Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi ja Liktorin miekka

Gene Wolfen sarjan Uuden auringon kirja ykkösosa innosti minua aikoinaan melko tavalla. Jatko-osien kanssa olisi varmaan pitänyt malttaa kunnes neljäskin osa on ilmestynyt suomennoksena. Mutta minkäs teet, liha on heikko, ja tässä sitä nyt ollaan.

Satuin saamaan kirjastosta sekä Sovinnontekijän kynnen että Liktorin miekan. Niissä jatkuu Severianin matka Wolfen erikoisen maiseman läpi. Nämä ovatkin kaikki matkakirjoja, vaelluksia: vaikka Severian pysähtyy silloin tällöin, suuntaa on aina eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstä. Hän kohtaa ihmisiä erotakseen heistä, ilmiöitä jättääkseen ne taakseen. Severian muuntuu matkallaan yhdenlaisesta symbolista toisenlaiseksi. Maagiset esineet menettävät painoarvoaan ja sisäisten voimien ja heikkouksien merkitys kasvaa.

Severianin ristiriitaisuus kertojana kiehtoo sekin. Hän havainnoi tunteitaan ja tekemisiään viileästi, jälkiviisauden valossa.

Nautinnollisia ja silti kovasti mietityttäviä kirjoja nämä... Osa jutuista menee yksinkertaisesti ohi. Teksti on kaunista mutta merkityksestä raskasta. Jokin vähän kepeämpi olisi ehkä uponnut nyt helpommpin, mutta Uuden auringon kirjassa on vetovoimaa: mihinkään muuhunkaan ei osannut keskittyä kun nämä olivat kesken.

Itse asiassa nyt hirveästi tekisi mieli lukea heti perään myös sarjan viimeinen osa The Citadel of the Autarch. Heh, Amazonista saisi kindlelle muutamalla dollarilla ja muutamassa minuutissa! Olen tehnyt aikamatkan tulevaisuuteen (päivä kerrallaan) ja elän science fiction -aikaa...

Mutta ei. Aion kiltisti odottaa. Wolfen teksti on niin täyteläistä, että käännös antaa enemmän. Sitä paitsi toistaiseksi suomennokset ovat olleet mainioita. Otetaanpa näyte:

Sommelier toi meille kupilliset miltei vedenkirjasta viiniä, joka oli myös liikkumatonta kuin vesi, kunnes kupin liikahdus havahdutti sen. Se parfymoi ilman kuin kukat joita yksikään ei näe, kukat jotka vain sokea löytää, ja sen juominen tuntui siltä kuin olisi juonut voimaa suoraan härän sydämestä. (s. 62, Liktorin miekka)

Joitain kirjoja pitäisi lukea moneen kertaan, että ne tuntisi ymmärtävänsä. Tämä sarja taitaa olla niitä.  Mutta pitääkö kaikkea välttämättä ymmärtääkään? Kukasta voi nauttia sitä näkemättä... Vaikkei järki riitä valaisemaan Wolfen mielikuvituksellista maisemaa, tarinan luut tuntee sormenpäissään.

Myös Raija ja Ville-Markus ovat lukeneet Kynnen.

Gene Wolfe (2014). Sovinnontekijän kynsi. Gummerus. 978-951-20-8670-2.
Gene Wolfe (2015). Liktorin miekka. Gummerus. 978-951-20-9840-8.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfen Kiduttajan varjon myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle - siitä on vielä pitkä pätkä lukematta! Olen tietoisesti odotellut Wolfen kanssa suomennosta. Hänen Uuden auringon kirja -sarjaansa muistelen mainitun vaativaksi, ja opin jotain Perdido Street Stationin kanssa; jos kieli on haastavaa, tarinasta ja ympäristöstä nauttiminen kärsii.

Perdido Streetin tavoin Kiduttajan varjon tapahtumat sijoittuvat epätavalliseen maailmaan. Severian, kiduttajien killan oppipoika, kasvaa suunnattomassa metallilinnoituksessa, joka sijaitsee vielä suunnattomamman kaupungin, Nessuksen, sisällä. Kaupunkia ympäröi Muuri, niin korkea että sitä lähestyessään voi nähdä pilvien liukuvan sen ohi. Maailmaa hallitsee Autarkki, jonka ympärillä kehrää ylimystön kehä. Kiduttajan varjossa nuori Severian rakastuu ja joutuu karkoitetuksi tutusta piiristä; hänen matkansa uuteen elämään uudessa paikassa vie oudoille poluille, outojen ystävien pariin.

