Joulukuun kirjapaketti ja (uuden) vuoden ajatuksia

Tämän talvisempaa ei irronnut.

Tässä nyt yhdessä paketissa joulukuun kooste ja koko vuoden yhteenveto. Joululomasta tuli huomattavasti suunniteltua sosiaalisempi, joten lukemiset jäivät vähiin, mutta enpä osaa tuota pokkana harmitella, niin mukavaa on ollut. Okei, no lukumaratonin siirtyminen vähän kirveli, mutta ei hätää - onhan tässä vielä yksi pitkä viikonloppu edessä.

Joulukuun mieleenpainuvin lukukokemus taitaa olla Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Sahlbergin Herodes on kenties hienompi ja kypsempi kirja, mutta Sielut jää varmaankin vahvemmin kummittelemaan. Kuukauden ylläri oli Neideiltä joululahjaksi saamani Guy Delislen A User's Guide to Neglectful Parenting, jonka terävät oivallukset hihityttivät. Kuukauden comebackin teki Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat; se piti lukea uudestaan, koska kävin katsomassa Kansallisteatterin version.

Luettu ja blogattu:

Asko Sahlberg: Herodes
J. K. Rowling: Paikka vapaana
Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä
Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Luettu muttei blogattu:

Kristiina Vuori (2013). Siipirikko. Äänikirja, kirjastosta. Vuoren esikoinen ei ollut hullumpi avaus minusta, joten nähdessäni tämän hänen toisen romaaninsa tarjolla äänikirjana, otin epäröimättä kopin. Siipirikko on tarina Karjalaan orjaksi joutuvasta Seljasta ja hänen vaiheistaan. Rehellisesti - en oikein innostunut tästä kirjasta. Kuuntelin loppuun kun tulin aloittaneeksi, mutta en pitänyt Seljan persoonasta enkä osannut uskoa juoneen… Vuori on minusta vahvimmillaan miljöön hallinnassa, mutta kokonaisuus tökki. Olisi saattanut menetellä luettuna - kuunneltuna ei tällainen romantiikka minulle pelitä. Sallan näkemys oli positiivisempi.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Itse ostin. Siipirikon jälkeen teki mieli lukea Utrion keskiaikakirjoja, joten tartuin tähän äskettäin käytettynä löytämääni vanhaan tuttuun. Vaatimaton Vendela rakastuu komeaan ritari Hartmaniin, joka ei ymmärrä minkälaisen aarteen voisi saada. Romantiikkaa ja miekkamittelöitä mestarin otteella. Lunttaan blogista, että olen viimeksi lukenut tämän kesäkuussa 2011.

Anna Jansson (2011). Unissakävelijä. Elisa äänikirja, itse ostin. Nyt talvisaikaan on tullut juostua vähän enemmän yksin ja juoksumatolla, ja siinä puuhassa äänikirja on välttämätön apu. Unissakävelijä on osa Janssonin Maria Wern -sarjaa ja alkaa raflaavasti pahoinpitelyllä, johon Maria yrittää puuttua ja joutuu itsekin uhriksi. Mutta kun Gotlannissa ollaan, totta kai ruumiita tulee useita ja murhat ovat mitä mielikuvituksellisimpia. Tässäkin dekkarissa esiintyy inhokkikliseeni eli poliisin työ- ja yksityiselämän yhdistyminen... ei siitä sen enempää, tulin jo Läckbergistä kirjoittaessani aiheesta rutkuttaneeksi. Irja Kirjavinkeissä laittaa tämän sarjan kärkipäähän.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Kamulta lainassa/sain lahjaksi. Luin Kyyhkyset maaliskuussa, ja jo silloin tiesin, että haluan vielä lukea sen uudestaan. Nyt kävin joulukuun alussa katsomassa Kansallisteatterin version tarinasta ja kävin heti sen jälkeen käsiksi myös kirjaan, jota olen lukenut pätkittäin siitä asti. Toisella lukemisella ja etenkin näytelmän nähtyäni kirja tuntui paljon helpommin avautuvalta. Vaikka Hesarin kielteinen arvio esityksestä ei ole ihan tuulesta temmattu, ei näytelmä mikään teatterin mätäpaise ollut... ja näytelmän jälkeen kirja näyttäytyi uudessa valossa. Itse asiassa nyt toisella lukemalla vertailu teatteriversioon vähän hallitsi lukemista. Mutta ei se mitään, voin lukea tämän myöhemmin vielä kolmannenkin kerran; jouluna sain näet vielä lahjaksi oman kappaleen opusta.

