa että kaikenlainen rajoista piittaamaton kirjallisuus lisääntyy, olkoon nimilapultaan surrealismia tai absurdismia tai maagista realismia tai mitä vain... hyvä että voidaan iloitella kirjallisuudella!

Branderin tarinoista moni on asetelmiltaan arvaamaton ja latautunut, eikä jännitettä pureta aina sillä ilmeisimmällä keinoilla. Peukut sille! Mutta mutta. Jotenkin hukkaan monissa Lihakuun novellissa jutun ytimen. Tai en tiedä jäikö se oikeasti löytymättä, mutta ainakin minulla on sellainen tunne että jäi. Oivallan jotain, mutta se ei ikään kuin riitä.

Kokoelman aloittavat Lihakuu ja Sielumies - ja mahdollisesti Penkit - olivat ainoat, joista ei jäänyt sellainen puoliksi ärtynyt olo, että olenpas tyhmä kun en saanut tästä tämän kummempaa irti. Sellainen kai tässä nyt oli muutakin oivallettavaa kuin tuo juju ja mitä minun pitäisi tehdä löytääkseni sen? -olo. En pidä siitä, että tunnen itseni tyhmäksi; siksi varmaan en näistä novelleista innostunut.

Hih, nyt muuten ehkä oivalsin toisenkin syyn. Vanhana scififriikkinä ja kaikenlaisen kummallisen kirjallisuuden harrastajana olen yksinkertaisesti liian tottunut realisimista poikkeamiseen. Aaveet, mahdollisesti olemattomat ihmiset, maailmanlopun tekstarit, lentävät miehet - ei tunnu missään. Ne ovat ihan peruskauraa lukemistossani muutenkin. Niinpä oivaltamisen iloni on varmaan keskivertoa vähäisempi.

Eipä silti, muutamaa novellia en yksinkertaisesti ymmärtänyt ensinkään. Sudet ja karhut meni viheltäen ohi (mitä sen mattojutun pitikään symboloida?) ja Tumma puu samoin. Jälkimmäisessä tosin tunnelma oli niin toimiva, etten jaksanut stressata tajuamisesta; Puu taitaakin olla lempparini kokoelman tarinoista. 

Teknisesti ottaen nämä ovat taidokkaita tarinoita kaikki. Lapsen näkökulmaa käytetään useassa jutussa ihan pätevästi. Keski-ikäisen miehen näkökulma Penkeissä vähän ehkä ontui (heh, ei silti että tietäisin miltä keski-ikäisenä miehenä oleminen sisältäpäin näyttää), mutta Uuden elämän vanhempi naishenkilö tuntui todelta (ja tähän mielikuvitukseni kyllä venyy). Kaikkiaan teksti on tyylillisesti fiksunoloista, novellien rakenne harkittu. Lihakuu on tiukka kokoelma. 

Silti, silti ja mutta, mutta. Vertaan mielessäni (hyi, ei saisi tehdä näin, mutta vaikea välttääkään) näiden tarinoiden sävyä Miina Supisen Apatosauruksen maahan, joka sekin oli inhimillistä ja absurdia - mutta hilpeästi absurdia. Branderin kirjoitus on sillä tavalla kaunista, että se tuntuu ottavan itsensä vakavasti. En tiedä miten lukisin absurdia, joka ei naura itselleen.

Yritin tässä keksiä mistä saan vakavuuden ja tosissaan olemisen vaikutelman, ja yksi johtolanka ainakin on.Vilkaiskaapa tätä lukunäytettä:

[--] Kreetalla yötä ei erottanut merestä ja maasta. Kaikki oli tummansinistä ja yön ääni edestakainen. Pidin siitä, uudenlainen yö tuli minua vastaan ja annoin sille käteni. Se tuntui oudolta mutta turvalliselta. 

Yö antoi vastauksen ja kiitin sitä. 

Sinä yönä uneni olivat selkeitä ja vaikken tiennyt mitään siitä, mitä edessä odotti, minusta tuntui kuin olisin tiennyt kaiken tarpeellisen. (s. 54, novellista Uusi Elämä)

Kaunista, eikös olekin? Tuo yön edestakainen ääni on ovelaa ja kaunista. Mutta siellä on yhden lauseen kappale. Ja samalla aukeammalla on kaksi muutakin. Kolmen sanan kappale. Neljän sanan kappale.

Sellaisissa sanat painavat kovin.

Riittäköön tästä. Alan kuulostaa itsesäälivältä yrittäessäni keksiä selityksiä surulliselle faktalle: tämä oli taas näitä helmiä sioille -tapauksia. En kuulu kohderyhmään. Tykkään draamasta ja rakastan suurten tarinoiden imua, hulluttelua ja roiseja värejä. En pärjää Lihakuun kurinalaisen estetiikan kanssa.

Suosittelenkin Lihakuuta suorilta kaikille, jotka lukevat kieltä ja nauttivat tarinan siinä sivussa (ks. Amman suuri kielikeskustelu!). Tarinavetoiset lukijat omalla riskillä... Kirjanhan voi tosin aina jättää kesken - jotain sanoo kai sekin, että tämän luin loppuun asti.

Janica Brander (2011). Lihakuu. Otava. ISBN 978-951-1-25631-1.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Eija Komu Karjalaisessa
Anita Anderson Kalliolaisessa
Irene Vehanen Kiiltomadossa

Saatana saapuu Moskovaan

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Äänikirjaseikkailujani seuranneet saattavat muistaa, että mainostin rouskuttelevani lisää Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja näin kesäloman alla... mutta juuri kun olin näin päättänyt, näinkin kirjaston hyllyssä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan äänikirjaversiona.

Oli vaan pakko, Kohtalokkaiden munien jälkeen.

Moni on varmaan lukenut tämän kirjan - ja se on hyvä, sillä selityksestäni tuskin saa tolkkua. Kirja kertoo siitä, miten salanimellä Woland matkustava Saatana seurueineen viivähtää muutaman päivän Moskovassa, ja romaanista Pontius Pilatuksesta, ja itse Pontius Pilatuksesta, ja aidosta rakkaudesta, ja varieteeteatterin kahvilanpitäjän maksasyövästä, ja karjun kaipuusta Venuksen luo, ja erinomaisesta ravintolasta moskovalaisessa kirjailijoiden talossa.

Lisäksi romaani kertoo miten kriitikoiden epäreiluihin arvosteluihin voi vastata (jos on näkymätön ja osaa lentää), miten puku voi tehdä yhtä hyviä päätöksiä kuin mieskin, miten kirjailijan voi tunnistaa ilman kirjailijaliiton jäsenkorttia, ja mitä yhteistä on raitiovaunulla ja auringonkukkaöljyllä.

Tämän äänikirjan jäljiltä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Toisaalta olen haltioissani, sillä vaikka en varmaan ymmärtänyt puoliakaan, teksti on niin ilmeikästä ja polveilee niin jouhevasti yhdestä absurdista asiasta seuraavaan, että kokonaisuus suorastaan lyö nuijalla päähän. En enää ikinä yleistä, tai salli läsnäollessani yleistettävän, kaavalla venäläinen klassikko = tylsyys kansissa.

Toisaalta, nyt kun kirja on "ohi", tuli riittämättömyyden tunne, kun istahdin kirjoittamaan tätä juttua. En ole ihan varma mitä kirjassa tapahtui - ja olen ihan varma etten ymmärtänyt puoliakaan. Meneeköhän ihan pieleen jos sanon että pelkuruus ja tosiasioiden huomiotta jättäminen olivat aika keskeisiä irvailun kohteina tässä? Pilatus on pelkuri oman aikansa ihmiskoneen osasena, ja moskovalaiset omansa. Ei ihme, ettei meinannut kustantajaa löytyä Neuvosto-Venäjällä.

Tietääkö joku sattumoisin Peter Greenwayn elokuvan Rembrandt's J'accuse? Siinä Greenway purkaa pala palalta Rembrandtin kuuluisan Yövartio-maalauksen ja rekonstruoi siitä oman huikean tulkintansa. En ole maalaustaiteen erityinen ystävä, mutta katsoin Greenwayn selitystä ihan hypnotisoituna puolitoista tuntia. Tämä ei ollut OTT - sillä Saatanan jälkeen todella mielelläni istuisin parituntisen luennon, jolla joku purkaisi kirjan minulle palasiksi ja selittäisi mitä kaikkea siitä voisi ymmärtää.

Jos siis sattumoisin tiedät vaikkapa jonkun kirjallisuustieteilijän laatineen aiheesta vaikkapa esseen, annapa vinkki.

(taukomusiikkia)

Hmm, tässä välissä kävin googlettamassa alla olevat arviot. Kiiltomadosta löytynyt Nina Gimishanovin kirjoitus oli kyllä hyvä, ja Sallan jutussa löytyy sekä juoniselostus että hyvää analyysia. Wikipediassa oli kiinnostavan näköistä taustaa sielläkin.

Siltä varalta että sain Bulgakovin kuulostamaan ikävällä tavalla korkeakirjalliselta: ei se ole. Ei ikävällä tavalla. Hauska, vauhdikas ja minusta myös hyvin suomennettu kirja. Nyt tiedän varmasti, että ne venäläiset mestarit, jotka ovat tylsiä, ovat tylsiä ihan itse; kyse ei ole venäjän kielen vaikeista rakenteista!

Tämän kirjan hankin ehdottomasti omaksi, paperiversiona.

Mikhail Bulgakov (2005, alkuperäinen 1928-1940). Saatana saapuu Moskovaan. Suomentanut Ulla-Liisa Heino, lukija Martti Mäkelä.

