Raastan itseni väkivalloin kesken olevan kirjan parista kirjoittaakseni lyhykäisesti jo viime viikolla luetusta, ihan vain todistaakseni etten hukkunut matkalla kotiin Suomenlinnan ihanalta piknikiltä. Piknikistä on jo niin moni raportoinut, ettei lisättävää juuri ole; ruokaa oli paljon, se oli hyvää, ja keskustelu oli lukutoukalle erinomaisen ravitsevaa. Kirjamessuilla tavataan taas, toivottavasti!
Suorittelen tässä spefin lyhyttä oppimäärää. Kun aiemmin olen keskittynyt scifiin, nyt luetaan sitten fantasiaa olan takaa. Velhon oppipoika on muuten 101 kirjan listallani kiihkeintä väittelyä täällä kotona herättänyt valinta. Neiti B on lukenut Oppipojan kaksi tai kolme vuotta sitten ja suositteli, Neiti A olisi ehdottomasti korvannut Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan avausosalla. No, en periaatteesta suostunut ottamaan listalle yli 20-osaista sarjaa... Jotain rotia sentään.
Velhon oppipoika kertoo Simon-pojasta, joka kasvaa löytölapsena Hayholtin linnan palvelijain puolella ja seuraa siinä sivussa maan mahtavien elämää. Vanhan kuninkaan kuolema panee liikkeelle muutoksen pitkään rauhallisessa valtakunnassa; sithit eli Erkynmaata ennen hallinneet otukset (haltijoita? alieneita? kuka tietää?) liikehtivät ja heimot riitelevät keskenään. Sisäpolitiikassa velloo, sillä uusi kuningas on huvittelunhaluinen ja hänen nuorempi veljensä katoaa. Simon puolestaan pääsee oppipojaksi Morgenes-velholle.
[--] Tohtori päästi pienen voitonriemuisen vihellyksen ja kumartui äkkiä alkaen kaivaa kuin orava keväällä. Hänen takanaan pöllysi ilmaan kirjoituskääröjä, kirkasvärisiä kankaita ja pikkuruisia vateja ja maljoja kuin jonkun pikkuväkeen kuuluvan päivällispöydästä. Viimeinen hän suoristautui kohottaen ilmaan suuren lasiseinäisen laatikon. Hän kahlasi pöydän ääreen, laski lasikuution ja poimi hyllyltä näköjään sattumanvaraisesti pari pulloa.
Toisen sisältämä neste oli väriltään kuin auringonlaskun valaisema taivas ulkona, ja se savusi kuin suitsuke. Toinen oli täynnä jotain sinistä ja tahmeaa, joka valui verkkaisesti laatikkoon kun Morgenes käänsi kummankin pullon ympäri. Sekoittuessaan nesteet muuttuivat kirkkaaksi kuin vuoristoilma. Tohtori kohotti kätensä kuin kiertelevä näyttelijä, ja tuli hetken hiljaisuus.
"Sammakot?" Morgenes pyysi ja koukisti sormiaan. (s. 34)Tad Williamsin saaga Taru kolmesta miekasta on alkujaan kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta julkaistiin Suomessa 12 kirjan sarjana, kertoo Wikipedia. Ehkä tuo pätkiminen osittain selittää kirjan kaikkinaisen keskeneräisyyden tunnun. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että tarinassa ei päästy vielä edes alkuun.
Ja pakko on myöntää, ei jäänyt villiä hinkua lukea seuraavaa osaa. Vuosi sitten olisin saattanut jatkaa sarjan parissa - jotainhan on pakko lukea! - mutta kiitos kaikkien kirjablogien, nyt on niin monta hyvää kirjaa jonossa että siirryn mieluummin seuraavaan. Oppipoikaa lukiessani muistin, miksi en ole ollut erityisemmin innostunut miekka ja magia -kirjoista. Liikaa kliseitä, ei tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä... ei ripaustakaan ironiasta, tuima tujaus mahtipontisuutta.
Mutta fantasiaakin voi tehdä hyvin. Vertaan mielessäni Oppipoikaa Martinin ja Abercrombien huomattavasti arvaamattomampiin, synkempiin ja tekstuurisempiin maailmoihin. Niistä nauttiakseen melkein pitää olla aikuinen; Oppipoikaa suosittaisin jollekulle selvästi nuoremmalle seikkailuhenkiselle.
Tad Williams (1996, alkuperäinen 1988). Velhon oppipoika: Taru kolmesta miekasta 1. Karisto. Suomentaneet Leena Peltonen ja Auli Hurme-Keränen.