Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

John Grisham: Gray Mountain

Viime aikoina olen elänyt vähän kuin amerikkalainen lakimies - töitä-unta-töitä-unta-töitä. Olen ikään kuin testannut ennakkoon EK:n ehdottamaa työajan pidennystä, jonka pitäisi paikata suomalaista tuottavuusvajetta. Onneksi enää pari viikkoa kesälomaan! Otin tänään pientä ennakkoa ja kävin kirjakaupassa hankkimassa herkkuja lomapäiviä varten. Joukossa oli kolme dekkariakin, mm. Vera Valan uusin.

Mutta asiaan. Minulla pitäisi olla juuri nyt kaikin puolin hyvät lähtökohdat eläytyä tiukkoihin tilanteisiin joutuvan ylityöllistetyn naisihmisen asemaan. Sellainen on John Grishamin uusimman kirjan sankaritar Samantha. Finanssikriisi pyyhkäisee yli New Yorkin lakifirmojen ja huuhtaisee mennessään sukupolvellisen nuoria nälkäisiä hainalkuja: kun finanssitalot menevät nurin, ei lakimiehiäkään tarvita sopimuksia hiomaan.

Samantha päätyy palkattomiin töihin pikkukaupunkiin ja tutustuu siellä seksikkäisiin miehiin, häikäilemättömästi luontoa raiskaaviin yhtiöihin ja hyväksikäytettyihin duunareihin ja viranomaisten mielivallan ja/tai huumeiden uhreihin. Samalla tulee setvittyä vaikeaa isäsuhdetta ja käytyä ihan oikeassa oikeussalissa. Ruumiitakin tulee ja hautajaisissa käydään.

Argh. Tarkemmin ajatellen vähän harmittaa kirjoittaa tästä näin dekkariviikolla; mukavampi olisi suositella jotain hyvää.

Toisaalta, ehkä teen yleisölle palveluksen varoittamalla Gray Mountainista. Tai no, voihan vika olla minussa eikä romaanissa. Esimerkiksi Washington Postin mielestä tämä oli "vihainen ja tärkeä" romaani.

Meikäläiselle Gray Mountain oli selkeä pettymys. Jotain pisteitä voi kai antaa kiinnostavasta ympäristönäkökulmasta, mutta olen useimmiten saanut Grishamin romaaneista muutakin kuin informaatiota... Tässä hahmot olivat kaavamaisia, päähenkilön sisäinen maailma kolisi onttouttaan ja juonesta puuttui vääntö. Tarinaan mahtui tasan yksi yllättävä käänne.

(Totta puhuen mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että mahtoiko Grisham itse kirjoittaa tämän? Kaveri on loppujen lopuksi kirjoittanut pitkän rivin kirjoja vuosien mittaan. Liikaa työtä? Terkkuja EK:lle: se on pahasta luovuudelle ja lopulta motivaatiokin voi kärsiä.)

Palaan lähipäivinä dekkariviikon teemaan enemmän omaan makuuni osuneilla opuksilla.

Lisa Scottoline: Lady Killer

Tämä vuosia sitten ilmestynyt jenkkipokkari osui ahnaisiin pikku kätösiini joulukuussa Addis Abeban lentokentällä. Kaupan oli kaikkiaan satakunta erilaista opusta, suurin osa etsimässä toista tai kolmatta omistajaansa. Pulitin tästä yksilöstä kymmenen dollaria.

Diili oli hyvä.

Asianajaja Mary DiNunzio saa asiakkaakseen entisen high school -tuttavuuden, joka pelkää henkensä edestä. Väkivaltainen mafiosopoikaystävä saattaa laittaa kaunokaisen kylmäksi koska vain. Mutta häntä auttaessaan Mary itse joutuu niin perusteellisesti pulaan, että minun piti laittaa kirja sivuun välttääkseni masentumista. Miksi kivoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita? Etenkään kirjoissa? Onko pakko?

Onneksi dekkareissa voi enimmäkseen odottaa, että hyviksille käy loppujen lopuksi aika hyvin. Niinpä parin kuukauden tauon jälkeen otin kirjan uuteen käsittelyyn, eikä näin jälkikäteen harmita yhtään.

Purkkapoppihauskaa dialogia ja yllättävän toimiva juoni. Eräänlaista chicklit-mausteista lakijännitystä. Scottoline ei ollut minulle ennestään ensinkään tuttu, mutta voisinpa lukea näitä toisen tai kolmannenkin vielä. Kuten kuvasta näkyy, Nora Roberts suosittelee ja niin kyllä minäkin.

Lisa Scottoline. 2009. Lady Killer. HarperCollins. 978-0-06-083321-3.

Kaksi scifikirjaa jotka alkavat ällällä

Kuva voisi liittyä löyhästi aiheeseen mutta ei. Originaali täällä.

Tänä vuonna ovat toistaiseksi lähes kaikki hyvät suunnitelmani menneet metsään. Haastavaksi heittäytyneen työelämän ohella ovat arkea elävöittäneet mm. hajonnut auto, häijy sairastuminen ja keittiöön muuttanut muurahaisperhe. Eihän kerrostaloissa pitänyt olla muurahaisia?

Ja lankakin loppui kesken sukkaparin, himputti.

Noh, oikein tahallani teen edes yhden suunnittelemani asian, eli kirjoitan John Scalzin kirjasta Lock in, joka tuli itse asiassa luettua jo viime vuonna.

Samaan syssyyn saa pienen mainospalan Nnedi Okoraforin Lagoon, ainoa tautivuoteella loppuun saamani kirja.  

***

John Scalzi oli minulle ennestään tuttu lähinnä Old Man's War -sarjasta. Kun Lock in tuli vastaan lentokentän kirjakaupassa, ostin uutuuden epäröimättä. Scalzin kieli ei päätä huumaa, eikä henkilökuvien syvyydellä voi kehua... mutta hän kirjoittaa sellaista perinteisellä tavalla toimivaa scifiä, joka on useimmiten minun makuuni.

Resepti on simppeli: perustuttu maailma, pari spekulatiivista ideaa ja muutama selkeä hahmo. Lisätään reilu tujaus moraalisfilosofista ristiriitaa. Kääritään suoraviivaiseen toimintajuoneen.

Tämän romaanin kohdalla maailma on lähitulevaisuuden USA ja spekulatiiviset ideat liittyvät uuden viruksen jälkiseurauksiin ja inhimillisen tietoisuuden luonteeseen. Keskeisin hahmo, minäkertoja Chris, on FBI:n agentti ja niin selkeä että hampaita särkee.

Mitä moraalisfilosofiseen pähkäilyyn tulee... Lock in kuvaa tilannetta, jossa yli puolitoista miljoonaa amerikkalaista kärsii eräänlaisesta täydellisestä halvaustilasta. Teknologia mahdollistaa kuitenkin virtuaalisen kommunikoinnin ja jonkinlaisten etäläsnäolon lukkotilasta huolimatta. Mutta kuka saa hoitoa ja kuinka kauan, ja kuka sen kaiken maksaa? Jokainen Yhdysvaltojen politiikkaa edes silmänurkastaan seurannut tietää, että terveydenhuollon kustantaminen on siellä vielä kinkkisempi poliittinen ongelma kuin meillä. Täällä riidellään lähinnä siitä kuka ja miten terveydenhuoltoa suomalaisille järjestää; USAssa keskustellaan vieläkin siitä, pitäisikö sitä muka olla tarjolla kaikille kansalaisille.

Kuten Lionel Shriverin Jonnekin pois (huomattavasti raskaampi ja syvempi eikä ollenkaan spekulatiivinen), myös Lock in havahdutti muistamaan, että moni asia on suomalaisille kauhean helppoa. On se vaan aika luksusta kun saa natista lähimmän terveyskeskuksen puuttuvaa yöpäivystystä tai, herranjessessentään, tunnin jonotusta labraan.

Scalzin keksimän asetelman myötä aloin miettiä, mahtaisiko meidän järjestelmämme kestää vastaavan katastrofin. Vaikkapa 20 000 neliraajahalvausta lisää parissa vuodessa?