Guy Delisle (2013). A User's Guide to Neglectful Parenting. Lahja tyttäriltä. Päätin tulkita tämän lahjan positiivisesti, sillä jo kotoa muuttaneilla nuorilla naisilla ei voi olla mitään pelättävää tai odotettavaa, vaikka oppaan vinkeistä ottaisinkin vaarin. Delisle nimittäin keskittyy huomattavasti nuorempien lasten kasvattamiseen hajamielisellä, ironisella ja hilpeän rehellisellä tavalla. Suositan kaikille Delislen faneille! Hänen vähäeleinen mutta vivahteikas tyylinsä pelaa loistavasti tässä(kin) aihepiirissä. Maijakin luki tämän äskettäin.

Vuoden saldo ja uutta putkeen

Vuonna 2013 luin 121 kirjaa ja viitisenkymmentä sarjakuvaa. Tavallaan se on paljon... mutta verrattuna vuoden 2012 (230 kirjaa) tai 2011 (noin 300 kirjaa) lukemiin, olen lässähtänyt kuin hätäinen kohokas.  Luojan kiitos lukutoukkailu ei ole numeroin mitattava laji tai masentuisin! Mutta eipä tässä lukumääristä ole kyse. Onneksi kirjat sinänsä maittavat yhtä hyvin kuin ennenkin, aikaa vain on ollut vähemmän käytettävissä.

Kirjoista on vaikea nostaa yhtä (tai kuutta) yli muiden, mutta lukemisen suunnista huomaan kirjalistaa silmätessäni, että tänä vuonna on tullut luettua aika paljon dekkareita. Myös matkailu on ohjannut lukemisia. Etenkin Italiassa käytyäni innostuin lukemaan Roomaan liittyviä kirjoja, mikä puolestaan johti Waltari-putkeen. Hämmästyneenä huomaan, että spefiä olen lukenut aika vähän edellisvuosiin verrattuna. Höh. Kirjavuoteni tapahtumahuippu oli nimittäin ilman muuta Finncon, jossa tapasin mm. J. Pekka Mäkelän ja Vesa Sisätön.

Yksi kamuni kysäisi äskettäin uudenvuodenlupauksista. Että aionko.

Väitin että en, mutta taidan kumminkin. Lupaan etten aloita yhtään runokirjaa tai novellikokoelmaa. Ne penteleet tahtovat jäädä minulta kesken. Kun viikonloppuna pidän lukumaratonini, luen loppuun nyt kesken olevat... ja sitten menen vuodeksi kokoelmalakkoon.* Kun ei siedätys tunnu tehoavan, kokeilen nyt vieroitusta allergiaoireitteni hoitoon.

Noin muuten lupaan vain jatkaa samaan malliin: lukea mitä milloinkin, missäkin, mitenkin.

Lumista ja tuiskuista tammikuuta ja onnellista uutta vuotta!


*Poikkeuksena tietenkin Osuuskumman raapalepalvelu, jonka koeversiosta olen nauttinut täysin siemauksin. 

Näkijän tytär

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Kristiina Vuoren Näkijän tytär on saanut huikeasti näkyvyyttä esikoisromaaniksi, enkä sitä oikeastaan ihmettele. Veikkaan että suomalaisessa kirjamaailmassa on pienoinen haku päälle mitä tulee romanttisen historian kirjoittajiin; vaikka Utrio ja Hirvisaari vielä rokkaavat sata lasissa, haluaisivat kustantajat varmaan kernaasti uusia tulokkaita 60- ja 70-luvulla aloittaneiden painoskuningattarien rinnalle.

Ostin Tyttären loman alkamisen kunniaksi ihan puhtaasti Kaari Utrio -rinnastusten vuoksi. Niin helppo nakki olen... Utrio on kestosuosikki! Jos galaktiset imperiumit olivatkin kasarivuosina henkinen kotini, Utrion keskiaika oli vähintään rakas kesämökki. Olen leimaantunut Utrion vereviin naisiin ja väkeviin miehiin, koko siihen äärimmäisen vieraaseen ja samalla inhimillisen tuttuun maailmaan, joka Utrion romaaneissa elää. Olen monesti harmitellut, että minulla ei ole kaikkia Utrion kirjoja itselläni, joten ajattelin varmuuden vuoksi aloittaa Vuoren kanssa jo ensimmäisestä: jos tässä on sitä samaa imua, en halua jäädä yhdestäkään paitsi.

Mitähän juonesta sanoisin? Isätön, äiditön Eira kasvaa isoisänsä Ulf Starkin hallitsemassa Teinperin piispankartanossa. Äitipuoli keskittyy poikansa ja perijänsä etuun. Shamaanin lahjat perinyt punatukkainen Eira on väkisinkin sivullinen omassa kodissaan. Eikä kirkko katso hyvällä noitaparantajaa. Ja rakkaus sitten - sydän vetää yhteen suuntaan mutta sielu toiseen. Unissaan Eira näkee ilvessilmäisen pojan...