Arvioita:

Nina Gimishanov Kiiltomadossa
Sallan lukupäiväkirjassa
Kirjavinkeissä
Aamuvirkku yksisarvinen blogissaan

Lisäksi erikoinen fanisaitti, jolle on koostettu paljon tietoa kirjasta, löytyy täältä.

Kohtalokkaat munat

Sallan juttu Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat munat kutkutti ja kiinnosti; vaikka olen lievästi allerginen vanhoille venäläisille klassikoille, oli pakko hommata tämä tarinakokoelma. Miksi? Koska Juuston pimeä puoli oli hervoton ja päätä pyörryttävä lukukokemus. Sallan jutun perusteella näytti siltä, että kirjojen välillä on kytkös.

Ja onhan niillä, ei epäilystäkään etteikö Turunen olisi Bulgakoviaan lukenut. Juustossa venäläinen tiedemies muuttuu koiraksi tieteen keinoin - ja Bulgakovin tarinassa Koiran sydän koira puolestaan muutetaan ihmiseksi. Ja minkälaiseksi ihmiseksi! Kansalainen Šarikov osoittautuu oikeaksi koirankuonolaiseksi. Ihmeisiin pystynyt professori saa pian huomata luoneensa hirviön; kaikki rauha on tiessään tuoreen toverin eläessä ihmisenä aivan samoin periaattein kuin koiranakin.

[--] Filip Filippovitš nykäisi viiksiään.

- Hm... johan on piru! Tämähän on typeryyden huippu. Eihän hän syntynyt vaan yksinkertaisesti... no tuota...

- Se on teidän asianne, Schwonder sanoi tyynen vahingoniloisesti, - syntyikö vai ei... Loppujen lopuksi, professori, tehän teitte kokeen! Ja loitte kansalainen Šarikovin.

- Ja se olikin helposti tehty, Šarikov haukahti kirjakaapin luota. Hän katseli peilin syvyyksiin; ihaili kravattiaan. 

- Pyydän hartaasti ettette sekaannu keskusteluun, Filip Filippovitš äyskäisi. - Sitä paitsi se oli kaikkea muuta kuin helppoa.

- Ettäkö minä en muka saa sekaantua, Šarikov mutisi loukkaantuneesti.

Schwonder kannatti häntä oitis.

- Anteeksi, professori, kansalainen Šarikov on aivan oikeassa. Hänellä on oikeus osallistua keskusteluun, joka koskee hänen omaa kohtaloaan, varsinkin sikäli kuin puhe on papereista. Paperit ovat kaikkein tärkein asia maailmassa. (s. 218)

Tämä Bulgakovin kokoelma resonoi muutenkin kuin ilmeisellä tavalla Juuston kanssa. Molemmissa on samaa sävyä, röyhkeää pilaa ylimielisyydestä. Nyt harmittaa etten ollut lukenut Bulgakovia ennen tuota Juustoa; olisin voinut ymmärtää Juuston paremmin tai ainakin eri tavalla. Kiinnostavaa.

Kaikki kirjan tarinat olivat mukavaa luettavaa. Nuoren lääkärin muistelmissa - Bulgakov oli lääkäri ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi - tunnistaa aitona kokemuksen äänen. Eniten pidin kuitenkin Diaboliadista, jossa yksilön taistelu absurdin byrokratian kahleissa tuo mieleen Kafkan, ja EU-projektit, paitsi että Bulgakov on hauska. Kafka ei ole minua ikinä naurattanut. Ja projektien paperityöt aiheuttavat korkeintaan hysteeristä, ulvahtelevaa ja sairasta naurua.

Bulgakovin tapauksessa runsaat yksityiskohdat ja levein vedoin maalailtu absurdi meininki saa antamaan anteeksi mutkikkuuden sivumaun, joka venäläisistä romaaneista järjestään löytyy, tästäkin vähäsen. Ehkä se on kielen luonne. Joka tapauksessa tämä taisi olla ensimmäinen kuuluisa venäläinen kirjailija, jonka teoksen sain loppuun ilman ponnisteluja. Ei, nyt valehtelen - Gogolin juttuja olen tosiaan lukenut ihan hyvällä mielellä. Kaikki muut Suuret Venäläiset Klassikot ovat uponneet puhtaasti sisulla. Tolstoita, Dostojevskia, Turgeneviä, kaikkia on tullut luettua lukioiässä jonkin ihmeellisen sivistymistarpeen nimissä, mutta mistään en nauttinut enkä mihinkään näistä ole tuntenut halua palata.

Bulgakovia voisin kuvitella lukevani toistekin. Olisikohan syytä hommata Saatana saapuu Moskovaan... tai sitten uudempaa venäläistä satiiria, vaikka Viktor Pelevin Viides maailmanvalta? Jälkimmäisessä pääsisi samalla vampyyri-trendiin mukaan -

Mihail Bulgakov (1975, alkuperäiset 1924 - 1926). Kohtalokkaat munat. Porvoo, Helsinki: WSOY. Suomentanut Esa Adrian.

Elmo

Kansi: WSOY/päällys Pekka Loiri

Valitsin Elmon automatkojeni äänikirjaseurauksi vähän niin kuin yleissivistysmielessä... ja koska Tuomas Kyrön kirjaa 700 grammaa lukiessani ajattelin epämääräisesti, että se varmaan sukua Elmolle. Elmo oli käsitteenä minulle tuttu, vaikken kirjaa ollutkaan lukenut. (Piti oikein tarkistaa mainitsinko ajatuksesta 700 gramman yhteydessä - onneksi en sentään. Ilmeisesti en ole ainoa, jolle jokin yhteys on mieleen tullut, sillä Juhani Peltosen seuran sivuilta selviää, että Kyrö oli kutsuvieraana kun seura juhli Elmoa.)

Myönnettävä on, petyin taas vaihteeksi ns. yleissivistykseen kuuluvaan kirjaan. Elmo on absurdi komedia Elmo-nimisen miehen elämästä. Kyseinen elämä on luonnollisesti traaginen.

Elmo on maailman paras urheilija joka lajissa jalkapallosta uimahyppyihin ja 50 km hiihtoon. Valitettavasti urheilu ei häntä itseään juuri kiinnosta. Elmon sydän sykkii vain nuoruuden rakastetulle, ihanalle Aliisalle, jonka kanssa vietetyt hetket jäävät surullisesti vähäisiksi. Urheiluhullun kansan käsissä Kainalniemen Hiki -seuraa edustavasta Elmosta leivotaan kansallissankari. Mies itse mieluummin hoitelisi omenatarhaa ja ihailisi rauhassa pihkovalaisia kirkkoja, joiden katsoo edustavan estetiikan huippua.

Okei - Peltosen kieli on notkeaa, muhevaa ja rikasta kuin tuoksuvin milloinkaan omenapuuta ravinnut suomalainen multa. Ja Peltosen ajan- ja kansankuvaus on hulppeaa; urheiluhulluuden kuvaus saa jotain olennaista irti meikäläisestä mielenlaadusta. Ihan vain urheiluselostusten takia kannatti tämä kirja kuunnella.

Mutta kokonaisuutena en saanut ajatuksesta kiinni oikeastaan ollenkaan. Tietyt perusjutut toistuvat ja toistuivat. En pysynyt laskuissa kun yritin huvikseni pysyä kärryillä siitä kuinka monta kertaa tulee mainituksi omenalaji Lepaan meloni, tai Chopinin nocturne cis-mollissa. Koko romaani oli matkakertomusmainen episodien kasauma, jossa huumori kamppaili hädin tuskin tasaväkisesti alakuloisuuden kanssa. Elmo on sävyltään enemmän surullinen kuin hilpeä, eikä tarina oikein etene.

Jos minulta kysytään, 700 grammaa oli maatiaissilmin katsottuna huikeasti kiinnostavampi ja nautittavampi.

Herää ehkä kysymys, miksi ihmeessä en siis jättänyt kesken. Lukijan suoritus oli ihan napakymppi, suorastaan järisyttävän hyvä. Bravo Kauko Helovirralle! Välillä tuntui että siellä on pakko olla useamman ääninäyttelijän kaarti studiossa, ei kukaan voi osata lukea tuolla tavalla. Vain ääniefektit puuttuivat kuunnelmaelämämyksestä. Silmät ymmyrkäisenä kuuntelin eläytymistä urheiluselostajan rooliin.

Suositankin kaikille, jotka haluavat yleissivistävän Elmo-annoksen, tätä Ylen Elävän arkiston sivua, jolta löytyy vuoden 1977 kuunnelmasta urheiluselostuksia. Helovirta esiintyy myös näissä pätkissä ylipääselostaja Immona.

Myönnän, että Elmolla on ihan mahdollisesti jotain huimaa merkitysarvoa jossain kulttuurikerroksessa, johon en pikkuräpylöilläni onnistu sukeltamaan. En tiedä olisiko pelittänyt minulle paremmin paperilla... mutta luultavammin ei. Olisi saattanut pudota keskenjääneiden kirjojen kasaan. Niistä onkin tulossa osavuosikatsaus kuun lopussa.

Juhani Peltonen (2007, alkuperäinen 1978). Elmo. WSOY Äänikirja. Lukija Kauko Helovirta.

Kuinka humpuuki valloitti maailman

Kiinnostuin tunnustusten yhteydessä käydyn keskustelun jälkeen kyselemään kustantajilta miten suhtautuvat kansikuvien julkaisemiseen blogijuttujen yhteydessä. Neljältä tuli oitis vastaus - Gummerus, Siltala ja WSOY sallivat sivuiltaan löytyvien kansien kopioinnin ko. kirjoja käsitteleviin blogijuttuihin, kuten on oletettukin. Kuvia ei ilmeisesti kannata kuitenkaan rajata tms. Tammelta vastattiin, että kuvapankista saa imuroida kansi- ja kirjailijakuvia kirjaa käsitteleviin juttuihin, mutta että tekijä (kuvan siis) pitää näkyä. Joten mikäpä siinä - jatkossa varmaan liitän ainakin osaan jutuista kuvan.

Kuvakeiju tuli sittenkin! *vienoa keijukilinää*

Niinpä saatte ihailla Francis Wheenin Kuinka humpuuki valloitti maailman -kirjan huikeaa kantta yllä. Kansi on varmaan osasyy siihen, että Humpuuki tuli klikkailtua ostoskoriin Akateemisen kirjakaupan alesta tammikuussa - toinen syy on pitkäaikainen viehtymykseni näihin maailman yleistä sekopäisyyttä hauskasti pähkäileviin kirjoitin. Michael Foleyn upea The Age of Absurdity taisi kyllä olla lajityypin huippu; sen luin ennen blogin aloittamista joten täytyy tyytyä kehumaan nyt tässä. Jonain päivänä luen sen uudestaan... mutta toistaiseksi on liikaa kokonaan lukemattomia kirjoja jonossa.

Hirveällä riuhtaisulla takaisin aiheeseen: kuinka humpuuki valloitti maailman? Wheenin kirja ei ole aihetta mitenkään akateemisesti tarkasteleva esitys vaan kokeneen journalistin ja kirjoittajan perinpohjainen kooste, joka lähinnä todistelee että humpuuki on valloittanut maailman. Wheen haikailee valistuksen menneitä päiviä, jolloin vielä uskottiin älyn voittoon. Nyt näyttää pahasti siltä, että järjen on korvannut tunne tai tunteen imitointi. Ennen itsekkäitä pyrkimyksiä usein naamioitiin länsimaissa uskonnon kaapuun, nyt jumalan tahdon asemesta tulkitaan markkinavoimia. Mutta Humpuukissa ei ole kyse minkäään poliittisen tai uskonnollisen filosofian ylistyksestä (paitsi ehkä hyvinvointivaltion). Wheen on yksinkertaisella asialla: osoittamassa miten kohtuuttomaan ja järjettömään suuntaan etenemme niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.

Humpuukia lukiessa tulee ensin tunne, että Wheenin näkemyksen mukaan kaikki pieleen mennyt johtuu  muutamien poliitikkojen valtaantulosta - mutta tarkemmin katsottuna Thatcher,  Khomeini, Reagan ja heitä seuranneet poliitikot ovat enemmän oireita kuin syitä. Jotain suurempaa on pielessä kun oikeus, kohtuus ja terve järki jäävät toistuvasti tappiolle. Mihin on jäänyt uskomme ajattelun voimaan ja ideaaleihin?

Wheenin vahvuus on, että hän pohjaa tekstinsä toimijoiden omiin lausuntoihin; Blair, Bush, Clinton ja Friedman saavat kaikki nolata itse itsensä. Tämä ilo suodaan myös akateemisille voodoo-tieteilijöille. Samaan tyyliin käsitellään suuren yleisön joukkohysteriat Wall Streetin meklareiden dot.com-huumasta prinsessa Dianan kuolemaa seuranneeseen suruorgiaan. Myös ihmegurujen johtamisoppeihin hurahtaneet liike-elämän edustajat saavat osansa.

Wheenin ei tarvitse keksiä mitään: riittää kun esittelee sen mitä on tapahtunut. Ja niin hän totisesti tekee, purevasti ja armottomasti. Lukunäytteeksi otan pätkän postmodernismia käsittelevästä osuudesta.

Vaikka suuri osa postmodernismista onkin ehkä hölynpölyä, tällä huuhaalla on tarkoituksensa: postmodernismin teologit käyttivät kvasitieteellistä terminologiaa räjäyttääkseen tieteen "objektiivisuuden". Se ei ollut mikään este, etteivät he tienneet mitään sen paremmin matematiikasta, fysiikasta kuin kemiastakaan. Liikkeen ylipapittarena tunnettu Luce Irigaray tuomitsi Einsteinin kaavan E = mc² "seksuaalisena", koska se "etuoikeuttaa valonnopeuden muiden (vähemmän maskuliinisten) ominaisuuksien kustannuksella, vaikka ne ovat meille elintärkeitä". Samaan tapaan hän protestoi "kiinteiden kappaleiden ylivertaisuutta nestemekaniikkaan verrattuna ja jopa tieteen täydellistä kyvyttömyyttä käsitellä pyörteistä virtausta"; hänen mukaansa tällainen puolueellisuus johtui siitä, että nestemäisyys yhdistettiin naiseuteen: "Miehillä on sukupuolielimet, jotka ovat esillä ja jäykistyvät, kun taas naisilla on aukkoja, joista vuotaa kuukautisverta ja vaginan eritteitä (...) Tästä näkökulmasta katsoen ei ole mikään ihme, ettei tiede ole onnistunut löytämään turbulenssille pätevää mallia. Pyörteisen virtauksen ongelmaa ei voi ratkaista, koska nesteitä (ja naisia) koskevat käsitteet on muotoiltu niin, että niihin jää väistämättä artikuloimattomia jäänteitä."  (s. 101)

Juuri tällaista puolustusta olenkin naisena kaivannut. *huoh*

Kirjan vahvuus hölmöyden dokumenttina on samalla sen heikkous. Tässä keskitytään siihen mikä on kaameaa, ei siihen mitä asialle voisi tehdä. Humpuukista saa katkerat naurut - ja kyllä, Wheen on niin hauska että moneen kertaan sai nauraa ääneen - mutta ei juurikaan toivoa.

Lukiessa tuli, varsinkin taloutta ja globalisaatiota käsittelevissä osuuksissa, mieleeni professori Joseph Stiglitzin (entinen Maailmanpankin pääekonomisti, talousnobelisti ja markkinafundamentalismin ankara vastustaja) kirja Globalisaation sivutuotteet. Stiglitz ei ole läheskään yhtä hauska kuin Wheen - mutta hänellä oli myös ehdotuksia. Tässä mielessä Humpuuki on ehkä enemmän sukua Michael Mooren poleemisille protestikirjoille. Toki Wheen on huomattavasti Moorea asiallisempi kirjoittaja, mutta tasapainoisesta esityksestä ei ole puhettakaan: tämä on mielenosoitusta, ei rakentavaa kritiikkiä.

Ei haittaa, mielenosoituksiakin tarvitaan! Ajankohtainen ja kiinnostava kirja, vaikka onkin muutaman vuoden takaa. Sopii totuuden etsintää ja oikeudenmukaisuutta rakastaville ihmisille, jotka kuitenkin kykenevät pieneen vahingoniloon... empaattisemmille lukijoille on tiedossa myötähäpeää.

Francis Wheen (2006, alkuperäinen 2004). Kuinka humpuuki valloitti maailman - Nykyajan harhojen lyhyt historia. Helsinki: Ajatus Kirjat (Gummerus). Suomennos ja esipuhe: Seppo Hyrkäs.

Arvioita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Harri Junttila Talouselämässä
Mette Luetut-blogissa

Jäniksen vuosi

Kakarana ahmin Arto Paasilinnan hilpeitä veijaritarinoita kausiluontoisesti. Myös Paasilinnan kirjoista ehkä kuuluisin, Jäniksen vuosi, on tullut joskus luettua, mutta ei tehnyt silloin suurempaa vaikutusta. Nyt sain sen äänikirjana lainaan, ja työmatkat ovat hurahtaneet rattoisasti pakkasista huolimatta.

Jäniksen vuodessa Vatanen, aikakauslehden toimittaja ja elämästään vieraantunut mies, saa loukkaantuneesta jäniksenpojasta kimmokkeen laittaa kaiken kertalaakista poikki. Työ tympii, avioliitto on keloutunut jo vuosia sitten, eikä mikään Helsingissä houkuta. Tienposkeen saavat jäädä auto ja työpari.

Mies ottaa jäniksen hoitoonsa ja jänis miehen; parivaljakon hilpeä karkumatka halki Suomen johtaa hotelleihin ja eräkämppiin, ulkoministeriön päivällisille ja laavutulille. Mies ja eläin tekevät matkaa kulkuneuvolla jos toisellakin. Matkalla ehtii tapahtua, mutta mutkattomasti hyväksyy parivaljakko niin sateen kuin paisteenkin.

Paasilinnan tarinan yksityiskohdat ovat vanhentuneet, mutta itse asetelma on kestänyt hyvin aikaa. Sopivasti vähän itsekin vanhettuani pystyn nyt eläytymään Jäniksen vuoteen eri tavalla kuin yläkouluiässä. Tietyssä elämänvaiheessa alkaa ehkä jokaisella tuntua, että tärkeät valinnat on jo tehty ja nyt niiden kanssa sitten 'vain' eletään. Putkeen sujahtaa huomaamattaan parikymppisenä, mutta nelikymppisenä se saattaakin puristaa! Jäniksen vuodessa Vatanenhan tekee sen mistä palkkaorja näkee maanantaisin päiväunia: pudottaa ihan kaiken ja jatkaa matkaa, ottaa valinnan vapautensa takaisin.

En enää muista mitkä piirteet kirjassa edellisellä kierroksella huvittivat. Nyt naureskelin paitsi tapahtumille myös metatekstille: Vatasen huikeat erätaidot ovat totisesti kotimaista satiiria. Ilman muutahan suomalaisesta miehestä kuoriutuu ehta eränkävijä kun vähän pintaa raaputtaa; lehmä nostetaan käsipelillä suosta ja karhun perässä hiihdetään kunnes karhu kaatuu. Myös Paasilinnan lakoninen kielenkäyttö tolkuttomaan toimintaan yhdistettynä miellytti. Teksti sopi erinomaisesti äänikirjaksi automatkalle ja oli pituudeltaan sopia.

Heh, hoksasin juuri, tämähän on tosi ajankohtainen kirja. Se espoolainen lumenpudottajahan oli Thaimaa-tempauksessaan samoilla jäljillä. Tavallisen tallaajan unelma paosta elää! Ei ihme että Jäniksen vuosi oli aikanaan hitti. Ja se toinenkin Jäniksen vuosi alkoi nyt helmikuussa, kiinalaisessa horoskoopissa nimittäin.

Arto Paasilinna (2007, alkuperäinen 1975). Jäniksen vuosi. WSOY. Lukija Ahti Jokinen.

Arvioita:
Kirjanviemää
Blogcritics (engl.kielisestä painoksesta)

EDIT 27.2.2011: Katsoimme Neitien kanssa elokuvan - sekin on hyvä! Elokuvassa on vähän eri sävy, ja joitain kirjassa ihastuttaneita tapahtumia ja henkilöitä puuttuu, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kirja voittaa silti vertailun kaikessa paitsi yhdessä asiassa: jänis on leffassa nähtynä paljon vaikuttavampi kuin kirjassa :-D

Juuston pimeä puoli

Markku Turusen Juuston pimeä puoli tarttui kirjastossa käteen nimen perusteella. Kotiin asti se pääsi selailtuani sitä hetken. Romaanin outous ja kuvitus kiehtoivat - ja käsitelläänhän tässä kahta minua kiinnostavaa aihetta, neuvostoliittolaisia johtajia ja avaruuden valloitusta. Pakko yrittää selvittää mistä on kysymys.

Yritin, mutta nyt vasta olenkin sekaisin. Juuston analyysiin eivät eväät tahdo riittää. Outo on iso sana, joten jätän sen väliin ja sanon sen sijaan, että tällaista kirjaa en ole ennen lukenut. Se on joko hienostunutta kirjallista sinfoniaa tai kauheaa kakofoniaa, lukijasta riippuen. Ja mielipidettä voi vaihtaa useamman kerran kesken kirjan. Alaa opiskelleet epäilemättä osaisivat tämän osuvasti lokeroida ja yhdistää johonkin tyylisuuntaan. (Kommentteja tulemaan vain -)


Juustossa on kyse satiirista, mutta ei pelkästään; siinä on surrealismia ja populäärihistoriaa ja mielipidekirjoitusta. Kirjan ydintarina - johon tosin keskitytään vain osan ajasta - on kertomus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta vuonna 1961. Mistä Juri Gagarin tuli, miten hän päätyi matkalleen ja minne sen jälkeen? Näitä kysymyksiä Turunen käsittelee hilpeällä hillittömyydellä: mitä vain voi tapahtua ja tapahtuukin. Avaruushistorian rinnalla kulkee muita juonteita, esimerkiksi eri kertojatasojen kinastelu narratiivin omistuksesta, Neuvostoliiton poliittisen historian selostukset, hyppäykset taide- ja kulttuurihistoriaan, Hrustsevin vänkäys syyllisyydestään kommunistihallinnon hirmutekoihin, sekä yhden Kertojan lapsuudenmuistojen kuvaukset. Joitain mainitakseni.

Pahus, saan Juuston kuulostamaan kamalalta. Ei se ollut sitä. Paikoin pidin siitä, paikoin en, mutta ainakin se oli kiinnostavaa luettavaa. Välillä teki ehkä mieli paiskata koko opus seinään - esimerkiksi  silloin kun kosminen virtahepo alkoi selostaa suhdettaan tarinan kertojaan alias Kertojaan sekä kirjuriin - mutta kertaakaan ei tehnyt mieli jättää kesken.

Osittain kirja piti vallassaan varmaan siksi, että Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta on jonkin verran omaa kaikupohjaa, jota äskettäin luettu Myyrä vielä voimisti. Monet Juuston hulluista jutuista, esimerkiksi Lysenkon päättömät kokeilut hankittujen ominaisuuksien periytymisen kanssa, ovat historiallisia faktoja. Tosiasioiden hillitön viljely kirjassa antaa kumman säväyksen sille mikä siinä on kuvitteellista. Neuvostokommunismin oikea absurdius kytketään niin luontevasti kirjailijan itse kehittelemiin outouksiin, ettei totuutta ja tarua enää luotettavasti erota toisistaan. Historiallinen realismi ja surrealismi rokkaavat Juustossa samassa konsertissa. Tämä teos saattaa siis vaarantaa todellisuudentajusi, ainakin mitä Neuvostoliiton historiaan tulee.

(Ehkä Juustossa loppujen lopuksi oli kysymys siitä, kuka saa päättää mikä on totta/valhetta, mikä hyvää/pahaa. Hmm, se yhdistäisi toistuvan kertojien kädenväännön tähän historian maustamiseen... Nääää, liian simppeli selitys. Ehkä tässä oli kyse ideologiasta identiteetin muokkauksen oikeuttajana, mutta samalla myös identiteetistä kulttuurisena konstruktiona, joka vaikuttaa ideologian... Ei riitä... Kirottua. Nyt tämä jäi ärsyttämään. Tarvitsen jotain todella yksinkertaista seuraavaksi.)

Toinen viehettävä piirre Juustossa on sen linkittyminen muuhun kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin; yhteyksiä ja merkityksiä ja mahdollisuuksia poksahtelee mieleen sitä enemmän mitä pidempään kirjaa pohtii. Onko kirjan sininen virtahepo sama virtahepo kuin se virtahepo olohuoneessa, tällä kertaa vain poliittisessa olotilassa? Mahtaako kirkon kellarissa mummon vaatteista kuoriutuva leijona olla sukua Aslanille? Selvää on, että korvillaan lentävä Hrustsev on Disneyn Dumbo - mutta mistä päätyi ranskalainen pierutaitelija Pujol sekä Juuston pimeälle puolelle että Tervon Koljattiin? Miksi kirjan kommunistit puhuvat Suomen talvisodasta Suuren isänmaallisen sodan asemesta?

Lukunäytettä on aidosti vaikea valita, niin erilaista on teksti kirjan eri sävellajeissa. Melkein tekisi mieleni läväyttää tähän pätkä, jossa luetellaan 70 erilaista tapaa 'valmistaa' herkkuja pääministerin pitopöytään... mutta se ei olisi reilua, näitä aakkostettuja luetteloja on kirjassa vain muutama. Otan mieluummin viipaleen perustarinasta:

Olga on hänelle avoimen vihamielinen, niin, ehkä mustasukkaisuuttaan. Olga huomauttelee Irinan huulimaalista, korkeakorkoisista kengistä ja vetysuperoksidilla vaaleiksi värjätyistä hiuksista. Neuvostonainen ei ole objekti, Olga on luennoinut, vaan tasavertainen toimija, subjekti. Mutta mihin tarvitaan subjektia, jos ei ole objektia? Mitä hyötyä on pultista, jos ei ole mutteria? Jos kierteet eivät sovi yhteen, on perimmäisen väärin tulkita se niin, että muttereiden pitäisi muuttua pulteiksi. Eiväthän pultitkaan halua muuttua muttereiksi. Irina on täysin vakuuttunut siitä, että hänkin vielä löytää ja ottaa oman pulttinsa, jossa kierteet ovat kohdallaan, vaikka kieltämättä mahdollisuudet Tjuratamissa ovat olleet viime aikona vähäiset. (s. 51)

Juustosta sanoisin, että se on pikkuisen liikaa. Vähän liikaa triviaa, vähän liikaa julistusta, vähän liikaa tasoja, vähän liikaa narratiivin identiteettikriisiä, vähän liikaa haahuilua... Tämä luultavasti kertoo enemmän minusta kuin kirjasta! Myönnän, että jälkeenpäin mietittynä tasot täydentävät ja korostavat toisiaan; yksinään satiiriosuudet olisivat tuskin kantaneet. Silti epäilen, että moni saattaa väsähtää Juustoon ennen kuin se saa kunnolla tilaisuudenkaan. Minulla historiakoukku veti vaikeiden paikkojen yli.

Erilainen ja monikerroksinen kirja. En osaa kuvitella Markku Turusen ideaalia lukijaa, sitä aavetta jolle hän mielessään kirjoituksensa kohdistaa. Olen iloinen että luin tämän, mutta pelottaa suositella - jokin piirre tässä rassaa varmaan jokaista. Jos ei rassaa liikaa, saatat nauttia yllättävän paljon.

Markku Turunen (2010). Juuston pimeä puoli. Juva: Gummerus.

Turun Sanomissa Turusen keitos herätti epäilyjä, Savon Sanomissa oltiin neutraalimpia. Helena Miettinen tuossa jälkimmäisestä on löytänyt myös kirjallisen sukupuun Juustolle: tämä on moniääninen romaani "Mihail Bahtinin polyfonian ideaa kunnioittaen ja sillä leikitellen".

*hihittelee itselleen hämärässä* Kakofonia, sinfonia - ja oikea vastaus on polyfonia!

EDIT: en malta olla lisäämättä linkkiä juttuuni Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat Munat; siitä nimittäin on suora yhteys Juustoon päin.