Sitten aloin miettiä, että ehkä väestön ikääntyminen yhdistettynä julkisen talouden rapautumiseen on vastaava katastrofi.

Onneksi se on hitaampi katastrofi.

Toisaalta, Scalzin kirjassa kaikki eivät sairastu, eivätkä kaikki sairastuneet halvaannu. Vanheneminen taas... sen voi välttää vain kuolemalla nuorena.

Cory Doctorowin ajatuksia kirjasta voi lukea täältä.

***

Nnedi Okorafor teki aikanaan vaikutuksen romaanilla Who Fears Death, ja kun Liina vielä kehaisi uutta Lagoonia, hommasin sen e-kirjana.

Lagoon on vähintään yhtä mainio (spefi)romaani kuin Lock in. Tai jos olen ihan rehellinen, se on lukukokemuksena hienompi. Lagoon on vähän sekava ja usein hämmentävä ja jättää asioita auki... mutta se on myös yllätyksellinen, raikas, kielellisesti kiinnostava ja jää luultavasti mieleen.

Alku tempaisee heti mukaansa:

She slices through the water, imagining herself a deadly beam of black light.

Jos yhtään tykkää teemasta alienit-laskeutuvat-maapallolle, kannattaa lukea Lagoon.  Tässä muukalaiset laskeutuvat vaihteeksi Afrikkaan, eikä Afrikka ole ollenkaan sellainen kuin kirjoissa tavallisesti. Ei siis Minun Afrikkani vaan ihan jonkun muun Afrikka. Eksoottinen paikka eksoottisille vieraille.

Pidin erityisesti nälkäisestä maantiestä. Pidgin-englanti tuotti aika ajoin tuskaa.

Michael Ann Dobbs on kirjoittanut tästä tarkkanäköisen arvion.

***

Tällä hetkellä luen (taas) vain lohtukirjaani. Austen ei petä. Varmaan Elizabeth ja Darcy saavat taas toisensa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Ilkka Remes: Horna

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Vuodesta toiseen Suomen myydyimpien listalla keikkuva Remes on tainnut minulta jäädä kokonaan väliin. Tai voipi olla että joskus olen jonkun Remeksen kirjan lukenut, mutta ei ainakaan muistu mieleen. Noloa.

Jännäreiden suhteen olen härskisti suosinut ulkomaisia tekijöitä, ihan vaan siksi, että kaikki dramaattiset jutut (Luojan kiitos!) tapahtuvat jossain kaukana. Täällä Suomessa alkoholimainonta on vakava uhka ja eläkeuudistusneuvottelut henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Tietynlainen tylsyys on eduksi näin elämisen kannalta. Mutta agenttitrillerin tapahtumapaikaksi tämä turvavälien ja hygieniapassien valtakunta on minusta ahdas.

Paitsi että tällä kertaa ei ehkä olekaan. Kustantajan tiedotteesta näin Remeksen tarttuneen pelottavan ajankohtaiseen aiheeseen ja pyysin Hornan luettavaksi. Ukrainan kriisi on saanut ainakin minut miettimään uusiksi suhtautumistani niin Natoon kuin rakkaaseen itänaapuriinkin.

Mitäs jos tilanne vielä kiristyisi? Jäätynyt konflikti voi kuumeta uudelleen, eikä Ukrainassa ole tilanne vielä edes kunnolla haalea. Suomi on Naton rauhankumppani, mutta Nato-jäsenyys? Niin kuin Suomen Kuvalehdessä taannoin terävästi todettiin, perinteisesti ajankohta ei ole aiheen käsittelyyn sopiva.

Ja jos Ruotsi yllättäen liittyisi Natoon?

Näin käy Hornassa.

En tuntenut Hornan jälkeen mitään pakonomaista tarvetta rynnätä kirjastoon Remeksen aiempia romaaneja lainaamaan... mutta kaikkiaan se oli lajissaan minusta ihan toimiva yksilö. Tunnepuolen kuvaus ei ole Remeksen vahvuuksia, ja henkilöiden motiivit ovat suoraviivaisuudessaan lähes hellyyttävän naiiveja. Mutta toimintaa riittää, ja vaikka Remeksen hahmot ovat ehkä ohuita, eivät he ainakaan ole niin hassunkursia kuin Soininvaaran henkilöt Ebola-Helsingissä. Pidin myös siitä, miten informaatiosodankäyntiä ja suurvalta-asetelmia Hornassa käsiteltiin: pelottavasti.

Seuraavaksi kotikutoinen turvallisuuspoliittinen analyysi, joka ei suoranaisesti liity kirjaan.

***

Pieneen pelkoon on ehkä syytäkin. Ei sellaisessa apua-juostaan-bunkkereihin -mielessä mutta kenties eipäs-nyt-olla-ihan-lapsenuskoisia-sentään -tyylilajissa voisi itse kukin miettiä aina joskus syntyjä syviä. Kansainvälinen politiikka ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä totuus aina voita. Demokraattiset, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen tiedonvälitykseen uskovat valtiot joutuvat politiikassaan ottamaan huomioon kaikenlaisia hankalia rajoitteita, jotka eivät sido valtiojohtoa toisentyyppisissä maissa.

Lisäksi epäilen, että meitä suomalaisia vaivaa pitkäaikainen hyvinvointi, joka tekee hankalaksi kuvitella, että asiat voisivat oikeasti muuttua, ja että kukaan voisi tahtoa meille mitään pahaa. Mehän olemme kaikin puolin harmittomia ja epäkiinnostavia. Siksi meikäläisenkin on ollut vaikea sijoittaa edes kuvitelmissaan Suomea kansainvälisten juonittelujen polttopisteeseen. Paitsi ehkä kauttakulkumaana.

Ajat voivat muuttua.

***

Kirjaan palatakseni, sydämeni kuuluu yhä alkuperäiselle Tom Clancylle ja kaikkien aikojen sankareista, noh, sankarillisimmalle, Jack Ryan vanhemmalle. En Clancyn trillereiden voittanutta ole vielä löytänyt mitä viihtymiseen tulee (kunhan lukiessaan hyppää yli aseiden tekniset yksityiskohdat). Joo, John le Carré ja Graham Greene ja niin edelleen, hienoja jee, mutta puhunkin puhtaasta viihtymisestä - siitä että unohtaa mitä pitäisi olla tekemässä ja jännittää huulta purren puhtoisten sankareiden kohtaloa kauheiden pahisten käsissä.

Ihan samaan luokkaan en Remestä nostaisi, mutta Horna kannatti kyllä lukea. Isoin plussa oli minulle yleinen asetelma. Ja hei - Sauli Niinistölle kirjoitettu rooli oli bonus. Vau. Toivottavasti ei tarvitse Suomen presidentin koskaan moisia repliikkejä tosielämässä lausua.

Niin, repliikeistä tulee mieleeni kieli, ja kai siitäkin jotain on sanottava. Tai ei, annetaan Remeksen puhua puolestaan, ja muistetaan samalla genre. Kas tässä Hornan ensimmäinen kappale.

Pilviseltä Barentsinmereltä puhaltava tuuli hiveli korkealla töyräällä Koillis-Norjan vuonolla seisovaa pallon muotoista rakennelmaa, jonka läpimitta oli lähes neljäkymmentä metriä. Sen sisältä maailman tehokkaimpiin kuuluva amerikkalainen Globus II -tutka tarkkaili Kuolan niemimaata ja koko Venäjää. Kesä oli hiipumassa vuonoilla, pohjoistuulessa tuoksui jo jää. (s. 5)

Että silleen. Kuten sanottu, Remeksen aiempia tuskin lähden kirjastosta jonottamaan, mutta pidän kyllä silmäni auki kun seuraava ilmestyy. Jokin siinä kutkuttaa kun Suomessa tapahtuu suuria. Edes fiktiossa. Mieluummin vain fiktiossa.

Ilkka Remes (2014). Horna. WSOY.978-951-0-40702-8.

Arvioita:
Anne Savolainen Turun Sanomissa kuvaa hykerryttävän ajankohtaiseksi. Jep.
Vesa Karonen Hesarissa olisi kaivannut huumoria.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

John Grisham: Sycamore Row

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen pinon John Grishamin kirjoja. Melkein kaikista olen pitänyt, joistain enemmän ja joistain vähemmän. Sycamore Row kuului niihin enemmän pidettäviin ja aiheutti pienoisen Grisham-putken. Katso kuvat ja kuvittele vielä e-kirja päälle.

Sycamore Row on jatko-osa Grishamin esikoiselle A Time to Kill.* Jack Brigance, kolme vuotta aikaisemmin Carl Haileyn jutussa kuuluisuutta niittänyt lakimies, saa nyt hoitaakseen aivan toisenlaisen tapauksen. Plataanipuuhun hirttäytynyt asiakas pyytää Jackia puolustamaan erikoista testamenttiaan: lapsille ei ropoakaan ja pääpotti mustalle piialle.

Näin kirjoittaa Seth Hubbard haudan takaa:

This one is likely to start some trouble and that's why I want you as the attorney for my estate. I want this will defended at all costs and I know you can do it. I specifically cut out my two adult children, their children, and my two ex-wives. These are not nice people and they will fight, so get ready. My estate is substantial - they have no idea of its size - and when this is made known they will attack. Fight them, Mr. Brigance, to the bitter end. We must prevail. (s. 24)

Sycamore Row ei ole ihan toiminnantäytteisintä Grishamia - esimerkiksi Runaway Jury ja The Rainmaker ovat hurjaa juonikarusellia tähän verrattuna - mutta juoni on ammattitaitoisesti rakennettu ja sisältää jokusen vinkeän yllärin. Ylipäänsä romaani on pätevää työtä; kerran aloitettuaan sen haluaa lukea loppuun. Henkilökuvauksen syvyydellä ei pahemmin herkutella, mutta Grishamin vahvuus ei mielestäni yleensäkään ole psykologisessa otteessa. Nämä ovat nykyajan gladiaattoritaisteluita, joissa (sanan)säilää heiluttavat ottelijat rusikoivat toisiaan oikeustuvan areenoilla ja median pimeillä kujilla. Älykkäiden riitapukareiden matseja on tietty ilo seurata.

Kuten sanottu, Sycamore Row'sta jäi pienoinen putki päälle. Sen jälkeen piti ehdottomasti lukea esimerkiksi A Time to Kill, josta en enää vuosien jälkeen paljoakaan muistanut. Molemmat luettuani tuumin, että Grisham on epäilemättä oppinut paljon kirjoittamisesta vuosien mittaan, ja että osaaminen on (ehkä) osittain korvannut raa'an innostuksen.

Kiinnostavampaa oikeastaan on muutos siinä miltä Clanton ja Fordin piirikunta näyttävät. Kirjojen kronologiassa Jack Brigancen kahden tapauksen välillä on vain kolme vuotta, mutta Sycamore Row'n maailma on minusta erilainen. Sycamore Row on pehmeämpi ja lempeämpi ihmiskuvassaan. A Time to Kill kertoo vain torjuntavoitoista kamppailussa rasismia vastaan; Sycamore Row menee astetta pidemmälle. Se antaa ymmärtää, että yksilö, hyvässä ja pahassa, on oleellisempi kuin ihonsa.

Miksikäs ei. Grisham on kumminkin ehtinyt elää kolmenkymmentä vuotta ja rapiat - ehkä hänestä on vanhemmiten tullut toiveikkaampi. Ja onhan se mahdollista, että maailmakin on tässä hiljalleen hioutunut. Edes hiukkasen.

John Grisham (2014). Sycamore Row. Hodder & Stoughton. 9781444779547.

Arvioita:
Tätä ei ole ilmeisesti vielä suomennettu?
Charlie Rubin The New York Timesissa piti mutta kaipasi enemmän.
John O'Connel The Guardianissa ei arvosta Jackin puhtoisuutta.

*Suomennettu nimellä On aika tappaa

Neljä helledekkaria

Heinäkuussa on riittänyt helle- ja matkapäiviä, joten olen lukenut pienen nipun dekkareita muiden kirjojen ohella. Tuumasin tekaista näistä vaihtelun vuoksi teemakoosteen.

Hernekeittoa ja pannaria edustaa myrkyllisessä kattauksessani Anna Janssonin Maria Wern -sarjaan kuuluva Haudan takaa. Tarina on sarjalle erittäin tyypillinen joka suhteessa. Tuttu, turvallinen eikä mitenkään intohimoja herättävä annos, mutta tyydyttää dekkarinnälän mukavasti jos lukija ei ole vielä ruotsalaisrouviin liiaksi leipääntynyt. Itse olen välillä jo hyydähtänyt Anna Janssoniin, mutta viime kuussa tuli taas yksi lisää luettua, joten nappasin sitten kirjastosta toisenkin.

Haudan takaa houkutti erityisesti siksi, että tarinassa on mukana vähän arkeologiantapaista ja paljon larppaajia. Mukana on tosin myös inhokkikliseeni - poliisin henkilökohtaisen ja ammattillisen elämän sekoittuminen sattumalta, muista sattumista puhumattakaan - mutta hei, Visbyhän on pieni kaupunki? Kai siellä voivat kaikki tuntea toisensa? Plussaa kirjalle larppaajien jengin kuvauksesta, vaikken toki tiedä kuinka hyvin Janssonin versio vastaa todellisten roolipeliryhmien toimintaa. Myös Marian ihastuminen oli kiva mauste.

Kyllä tämä sinapin ja hillon kanssa upposi mukavasti. Kotoisa dekkari. Kirjanainen tykkäsi.

Sitaatti:

Maria lopetti puhelun ja ryntäsi kylpyhuoneeseen katsomaan kuvaansa peilistä. Miksei hän ollut pessyt tukkaansa? Hän nuuhkaisi kainaloaan ja kohensi tilannetta deodorantilla. (s. 55)

Fuusiokeittiötä edustaa Elliot Hallin The Children's Crusade, jonka ostin Akateemisen alepöydästä ollessani reissulle lähdössä. Olisikohan tämän nyt suolasillisushia vai texmex-gelatoa... Hallin päähenkilö Felix Strange on yksityisetsivä ja salamurhaaja dystooppisessa uskonnollisten piirien hallitsemassa USA:ssa, jossa turvallisuus on käytännössä yksityistetty ja kaikki käy kun tuntee oikeat ihmiset. Felix on kostoretkellä, sillä hänen rakastettunsa on kaapattu ja kadonnut sala-armeijan pimeisiin huoneisiin. Vaikkei naista ehkä saa takaisin, kosto on ainakin hyvää ajankulua.

Felix Strangen ja hänen miljöönsä saa jos sekoittaa kaksi osaa jotain kovaksikeitettyä kultakauden jenkkidekkaristia (Hammett? Chandler?), yhden osan Margaret Atwoodia ja reilun tujauksen Lee Childia. Tykkäsin melko tavalla. Mutta höh, tämä on VIIMEINEN osa trilogiaa, ja selvästikin lukeminen olisi pitänyt aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos kiinnostuitte, lukekaa siis ensin The First Stone ja The Rapture.

Minua harmittaa aidosti, etten hoksannut aloittaa alusta. Pam Norfolk The Lancaster Guardianissa pitää hyvänä huipennuksena trilogialle.

Sitaatti:

The Corinthian straightened his back, sat up straight, got ready for what was coming.
'If you pull that trigger, just what do you think will change?'
'You'll be dead.' (s. 39)

Kunnon kalifornialainen grillikattaus - luomusalaattia, suuria pihvejä ja kevytolutta jäätynnyrissä - on Michael Connellyn Viides todistaja, joka sekin tarttui mukaan Akateemisesta. Olen joskus (?) lukenut Connellylta jotain (?) Harry Bosch -sarjasta, mutta tämän kirjan kertoja, asianajaja Mickey Haller, on minulle uusi tuttavuus. Todistajassa hänen vanha asiakkaansa Lisa Trammel pidätetään pankkimiehen murhasta, vaikka nainen vakuuttaa protestoineensa kotinsa ulosmittausta vain rauhanomaisin keinoin. Mutta vakuuttaako Hallerin ja hänen tiiminsä puolustusstrategia valamiehet? Ainakin todistajia paahdetaan parhaaseen grillaustyyliin.

Todistaja on mehukas oikeussalidraama, jonka L.A.Law:n ja Kovan lain ystävä ahmaisee hetkessä. Connelly maustaa murhatarjoilunsa sekä valkokauluspahiksilla että rikollisjengeillä. Käänne seuraa toistaan ja sivut, ne kääntyvät ihan itsekseen kunnes koko kirja on luettu. Haller on mukavasti inhimillinen ja älykkäänoloinen päähenkilö, eikä muukaan jengi uneta.

Googlaamalla selvisi, että Viides todistaja on myös Haller-sarjan viides kirja. Ei auta kuin etsiä edellisetkin, sen verran koukuttavaa kamaa tämä oli.  Norkkuunkin kirja upposi kuin häkä.

Sitaatti:

"Sinä olet niin uusi näissä hommissa että saat anteeksi. Me emme koskaan esitä tuota kysymystä. On täysin samantekevää, ovatko päämiehet syyllisiä vai eivät. Puolustus panostaa juttuu täsmälleen yhtä paljon."
"Niin mutta - "
"Ei mitään muttia", minä sanoin. [--] Päämieheltä ei milloinkaan kysytä tekikö hän sen. Teki tai ei, vastaus vain häiritsee. Sinun ei siis tarvitse tietää sitä." (s. 114) 

Perinteisen englantilaisen aamiaisen tarjosi John Harveyn Easy Meat, Charlie Resnick -sarjaan kuuluva dekkari, jossa lukija saa seurata alaikäisten nilkinalkujen, homofobisten huligaanien ja  röyhkeän välinpitämättömien viranomaisten tekemisiä Nottinghamissa. Charles Resnick on nimenä tuttu, mutta en ole aiemmin lukenut tästä gourmet-voileipiä kasaavasta ja jazzia fanittavasta poliisista. Herran eksoottisista herkkuhetkistä huolimatta nimeän tämän perinteiseksi englantilaiseksi aamiaiseksi, sillä kirja on varsin klassinen esimerkki sosiaalisiin ongelmiin painottuvasta poliisiromaanista ja Charlie itse hyvin klassinen esimerkki estoisesta englantilaismiehestä. Resnickin romanssi nuoren opettajan kanssa etenee kuin Ferrari pitkospuilla: hyvin, hyvin varovaisesti.

Easy Meat oli siinä mielessä ahdistavaa luettavaa, että sen ihmiskohtalot tuntuvat turhauttavan toivottomilta. Nuorta lihaa on kaupan ja vanhaa pehmitetään erilaisin lyöntiasein. Ihan jees - mutten mitenkään varauksetta ihastunut Resnickiin. Muutenkin tuntuu, etten tarvitse taas yhtä sarjaa lisää luettavaksi lukupinooni, joten tämä jää toistaiseksi ainoaksi yrityksekseni Harveyn kanssa. Publisher's Weekly kehuu inhimillisyyttä ja sujuvuutta, mutta taidan ainakin tällä erää kaivata asteen epärealistisempia dekkareita.

Sitaatti:

[--] Sometimes they want you to go in their car, I always charge extra for that, mostly you just do it there. Cemetery's a good place.'
'Yeah,' Nicky said, 'but what d'you have to do?'
'Jesus! What d'you think? Wank 'em off, that's the easiest. That's a tenner. Sometimes they want to suck you off, that's twenty. Nothin' to it.' (s. 35)

Että silleen. Monipuolinen ruokavalio on hyvästä myös dekkaripuolella.

***

Anna Jansson (2013). Haudan takaa. Gummerus. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 978-951-20-9121-8.
Elliot Hall (2012). The Children's Crusade. John Murray. 978-1-84854-076-0.
Michael Connelly (2013). Viides todistaja. Gummerus. Suomentanut Heikki Salojärvi. 978-951-20-9335-9.
John Harvey (2013, alkuperäinen 1996). Easy Meat. Arrow Books. 978-0-099-56788-2.

Stephen King: Mr. Mercedes

Stephen Kingin sivuilta.

Kaamean flunssan ainoa hyvä puoli on, että se pakottaa pysymään jonkin aikaa vaaka-asennossa, mistä puolestaan seuraa se, että kuumehoureinen ihminen voi hyvinkin eksyä verkkokauppaan ja huomata uuden Stephen Kingin romaanin ilmestyneen äskettäin...

Koska elämme välittömän tarpeentyydytyksen ihmeellistä aikakautta, on kirja luettavissa noin puolessa minuutissa ostopäätöksestä. Klik-klik!

Mr. Mercedes on jossain suhteessa hyvin erilainen kuin aiemmat Mr. Kingin romaanit. Olen totaalinen King-fani ja siis  noin lähtökohtaisesti tykkään kaikesta mitä herra suvaitsee julkaistavaksi tarjota. Tartuin siis tähänkin innolla, vaikka tiesin jo etukäteen, ettei luvassa olisi minkäänlaista yliluonnollista örkkimörkkiä tai edes pientä aikamatkaa tai ufoa. Tällä kertaa King näet on kirjoittanut perinteisen jännärin, sellaisen  jossa hyvä mutta vajavainen poliisisankari yrittää napata säälittävän mutta älykkään sekopääpahiksen.

Jos nyt yksityiskohtiin mennään, kyseinen poliisi eli Hodges on jo jäänyt eläkkeelle ja pohtii miltä maistuisi luoti päähän. Näin voi käydä kun katsoo yksinään televisiota päivät pitkät.... Noh, Hodgesin elämä saa uutta sisältöä kun häntä lähestyy aiemmin karkuun päässyt massamurhaaja, hra Mercedes. Hodges ei malta antaa asiaa ex-kollegojensa hoidettavaksi vaan ryhtyy itse vaivihkaa tekemään tutkimuksia, joiden etenemistä seurataan sekä murhaajan että Hodgesin näkökulmasta. Kuten hyviin dekkaritapoihin kuuluu, tilanne kieppuu vähitellen käsistä, kunnes finaalissa saakin jännittää ihan perusteellisesti.

(Kingin hyvä puoli nimittäin on, että hän kykenee raakoihinkin ratkaisuihin. Siksi lukija ei voi luottavaisesti odottaa, että lopussa kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun asti.)

Mietin kirjan luettuani, josko olisin arvannut sen Kingin kirjoittamaksi ilman nimeä kannessa. Totta puhuen - en usko että olisin arvannut. Mr. Mercedes on nimittäin hyvin perinteinen sarjamurhaajajännäri, jollaisella ei ole uutta annettavaa Criminal mindsinsa ja Dexterinsä katsoneelle. Samaan hengenvetoon pitää huoahtaa, että Kingillä on edelleen silmää ihmisluonnolle ja hervoton havainnoinnin tarkkuus. Myös notkea kieli on kyllä tallella. Väkisinkin hymyilytti esimerkiksi tämä: If I was her liver, Brady thinks, I'd jump out of her mouth some night while she's snoring and run the fuck away. Vaikka eihän Kingin kielen taika näissä hauskuutuksissa ole; se on siinä mihin adjektiivit laitetaan ja mihin ei; siinä mihin piste pannaan ja mihin ei.

Kirjassa on myös aito kingimäinen imu - sen haluaisi ehdottomasti lukea kerralla. Itse asiassa en nyt keksi mistä nappaisin teille passelin sitaatin, sillä en malttanut lukiessani merkkailla niitä hyviä kohtia. Mutta otetaanpa vaikka tämä... atk-partio selittää vian korjattuaan asiakkaalle missä ongelma oli

'At first it looked bad,' Brady says, ' but I tracked down your problem. The trimmer switch was bad and that shut down your danus circuit. In a case like that, the computer's programmed not to start up, because if it did, you might lose all your data.' He looks at her gravely. 'The darn thing might even catch fire. It's been known to happen.' (s. 165)

Olisihan se ollut noloa veloittaa töpselin laittamisesta seinään, vai mitä?

Kaikkinensa sanoisin, että tässä on nyt Kingin kirja, jota voi suositella sellaisillekin lukijoille, jotka eivät kerta kaikkiaan kestä mörköjä ja lentäviä lautasia. Mr. Mercedes on taidokas ja ammattimainen trilleri, jonka ihmisiin on helppo eläytyä. King hanskaa henkilönsä kuten aina.

Toisaalta... tämä on vain taidokas ja ammattimainen trilleri. King on ottanut genren ja tehnyt siitä oman versionsa, pieni pilke silmäkulmassa. Tulee melkein-muttei-ihan mieleen P. D. Jamesin seikkailu Austenin maailmassa. Omasta puolestani neuvoisin poimimaan Mestarin tuotannosta jotain hänelle tyypillisempää. Hohdon. Tai Kolkuttajat vaikka. Tai Kuvun alla.

Mutta tämäkin on hyvä. Hitto, lukekaa kaikki. Kahteen kertaan.

Stephen King (2014). Mr. Mercedes. Hodder & Stoughton. e-kirja.

Arvioita:
Stephanie Merrit The Guardianissa painottaa pikkukaupunkilaisuutta
Megan Abbotin nerokas arvio The NY Timesissa kiteyttää kaiken.

Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kuva: Tammi

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ilmaantui yllättäen ja pyytämättä postilaatikkooni. Lämmin kiitos hienolle ja viisaalle ihmiselle, joka keksi laittaa sen tulemaan; olkoon polkusi tasainen ja reppusi kevyt! Totuus oli nimittäin vallan vetävä ja viihdyttävä tapaus.

Harry Quebert on suuri amerikkalainen kirjailija, jonka oppilaasta Marcusista on hänestäkin hyvää vauhtia tulossa suuri amerikkalainen kirjailija. Kummankin kirjailijauran avaintekijäksi osoittautuu tyttö nimeltä Nola Kellergan. Harrylle kaiken muuttaa Nolan katoaminen, Marcusille hänen löytymisensä - kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Juonesta en oikeastaan halua sanoa yhtään enempää, en sanan sanaa, sillä minulle tämän kirjan keskeinen juju oli juoni. Asetelma kääntyy päälaelleen niin moneen kertaan ja niin taidokkaasti, että tarina ei ainoastaan koukuta vaan myös tyydyttää. Joskus käy niin, että mutkikas juoni loppujen lopuksi tuntuu tyhjältä ja kikkailevalta, mutta minusta Dicker lunastaa kätketytkin lupauksensa. Kaikki liittyy kaikkeen.

Kehut eivät irtoa kevyesti, sillä Totuus edustaa inhokkikliseetäni*, mutta annan tämän kuolemansynnin anteeksi, koska Totuus on samalla äärimmäisen ovela rikoskertomus ja traaginen rakkaustarina. Syvällisempään tulkitsemiseen taipuvainen voi nähdä siinä myös pohdintaa ystävyydestä, itsekunnioituksesta ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Dicker käsittelee jossain rivien välissä isoja kysymyksiä... On varmaan lukijasta kiinni, mikä teema vahvimmin nousee pintaan. Minulle tämä kirja puhui valheesta ja toivosta ja pelkuruudesta. Ja niiden kanssa elämisestä. Siinä on eroa, mitä ihminen myöntää itselleen ja mitä toisille, ainakin jos puhutaan oikeista ihmisistä eikä pyhimyksistä; tämän tosiasian Dicker purkaa esiin lanka langalta. Hänen ihmisensä ihmiset ovat hyvin inhimillisiä ja siksi kiehtovia, sivuhenkilöitä myöten.

[--] Olisit päässyt Harvardiin, Yaleen, koko hemmetin Ivy Leagueen, jos olisit halunnut, mutta ei, sinun piti tulla tänne, koska Herra Jeesus teki sinusta niin munattoman pelkurin, ettei sinulla riitä kanttia kokeilla miten pärjäät oikean vastustajan kanssa. [--] Täällä tiedät jo ennalta, ettei romahduksen vaaraa ole. Minusta nimittäin tuntuu, että ongelmasi on nimenomaan se, ettet ole vielä ymmärtänyt miten tärkeä kaatumisen taito on. Ja se sinut myös tuhoaa, jollet ryhdistäydy. (s. 112)

Pidin kirjan kielen sävystä, vaikka käännös paikoin tuntuukin vähän hätäiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin, se on kirjoitettu ranskaksi; dialogi on jotenkin erilaista käännettynäkin. Tai sitten Dickerin tyyli vain sopi minun lukutapaani. Samaan hengenvetoon on todettava, että kirja olisi mahdollisesti vielä asteen parempi, jos sitä olisi hiukkasen tiivistetty. Etenkin kirjan kirjoittamisen ihmeistä olisin voinut lukea sivun tai kaksikymmentä vähemmän.

En ole varma onko Totuus "kirjallinen tapaus" niin kuin kustannuspäällikön saatesanoissa arvellaan, mutta erinomaisen taidokas ja monikerroksinen romaani se ainakin on. Kaksi peukkua tälle ja vielä ukkovarvas varovasti pystyyn.

Joël Dicker (2014). Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 978-951-31-7305-0.

Arvioita:
Also Sprach Jussi yllättyi löytäessään trillerin Keltaisesta Kirjastosta.
Sonjan lukuhetkissä ihmeteltiin samaa.**

*Kirjaa kirjailijaelämästä. Kirjailijat ovat törkeän yliedustettuja kirjojen henkilöinä. Tahdon lukea enemmän putkimiehistä, makkaratehtailijoista, tanssinopettajista, avaruuslentäjistä,  ja virtuaalipalkkamurhaajista, ja vähemmän kirjailijoista. Kiitos.
**Totta puhuakseni ihmettelin vähän itsekin, mutta sitten aloin miettiä - miksikäs ei trillereitä? Okei, esikoiskirjatrilleri on kieltämättä vähän ylläri keltaisessa kaartissa.

Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.

David Mitchell: Pilvikartasto

Kuva/kansi: Sammakko/Riikka Majanen

Tämän kirjan pariin päädyin poikkeuksellista reittiä. Pilvikartasto nimittäin herätti kiinnostukseni videovuokraamossa, kun Neitien kanssa pähkäilimme elokuvan valintaa. Elokuvan ilme oli huomattavasti houkuttelevampi kuin kirjan! Pituuden vuoksi jäi leffa vielä vuokraamatta, kun kellokin oli niin paljon.... mutta konsepti kuulosti kutkuttavalta. Sitten Salla kirjoitti kirjasta koukuttavan jutun. Kun kesken oleva tiiliskivi vielä takkusi, ja Pilvikartosto oli kirjastosta heti saatavilla, vaihdoin lennosta kirjaa ja siirryin Mitchellin maailmaan.

Melkoinen maailma se onkin. Lukija on ensi alkuun aika pitkään melkoisen hämmentynyt. Mitchell saa ensin kiinnostumaan 1800-lukua elävän lakimiehen tarinasta, jättää sitten sen raa'asti kesken ja hyppää 1930-luvun säveltäjäpiireihin ja petipuuhiin. Mutta eipä niistäkään valmista tule, seuraavaksi pompataan tutkivaan journalismiin 1900-luvulla ja sen jälkeen vanhan skandaalikustantajan kelkkaan. Eikä tässä vielä kaikki: edessä odottavat dystooppinen kuvaus kloonien orjuuttamisesta ja maailmantuhon jälkeinen paimen Havaijilla.

Kuulostaa kauhealta tilkkutäkiltä, mutta sitä Pilvikartasto ei ole. Se on eräänlainen kaleidoskooppi, itseensä kiertyvä kuvio. Lukija saa kyllä tehdä töitä pysyäkseen mukana. Mutta edes alun turhaumavaiheessa (se mistä-ihmeestä-tässä-on-kysymys ja päästiinkö-me-jo-asiaan -vaihe) ei oikeastaan harmistu kirjaan, sillä teksti on detaljeissaan ja sävyissään viehkoa. Jokainen tarina, jokainen päähenkilö, on niin omanlaisensa, etten kyllästynyt vaikken saanutkaan tolkkua kokonaisuudesta kovin nopeasti.