On kaksi äitihahmoa, toinen kristinuskon ja toinen pakanain puolelta, ja heidän välissään epäröi Eira kuten epäröi Hämekin, vanhan ja uuden uskon välillä. On myös kaksi sulhastarjokasta ja kahdet kaksoset ja kaksi kartanoa ja Eiralla kaksi lahjaa, käsilläparantaminen ja enneunet. Tarina etenee ripeästi. Välillä tuntuu, että se etenee turhankin ripeästi. Ihan kuin meikäläinen ratissa ilman navigaattoria... kauhea kiirus ja paljon risteyksiä ja niistä kääntyillään ilman kunnollista syytä.

Romantiikkaa ja juonittelua Näkijän tyttäressä riittää, siitä puolesta ei voi valittaa. Ja kerronta on sujuvaa. Vuorella on ammattimainen taito viedä tekstiä eteenpäin; sivuja tulee kääntäneeksi suorastaan huomaamattaan. Piti lukea vain vähän, mutta äkkiä kello oli tuhat.

Keski-aika on mukavasti keskiaikaista. Kartanoiden pihapiirit, metsät ja sodat, miehen kunnia ja naisen siveys, kaikki on näemmä paikallaan. Petikamareissa peuhataan muttei mitenkään yli-innokkaasti pitkälti yli 500-sivuiseksi romaaniksi.

[--] Nahkavyö tikareineen kolahti lattialle ja sitä seurasi mustikansininen villanuttu. 

Margareeta vetäytyi pieluksiaan vasten kuin hakien turvaa niiden pehmeydestä. Ääneti hän seurasi puolisonsa vaatetuksen vähenemistä kunnes nuolaisi kuivuneita huuliaan ja sanoi: 

"Herrani, etkö menisi miestupaan täksi yöksi? Olen aivan tokkurassa ja tarvitsen lepoa. Sallithan, että jatkan untani?" 

Klaus silmäsi peitettä puristavaa naista kyllästyneesti. Minne oli kadonnut kainosti punasteleva neito, joka tirskuen otti vastaan miehensä hyväilyt? Ei Margareeta ollut koskaan ollut mikään kiihkeä vuodekumppani, mutta eihän sitä voinut kunnialliselta naiselta odottaakaan. (s. 19)

Kannattiko pulittaa 29 euroa? Kyllä kai. Tästä tuskin tuli kirjaa, jota haluan lukea uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, mutta olen totta vie maksanut saman verran huonommistakin kirjoista. Sitä paitsi, jos seuraava romaani on jotenkin jatkoa Tyttärelle, haluan palata Teinperin maisemiin ennen sitä. Ja kun nyt olen täällä anoppilassa, voin jättää tämän anopillekin luettavaksi. Heh, tässä suhteessa paperikirja hakkaa sähköisen!

Tuntematon kirjailija on aina vähän riskisijoitus. Mutta Näkijän tytär oli hyvää viihdettä, ja haluan lukea Vuoren seuraavankin romaanin. Ei siis jäänyt paha maku suuhun.

Itse asiassa olisi varmaan jäänyt hyvä maku, ellei kirjaa olisi niin selvästi rinnastettu Utrion kirjoihin. Vertailu johti ainakin minun kohdallani ylimitoitettuihin odotuksiin. Utrion romaaneissa nimittäin on sellaista mehevyyttä ja rehevyyttä, joka Tyttärestä jäi puuttumaan niin kielen kuin henkilöidenkin puolesta. Vuori on saanut hahmoihinsa psykologista kompleksisuutta, mutta hehku jäi himmeäksi. Tuli ikävä hurjaa Ursula Särkilahtea ja viisasta vaatimatonta Vendelaa. Sitä paitsi Näkijän tytär on aavistuksen ryppyotsainen verrattuna useimpiin Utrion kirjoihin. Ehkä se johtuu noista Eiran maagisista voimista. Voiko salaperäisiä voimia omaava ihminen edes nauraa itselleen tai muille?

Mutta odottelen toiveikkaasti seuraavaa Vuoren romaania. Uskon että meno vaan paranee. Miljöö on jo hyvin hanskassa.

Eikä ollut Utriokaan vielä ihan parhaimmillaan ensimmäisissään. Voi niitä täyteläisiä huulia ja polttelevia poskia! Voi valkealta povelta repeytyvän miehustan risahdusta!

Kristiina Vuori (2012). Näkijän tytär. Tammi. ISBN 978-951-31-6771-4.

Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan