| Kuva/kansi: WSOY/Martti Ruokonen |
Itse asiassa aloitin Miss Lonelyheartsin jo kahdesti aikaisemmin, mutta jouduin palauttamaan sen lepäävien pinoon, koska kurkkua alkoi kuristaa ja päätä alkoi särkeä. Vasta kolmannella kerralla sain niin hyvän vauhdin, että pääsin loppuun asti.
Joistain kirjoista tietää järjellä, että ne ovat hyviä. Eikä niistä silti pidä. Miss Lonelyhearts on minulle sellainen kirja. Se oli oikeasti rankka, vähintään yhtä rankka kuin Arto Salmisen kirjat. Mutta siinä missä Arto Salminen on onnistunut hykerryttämään ja hämmästyttämään ja ihastuttamaan, Westin hahmot herättivät minussa inhoa ja sääliä ja puistatusta. Sain jonkinlaisen pikamasennuksen. Miss Lonelyheartsin kanssa tuntui osapuilleen tältä: Ihmiset ovat surkeita kuvottavia otuksia. Minäkin olen ihminen. Olen siis surkea kuvottava otus.
Tietysti ymmärrän, että teho todistaa kirjailijan taidokkuudesta. Moni romaani toki havahduttaa pohtimaan ihmisen raadollisuutta ja elämän yleistä kurjuutta, mutta harva onnistuu olemaan ensin yhtä aikaa täysin absurdi ja täysin tosi, niin tosi että se masentaa. Nathanael West kirjoittaa erittäin hyvin; hän onnistuu päättömilläkin tapahtumilla välittämään vahvan aitouden tunteen. Tulee mieleen hyvä oopperaesitys, tyylitelty mutta vaikuttava. Teksti myös vilisee hienoja ilmauksia. Esimerkiksi jäisen rasvaisuuden tunne taisi jäädä pysyvästi muistilokeroihini. Otetaanpa näyte:
Miss Lonelyheartsilla oli samanlainen tunne kuin hänellä oli ollut vuosia aikaisemmin kun hän oli astunut vahingossa sammakonpoikasen päälle. Sen esiin pursuavat sisälmykset olivat täyttäneet hänet säälillä, mutta sen kärsimysten muututtua todellisiksi hänen aisteilleen hänen säälinsä oli vaihtunut raivoksi ja hän oli survonut sammakkoa kunnes se oli kuollut. (s. 42)Tähän loppuun sopii lyhyt juoniselostus, sillä juuri tuosta kirjassa on paljolti kysymys. Miss Lonelyhearts on toimittaja, joka pitää lehdessä neuvontapalstaa. Ihmisten kurjuus pursuaa hänen päälleen sietämättämän surullisten kirjeiden kautta. Kärsimys muuttuu hänelle liian todelliseksi, ja hän horjuu sammakon survomisen ja silittelyn välillä. Ristiriitaisia tunteitaan hän purkaa naisiin, viskiin ja satunnaiseen messiaanisuuteen.
Miss Lonelyhearts oli minulle kuin ketjukolari moottoritiellä. Tietää ettei pitäisi katsoa mutta huomaa silti tuijottavansa kuin hypnotisoituna. En pitänyt tästä kirjasta mutta tuskin unohdan sitä ihan pian.
Nathanael West (2011, alkuperäinen 1933). Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts. WSOY. Suomentanut Antero Tiusanen. 978-951-0-36289-1.
Arvioita:
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Kirjasammosta löytyi arvio vuodelta 1967