Vaihtelevuus on kirjassa sekä parasta että pahinta. Zachry, jonka tarina muodostaa kirjan keskeisen akselin, on kirjoitettu jopa niin erikoiseen tyyliin, että piti oikein tietoisesti hidastaa tahtia ja keskittyä. Zachryn kielen rytmiin joutuu erikseen asettumaan.

Kylläjoo, ennaltatietäjillä oli mahtisan tiukat säännöt meiän kans käymälleen vaihtokaupalle. Ne ei antanu vaihdossa mitään semmosia kapineita jokkoli hoksampia kunne mitä Isolla saarella jo ennestä oli. [--]. Abbessa pyys ennaltatietjäjilta vasittuja aseita meiän puolustukseks konaheimon hyökkäyksiä vastaan. Ennaltatietäjät sano eikä. Abbessa suoraltaan kejäs niitä. Nesano silti eikä, jase siitä. (s. 311)

Rauman murrettako...? Mutta saihan siitä kiinni kun tovin tavasi, ja loppujen lopuksi tykästyinkin tyyliin. Pitää oikein ihailla Vesa Suomisen osaamista tässä; en tiedä millaista oli alkuteksti, mutta ainakin suomennos on todella taitavaa työtä. Ei tullut montaa kohtaa vastaan, jossa sanavalinta olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa. Näin vaihtelevan tekstin suomentaminen on varmaan haastava homma.

Otetaanpa poikkeuksellisesti toinenkin pala. Tässä karkumatkalla oleva vanha kustantaja uhkailee kymmenvuotiasta tenavaa:

"Kun koko perheesi uinuu peittojen alla mukavissa pikku vuoteissaan, hän ujuttautuu kotiisi ovenalaisesta raosta ja syö - sinun - koiranpentusi!" Myrkky sappitiehyessäni virtasi kiivaasti. "Hän jättää sen kiharaisen hännän tyynysi alle, ja sinä saat syyn päällesi. Aina nähdessään sinun tulevan kaikki pikku ystäväsi huutavat; 'Pennuntappaja!' Sinusta tulee vanha ja ystävätön, ja tulet kuolemaan ypöyksin ja kurjuudessa jouluaattona puolen vuosisadan kuluttua tästä päivästä. Niin että sinun sijassasi en henkäisisi kenellekään sanaakaan siitä että olet nähnyt minut. " (s. 202)

Aikamoista!

Mutta kielellinen ilotulitus ei oikeastaan ole se keskeinen juttu Pilvikartastossa, ei ainakaan minulle.

Tämä kirja jää mieleeni teemansa poikkeuksellisen hienona luotauksena ja rakenteellisesti ovelana kokonaisuutena. Hyvän/vaikean, pahan/helpon taistelu ihmisessä on aina ajankohtaisia... ja toteutus on tässä poikkeuksellisen hieno. Loppuun päästyään on lukijalla tyytyväinen ja vähän valaistunut olo.

Joo. Pitää se elokuvakin varmaan nähdä.

***

Loppuun vielä mainos, siltä varalta, että joku ei ole huomannut: kirjablogeissa luetaan nyt lukutaidon puolesta! Suomen Pakolaisapu näet kerää rahaa lukutaidon opetukseen, ja ihanan moni kirjabloggaaja onkin innostunut pitämään omaa lukutaitoviikkoa ja lahjoittamaan lukemiensa kirjojen mukaisen summan kampanjalle, esimerkkejä vaikkapa täällä ja täällä. Oma "lukuviikkoni" uhkaa jäädä vähälukuiseksi, joten itse osallistun tempaukseen tsemppaamalla Kirjainten virrassa -blogin Hannaa: viitosen alkupanoksen lisäksi lahjoitan euron jokaisesta Hannan lukutaitokampanjassa lukemasta kirjasta.

Suositan lämpimästi kaikille muillekin kirjatoukille osallistumista vaikkapa sillä viitosella! Se onnistuu helposti keräyssivulla.

Ajatelkaas hetki: mitä jos ei osaisi lukea?

***

David Mitchell (2008, alkuperäinen 2003). Pilvikartasto. Sammakko. 978-952-483-074-4.

Arvioita:
Salla arveli, että kirja jää pitkäksi aikaa mieleen - olen samaa mieltä!
Taika luonnehtii kerrontataiteen timantiksi.
Matti Komulainen Turun Sanomissa häikäistyi.

Kurt Vonnegut: Sähköpiano

"Mine, all mine!"

Valmistauduin vaihteeksi Finnconiin lukemalla oikein vanhaa scifiä! Sähköpiano on Vonnegutin esikoisromaani vuodelta 1952. Luin penskana läpi kaikki Vonnegutin kirjat, jotka suinkin sain käsiini. Nyt on tullut aika uusia kierros, sillä muistot ovat hämärtyneet. Säästin suuressa kirjahyllyn karsinnassa kaikki omistamani Vonnegutin kirjat. Kokoelmani on kai melko täydellinen, joten kaikkien uusiksi lukemiseen menee tovi.

Sähköpiano kertoo tulevaisuudesta, jossa koneet tekevät käytännössä kaiken työn. Vain muutamalla harvalla ihmisellä - johtajilla ja lahjakkailla insinööreillä - on järkevää tekemistä. Ihmiset lajitellaan jo nuorina yleisillä kansallisilla luokittelutesteillä niihin, jotka kannattaa kouluttaa ja niihin, joita ei tarvita. Jälkimmäinen ryhmä joko liittyy armeijaan tai Hajuihin ja hylkyihin, viralliselta nimeltään Jälleenrakennus- ja raivausjoukkoihin. Sitten elämä onkin helppoa, säänneltyä ja täysin merkityksetöntä.

- Hänellä on täydellinen turvapaketti, Halyard sanoi. - Hänen elintasonsa nousee kaiken aikaa ja häntä ja koko kansakuntaa suojaavat entisajan nousu- ja laskukausilta järkevät ja ennustettavat kulutustottumukset, jotka hän saa kulutusta sääteleviltä koneilta. Aikoinaan hän osti mitä sattui, impulssinomaisesti, järjettömästi, ja teollisuus oli mennä sekaisin arvaillessaan mitä hän seuraavaksi päättäisi hankkia. Ihan totta, minä muistan lapsuusvuosiltani kuinka meillä oli hullu naapuri, joka pani kaikki rahansa sähköurkuihin vaikka hänellä yhä oli keittiössään vanhanaikainen jääkaappi ja öljyliesi. (s. 170)

Tarinan päähenkilö on tohtori Paul Proteus, hierarkiassa kipuava mutta jotain muuta haikaileva tehtaanjohtaja. Hän on kadottanut nuoren insinöörin innostuksen yhä parempien koneiden rakentamiseen, eikä jaksa oikein kiinnostua urapolustaan, tarmokkaan vaimonsa kannustuksesta huolimatta. Proteus päätyykin väärille teille ja kapinallisten joukkoon. Mutta onkohan tästä modernista messiaasta johtamaan muutosta ja kumoamaan isänsä rakentama maailmanjärjestys?

Vonnegut meni metsään arvellessaan, että kulutusta johdettaisiin koneellisesti, mutta noin muutoin hänen visionsa on hätkähdyttävän ajankohtainen edelleen. Itse perusidea, ajatus siitä, että suuri osa ihmisistä ajautuu marginaaleihin kilpailun paineessa, ja että se nävertää liberaalin demokratian perusteita, on tosi kuin vesi. Ajattelemme nyky-Suomessa ehkä enemmän ulkomaisen työvoiman kilpailua, ja miellämme koneet työn tehokkuutta lisäävänä tekijänä, mutta totta toinen puoli: koneilla tehdään nyt paljon sellaista, mikä ennen tehtiin ihmisvoimin. Koneet ovat myös ottaneet "vallan" siinä suhteessa, että niiden päivittämisen tahdissa joutuvat käyttäjätkin päivittämään osaamistaan, halusivat tai eivät. Koneiden kehittelijät muokkaavat siis välillisesti myös ihmisiä, muotoilevat käyttäjien ajattelu- ja toimintatapoja. No, tuosta ei Vonnegutin kuvaus suoranaisesti kerro: Sähköpianon koneisto on suoraviivaisempi. Järjestelmän hassuissa moraalinkohotusorgioissa opetellaan uuden ajan arvojärjestystä ja lauletaan yhteistä eliitin säveltä.

Hmh, saan näemmä Sähköpianon kuulostamaan kauhean kuivalta. Ei ollut tarkoitus. Vonnegutin teksti on sujuvaa, helppolukuista ja pullollaan ironiaa, hilpeän karmivaa. Hänen vahvuutensa ei ole ihmiskuvauksissa. Kaikki Vonnegutin henkilöt ovat jollain tavalla luonnosmaisia, ohuin viivoin piirrettyjä karikatyyreja. Siinä niiden vaikuttavuus kai onkin. Vonnegutin henkilöistä kuultavat abstraktiot läpi. Rivakasti kulkeva juoni saa kieputtaa heitä vapaasti, ja lukija voi nauraa absurdeille tilanteille ilman että empatia häiritsee.

Sähköpiano on vanha mutta ihan tuoreelta sen soitto kuulostaa. Olipa mukava huomata, että vanha ihastukseni on yhä... noh, ihana. Seuraavaksi sitten Titaanin seireenit! Mutta matkaevääksi Finnconin reissulle otan kyllä jotain tuoreempaa, vaikkapa tämän.

Kurt Vonnegut (1982, alkuperäinen 1952). Sähköpiano. Suomentanut Aarne T. K. Laitinen. Tammi. 951-30-3772-X.

Arvioita:
The New York Timesin alkuperäinen arvio löytyy täältä.

Jørgen Brekke: Armon piiri

Kuva/kansi: Johnny Kniga / Mika Tuominen

Aina silloin tällöin jokin kustantamo muistaa minua oma-aloitteisesti arvostelukappaleella, vaikka lukulistojeni uuvuttamana olenkin lakannut niitä pyytämästä. Näin putkahti postiluukustani ilman eri kutsua myös vuonna 2011 ilmestynyt norjalaisdekkari Armon piiri äskettäin, ja tässä tapauksessa sanon kauniisti kiitos Johnny Knigalle.

Armon piiri kiilasi näin nopeasti lukuun kahdesta syystä. Ensinnäkin, kirjan esiluki sairaslomaileva kamuni, joka suorastaan ahmaisi sen. Tätä on pidettävä hyvänä merkkinä, olkoonkin että leikkauksesta toipuva ihminen on poikkeuksellisen kirja-alttiissa tilassa. Toiseksi, kirjan kansi on niin ihanan kirjamainen, että se houkuttelee lukemaan... ainakin noin sivulle 82 asti, minkä jälkeen tekeekin mieli poistaa kansipaperi, koska kannen graafinen ilme on yhtäkkiä saanut pahaenteisen sävyn.

Armon piiri kertoo murhista Trondheimissa ja Richmondissa. Raa'asti tehdyt ja erikoiset rikokset ovat samaa sarjaa, mutta keksivätkö Atlantin eri puolilla tapauksiaan tutkivat poliisit yhteyden ajoissa? Lukijalle valkenee heti alussa, että jotain tekemistä tällä kaikella on keskiajan kanssa, sillä takaumissa hypitään 1500-luvulle.

Murhakohtaukset ovat raakoja, sitä ei parane kaunistella, mutta herkkätunteisempi kirjanystävä voi lukea ne sormien välistä tirkistellen ja fiilistellä sitten sitäkin enemmän kirjaston aarrekammioiden ja Edgar Allan Poe -museon tunnelmissa.

Bonuksena pitää mainita Armon piirin pääpoliisit, Felicia Stone ja Odd Singsaker... Kumpikin on mukavalla tavalla melkein tavallinen, vähän kolhiintunut, ihmisen kokoinen hahmo. Heidän seurassaan viihtyy vaivaantumatta.*

Minulle Armon piiri osui juuri oikeaan hetkeen, sillä olin tällaisen kirjan tarpeessa: helppo, sujuva, sopivasti karhea tarina, joka on jumalaisen kaukana arjestani. En löydä ensimmäistäkään yhtymäkohtaa omaan elämääni**. Hyvä näin. Pidän hulluista sarjamurhaajista kirjoissa ja telkkarissa, elävässä elämässä en ehkä välittäisi tutustua.

Lopuksi pitää rehellisyyden nimissä todeta, että villinpuoleisista murhista kertovilla dekkareilla on yksi lajityypillinen piirre, joka näkyy Armon piirissäkin: kaavamaisuus. Sille ei vaan voi mitään, että tällaisille murhille on omat vakioidut kuvionsa. Brekke onneksi rikkoo niin montaa sääntöä, että kiinnostus pysyy yllä, mutta noin yleisesti ottaen tämänkin murhan ja murhaajan voisi helposti asentaa vaikkapa Criminal mindsin neloskauteen. Mitään järisyttävän uutta ei siis ole tarjolla... mutta eipä dekkarilla tarvitsekaan olla.

Toinen lievä miinus on kieli. Enimmäkseen se on suorasukaisen kuvailevaa eikä siis häiritse, mutta aika ajoin täytyy tavata kahteen kertaan, jotta käännöksen logiikka aukeaisi.

"Oikeastaan en pidä yhdestäkään museon työntekijästä", Johnes sanoi. "Mitä mieltä te olette?"
"Kukaan neideistä ei tosiaankaan nouse esiin huippuväkivaltaisena murhaajana", Reynolds sanoi. [--] (s. 68)

Pitää tuntea amerikanenglannin idiomit, jotta tuossa olisi tolkkua... vaikka voihan olla, että Brekke on sen näin tarkoittanut.

Joka tapauksessa Armon piiri oli minusta kokonaisuutena ottaen vakuuttava näyttö. Rakenne on riittävän haastava, henkilöissä on kohtuullisesti särmää ja kirjamiljöö koukutti kivasti. Historialliset elementit kävivät höysteestä. Nyt on pienoinen pakko lukea myös maaliskuussa suomeksi ilmestynyt jatko-osa. Odd Singsakerin ja Felicia Stonen haluan tavata uudestaankin.

Ovelaa, Johnny K. Osui ja upposi.

Jørgen Brekke (2011). Armon piiri. Johnny Kniga. Suomentanut Katriina Huttunen. 978-951-0-38242-2.

Arvoita:
Juha Sihto Aamulehdessä vakuuttui.
Hannu Kirjavinkeissä luonnehtii viihdyttäväksi jännityskirjallisuudeksi
Kirjakko löysi sisäisen pakon lukea tämä yhdeltä istumalta
Reeta Les! Lue! -blogissa kuvaa hauskaksi ja kekseliääksi

*Parhaillaan luen Lars Keplerin Tulitodistajaa; komisario Joona Linnan kaikkivoipainen teräsmiehyys on Armon piirin jälkeen rasittavan epätodellista.
**Edesmenneen lemmikkilintuni nimi oli Edgar. Mutta siitä ei ole aasinsillaksi edes minun mielikuvituksellani.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:

[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)

Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:

[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)

Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts

Kuva/kansi: WSOY/Martti Ruokonen

Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts on ollut muistilistallani jo hyvän tovin, lisätiedolla vasta rankan tarpeeseen. Hdcanis antoi näet tästä kirjoittaessaan ymmärtää, ettei kyse ole kevyestä lepolukemisesta. Eikä olekaan. Takakannen mukaan Miss Lonelyhearts on "katkeraa komediaa", mutta minusta painostus on vahvasti "katkerassa" ja "komediaa" on korkeintaan sipaisu siellä täällä.

Itse asiassa aloitin Miss Lonelyheartsin jo kahdesti aikaisemmin, mutta jouduin palauttamaan sen lepäävien pinoon, koska kurkkua alkoi kuristaa ja päätä alkoi särkeä. Vasta kolmannella kerralla sain niin hyvän vauhdin, että pääsin loppuun asti.

Joistain kirjoista tietää järjellä, että ne ovat hyviä. Eikä niistä silti pidä. Miss Lonelyhearts on minulle sellainen kirja. Se oli oikeasti rankka, vähintään yhtä rankka kuin Arto Salmisen kirjat. Mutta siinä missä Arto Salminen on onnistunut hykerryttämään ja hämmästyttämään ja ihastuttamaan, Westin hahmot herättivät minussa inhoa ja sääliä ja puistatusta. Sain jonkinlaisen pikamasennuksen. Miss Lonelyheartsin kanssa tuntui osapuilleen tältä: Ihmiset ovat surkeita kuvottavia otuksia. Minäkin olen ihminen. Olen siis surkea kuvottava otus.

Tietysti ymmärrän, että teho todistaa kirjailijan taidokkuudesta. Moni romaani toki havahduttaa pohtimaan ihmisen raadollisuutta ja elämän yleistä kurjuutta, mutta harva onnistuu olemaan ensin yhtä aikaa täysin absurdi ja täysin tosi, niin tosi että se masentaa. Nathanael West kirjoittaa erittäin hyvin; hän onnistuu päättömilläkin tapahtumilla välittämään vahvan aitouden tunteen. Tulee mieleen hyvä oopperaesitys, tyylitelty mutta vaikuttava. Teksti myös vilisee hienoja ilmauksia. Esimerkiksi jäisen rasvaisuuden tunne taisi jäädä pysyvästi muistilokeroihini. Otetaanpa näyte:

Miss Lonelyheartsilla oli samanlainen tunne kuin hänellä oli ollut vuosia aikaisemmin kun hän oli astunut vahingossa sammakonpoikasen päälle. Sen esiin pursuavat sisälmykset olivat täyttäneet hänet säälillä, mutta sen kärsimysten muututtua todellisiksi hänen aisteilleen hänen säälinsä oli vaihtunut raivoksi ja hän oli survonut sammakkoa kunnes se oli kuollut. (s. 42)

Tähän loppuun sopii lyhyt juoniselostus, sillä juuri tuosta kirjassa on paljolti kysymys. Miss Lonelyhearts on toimittaja, joka pitää lehdessä neuvontapalstaa. Ihmisten kurjuus pursuaa hänen päälleen sietämättämän surullisten kirjeiden kautta. Kärsimys muuttuu hänelle liian todelliseksi, ja hän horjuu sammakon survomisen ja silittelyn välillä. Ristiriitaisia tunteitaan hän purkaa naisiin, viskiin ja satunnaiseen messiaanisuuteen.

Miss Lonelyhearts oli minulle kuin ketjukolari moottoritiellä. Tietää ettei pitäisi katsoa mutta huomaa silti tuijottavansa kuin hypnotisoituna. En pitänyt tästä kirjasta mutta tuskin unohdan sitä ihan pian.

Nathanael West (2011, alkuperäinen 1933). Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts. WSOY. Suomentanut Antero Tiusanen. 978-951-0-36289-1.

Arvioita:
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Kirjasammosta löytyi arvio vuodelta 1967

Stephen King: The Dead Zone

Tekotaiteellinen kuva nuhjuisesta pokkarista huonossa valossa.

Stephen Kingin kirjaan perustuva Viimeinen yhteys: The Dead Zone tuli telkkarista jokunen päivä sitten. Kohtalo, tai jokin näitä pienempiä sattumuksia hoiteleva vastaava voima, usutti minut oikealle kanvalla noin puolessa välissä leffaa. Jumituin sitä katsomaan. Christopher Walken hyviksenä! Ja kun ei leffan loputtua edelleenkään nukuttanut, kaivoin hyllystäni kirjan The Dead Zone* ja aloitin sen.

Tarina on yksinkertainen ja tehokas. Tavallinen nuori mies - jonka tavallisuutta alleviivataan nimellä John Smith - joutuu onnettomuuteen ja vajoaa pitkään koomaan. Herätessään hänellä on epävakaa psyykkinen ihmelahja; ihmisen tai esineen koskettaminen saa toisinaan aikaan välähdyksen menneestä tai tulevasta. Kätevää kun pitää huomata tulipalo toisella puolella kaupunkia, tai löytää vaikkapa kadonnut vihkisormus. Mutta lahjan hintana on kyseenalainen maine ja raskaiden näkyjen taakka. Ei ole mukavaa saada väläyksiä hullun sarjamurhaajan sielunelämästä... psykoottisesta poliitikosta puhumattakaan. Pian päähenkilömme onkin vaikeiden valintojen edessä.

En luultavasti osaa suhtautua kovin objektiivisesti Stephen Kingin kirjoihin. Olen pitkän linjan fani. Kingin tavassa tuoda henkilöt iholle on minusta jotain poikkeuksellista. Sekä mukavista että vastenmielisistä tyypeistä syntyy vahva kuva. Uutta Kingin kirjaa lukiessani olen aina kovin huolissani niiden sympaattisempien hahmojen puolesta, sillä mitä vain voi tapahtua; juuri kun oikein tykästyy henkilöön, jokin tulee ja syö hänet. Ei voi yhtään rentoutua.

(Hmm. Ehkä salaisuus onkin kontrastissa. Herttainen lapsi on sitäkin herttaisempi, koska hän saattaa olla kohta koiranruokaa? Ei. Samalla teholla tulee lähellä vaikkapa The Apt Pupil -pienoisromaanin epämiellyttävä päähenkilö.)

Kyky sitoa lukija hahmoihin tunnesitein ei ehkä vielä The Dead Zonessa ole aivan huipussaan, mutta toisaalta, eipä ole kirjailijan myöhempiin romaaneihin vaikuttanut mammuttitautikaan. Laverteluakin on, mutta sivupolut eivät rönsyile kohtuuttomasti. Ne vievät aikaan, paikkaan, tunnetilaan.

'It's not Johnny, is it? Nothing's happened to Johnny?' 

'I don't know,' he said, struggling to keep his voice from rising. Somebody calls you at two in the morning, puts you on hold, you count your relatives and inventory their condition. You make lists of old aunts. You tot up the ailments of grandparents, if you still have them. You wonder if the ticker of one of your friends just stopped ticking. And you try not to think that you have one son you love very much, or about how these calls always seem to come at two in the morning, or how all of a sudden your calves are getting stiff and heavy with tension. (s. 58)  

Zone kesti mainiosti uuden (kolmannen?) lukukerran. Tällä kierroksella kiinnitin enemmän huomiota kirjan poliittiseen ulottuvuuteen; oikeastaan huomasin vasta nyt, että tässähän tölväistään useampaan otteeseen aika pahasti Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän heikkouksia. Heh, ehkä teema on nyt helpommin havaittavissa, kun samaa leipää ja sirkushuveja -meininkiä on kotimaassakin tuoreeltaan nähty. Panin myös merkille, että tämän ja uusimman romaanin (22.11.63) välillä on tiettyjä temaattisia yhtäläisyyksiä, vaikka jälkimmäinen on peruskuvioiltaan paljon villimpi.

Jep, suosittelen tätä siinä missä muitakin Kingin romaaneja. Lukekaa ja nauttikaa.

(On toki makuasia, missä määrin itse kukin sietää spefistisiä elementtejä; outouksille allerginen ei kai nauti hienostakaan tekstistä, jos se käsittelee ulkoavaruudesta tulevia mörköjä tai viemäreissä asuvia hirviöitä. Realismin ystäville suosittaisinkin Kingiltä Different Seasons -kokoelmaa, jonka neljästä tarinasta kolme sijoittuu aivan tavalliseen todellisuuteen... joka sekin on riittävän kaamea! Suomeksi Seasons on ilmestynyt kahdessa osassa.)

Stephen King (1981, alkuperäinen 1979). The Dead Zone. Macdonald Futura Publishers. 0-7088-1874-9.

Arvioita:
James Smythe Guardianissa

*Jippii! Samalla tuli todistettua, että löydän uudesta hyllystäni ainakin jotain! The Dead Zone on muuten suomennettu nimellä Kosketus, mutta minulla on vain englanniksi tämä.