Varjoa kehutaan takakannessa allegorisen tarinankerronnan taidonnäytteeksi. Sitä se varmaan onkin, mutta tuollainen ylistys on meikäläisen näkökulmasta aina vähän vaarallinen meriitti. Alan ärsyttävästi miettiä mitä mikäkin kirjassa mahtaa "todella" tarkoittaa. Eikö sikari voi olla joskus vain sikari? Noh, ei siitä Varjon kohdalla pahempaa ongelmaa tullut, sillä tarina on joka tapauksessa hyvä tarina. Väkisinkin piti silti kehitellä omaa arvausta kirjan allegorisesta luurangosta... mutta säästän sen kaapin avaamisen kunnes koko sarja on luettu.

Lukeahan ne loputkin kolme pitää, ei voi mitään. Harmittaa ettei ole niitä nyt heti tässä käsillä. Sillä vaikka Varjo alkoi minusta hankalasti - olin ensimmäiset parikymmentä sivua niin pihalla, että piti toppatakki laittaa - vauhtiin päästyään se oli kiehtova ja vivahteikas lukukokemus. Selvästi keskivertospefiä (onko sellaista?) parempi romaani. Alkoi tehdä mieli lukea Lessingiä: selkeä indikaattori kosketuksesta erinomaiseen romaaniin!

Pidin myös kerronnallisesta ratkaisusta tässä; se ei ole epätavallinen, mutta jotenkin toteutus oli poikkeuksellisen hyvä. Tarinaa kertoo vanhempi Severian, jonka asema on jo aivan toinen kuin kuvailemiensa tapahtumien aikaan. Hän kuvaa ja puntaroi nuoruutensa päivien merkityksellisiä tapahtumia. Melkein tulee Sinuhe mieleen. Kuten Sinuhessakin, kertojan valinnat kohdistavat lukijan huomion kiinnostavasti; tarina ei ikään kuin ole tapahtumien luettelo vaan tulkinta. Severian vain pohdiskelee kuljettua matkaa huomattavasti ytimekkäämmin.

Näinhän kirjoissa usein on... mutta jotenkin tuo ratkaisu tässä tapauksessa tuntui minusta erityiseltä ja merkillepantavalta.* Tuntuu siltä, että tämän kirjan voisi lukea toiseen kertaan ja saada siitä irti aivan erilaisia asioita sitten kun ei tarvitse enää miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kieli on minusta onnistunutta, suomennos tuntuu luontevalta. Otetaanpa lukunäytteeksikin pohdiskelua:

Me sanomme "kyllä" ja "ei" kuvitellen olevamme omia herrojamme (huolimatta siitä, että tottelemme toisten käskyjä joka päivä), vaikka totuus on, että meidän valtiaamme vain nukkuvat. Kun yksi niistä herää sisällämme, meistä tulee pelkkiä ratsuja, vaikka ratsastaja on vain jokin ennestään tuntematon osa itseämme. (s. 199)

Hieno kirja. Olen huikeampiakin matkakuvauksia lukenut, ja kiihkeätempoisempia seikkailuja, ja filosofisempia muistelmia... mutta jokin tässä toimi. Ehkä Severianin tyyni tietämättömyys itsensä äärellä; ehkä kirjaan kudottu elämän perimmäisen arvaamattomuuden tuntu.

Gene Wolfe (2012, alkuperäinen 1980). Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus. Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. 978-951-20-8668-9.

Arvioita:

Petja Savoila Keskisuomalaisessa ajatteli hänkin Sinuhea, hih!
Juha Salmi Risingshadow'ssa ei ole täysin vakuuttunut mutta suosittelee
Raija Taikakirjamissa piti vaikka totesi elementit tutuiksi
Taika Kirjasfäärissä jäi hänkin odottamaan seuraavaa osaa

*Varmaan siksi, että ensimmäisen parin luvun ajan kerrontatyyli sai minut sekaisin. Tunnustan: jouduin aloittamaan alusta uudestaan ennen kuin olin tukevasti kyydissä.