Minette Walters: Kameleontin varjo

Rupattelen tässä lyhykäisesti välipälakirjasta, jonka sijoitin taktisesti Oksasten väliin... sillä Sofi Oksasen uusin on yhä työn alla. Näyttää siltä, että ilta tai neljä sen parissa vielä menee. Sulattelukin saattaa tovin vaatia; näin väliaikatietona olen valmis sanomaan, että eipä ole ihan helpoimmasta päästä historiallinen romaani. Ei mitään valmiiksi pureskeltua tavaraa, ainakaan äsken lukemani Stalinin lehmän rinnalla.

Minette Waltersin kirjoja ei oikeastaan pitäisi nimittää välipalakirjoiksi, sen verran hienoja ne ovat. Walters on (Ruth Rendellin ja P. D. James rinnalla!) brittiläisten dekkarileidien kermaa, ainakin jos tuorehyllyltä valitaan. Walters sekoittaa kirjoissaan fiktiivisiä dokumentteja ja normaalia tarinallista kolmatta persoonaa näppärästi. Lukija saa poimia juonenpätkät matkaansa miten parhaiten taitaa ja koittaa rakentaa niistä kuviota. Ratkaisut ovat harvoin helposti tarjolla, sillä Walters jättää paljon sanomattakin.

Kameleontin varjossa seuraillaan Irakissa haavoittuneen Charlesin yrityksiä sopeutua uudenlaiseen elämään silmäpuolena ja rujon näköisenä. Hyvin ei mene, sillä räjähtäviä raivonpuuskia saavaa veteraania epäillään pian surmatöistä. Vaan onko Charles sittenkään niin sekaisin? Jackson, kehonrakennusta harrastava naislääkäri, ottaa murjottavan miehen asian omakseen. Poliisia ei vain helposti vakuuteta, eikä Jacksonin partneri Daisykään ole innoissaan projektista.

Kameleontti ei ollut minusta ihan Waltersia parhaasta päästä, mm. Kuvanveistäjä ja Umpikuja tekivät kovemman vaikutuksen. Ja jotenkin olen näihin erikoisempiin parisuhderatkaisuihin vähän kyllääntynyt.

Mutta heikompikin Walters on edelleen julmetun hyvä psykologinen dekkari. Taas kerran loppuratkaisu tuli täydellisenä yllätyksenä. Jupisin itsekseni että niin tietysti ja totta kai ja olihan tuo ilmeistä.

Niin se yleensä on, jälkeenpäin.

Onneksi on kirjoja! Saa tällainen kotona nysväävä erakkorapukin jonkinlaista ihmisymmärrystä vähän kerrassaan. Enää noin 600 vuotta hyviä psykologisia dekkareita ja alan käsittää lähimmäisiäni.

Sitä odotellessa tarjoan tässä lukunäytteeksi pätkän, joka demonstroi minusta hyvin Waltersin vahvuuksia.

[--] Hänen ruumistaan ravisteli adrenaliinipurkaus aina kun hän näki valkoiset halatin ja parrakkaat kasvot, ja hän siirtyi toiselle puolelle tietä tai kääntyi sivukadulle välttääkseen kohtaamisen. Pian hän inhosi jokaista, joka ei ollut valkoinen. Tavallaan hän tajusi sen olevan järjetöntä, mutta hän ei edes yrittänyt hillitä vastenmielisyyttään. Hänen olonsa helpottui, kun hän saattoi siirtää syyn tapahtuneesta sellaisten ihmisten niskoille, joita hän ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää. (s. 96)

Laatukamaa dekkarien ystäville!

Minette Walters (2009, alkuperäinen 2007). Kameleontin varjo. WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. 978-951-0-34300-5.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa pitää monisyisistä hahmoista
Matti Pienen piirin lukukokemuksia -blogissa nostaa parhaiden joukkoon
Mette Luetuissa sanoo melkein samaa kuin minäkin - Waltersit ovat hyviä tai oikein hyviä

Paholaisen höyhen

Kuva/kansi: WSOY/Kirsikka Mänty

Tämä Minette Waltersin kirja on ostettu jo iät ajat sitten, harvinaisen divarireissun yhteydessä. Samalla kierroksella tarttuivat mukaan mm. Kaima ja pari muutakin kirjaa. Kun käy harvoin divareissa, pitää käydessä ostaa paljon kirjoja, kun kerran tilaisuus on. Ja jos käy usein, on usein tilaisuus löytää ostettavaa. Ei voi voittaa.. tai ehkä pitäisi sanoa, ei voi hävitä?

Paholaisen höyhen tuli pienen tauon jälkeen jatkamaan jo syksyllä alkanutta Minette Walters -putkea. Ei mahda mitään, hyvä oli tämäkin! Sotakirjeenvaihtaja Connie joutuu Bagdadissa kaapatuksi ja vetäytyy maaseudun näennäiseen rauhaan nuolemaan haavojaan. Ystävystyminen juron Jessin kanssa auttaa paranemisen alkuun, ja Connie miettii pitäisikö hänen paljastaa totuus: kaappauksessa ei ollutkaan kyse tavallisesta terrorisimista. Jo aiemmissa asemapaikoissaan Connie on päässyt sadistisen murhaajan jäljille; nyt hän alkaa pelätä, ettei syrjäinen vuokratalo Winterbournen laaksossa ole tarpeeksi hyvä kätkeytymispaikka. Ja mitä ihmettä oikein tapahtui talon omistajalle, nyt vanhainkotiin kärrätylle Lilylle? Kuten juuri esillä olleessa Eppu Nuotion Paineessa, tässäkin romaanissa seurataan useampaa tarinaa. Höyhen tosin onnistuu paremmin pitämään molemmat tasapainoisesti kiinnostavina. Välillä yksi tarina on lähempänä, välillä toinen.

Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen

Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:

[--] Hänellä oli farkut ja miesten paita, joka oli liian iso hänen kapealle varrelleen, ja hänen oudon litteät piirteensä ja taakse suittu tumma tukka saivat minut pitämään häntä keskenkasvuisena koulupoikana. Nainen ei varmaan painanut neljääkummentäviittä kiloa. Yksikin mastiffi olisi voinut rusentaa hänet hengiltä vain asettumalla makaamaan hänen päälleen.

"Pidä kädet paikallaan", hän sanoi terävästi. "Lintumaiset liikkeet innostavat niitä."

Nainen napsautti sormiaan, ja koirat asettuivat hänen eteensä pää painuksissa.

"Näytät ihan Madeleinelta", nainen sanoi. "Oletteko te sukua?"

En yhtään tajunnut, mistä hän puhui, enkä välittänytkään, sillä en pystynyt vetämään henkeä. Kyykistyin pää takakenossa ja haukoin happea, mutta sain vain koirat murisemaan taas. Siinä vaiheessa luovutin ja konttasin Minin avoimelle ovelle. Sukelsin sisään, vedin oven kiinni, lukitsin sen ja nojauduin sitten taaksepäin ja yritin epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihini. (s. 37-38)

OTT: Varmaan on vaikea kääntää englannista suomeksi, kun joutuu miettimään onko she suomeksi hän vai nainen. Ihan sama miten valitsee, aina menee väärin. Eipä silti, vähän aikaa sitten huomasin yhtä suomalaisen kirjailijan kirjaa lukiessani, että sielläkin nainen sitä ja nainen tätä... Huoh. Kaipa se tarttuu. Minusta sana nainen subjektina olisi syytä säästää tilanteisiin, joissa sukupuolta halutaan erityisesti korostaa.

Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.

Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.

Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.

Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa

Pirunkettu

Hävettää. Juoksen viikko toisensa jälkeen hakemassa lisää kirjoja, vaikka entisiä seisoo hyllyssä syyttävä rivi. Joku toinenhan saattaa tänäänkin käyskennellä kirjastossa etsimässä lukuinspiraatiota, mutta esimerkiksi tämä Minette Waltersin Pirunkettu on poissa. Joku alhainen hyypiö on hautonut sitä tyhjän panttina jo varmaan kuusi viikkoa.

(Ei hätää: lainakirjakompleksini on kotikasvatuksen tulosta, ei siis tarttuvaa lajia.)

Synnintuntoon on ehkä vähän aihettakin - Pirunkettu on hyvä dekkari, jonka en soisi jäävän keneltäkään väliin veltosteluni takia. Kuten useimmissa aiemmin tänä vuonna lukemissani Waltersin kirjoissa, tässäkin on sattumoisin kyse syyttömien syyllistämisestä. Tällä kertaa pulassa on vainokampanjan uhriksi joutuva kartanonherra. Eläkkeellä olevaa eversti Lockyer-Fox'ia syytetään vaimonsa kuolemasta ja insestistä. Samaan aikaan pesiytyy hiipuvaan kylään New Age -kulkurien joukkio, joka valtaa itselleen maapalan. Häirintäsoittojen ongelmaan pureutuvat everstin lakimies ja kauan sitten pois annettu tyttärentytär. Kulkureita hätistelevät tiehensä suurimmalla tarmolla paikalliset kotirouvat.

Juoni on Pirunketussa terävä. Jälkeenpäin on helppo todeta, että murhaaja olisi pitänyt pystyä päättelemään - mutta eipä vain ollut hajuakaan. Luonnekuvat piirtyvät varsinkin taustapeilistä katsoen loistavasti esiin, siksipä tuntuukin siltä että taitavampi kyökkipsykologi olisi ratkaisun arvannut.

Pirunketussa myös tasapaino yksityisten ja yleisten kysymysten välillä on oikean oloinen. Perinteistä perhemysteeriä täydentää osattomuuden luonteikas käsittely. Lisäksi esille nousee ketunmetsästys, tuolloin vielä ajankohtainen poliittinen kysymys brittein saarilla. Laki suojelee (nykyään) kettuja ajojahdilta, mutta suojeleeko kukaan syyttömänä vainottua ihmistä? Pidän siitä, ettei Walters pehmoile ylenmäärin; ihmiset saavat olla hyviä tai pahoja ihan luokasta riippumatta. Jotkut ovat pahoja, vielä useammat hölmöjä tai heikkoja, mutta jotkut onneksi hyviäkin.

Äiti oli varoittanut, ettei koskaan saanut luottaa ihmisiin, joilla ei ollut naururyppyjä. Se tarkoitti sitä, että ne eivät osaa nauraa, ja ihmisellä joka ei osaa nauraa ei ole sieluakaan. Mikä on sielu? hän oli kysynyt. Kaikki hyvä mitä ihminen on koskaan tehnyt, äiti vastasi. Sielu näkyy kasvoilta kun ihminen hymyilee, koska nauru on sielun musiikkia. Jos sielu ei koskaan kuule musiikkia, se kuolee, ja siitä syystä ilkeillä ihmisillä ei ole naururyppyjä.

Poika oli varma, että tämä piti paikkansa, vaikka se miten hän ymmärsi sielun olikin pelkkää ryppyjen laskemista. Äidillä oli niitä vaikka millä mitalla. Foxilla ei ainuttakaan. (s. 143)

Nyt luetusta Walters-setistä jää varmaan parhaana mieleen Kuvanveistäjä tai Mielen häiriöitä, mutta yhteenkään en pettynyt. Walters on tänä talvena noussut minun listallani kärkikolmikkoon mitä uudempiin brittidekkaristeihin tulee. Suomennokset välillä kieltämättä rassaavat; Pirunketussakin on jokunen kohta, jossa käännös tuntuu suorastaan epäilyttävältä ja tekisi mieli saada alkuperäinen käsiin. Silti en malta luopua ulkomaisten dekkareiden lukemisesta.

Sonja pohdiskeli taannoin lukemiensa kirjojen kansallisuutta. Huomaan että dekkareissa minua ulkomaiset houkuttavat yhtä paljon kuin kotimaiset, vaikka dekkareita ostan melko vähän ja joudun siis lukemaan kirjastosta lainattuina käännöksinä. Jokin kaksi-yhden-hinnalla hupi on ehkä kyseessä: saa samalla kertaa sekä 'eksoottista' ulkomaista taustaa että murhamysteerin. Brittiläinen tai pohjoismainen kulttuuri on silti sen verran läheinen, että siihen on helppo orientoitua.

Tai sitten olen leimautunut ulkomaisiin dekkareihin herkässä iässä: äiti keräili SAPO-sarjaa. Huomaatteko: Waltersin jäljiltä kaikki on psykologista...

Minette Walters (2004). Pirunkettu. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hanna Tarkka.

Arvioita:
Mette Luetut -blogissa

Häpeänaamio

Reissulle lähtiessä jäi kesken postaus Häpeänaamiosta, joka tosin tuli luettua jo alkuviikosta; nyt kirjoitan tämän valmiiksi ja palaan huomenna uusiin seikkailuihini e-kirjojen ihmeellisessä maailmassa.

Häpeänaamio jatkaa Minette Waltersin dekkarien voittokulkua talven lukulistallani. Näistä on tullut sellainen turvallinen vaihtoehto: näyttää siltä että näitä luetaan kunnes loppuvat lähikirjastosta. Pirunketun jälkeen pidän kyllä pienen tauon: tammikuulle näyttää mahtuneen jo viisi Waltersin kirjaa.

Melkein tylsää olla näin tyytyväinen, mutta ei voi mitään - hyviä ovat olleet kaikki tyynni... Olen usein ajatellut, että yksi hyvän dekkariputken elementti on päähenkilöihin tutustuminen, jääminen koukkuun heidän elämänvaiheisiinsa. Kuitenkin Waltersin kirjojen kanssa yksi syy mielenkiinnon säilymiseen on, että kirjoissa on aina hieman erilaiset henkilöt. Häpeänaamiossakin on melkoinen galleria moniulotteista väkeä.

Häpeänaamiossa uhriksi joutuu Mathilda, vanhempi varakas nainen, jonka menneisyys ja mielenlaatu osoittautuvat kirjan mittaan vähintään erikoisiksi. Kuolemantapausta selvittelemään joutuu lääkäri Sarah, jonka suhde Jack-puolisoon rakoilee. Jännittävin ihmissuhdedynamiikka on näiden kahden välisissä suhteissa, jotka lukija ehtii tulkita väärin pariinkin otteeseen, mutta muutkin hahmot ottavat tilansa, etenkin Mathildan tytär ja tyttärentytär ja poliisi Cooper.

Keskeisemmin mutta arvoituksellisempana on läsnä myös vainaja itse. Häneen lukija pääsee tutustumaan muiden kertomuksissa mutta myös Mathildan omissa päiväkirjamerkinnöissä, joita kuljetetaan rinnan kronologisen salapoliisikertomuksen kanssa. Päiväkirjan otteet paljastavat väläys väläykseltä erilaisia puolia ympäristöään haudastakin hallitsevasta Mathildasta.

Katselin iltapäivällä kun Duncan leikkasi pensasaitaa, ja hädin tuskin muistin miten komea hän aikanaan oli. Armeliaampana ihmisenä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin neljäkymmentä vuotta sitten ja pelastanut hänet itseltään ja Violetilta. Violet on tehnyt Romeostani surusilmäisen miehenpunkeron, jonka katseessa välkähtää kaipaus silloin kuin toisten silmä välttää. "Voi miksei tuo inhon tiukka liha hajota voi." Kaksikymmenvuotiaana hänen vartalonsa oli kuin Michelangelon Daavidilla; nyt hänestä tulee mieleen kokonainen Henry Mooren perheveistos. (s. 23)

Juonellisesti Häpeänaamio ei mielestäni yltänyt ihan Mielen häiriöiden tai Kuvanveistäjän tasolle, mutta kiinnostava pääpari teki siitä yhtä mieluisan lukukokemuksen. Pidin myös siitä miten Shakespearen näytelmät on ujutettu mukaan - siinä on jotain brittiläistä parhaaseen BBC-filmatisoinnin tapaan. Tosin on myönnettävä, että tämän kirjan parissa panin merkille muutaman ärsyttävän oikoluku- ja/tai käännösvirheen. Jouduin tavaamaan kahteen kertaan vaikkapa sitä kohtaa, jossa rouva Gillespie nousi tuolista kuvattuaan juuri kuolleen rouva Gillespien luonnetta. No, sattuuhan sitä...

Minette Walters (2001). Häpeänaamio. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Maarit Piipponen löysi Hesarissa tästä monenlaisia ulottuvuuksia. Blogeissa Häpeänaamiota ovat lukeneet ainakin Kuutar ja Leena Lumi.

Mielen häiriöitä

Minette Waltersin psykologisesti painottuvien dekkareiden lukeminen jatkuu... Aiemmin tänä vuonna on käsitelty Kuvanveistäjä, Ruumis jääkellarissa ja Umpikuja. Nyt olen nautiskellut vuonna 2005 suomennetun Mielen häiriöitä. Tässä kirjassa Walters palaa Kuvanveistäjän teemoihin, sillä kyseessä on menneisyydessä tapahtuneen murhan selvittäminen.

Mielen häiriöissä surmatyö on tehty yli 30 vuotta sitten - ja mikä parasta, murhaaja on jo tuomittu ja kuollut vankilassa. Oikeudenkäyttöä tutkiva professori ottaa kuitenkin kirjassaan tapauksen esille esimerkiksi todennäköisestä oikeusmurhasta, ja saa yhteydenoton paikalliselta asukkaalta, joka on jo pitkään omista syistään epäillyt virhettä. Tapauksen selvittely johtaa kaksikon myös muiden paikallishistoriaan kätkeytyvien kummallisten tapausten jäljille; murhan lisäksi selvitellään kadonneen teinitytön kohtaloa ja kaukaisena kesänä tapahtunutta joukkoraiskausta. Tapahtumia 30 vuotta aiemmin todistaneet joutuvatkin miettimään nyt mennyttään nykyisyyden valossa.

Kuten muissakin lukemissani Waltersin kirjoissa, huvi on paljolti ihmisissä ja heidän välisessään dynamiikassa. Mielen häiriöiden epäsuhtainen taistelupari ja tärkeimmät sivuhenkilöt muodostavat kiinnostava kokonaisuuden. Professori Jonathanin ja kaupunginvaltuutettu Georgen yhteistyön ja suhteen edistymistä on kiinnostava seurata; niin perusteellisten antipatioiden vallassa se lähtee liikkeelle. Kirjan parasta antia ovatkin dialogit, joiden kautta pääsee seuraamaan, miten ihmiset tulkitsevat toisiaan - oikein ja väärin.

"Syntipukki on ehkä väärä nimitys. Piiskauspoika olisi ehkä sopivampi. Edellisen selkään sälytettiin juutalaisten synnit ja ajettiin erämaahan, jälkimmäistä piiskattiin toisen virheiden takia. Kummassakin tapauksessa syyllinen selvisi rangaistuksetta. Hyvin kiero idea."

"Mutta vanha." Jonathan veti toisen tuolin itselleen. "Jeesus kuoli ristillä ottaakseen maailman synnit harteilleen. Vai olenko käsittänyt väärin?"

Georgea hymyilytti. "Tiedätte että ette ole", hän sanoi ja levitti lautasliinansa. "Mutta on eria asia jos Jumalan poika vapauttaa maailman syynnistä kuin jos sitä vaaditaan joltain vuohiparalta." Hän otti Jonathanin lautasen ja kauhoi sille lammaspataa. "Tässä taas yksi eläinuhri", hän laski leikkiä ojentaessaan lautasen. (s. 82)

Viattomien rankaiseminen tai ainakin viattomien kärsiminen näyttää olevan yksi Waltersin kantavista teemoista; kaikissa neljässä nyt lukemassani kirjassa nostetaan esille syyttömien joutuminen kärsimään syyllisten puolesta. Tuomion voi antaa oikeusistuin tai yhteisö; näyttää siltä että joku sen langettaa aina. Ellei todellista syyllistä löydy, on viattoman kärsittävä. Sama lainalaisuus näyttää pätevän niin yksittäisten rikosten kuin kokonaisten etnisten ryhmien kohdalla.

Kuten Umpikujassakin, Walters käyttää tarinan kuljettamiseen osin dokumentteja: otteita kirjasta, lehtijuttuja, poliisin kuulustelupöytäkirjoja sekä henkilöiden toisilleen lähettämiä kirjeitä ja sähköposteja. Tässä tapauksessa tekniikka toimii hyvin; lukija pääsee henkilöiden kanssa tulkitsemaan tietoja ja muodostamaan oman mielipiteensä. Mielen häiriöissä menee kuitenkin aikansa ennen kuin tarinaan pääsee sisälle. Ensimmäiset sata sivua vasta lämmitellään - mutta kun tarina alkaa vetää, se pitää hyvin otteessaan, vaikkei kyseessä mikään hiuksia nostattava mysteeri olekaan.

Minette Walters (2005). Mielen häiriöitä. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Jukka Petäjä yhdistää Hesarissa Mielen häiriöiden tutkimukset Bodom-järven murhien jälkipyykkiin. Blogeissa kirjaa on lukenut ainakin Kuutar.

Umpikuja

Minulle on jäänyt päälle pienoinen Minette Walters -putki, joka alkoi Kuvanveistäjällä. Lisäksi on tullut luettua Waltersin esikoinen Ruumis jääkellarissa, ja nyt sarjaa jatkaa 2002 suomeksi julkaistu Umpikuja.

Umpikuja on perushyvää Waltersia, vaikka ei minun makuuni ihan yhtä hyvin kuin Kuvanveistäjä. Aihe vivahtaa enemmän yhteiskunnalliseen jännäriin kuin perinteiseen dekkariin. Tarinan näyttämö on paikallinen "jakomäki", pahamaineinen ja ränsistyvä kaupunginosa, josta huolimaton kaupunkisuunnittelu on tuottanut kapinointiin kutsuvan umpikujan. Walters kehittelee tarinan asujaimiston mellakasta, jonka nostattavat pohjimmiltaan alemmuudentuntoinen huomionkipeys ja yhteiskunnan laitamille ajautuneiden nuorten turhautunut toiminnankaipuu. Syylliset keitetään samassa padassa kuin syyttömätkin; irti päässyttä vihan petoa ei hevin pysäytetä.

Hän ehti huomata että Franek oli pystyssä, hän oli jo ojentamassa miehelle kättään tueksi, kun ikkuna räsähti sisään ja sirpaleet puhkoivat ohuet verhot niin että sisään virtasi auringonsäteitä. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa, mutta Sophie näki sen niin tarkasti että kuva piirtyi lähtemättömästi hänen mieleensä. Kaunista tilanteesssa oli se miten valo puhkoi huonetta. Traagista taas se mitä tapahtuisi väistämättä seuraavaksi. Vanha mies murhattaisiin. (s. 90)

Umpikujassa ei varsinaisesti selvitetä jo tapahtunutta murhaa, vaikka rikoksena tutkitaan kotoaan kadonneen tytön kohtaloa. Murhia kyllä tapahtuu, mutta ei siihen harkittyyn tyyliin, jonka yleensä yhdistää dekkariin. Juoneen on rakennettu sisään ovelaa ironiaa monella tasolla; siinä leikissä tekijä on mestari. Walters ei olisi Walters, jos juttuun ei sisältyisi odottamattomia käänteitä ja hyvin kuvattuja hahmoja.

Yhdeksi sankariksi nouseva vankilakundi Jim on herttainen, vaikka vahvemmilla Walters onkin vähemmän sympaattisten henkilöiden kuvaajana. Kirjan kuva maailmasta on kuin synkkä pilvi ohuin kultareunuksin. Kovin raadollisena näyttäytyy ihminen Umpikujassa - piittaamattona, tietämättömänä ja useimmiten kykenemättömänä ajattelemaan tekojensa seurauksia. Hyvän viihdyttäjän tavoin Walters osaa kuitenkin lopettaa tarinan oikein: Umpikujan synkällä tarinalla on keventävä loppu siinä missä Kuvanveistäjän arvoituksellisuus päättyi epäilyksen siemeniin.

Vielä olisi pari Waltersia odottelemassa, huikopalaksi muiden kirjojen väliin.

Minette Walters (2002). Umpikuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

WSOY:n sivuilta ei näin vanhasta kirjasta löytynyt enää selostetta; BookCrossing.comin merkinnöistä tosin löytyy kuva kannesta ja takatekstit. Vähissä ovat myös lehtiarviot, mutta blogeissa ainakin Kuutar on näemmä lukenut ja tykännyt, samoin Mette.

Ruumis jääkellarissa

Luin viime viikolla Minette Waltersin Kuvanveistäjän; se oli niin hyvä että heräsin etsimään lisää. Lainasin pari uudempaakin, mutta kun äsken tuli luettua yksi esikoisdekkari, päätin ottaa seuraavaksi Waltersin esikoisen, Ruumis jääkellarissa. Tajusin pian aloitettuani, että olen itse asiassa lukenut tämän ennenkin, joskus ennen ajanlaskumme alkua. Pikainen tutkimus osoitti epäilyt oikeaksi: kirja löytyy äitini SAPO-kokoelmasta, jota luin läpi urakalla ensimmäisinä lukiovuosina. Ei haitannut lukukokemusta lainkaan, sillä tarinan ratkaisu ja yksityiskohdat olivat onnellisesti haihtuneet mielestä.

Walters on sitä paitsi niitä harvinaisia dekkarikirjailijoita, joiden arvoituksia lukisi mielikseen vaikkei arvoitusta olisikaan. Hän on myös siitä poikkeuksellinen, että jokaisessa kirjassa esiintyvät eri hahmot. Tuttuun sarjaan sukeltamisen ilo jää kokematta, mutta henkilöiden kiinnostavuus korvaa sen runsain mitoin.

Ruumis jääkellarissa on Kuvanveistäjään verrattuna perinteisempi, sillä tapahtumapaikkana on kuin onkin englantilainen kylä ja kylässä kylän kartano. Ruumiita pyörii tarinassa peräti kolme - yksi tosin osoittautuu eläväksi - ja hengissä olevat kyläläiset muodostavat varsinaisen parisuhdekuvaelman. Alun asetelmat ehtivät keikahtaa nurin moneen kertaan.

Pientä ylenpalttista ihanuutta kartanon kauniissa ja älykkäässä naiskolmikossa ehkä on, mutta onneksi kaikki kykenevät jonkinasteiseen häijyyteen tai hölmöilyyn. Hyvä, klassinen dekkari terävällä brittisanailulla; perinnerooleja murretaan tässä lempeästi. Esikoishaparointia ei juuri näy, mitä nyt rytmi on vähän takapainoinen. Ei ihme että Ruumis jääkellarissa sai ilmestyessään parhaan esikoiskirjan palkinnon. Ei se silti ihan Kuvanveistäjän veroinen ollut.

Ihmissuhdedynamiikkaa kirjaan tuo yhden epäillyn ja tutkimuksiin osallistuvan ylikonstaapelin välinen vetovoima.

"Luuletko sinä että vain naiset kärsivät biologisesta ohjelmoinnista? Miesten suorituspaineet ovat monenkertaisesti kovemmat. Jos meitä ei olisi ohjelmoitu kylvämään siementämme, naisten seksikielteisyys olisi pyyhkäissyt koko ihmissuvun maan päältä jo vuosisatoja sitten. Sitä yrittää houkutella naisen sänkyyn. Se kysyy rahaa, ponnistuksia, tunnesitetitä ja palkkana on jatkuvan torjunnan aiheuttamia traumoja. Jos mies haluaa hoitaa oman osansa yhteiskunnan eteen, hän joutuu eliniäksi kahleisiin, raataa kieli pitkällä että nainen pysyisi tyytyväisenä ja hyvässä lihassa ja suostuisi sitten synnyttymään miehelle jälkeläisiä ja pitämään niistä huolen." McLoughlin kääntyi katsomaan Annea. "Se on nöyryyttävää ja alentavaa", hän sanoi kitkerästi. "Minun ja koiran lisääntymiskemialla ei ole mitään eroa. Luonto vaatii meitä kumpaakin ruiskuttamaan siemenemme hedelmälliseen naaraaseen; ainoa ero on siinä ettei koiran tarvitse perustella miksi se haluaa tehdä niin, minun taas täytyy. Mieti sitä, kun seuraavan kerran tekee mieli ilkkua miesten itsetuntoa. -- (s. 275)

Pitkä näyte mutta en voinut vastustaa... Aikomuksissa olisi lukea Kaari Utrion Kiilusilmä feministi tässä kevään mittaan (jos saan käsiini), joten menköön tuo lainaus vastapainosta.

Minette Walters (1995, alkuperäinen 1992). Ruumis jääkellarissa. Porvoo: WSOY. SAPO 391. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Virallista sivua ei kirjasta löydy, mutta takakansi on kopioitu tänne BookCrossing-sivuille.

Kuvanveistäjä

Jani Saxellin Unienpäästäjä Florianin jälkeen kaipasin jotain yksinkertaisempaa. Olin jo kantanut kotiin kirjastosta Minette Waltersin Kuvanveistäjän, joka oli osunut silmiin palautettujen hyllystä. Muistelen joskus pitäneeni jostain Waltersin kirjasta, ja Kuvanveistäjä oli minulle uusi.

Kuvanveistäjässä pääosaa esittää freelance-toimittaja Rosalind Leigh, joka alkaa tutkia kuusi vuotta sitten äitinsä ja sisarensa murhasta tuomitun Oliven tapausta. Kaukainen murha ulottaa lonkeronsa nykypäiväänkin. Tapaukseen perehtyessään Rosalind ravistautuu irti tyttärensä kuoleman aiheuttamasta masennuksesta ja löytää uudelleen yhteytensä elämään, uuden ihmissuhteenkin.

Tämä dekkari oli kaikin puolin juuri parahultainen. Juoni on kompleksinen ja etenee vauhdilla. Menneisyyteen ulottuva tutkimus antaa tarinan etenemiselle moniulotteisuutta. Loppuratkaisussa on ovela pieni jekku. Henkilöt ovat kiinnostavia. Varsinkin Olivessa on särmää. Entinen poliisi Hal ehkä kuuluu luokkaan liian-hyvä-ollakseen-totta, mutta ei se mitään... elävässä elämässä harvemmin tapaa näitä seksikkäitä, älykkäitä ja ruoanlaittotaitoisia miehiä vapaalla jalalla, hyvä siis että kirjallisuudessa.

Ehkä kotimaisten lukeminen tai puheet blogeissa ovat herkistäneet huomaamaan käännösilmiötä, mutta jotenkin olin lukiessani harvinaisen tietoinen tekstin luonteesta suomennoksena. Se ei vaivannut minua pahasti - eikä tämä käännös suinkaan mikään kammotus ollut - mutta kävi mielessä, että olisi voinut olla mukavampi lukea tätä englanniksi. Tämä on vähän pelottavakin ajatussuunta. Suurin osa maailman kirjallisuudesta kuitenkin kirjoitetaan kielillä, jotka ovat ulottumattomissani. Sitä paitsi, menen konkurssiin, jos ostan netistä kaiken *lottoaa toisella välilehdellä*

Kenties yritän mieluummin hyväksyä sen, että käännös on käännös. Valitettavasti sen yleensä huomaa vasta kun jokin särähtää. Vain harvoin havahdutaan kehumaan erityisen notkeaa ja älykästä suomennosta. Miten kiittämätöntä työtä suomentaminen mahtaakaan olla!

Vankilalle tuli yllätyksenä, kun Olive sinä yönä hajotti sellinsä. Kesti kymmenen minuuttia, ennen kuin päivystävä johtaja hälytettiin, ja toiset kymmenen, ennen kuin voitiin ryhtyä vastatoimiin. Oliven hillitsemiseen tarvittiin kahdeksan vartijaa. He painoivat hänet maahan ja pitelivät häntä aloillaan yhteisellä painollaan, mutta kuten yksi heistä jälkeenpäin totesi: "Oli kuin olisi yrittänyt nujertaa uroselefanttia." (s. 138)

Kaikkiaan hyvä dekkari, ja oikea kirja oikeaan aikaan. Voisin katsoa löytyykö Waltersin uudempia kirjastossa hyllystä.

Minette Walters (1996). Kuvanveistäjä. Porvoo: WSOY. Suomentanut Anu Niroma.

Keijo Kettunen Hesarissa arvelee tätä ehkä Waltersin parhaaksi. WSOY:n sivuilta selviää, että Kuvanveistäjä on palkittu Yhdysvalloissa.