Loppiaisen lukumaraton: keskeneräisten kimppuun!

Kirjavarasto ja Virallinen Valvoja.

Viime heinäkuun lukumaraton jäi mieleen mainiona kokemuksena. Tiesin jo silloin, että tämän teen vielä uudestaan... Joululomalle suunnittelemani lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä kaikenlaisen muun puuhailun tähden, mutta otan nyt vahingon takaisin. Seuraavat 24 tuntia koostukoon kirjoista ja vain kirjoista, ehkä pientä nukkumistaukoa lukuunottamatta.

Tämän lukumaratonin teema on puhdistavasti keskeneräiset kirjat. Haluan tehdä tilit selviksi ja putsata pöytääni tuoreen vuoden kunniaksi. Nyt luen ainakin kesken olevat novellikokoelmat  pois alta. Myös kirjaston eräpäivien paine saattaa vaikuttaa valintoihin... ja lähestyvät Blogistanian kisat tietenkin! Onneksi kotona on tyydyttävä pinkka kaikenlaista luettavaa!

Ensimmäisenä lämmittelen Janne Juhani Kuusisen omakustanteella Hauskan miehen kirous. Olen sen  lokakuussa kerjännyt kirjailijalta itseltään ja aloittanut silloin saman tien - mutta jotenkin se jäi  uusien kirjojen vyöryn alle. Olen nyt sivulla 132. Tästä se lähtee, pitäkää peukkuja!

***
13.03

Hauskan miehen kirous luettu loppuun - 78 sivua oli jäljellä, mutta Kuusisen teksti on niin, öh, täyttä, että sitä ei silmäilemällä lueta. Tämä lastukokoelma on hauska, kamala, vaivaannuttava ja ylipäänsä sellainen, etten totta vie ota vastuulleni sen suosittelemista erityisesti kenellekään. Paitsi ehkä Ben & Jerry's jäätelöä intohimoisesti rakastaville, sillä Kirous sisältää aidon ja alkuperäisen reseptin. Olen varma, että Wumon ja Fingerporin ystävät pitävät osasta Kuusisen lastuista... mutta olen myös varma, että jokainen jonkun tarinan kohdalla irvistää inhosta. Edelleen, veikkaan että äänet jakautuisivat varsin yksilöllisesti. Oman tieteellisen insta-analyysini mukaan lastusista 28 % oli äänenhörähtelyä aiheuttavia kunnon iskeleitä, 56 % oli yhdestä kolmeen hyvää oivallusta sisältäviä sytykkeentapaisia ja 10 % oli puhtaita huteja. Ei mene tasan, ei, mutta kun minä olen enemmän tällainen kvalitatiivinen analyytikko, enkä sitä paitsi ymmärtänyt kaikkia juttuja.

Lemppareitani olivat uniinkin tuleva Poodleloppet, jossa on Hugleikur Daggson -tunnelmaa: otetaan ravirata, maantiejyrä ja... mutta ei. Tätä saattaa lukea joku koiranomistaja. Myös Firma, Voitto ja Pattaya osuivat.

Kiinnostuneiden kannattaa varovasti tutustua miehen blogiin täällä.

***
13.45

Heinäkuusta asti kesken ollut Osuuskumman Huomenna tuulet voimistuvat luettu loppuun. Sivumäärästä ei ole tietoa, sillä oma (arvostelu)kappaleeni on sähköinen. Aloitin Tuulet viime heinäkuun lukumaratonilla, ja palasin siihen kerran tässä välilläkin, mutta niin vain oli jäänyt osa novelleista vielä lukematta. Nyt luin Risto Isomäen saatteen sekä novellit Mare Nostrum, Puuton maa ja Luonnon järjestys.

Yritän tässä sisällysluetteloa tuijotellen miettiä, mikä novelleista on eniten mieleeni, mutta ne ovat yhteisestä teemasta huolimatta keskenään niin erilaisia, että valintaa on vaikea tehdä. Jussi Katajalan Mare Nostrum on monella tavoin klassinen tarina, josta pidän väkisinkin. Soikkelin Urho ja kettu on jäänyt aika kirkkaana mieleen. Meresmaan Lintukoto heinäkuulta taitaa silti olla edelleen lempparini; puhdaslinjainen ja tiivis.

Kaikkiaan kokoelma on minusta pätevää työtä. Okei, Osuuskumman toimitustyössä on ehkä pientä arkuutta  ja tekstien viimeistelyn taso vaihtelee. Varmaan kirjoittajakollegoiden on vaikea toistensa tekstejä kovin rankasti sorkkia! Mutta kaikkiaan konsepti on kirkkaasti osoittanut toimivuutensa. Ja raapalepalvelu, jonka taannoin ostin, on osoittautunut juuri minulle passeliksi tavaksi nauttia sopivia annoksia lyhytproosaa.

Seuraavaksi taidan silti käydä käsiksi romaaniin. Kesken olisi kaksi, neljä, mutta yksi on melkeinen tiiliskivi ja toinen englanninkielinen. Hmm. Keitänpä teetä ja päätän sitten.

***
16.01

Lukumaratonin ensimmäinen keskeneräinen romaani (ja tuoreet 246 sivua) luettu! Aloitin Anne Leinosen Viivamaalarin jo kuukausi tai pari sitten. Se ensimmäinen yritys jäi sivulle 22. Alku oli niin hämmentävä, että siirsin kirjan syrjään ja tartuin dekkariin. Nyt mieliala taisi olla sopivampi. Aloitin uudestaan alusta.

Viivamaalari on edelleen hämmentävä... mutta se on myös kiehtova ja kaoottisella tavalla kiinnostava tarina. Päähenkilö elää todellisuudessa, jossa kaikki voi muuttua milloin vain ja selviytymisen elinehto on loputon sopeutuminen. Varsinaisen kertojan lisäksi tarinaan limittyy pätkiä muidenkin ihmisten elämästä. Kaikki liittyy kaikkeen eikä vakaata pintaa ole helppo tavoittaa. Jotain kiinteää jälkeä seuraa silti Ursula, viivamaalari, jonka vetämä valkoinen viiva halkoo aavemaisen kaupungin epävakaata maisemaa; kun kertojalle arvotaan työtehtäväksi käsitetaiteilijana toimiminen, hän liittyy Ursulan seuraan oppiakseen uuden alansa. Matkalla voi tapahtua mitä tahansa ja tapahtuukin.

Loppuratkaisu sitoo - uskomatonta! - langanpäät yhteen. Monisyinen kirja. Ehdottomasti sellainen, joka ansaitsi keskittynyttä ja keskeytyksetöntä lukemista. Tekisi mieli kirjoittaa tästä kunnon juttu, mutta ei auta, seuraava keskeneräinen kutsuu.

***
18.45

Maarit Verrosen novellikokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä tarttui mukaani kesällä Finnconista. Luin matkalla ensimmäisen pitkän novellin Pala hopeaa. Ja siihen se jäi, kirja hautautui työhuoneen pinoon. Nyt tempaisin reippaasti loput 240 sivua ja ihmettelen itsekin, miksi en voinut lukea näitä mainioita novelleja aikaisemmin. Verronen on huikea sivullisuuden kuvaaja. Hänen henkilönsä ikään kuin katsovat ulkoa omaa elämäänsä. Tai toisten, usein kammottavin seurauksin.

Useimmat näistä tarinoista tuntuvat edelleen järisyttävän tuoreilta, vaikka setti on lähes 20 vuotta vanha. Viimeisen lapsitähden novelleista erityisesti Toinen mahdollisuus ja Tulenkultaiset kipinät tekivät vaikutuksen, samoin kuin kokoelman viimeinen, haikeankarvas Sarajevo, Sarajevo.

(Tässä käy kohta niin, että hyvien novellikokemusta innoittamana perun koko alkuperäisen ajatukseni novellien välttelystä. Krhm. Taitaa olla paras että otan seuraavaksi taas romaanin.)

***

22.02

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (kiitos kirjasta Ilselän ihanalle Minnalle) oli kesken vain hiukkariikkisen, mutta kaikki lasketaan... Jatkoin sivulta 13, johon asti luin heti paketin joulunapäivänä avattuani.  209 sivua lisää siis. Vauhti ei päätä huimaa, mutta onhan sitä huolehdittava ravinteista (lasagnea) ja nesteytyksestä (punaviiniä) välillä. Punaviini sopikin mainiosti Ehtoolehdon tunnelmaan, sillä palvelutalon hilpeät ysikymppiset ymmärtävät hyvin tämän elähdyttävän aineen hyvää tekevän voiman.

Ihan Sivistyksen turhan painolastin hervottoman hihityttävälle tasolle Ehtoolehto ei yltänyt, mutta kaikkiaan pidin siitä silti. Lindgren rinnastaa hauskasti vanhusten lievistä muistiongelmista johtuvan sekavuuden ja maailmanmenon yleisestä kummallisuudesta johtuvan, noh, normaalin sekavuuden. Esimerkki: kun tarmokas rouvakaksikko Siiri ja Irma käy postissa, he jättivät neljä kirjettä neidille, katselivat hetken ympärilleen ja kinastelivat siitä, oliko tämä posti enää pääposti, oliko mahdollista, että sama arkkitehti oli piirtänyt Postitalon ja uimastadionin, oliko pääposti tehokkaampi posti kuin jokin muu ja tarvittiinko ollenkaan pääpostia ja miksi ihmeessä kukaan siirtäisi pääpostin jonnekin Pasilaan, kunnes he huomasivat, että postissa oli kirjasto, ja menivät sinne lukemaan lehtiä. 

Dekkarijuoni on aika turhanaikainen, mutta tarjoaa kehyksen mukaville tyypeille ja monelle raitiovaunuajelulle ja hautajaiskäynnille. Mitä palvelutaloympäristöön tulee, tämän luettuaan on viimeistään oltava samaa mieltä takakannen kanssa: kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle. Ehtoolehdon viehätys on paljolti sen huipaisan lörpöttelevässä sävyssä, joten olisi kai typerää sanoa, että kirja olisi kestänyt vähän tiivistämistä.

Ehtoolehdolle on tulossa jatko-osa, jonka ajattelin myös lukea. Kunhan se nyt ensin ilmestyy.

Hm. Nyt onkin vaikea paikka edessä kirjavalinnan kanssa. Kesken on (jos äänikirjoja ei lasketa) enää englanninkielinen pokkari, keltaisen kirjaston tiiliskivi, yksi esseekokoelma ja Vänrikki Stoolin tarinat.... Viimeksi mainittu ei kerta kaikkiaan istu tunnelmaan ja esseekokoelmaa vastaan puhuu tuo punaviini.

Enttententten.

***
8.33

Tulipa nukuttua pitkään!

Illalla ja aamulla olen nyt lukenut kesken jäänyttä matkakirjaa. Aravind Adigan The White Tigerin aloitin heinäkuun Intian matkalla, lentokoneessa. Myöhemmin luin sitä pätkissä sivulle 97 asti... mutta jotenkin jotain muuta tuli aina väliin. The White Tiger koostuu Balram Halwain, valkoisen tiikerin, kirjeistä. Balram kasvaa hyväksikäytön ja alistumisen verkossa, muttei ikinä opi täysin hyväksymään osaansa. Tiger on eräänlainen kasvutarina: miten maalaiskylän köyhästä pohjasta tulee menestynyt yrittäjä ja murhaaja.

Kertomus Intian kurjuudesta kuulostaa synkeältä ja onkin sitä, mutta Adigan onnistuu jotenkin ilmaisemaan asiat niin, että vaikutelma on värikäs, älykäs ja hauska. Ja sydämeenkäyvä. Mietin miksi ihmeessä näin hyvä kirja on ollut näin pitkään kesken... luultavasti siksi, että tarinassa ei ole kiireen tuntua. Jo alussa tietää miten se loppuu; ei ole erityistä kiirettä selvittää miten maaliin päästään. Tiger ei myöskään tunnu kärsineen odottelusta. Alku on pysynyt mielessä hyvin ja Balramin tarinointiin oli helppo päästä uudestaan mukaan.

Jos tekee mieli lukea jotain intialaista, Adigan on hyvä valinta. Kiitos Mari A:lle suosituksesta!

Loppukirin aika! Teeman mukaan pitäisi nyt kai jatkaa keskeneräisen tiiliskiveni kanssa, mutta ei, se jäisi edelleen pahasti kesken. Taidanpa ottaa viimeiseksi jotain kirjaston erääntyvien listalta.

***
11.25

Johanna Sinisalon Auringon ydin on itsestäänselvyys lukulistalla, niin paljon olen Sinisalon kirjoista pitänyt. Sain Ytimen lainalle jo jonkin aikaa sitten, ja nyt kirjasto haluaisi pian omansa takaisin.

336 sivua erittäin mukaansatempaavaa tarinaa. En yleensä erityisemmin pidä vaihtoehtoisiin historioihin perustuvista kirjoista, mutta tämä versio Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta vuonna 2013 on mainio.

Auringon ytimestä pitää kirjoittaa erikseen oma juttunsa.

Vajaa puoli tuntia. Yhden sarjakuvaromaanin ehkä ehtisi vielä lukea, mutta hosumiseksihan se menisi. Ehkäpä otan nyt sen välttelemäni keltaisen tiiliskiven ja taaperran tovin sen tietä eteenpäin.

***
12.00

Se oli siinä! Viimeinen sprintti oli kolkyt-ja-risat sivua Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka alkaa vähitellen (vihdoin) hieman kiehtoa.

Tällä kertaa nukuin selvästi enemmän ja luin selvästi vähemmän kuin heinäkuun maratonilla. Saldoksi kertyi 1109 sivua + Osuuskumman e-kirjan novellit, joiden sivumäärää en tiedä.

Jäi hyvä mieli. Sain loppuun monta keskeneräistä kirjaa, ja kaikki olivat omalla tavallaan hyviä lukukokemuksia, nyt kun maltoin keskittyä niitä lukemaan.

Minkäänlainen lukuväsymys ei vaivaa... jos ei olisi pakko vähän käyttää aikaa myös kodinhuoltohommiin, voisinpa ottaa ja jatkaa saman tien lukemista iltaan asti.

Kiitos tsempistä kaikille kommentoineille!

Hurmaava huhtikuu

1000 + 1 yötä vanhaan malliin: René Bullin kuvitusta vuosien takaa. 

Huhtikuu ei ole julma, höpöhöpö! Huhtikuu (nyt kun se loppukuusta pääsi vihdoin vauhtiin) on hurmaava, huikentelevainen, lupausta täynnä. Tässä vaiheessa vuotta koko kesän ihanuus on juuri tulollaan. Mikä voisi olla parempaa?

Paitsi jos on sairas eikä voi mennä ulkoilmaan. Huhtikuussa tuli vietettyä blogiaikani pisin tahaton tauko, mutta ehkä pääsen tästä vähitellen taas rytmiin.

Lukemiset ovat painottuneet vanhoihin, jo aiemminkin luettuihin kirjoihin, mikä taitaa olla minun keväilleni tyypillistä. Koskahan olisi taas aika kaivaa Austen hyllystä? Uudelleenlukemisen kunniaksi laitoinkin teemakuvakseni huhtikuulta oikein vanhasta kirjasta oikein vanhan kuvan.

Hieman harmittaa, etten tässä kuussa juuri edistynyt naisten kirjojen tai spefin helmien suhteen; vain yksi helmi tuli luettua. Kaikenlaiset kirjalliset sivupolut ovat houkutelleet. En silti osaa oikein tosissani pahoitella, sillä hyviä lukukokemuksia oli ripakopallinen, Le Guin ja Ravilo ja Ollikainen ja Fablesit etunenässä. Ja Verronen. Unohdinko Mantelin? Ai niin ja Hotakaisen Ihmisen osa, se oli ylläri, en ollut odottanut ihastuvani siihen niin... Myös Wodehousea oli pitkästä aikaa mukava lukea.

Äh, tuosta näkee miksi en mielelläni laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Tykkään niin monista. Hyviä kirjoja on niin paljon, ja ne kaikki ovat hyviä niin erilaisilla tavoilla, etten oikein osaa verrata niiden hyvyyttä. Tällä hetkellä Pohjan akka tuntuu kuukauden huipulta, mutta luultavasti vain siksi, että se oli viimeisin. Toivotonta.

Luettu ja blogattu:

Merikallio & Ruokanen: Matkalla
Sabine Kuegler: Viidakkolapsi
Santeri Alkio: Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia
Bill Willingham & kumppanit: Fables 4 - 7
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Ursula Le Guin: Maailma, vihreä metsä
Hilary Mantel: Wolf Hall
Rex Stout: Löytölapsi
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Seija Vilén: Pohjan akka

Luettu muttei blogattu:

P.G.Wodehouse (1969, alkuperäiset tarinat ilmeisesti 1916 - 1925). Pip pip, sir! Mestarihumoristin parhaat Jeeves-jutut. Nappasin tämän kirjaston poistoista eikä kaduta pätkääkään. Parahultainen kokoelma Jeevesin ja Woosterin klassisia seikkailuja... ja ilokseni huomaan, ettei elävä muisto televisioversioista haitannut ollenkaan. Paavo Lehtonen sanoo esipuheessa, että Wodehousen maailma on ajaton, vailla kosketusta nyky-yhteiskuntaan. Näin on. Tämä arkkityyppejä rakentanut hupailu toimii edelleen oikein hyvin.

Maarit Verronen (2001). Kylmien saarten soturi. Jatkan Verrosen tuotantoon perehtymistä. Tällä kertaa vuorossa oli lyhykäinen romaani, jonka teemat voikin tiivistää alun kahteen lainaukseen: No man is an island (John Donne) ja Every man is an island (Thomas Wolfe). Soturi kuvaa sillanrakennusyrityksiä rauhallisesti, melkein vähäeleisesti. Päättyneen sodan veteraani Shannon opettelee elämään ihmisten kanssa pienellä saarella. Samalla hän tutustuu itseensä miehenä, joka ei olekaan enää taistelija. Rakkautta ja rikoksia löytyy... mutta tärkeintä on Shannonin ihmisyyden hitaasti haihtuva usvaverho. Verkkainen, tyyni kirja, jotenkin lämminhenkisempi kuin vaikkapa Karsintavaihe, tihkuu ymmärrystä sortumatta sentimentaalisuuteen. Nam. Mervi Kantokorpi Hesarissa on arvioinut.

Jim Thompson (2011). Kylmä kuolema. Tämä äänikirja aiheutti vuoroon hihityksiä ja vuoroin ulvahduksia. En ole hirveän allerginen anglismeille, mutta kun päähenkilö Kari Vaara seikkailee Helsingissä ja teksti vilisee ei-suomalaisia ilmauksia, kontrasti on herkullinen. Suomalainen poliisimies esimerkiksi suuntaa ulos ja hänen työkaverinsa on viihdyttävä pikku paskiainen. Tätä lajia hupia ei kyllä montaa äänikirjaa jaksaisi. Reipas, raaka ja epätodennäköinen trilleri, oikea äijäharlekiini. Habanera on lukenut tämän.

Valfrid Hedman, toim. (1954, alkuperäinen laitos 1922). Tuhat ja yksi yötä. Fables 7 innoitti kaivamaan hyllystä tämän muinaismuiston. Värikuvitus on toteutettu jännille erillisille irtoarkeille, jotka on liimatäplin kiinnitetty pahvisiin välilehtiin.... Mutta tarinoista: vastasivat aika lailla muistikuviani. Luulen joskus lukeneeni myös Richard Burtonin versioihin perustuvan suomennoksen, mutta tämä riitti kyllä muistin virkistämiseen. Olin jo ehtinyt unohtaa, että tarinoissa seikkaili mm. Kiinan sulttaani (?) ja muutenkin liikutaan laajalti paitsi Bagdadissa myös Kairossa ja pitkin Intiaa. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluivat Ali Baban ja Alladinin tarinat sekä Sinbadin kaikki seitsemän matkaa. Pongasin ilokseni myös (ehkä) Fablesissa Hengen kynsiin joutuneen Sidin... tai ainakin erään tammaansa huonosti kohtelevan kauppiaan.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2003). Luostarin varjot. 1500-luvun Britannia on aina kiinnostava miljöö minulle, ja tämä Sansomin dekkari on kaiken hyvän lisäksi sijoitettu benediktiinien luostariin. Bingo! Ellis Petersin veli Cadfael -kirjojen jälkeen olen ihan heikkona benediktiinehin. Sansomin munkit vain eivät ole läheskään yhtä mukavia. Murhaa tutkii lakimies, jonka lähettää asialle ministeri Cromwell. Mysteeri on kokonaisuudessaan mukavasti toteutettu ja sopivasti monimutkainen, enkä pannut ollenkaan pahakseni vaikka arvasin murhaajan pikkuisen liian aikaisin, sillä juoneen sisältyi muita reippaita käänteitä. Ei varsinainen helmi mutta hyvää viihdettä kumminkin. Suositellaan aikakauden faneille ja dekkareiden ystäville. Mutta älkää unohtako veli Cadfaelia, maailmankaikkeuden herttaisinta amatöörietsivää...

Mikko Ketola & Anssi Rauhala (2006 ja 2007). Professori Anni Isotalon tutkimuksia 1 - 3: Marian koodi, Valkoisen meren timantit ja Bosporin helmi. Tavallaan epäreilua näitä sarjakuvia kohtaan, että ne tulevat lukuun The Unwrittenin ja Fablesin jälkeen; jos olisin tavannut Anni Isotalon ensimmäistä kertaa aikaisemmin, olisin luultavasti pitänyt näitä mainioina seikkailuina. Nyt ne tuntuvat sujuvuudestaan ja tekijöiden ilmeisestä taidokkuudesta huolimatta vähän ohuilta. Mutta ulkomaansarjiksiin verrattuna näillä on muuan erityisetu: paljon tuttuja paikkoja ja kotimaisia historiaviitteitä. Erityisesti toisessa osassa oli kiinnostavia maisemia Tamminiemestä Pietariin ja Solovetskin saarelle. Kivaa nähdä sarjakuvissa tienoita, joista on omiakin muistoja! Neljäskin osa menee ehdottomasti lukulistalle. Suomalaista Tintti-meininkiä naispäähenkilöllä. Keskustelua löytyy Kvaak.fi:stä.

John Steinbeck (2007, alkuperäinen 1937). Hiiriä ja ihmisiä. Olisin oikeastaan halunnut Steinbeckiltä kuunteluun romaanin Torstai on toivoa täynnä, mutta sitäpäs ei ole CD-levyille luettuna saatavilla. Hoksasin kuitenkin hyllyssä tämän hänen ehkä kuuluisimman (pienois?)romaaninsa, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Tarina oli jo ennestään jollain tavoin tuttu, sillä Hiiriä on varmaan yksi amerikkalaisen kirjallisuuden suosituimpia kohteita mitä intertekstuaalisiin viittauksiin tulee; viimeksi pongasin Hiiret Stephen King romaanissa 11.22.63. Hiiriä on meriittinsä ansainnut. Itkettävän hyvä tarina, elävästi ja sopivan eleettömästi kerrottu. Suosittelen. Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kuunteli tämän myös äskettäin.

Turkka Hautala (2012) Kansalliskirja. Mitähän tästä sanoisin? Kyllä ja ei. Hautalan tarkka silmä on poiminut monta kipeän tuttua kohtaa. Porrasta varoo aina jos sen alla on ollut yhtenä kesänä käärme. Melkein voin kuulla ukkinikin kysyvän, että silläkö meinasit elättää. Jotkin tarinoista tunsi munaskuita myöten ja osassa oli velmua huumoria. Jos tästä tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Kaurismäki. Silti kokonaisuus ei ollut ihan napakymppi. Novellirasisti nyrpistelee nenäänsä myös näille? Petri Tammisen lyhytproosasta jotenkin tykkäsin, mutta tässä oli välillä sellainen jännä ylhäältä ja ulkoa katsovan maku... Hyvin epäreilu tuntemus minulta, sillä näin tarkastihan ei näe jos ei katso hyvin läheltä. Toisaalta näin kirurgisen terävä palastelu asettaa kirjoittajansa väkisinkin ulkopuolelle. Kokoelman laaja skaala myös vei väkisinkin vähän tehoja; kaikki eivät mitenkään voi kolahtaa. Silti tuli tunne, että voisi olla mukava lukea jotain kokonaisempaa Hautalalta, joskus. Susa on tykännyt eikä Karoliinakaan huonoksi haukkunut.

Alison Weir (2009). The Lady in The Tower: The Fall of Anne Boleyn. Luettuani Wolf Hallin uudestaan ja tilattuani sen jatko-osan (Bring Up The Bodies, ETA 15. toukokuuta. Kiitäkää, päivät!), teki kamalasti mieleni lukea uudestaan myös tämä Weirin erikoinen historiateos. The Lady keskittyy tiukasti ja tarkasti ainoastaan Anne Boleynin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja teloitukseen. The Lady onkin harvinaisen intensiivinen ja samalla harvinaisen monipuolinen teos lajissaan, sillä aiheen rajaus antaa Weirille käsitellä lähteitään perusteellisesti, arvioida niiden luotettavuutta, pohdiskella ääneen mitä mistäkin voi päätellä, miten tietoja voi tulkita. Lukijaa ei harhauteta soveltamaan nykyaikaisia arvostuksia 1500-luvun toimintaan. Tämä kirja on lukemisen väärti Tudor-fanille, sillä Weirin jälkeen osaa suhtautua vähän varovaisemmin joidenkin muiden kirjoittajien pikkuisen huolettomampaan hurjasteluun. Mutta ihan ensimmäiseksi Tudorien historiaa käsitteleväksi kirjaksi en tätä ehkä suosittelisi; en osaa sanoa missä määrin tarina aukeaisi, elleivät hoviväki ja yleinen skene olisi jo ennestään tuttuja. Minusta tämä on mahtava kirja, ja oli taatusti juuri oikeaa luettavaa ennen The Bodies'ia!

Kari Hotakainen (2010, alkuperäinen 2009). Ihmisen osa. Otin tämän kuunteluun, vaikken mikään Hotakaisen fani olekaan. Juoksuhaudantie oli minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Mutta Jumalan sanaa kehuneet vakuuttivat - se odottaa jo lukupinossa - ja olen antanut itseni ymmärtää, että Sanalla ja Osalla on jonkinlainen temaattinen jatkumojuttu meneillään. Sitä paitsi piti ajaa Lahteen ja takaisin, eikä silloin sovi nirsoilla turhia. Nyt osui valinta kohdalleen, olisin voinut ajaa vaikka Pietariin ja takaisin jos kirjaa olisi niin pitkälle riittänyt. Ritva Valkaman lukemana Ihmisen osa oli niin hieno. Se suorastaan soi. Vau. Tässä on ihminen tänään, totena ja valheena, puhuttuna ja vaiettuna, rauhallisen tarkasti alustalle naulattuna. Olipas hyvä kirja, ja juuri sellainen, joka minun on hyvä kuunnella äänikirjana, sana sanalta. Jaana on kirjoittanut paperiversiosta, Amma äänikirjasta.

Rex Stout. Noin 23 senttiä. (valikoima, useita julkaisuvuosia, ks. Luetut 2012).
Kun oikein on kuumeessa, ja pelastaa yksilösuorituksena Suomen paperiteollisuutta nenäliina kerrallan, eikä jaksa katsoa telkkariakaan kun se sattuu silmiin, eikä kykene lukemaan prosessointia tai keskittymistä vaativaa... silloin on hyvä että omasta hyllystä löytyy metritolkulla tuttuja ja turvallisia dekkareita. Vähän karkasi käsistä tämä. Löytölapsen jäljiltä Stout oli mielessä, joten sujahdin sairaspäiviksi New Yorkiin, erääseen vanhaan ruskeaan hiekkakivirakennukseen jossain Läntisellä 35. kadulla, Wolfen ja Archien seuraan. Tällainen elämysmatkailu ei tuota mitään järkevää sanottavaa, mutta ainakin voin vahvistaa, että Kuolema pöytälaatikossa ja Ovikello soi ovat suomennoksina enimmäkseen ok. Ja että vaikka rakastan näitä kirjoja osaksi juuri niin yksityiskohtaisen ja omaleimaisen kuvitteellisen maailman tähden, on Stoutilta jäänyt kokonaisuuteen muutamia ristiriitoja... Saul on välillä naimisissa, välillä naimaton, Theodore asuu välillä talossa ja välillä ei ja niin pois päin. No, ehkä Saul erosi välillä? Ehkä Theodore muutti pois sen jälkeen kun kasvihuone pantiin konekiväärillä sileäksi? Tai sitten jopa Stoutille, ihmemiehelle, joka kirjoitti kirjansa yleensä kerralla ilman mitään vaivalloisia editointikierroksia, tuli pieniä virheitä. Ei se mitään.

Suosittelen edelleen Stoutin dekkareita, terveille ja tautisille. Randy Russell kirjoittaa Trouble in Triplicaten esipuheessa, että kolme Wolfe-tarinaa saa yleensä aikaan addiktion. Vähempi ei välttämättä riitä, sillä pitää päästä sisään Archien ja Wolfen dynamiikkaan... mutta kolmen tarinan jälkeen? Vaatii voimia paeta kurimuksesta.

Yllä mainittujen lisäksi luin Neil Gaimainin Hautausmaan pojan ja Aila Merikallion runokokoelman Lasimaalaus, molemmista on juttua työn alla. (EDIT: linkit lisätty.)

Kuukauden hakusana:

Vähän minua huvitti haku bloggareiden style kirja, mutta tarkemmin ajatellen, ehkä se ei ollutkaan hassumpi: monta styleä kirjaa täältä löytyy. Huonommin onnistuivat kyselyt saako asuntovaunua pitää rannassa ja mooseksen mäen muna. Älkää kertoko jos tuo jälkimmäinen tarkoittaa jotain kovin eksoottista, en halua tietää...

Mutta kuukauden kummallisinta hakua ei tarvinnut arpoa, se on

olen huomannut että harmaat puliukot kiinnostavat naisia

Enpä ole pannut merkille. Oikein aurinkoista toukokuuta kaikille, myös rantareiskoille ja heitä ihaileville naisille!

Vanhat kuviot

Kuva/päällys: Tammi/Markko Taina

Poikkeuksellisen hätäisesti pukkaan tästä juttua tulemaan, mutta ei voi auttaa; en kerta kaikkiaan malta olla kirjoittamatta, kun kerrankin voin kehua lämpimästi ja varauksetta novellikokoelmaa. Novellit (tiedättehän, ne lyhyet jutut jotka hädin tuskin ehtii aloittaa ennen kuin ne loppuvat?) eivät oikein ole ominta alaani. Mutta en ole mikään periaatteellinen novelleistakieltäytyjä... ja Maarit Verrosen Vanhat kuviot meni aivan itsestään lukulistalle kun huomasin sen olevan ilmestymässä. Verrosen Normaalia elämää oli nimittäin hykerryttävän hyvä.

Kirjastosta sain tämän eikä tarvinnut pettyä. Nam nam. Kokoelma pitää sisällään kolmetoista kiperää kertomusta, joista melkein kaikista pidin. Pisin ja viimeinen, nimikertomus Vanhat kuviot, oli ehkä vähiten mieleeni - miksiköhän?

Ehkä olin jo ehtinyt niin hyvin sopeutua Verrosen omaleimaiseen ja niukkaan ilmanalaan, että runsashappisempi, pidempi ja selkeämmin juonellinen Kuviot sitten ei solahtanutkaan ihan vaivattomasti muiden perään. Mutta sekin tarjoaa Verroselle ominaista vinkeää, vähäeleistä, vinoa näkökulmaa maailmaan. Ja on Kuviot toki eräänlainen huipennus kokoelmalle. Se kerää yhteen itsekkyyden, hyväksikäytön ja tekopyhyyden langat ja sitoo ne solmulle. 

Maailma on perverssi paikka. Verrosen novelleja lukiessaan ei varsinaisesti naurata. Ei tämä hauskaa ole, ei tavallisessa mielessä. Ulospäin näkyy ehkä vain sellainen enimmäkseen silmissä piileksivä hymy, joka tulee väkisinkin aina kun Verronen keikauttaa lukijan rakentelemat odotukset uusiksi ja johdattelee oivaltamaan jotain ihan muuta.

Lempitarinoikseni taitavat jäädä Nimi seinällä, jossa Henna toteuttaa itseään hieman tavallisesta poikkeavalla tavalla, ja Angelina, jossa Angelina toteuttaa itseään valitettavan tavallisella tavalla, enemmän vain, sekä Pikkurahat, jossa Fanni toimii kuin finanssimarkkinahai, tosin pienemmässä mittakaavassa.

Loppuun vielä lukunäyte Pikkurahoista:

Lukuisat vähävaraiset paikkakuntalaiset tiesivät joka hetki lantilleen, kuinka paljon heillä oli rahaa lompakossa, ja he yleensä myös katsoivat, että saivat oikein takaisin. Heiltä ei kannattanut edes yrittää. Parhaita kohteita olivat ulkopaikkakuntalaiset, joilla oli paljon pikkurahaa, mutta jotka siitä huolimatta maksoivat setelillä, koska eivät viitsineet laskea kolikoita. Piti oppia tuntemaan sellaiset ihmiset. (s. 66)

Verronen pesee ja huuhtelee. Energiatehokkaasti. Suosittelen.

Maarit Verronen (2012). Vanhat kuviot. Tammi. ISBN 978-951-31-6603-8.

Arvioita:
Ritva Kolehmainen Keskisuomalaisessa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä
anniM. Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa

Osallisuuden tunto

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verronen on ollut agendalla vuoden mittaan. Osallisuuden tunnon lainasin jo kuukausia sitten, enkä oikein ymmärrä miksi se on painunut pahnoilla pohjille. Mutta siellä se vain oli, kunnes lainan uusimisraja alkoi häämöttää. Verrosta en kuitenkaan suostunut palauttamaan lukemattomana takaisin.

Hyvä että tuli tartuttua. Taas tykkäsin. Osallisuuden tunto on vähän erilainen kuin muut lukemani Verrosen romaanit, joissa on ollut vahva scifin tai fantasian vire. Osallisuuden tunnosta tulee paremminkin mieleen novellikokoelma Normaalia elämää, vaikkei elämä tässä kirjassa ihan yhtä vinksahtanutta olekaan.

Tarinan päähenkilö on Salla, vastaväitellyt sosiologian tutkija, jonka ajattelutottumuksiin menneisyys lastenkodissa on jättänyt jälkensä. Salla tekee tutkimusta naapurisuhteista ja kaivautuu myös omasta elämästään kadonneiden ihmisten kohtaloihin. Seurauksista taaksepäin syihin, tekoihin ja tapahtumiin silloin joskus. Hiljalleen hiipii Sallan omaankin arkeen uusi osallisuuden tunto. Olisiko joku ihminen ehkä sittenkin läheinen, jopa tärkeä?

Low key - mitä se on suomeksi? Vähäeleinen? Sellaista Verrosen tyyli minusta on, vähäeleistä. Hiljaisesti  pakottavaa. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin, mutta ainakin puolet kirjasta on pinnan alla. Lukija saa ihan itse miettiä ja päätellä mikä ketäkin liikuttaa ja muuttaa. Siitä pidän Verrosen kirjoissa. Niissä on kaikenlaista pientä ovelaa... mutta juonikkuudesta huolimatta kokonaisuus on jotenkin konstailematon.

- Anteeksi, että häiritsen tähän aikaan, nuori iloinen naisääni pahoitteli kun Salla vastasi. - Minua pyydettiin etsimään joku, joka tuntee sellaisen henkilön kuin Jarno Vuorinen. En valitettavasti tiedä millä osastolla hän on työssä...

- Hän on täällä sosiaalitieteiden tutkimusyksikössä. Mistä on kysymys?

- Olisiko teillä aikaa keskustella hänen tätinsä kanssa?

Mikäs siinä - vaikka tuttavien sukulaiset saivat Sallan aina vähän varuilleen. Ei koskaan voinut tietää, olivatko he ongelmia vai ratkaisuja. Asiasta kuitenkin kannatti ottaa selvää. (s. 21)

Ai niin, selvän ottamisesta tuli mieleeni jotain mikä meinasi jäädä sanomatta: ihan niin kuin Ravilon kirjat ja osan Alasalmista, tämän Verrosen romaanin voisi luokitella dekkariksikin. Minusta tämä ei ole dekkari (eikä edes rikosromaani), vaikka kuolema käväiseekin. Palapeliksi Osallisuuden tuntoa voisin kyllä luonnehtia, mutta ratkottavat kysymykset ovat rikostapausta vaikeampia hahmottaa. Henkilökohtaisella tasolla tämä kirja sai minut miettimään yksinäisyyttä, varsinkin nuoren ihmisen yksinäisyyttä. Meillä juhlittiin tänään omalla porukalla Neitien pääsyä peruskoulusta; väkisinkin nousi mieleen siinä samalla Verrosen Jenninkartanon lapsien kovin erilainen tilanne.

Verrosesta en ole meuhkannut ehkä paljon kuin Ravilosta tai Alasalmesta, mutta tarkemmin ajatellen tässä on kyllä kolmas naiskirjailja, josta on tullut pysyvä TBR-listalainen. On mukava tietää, että hyllyssä odottelee lukematon kirja joltakulta näistä.

Kirjastoon - varastossa ei ole enää kuin yksi Alasalmi, täytyy täydentää!

Maarit Verronen (2006). Osallisuuden tunto. Helsinki: Tammi.

Arvioita:

Jukka Seppä Hesarissa
Tiina Ahokas Aviisissa

Karsintavaihe

Kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verrosen Karsintavaihe on odotellut hyllyssä jo jonkin aikaa. Scifimpää teki taas mieli, ja palautuspäiväkin lähestyi, joten kävin viimein käsiksi.

Maarit Verronen on ollut Päivi Alasalmen ohella niitä suomalaisia naiskirjailijoita, joiden tuotantoon olen tehnyt tutustumismatkaa vasta blogin aloitettuani. Kirjoittajat ovat hyvin erilaisia tyyliltään ja teemoiltaan, mutta molemmilta on oppinut odottamaan keskimääräistä kovempaa kamaa. Alasalmi on ehkä vaihtelevampi sikäli, että hänen tyylissään ja henkilögalleriassaan on tullut enemmän yllätyksiä. Verrosen romaanien päähenkilöissä puolestaan on kaikissa tietty irtonainen, refleksiivinen ja rauhallinen ote. Heidät erkaannutetaan tarkoituksellisesti lukijasta, pidetään etäisinä. Se jättää tilaa huomata maailma heidän ympärillään.

(Mistähän tuo vertailu putkahti? Verrosen ja Alasalmen rinnastamisessa on minustakin kategorisen virheen maku, mutta jääköön nyt tuohon kun kerran spontaanisti tuli mieleeni ja kyse on vain lukupäiväkirjasta. *näyttää kieltä* Ammattilaiset olkoon asiallisempia!)

Miksi Karsintavaihetta on tullut lykättyä? Osasyy on, että tiedän jo oikein hyvin, ettei Verroselta kannata odottaa mitään kevyttä ja hykerryttävää. Tiesin myös ennakkoon, että Kirkkaan selkeää on jollain lailla jatkoa Karsintavaiheelle; masentavaa tulevaisuudenvisiota oli siis tulossa. Ehkäpä odottelin optimistista hetkeä, mielentilaa jossa pelon voi karistaa liepeistään kirjan luettuaan.

Kun voisikin. Karsintavaihe kuvaa aikaa, jolloin kilpailu toimeentulosta on täällä entisessä lintukodossammekin edennyt käyrän jyrkkään kohtaan, pisteeseen jossa heikommat siivotaan pois. Jos et ole hyödyllinen oikealla tavalla, et ansaitse ihmisarvoa. Itse asiassa mitään ihmisarvoa ei ole, on vain lisäarvo jonka tuotat. Oikeus kulkea metsässä tai uida meressä on ostettava. Automatisoituja puutarhoja katsotaan parvekkeilta. Oppimista ja kehitystä tehostavien lääkkeiden käyttö on syytä aloittaa jo taaperoiässä, muuten jää jälkeen.

Kirjan päähenkilö Lumi on hyvin verrosmainen nainen, harkitsevainen ja hallittu. Lumi olisi, rehellisesti sanottuna, sietämättömän rauhallinen, ellei hänen ajattelutapansa selittyisi elämäntilanteella. Lumi on geenivirheen takia odottanut kuolevansa nelikymppisenä, ja siksi jokainen hetki on onnistuneen geeniterapian jälkeen arvokas omalla tavallaan. Syntyy rakkaus Kaleviin, vanhaan mutta arvopohjaltaan samanhenkiseen mieheen, ja syvä kiintymys Verneriin, pieneen poikaan, jonka äiti jättää Lumin hoitoon uraa etsiessään. Mutta vaikka kirjan koukku syntyy ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, sen jysäyttävin puoli on ilman muuta yhteiskunnan kuvaus. Jos sitä nyt enää yhteiskunnaksi voi kutsua.

Yliopisto oli kuitenkin pian kieltänyt ulkopuolisilta pääsyn luennoille tai edes kirjastoon. Niin minusta ei tullut kaupunkisuunnittelijaa - mutta Vilman päinvastaisista vakuutteluista huolimatta en nähnyt syytä olla siitä katkera. Ottaen huomioon millaisia kaupungeista oli viime vuosikymmeninä tullut, olisin suunnittelijana joutunut toimimaan vastoin näkemyksiäni; olisin stressaantunut ja päätynyt loputtomalle burn-out-lomalle. Tai - jos olisin itsepäisesti toteuttanut ajatuksiani - olisin saanut potkut vähän aiemmin. Molemmissa tapauksissa olisin todennäköisesti päätynyt siihen missä nyt olin - asuntolaan ja hanttitöihin - ja taas olisi pitänyt olla katkera. Syitä löytyi aina jos halusi hakea. Tietysti saatoin kuvitella myös maailman, jossa yhdyskuntasuunnittelukin oli toisenlaista; maailman, joka oli ikään kuin räätälöity minua varten. Mutta sellainen haaveilu oli hedelmätöntä. (s. 13-14)

Verronen tekee juuri päinvastaista. (Mikä on haaveilun vastakohta? Painajaistelu?) Eikä se ihan hedelmätöntä ole, jos se pysäyttää ajattelemaan. Tänä päivänä tuntuu kuin ihmiset arvoineen yhä enemmän polarisoituisivat maailma-on-minulle-elatuksen-velkaa ja markkinat-määrävät-kaiken-arvon -porukoihin. Karsintavaihe voisi olla tosi kuvaus siitä mitä tapahtuu jos jälkimmäinen joukkue voittaa. Jotain kohtuullisempaa pitäisi olla, jotain siinä välillä.

Olen todella iloinen, että löysin Verrosen. Vaikka hänen kirjoihinsa tarttumisessa tuntuu olevan pieni kynnys *apua, kestänkö lukea tämän?*, kokemus on toistaiseksi aina ollut palkitseva. Näitä jää pyörittämään päässään. Moni muu haihtuu sumuna ilmaan heti kannen läpsähdettyä kiinni.

Maarit Verronen (2008). Karsintavaihe. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Leena-Kaisa Laakso Kouvolan Sanomissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa

Pimeästä maasta

Maarit Verroseen on tullut talven mittaan tutustuttua: Kirkkaan selkeää oli hyvä ja Normaalia elämää vielä parempi lukukokemus. Marjiksen kommentin jälkeen piti seuraavaksi lainata Pimeästä maasta.

Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että Pimeästä maasta oli hyvä kirja. Se on kokonainen, harkittu, toimiva, viettelee mukaansa.

Toiseksi täytyy sanoa, että se oli raskas kirja: tumma ja ahdistava. Sen visio on yhtä armoton kuin Kirkkaan selkeän dystopia, mutta siinä on vähemmän sitä inhimillisyyttä, joka kevensi Kirkkautta. Luin lyhyinä paloina; ei voinut lukea pitkään, mutta ei voinut ajatella jättävänsä keskenkään. Rakenne on raskas, sillä näkökulma on vain yhden olennon, vaiteliaan ja varovaisen olennon, eikä taustoja juuri avata. Lukija saa itse yrittää selvittää asiat.

Pimeästä maasta kertoo maailmasta, jossa olentojen on muokattava ruumiinsa vastaamaan työtään, asemaansa ja yhteisöään. Ulthyrja Tharabereghist syntyy kylään, jossa muotit ovat tiukkoja ja kaikella on paikkansa. Poikkeamat ovat aina häpeällisiä, pienetkin. Vanhempana Ulthyrja pakenee muottien kidutusta pois tundralta, meren rannan kalastajakylään, jossa mahdollisuuksia tuntuu olevan enemmän.

Mutta omaa muotoa ja tahtoa ei kalastajakyläkään lopulta salli; jonkun muun odotuksia on täytettävä. Ulthyrja ei löydä paikkaansa kylässä, eikä lopulta haluakaan löytää. Salaisuus syntyperästä Pimeässä maassa jäytää suhteita yhteisöön. Hierarkian armottomuus ja oma sopeutumattomuus ajavat Ulthyrjan lopulta etsimään tietään Valon kaupungista, jossa muotojen moninaisuus on hyväksyttävää. Haasteeksi jää sopeutuminen vapauteen ja vastuuseen, mielenrauha. Mielen ja ruumiin mukana muuntuu nimi: lopussa Ulthyrja on pelkistynyt Ula Tharaksi.

Lasten vartaloissa oli aavistuksia joistakin tulevista muodoista, mutta oli mahdotonta sanoa tarkalleen, mitä niistä tulisi kehittymään. Heidän vanhempansa kulkivat mukana ja näyttivät ylpeiltä - ylpeiltä lapsista, joilla ei ollut selkeää muotoa!

Se oli melkein pelottavaa. Thara kysyi itseltään, voisivatko nuo olennot koskaan kovin hyvin ymmärtää häntä, jonka elämän alku oli ollut niin toisenlainen. Ja voisiko hän ymmärtää heitä?

Hän huomasi oman pimeämaalaisuutensa, kun yksi lapsista huusi kimeästi ja kovaa tarkoituksettomia sanoja ja vahingossa tönäisi häntä. Lapsen vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Thara olisi halunnut komentaa huutajaa vaikenemaan. Tavalla tai toisella hän olisi myös toivonut voivansa pakottaa vanhemmat häpeämään jälkeläistään. (s. 198-199)

Pimeästä maasta on ahdas ja tiivis kirja, kuin pimeämaalaisten majat. Päällimmäisen tarinan takana on se ilmeinen vertauskuvallisuus muotteineen, mutta senkin alla vielä muita, hämyisämpiä kerroksia merkityksiä, jotka tavoittaa aina välillä. Ensin ajattelin, että Verronen puhuu sopeutumisen pakkoa vastaan, mutta ihan niin suoraviivaiseen yksinkertaistukseen tätä ei voi kutistaa. Valon kaupungissakaan vapaus ei kestä, vaan hajoaa omaan hallitsemattomuuteensa. Ehkä kasvussa on kyse tasapainon löytämisestä mukautumisen ja oman tiiviin ytimen välillä. Jokin tässä resonoi myös maahanmuuttajia käsittelevään kirjallisuuteen, jota on tullut talven mittaan luettua. Muukalaisuuden tuntu on vahva; tarinassa on samaa ulkopuolisuutta kuin Normaalin elämän kerronnassa.

Tharan vaelluksessa on myös jotain samaa kuin Kirkkaan selkeän ajelehtimessa, matkakirjan sivumakua. Dramatisoiden voisi sanoa, että Verronen puhuttelee sitä minää, joka on vieras omassa elämässään, sitä joka katsoo peiliin ja kysyy, miten minä tähän päädyin? Tännekö minä kuulun? *dramaattisia bassosoundeja tehosteosastolta* No, ajatuksia herättävää kirjallisuutta siis joka tapauksessa -

En ole vielä Verrosiin pettynyt. Hänen tekstejään ei oikein voi ottaa kevyesti, enkä sanoisi että niiden kanssa varsinaisesti viihtyy... mutta ne kyllä jäävät kaikumaan. Pimeästä maasta ei ole minusta yhtä kypsää ja taitavaa tekstiä kuin nuo kaksi äskettäin lukemaani, mutta vaikuttava silti.

Karsintavaihe on jo lainattuna, mutta annan sen odottaa hetken. Ei kykene heti perään tarttumaan johonkin yhtä haastavaan.

Maarit Verronen (1995). Pimeästä maasta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjayhtymältä ei tietenkään löydy nettisivuja. Blogeista löydän Morren mielipiteen, joka oli aivan erilainen kuin omani  - hyvä homma! Kirjavinkeistä lyötyvä arvio on sekin aika kriittinen.

Normaalia elämää

Luin viime kuussa Maarit Verroselta tulevaisuuskuvauksen Kirkkaan selkeää. Siihen tykästyttyäni lainasin myös novellikokoelman Normaalia elämää. Helpomman oloisten ja houkuttelevien opusten sysimänä se on painunut kirjapinossa sivummalle, mutta nyt päätin rauhoittaa hetken Verrosen proosalle.

Kirjassa nimi on kirjoitettu pienellä, normaalia elämää, ja sitä kirja onkin, hätkähdyttävällä ja erikoisella tavalla. Takakannen mukaan tarinat voi lukea kuvaukseksi ilmiöistä, jotka ovat huolestuttavasti normalisoituneet. Huikeimmat kertomukset, kuten tarina perintöverosyistä piilotetusta kuolleesta äidistä, eivät ehkä ihan uskottavilta kuulostaneet, mutta suurin osa kuvauksista oli tunnistettavan tosia.

Verrosen tarkkanäköisyys on melkein hermostuttavaa. Olen iloinen, etten lue kanssaihmisiäni näin hyvin. *tihrustaa sinisilmäisesti ympärilleen* Henkilöt on piirretty pienin vedoin, vähillä sanoilla. Silti heidän nahkoihinsa pääsee heti. Huolet, harmit ja hymyt ovat heti omiani.

Verrosen lyhyissä tarinoissa käsitellään paljolti kykyä ja kyvyttömyyttä toisten huomioon ottamiseen. Jäin oikein miettimään miten moni sellainen teko, jota abstraktisti pitäisimme pahana, menee käytännön elämässä ihan normaalin piikkiin. Toisten asioihin sotkeutuminen yleisen ja toisen hyvän nimissä? Tukityöllistettyjen hyväksikäyttö? Vanhempien hylkääminen? Kohtuuttomuus? Vastuun pakoilu?

Normaalia elämää ei suoraan tyrkytä mitään. Se paremminkin pysäyttää miettimään omia oletuksia, peilaamaan omaa ajattelutapaansa. Olemmeko näin kyvyttömiä, sydämettömiä, itsekkäitä? Näin itsekeskeisiä?

Osa tarinoista aukesi minulle paremmin, osa huonommin. Eniten nautin lyhyimmistä. Juonet eivät ole näiden juttujen vahvuus. Otan lukunäytteeksi pätkän lempparistani, neljän sivun tarinasta nimeltä Sukulaisennaapurit.

Ei voinut tietää pariskunnan keskinäisistä asioista; mitä kaikkea oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Ehkä nainen oli jollakin tavalla oikeassa. Mies ei kai ollut koskaan sanonut hänestä pahaa sanaa ulkopuolisille, ellei sille kaverilleen. Nainen pilkkasi miestä kaikille. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta ei ihmisistä voinut tietää - ja teki mieli uskoa, ettei ketään kohdeltaisi huonosti ilman syytä, koska päinvastainen oli niin kauheaa. (s. 116).

En tosiaan tiedä, miksi lykkäsin tätä kirjaa. Osittain ehkä siksi, että vierastan vieläkin vaistomaisesti novelleja ja lyhytproosaa - jota tosin tänä syksynä olen lukenut enemmän kuin ikinä. Osittain siksi, että Verrosen kanssa pitää lukea huolella. Aina ei jaksa. Kannatti odottaa.

Nälkä kasvaa syödessä. Nyt täytyy jahdata Verrosen Karsintavaihe jostain. *ikävöi Helsingin divareita* No, aina on kaukolainaus.

Maarit Verronen (2009). Normaalia elämää. Helsinki: Tammi.

Irma Stenbäck Hesarissa nautti tästä, niin myös Demarissa Juhani Ruotsalo.

Kirkkaan selkeää

Maarit Verronen on niitä suomalaiskirjailijoita, jotka ovat jääneet minulta paitsioon. Jossain vaiheessa Helsingistä muutettuani vain kävi niin, että kirjaostoksilla tulikin käytyä Pengerkadun antikvariaatin asemesta lähinnä Amazonissa - ja Portinkin tilaus lopahti äitiyspäivärahakaudella.

Vasta pari vuotta sitten uusin Portin tilauksen FinnConissa, ja kotimainen scifi hiipi takaisin listalle. Jääskeläinen, Isomäki ja vähän Sinisalokin houkuttivat. Verrosen kirjoja en kuitenkaan ole etsinyt; jotenkin oli sellainen mielikuva, että 90-luvulla eivät Verrosen novellit iskeneet. Taisi olla vielä Finlandia-ehdokkaanakin jossain vaiheessa? Epäilyttävää, jos ei toisin todisteta...

Nyt Kirkkaan selkeää suorastaan hyppäsi kassiin viime kirjastokäynnillä. Hyvä että hyppäsi: kirja on nimensä veroinen. Selkeä ja kylmän viileä tarina autioituvasta maasta ja elämänrippeistä. Kirkkautta antaa päähenkilön sitkeä inhimillisyys. Kirkkaan selkeää matkaa halki surullisen repaleisin Euroopan kääpiökokoon kutistuneen stoalaisen tyynen kuumailmapalloilijan ja tämän väliaikaisten ystävien kanssa.

Verrosen näkökulma ilmastonmuutokseen on ihan toisenlainen kuin Risto Isomäen kirjoissa. Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ulottuvuus ovat pinnalla; teknologia on vain mahdollistaja sekä hyvässä että pahassa.

Kirkkaan selkeässä tekstikin on konstailematonta ja selkeää, silti ilmaisuvoimasta.

Se oli niin typerää ja kohtuutonta kuin mikään saattoi olla. Mutta sen kanssa täytyi elää. Oli suostuttava järjettömään maksusuunnitelmaan, josta tiesin heti, että en voisi noudattaa sitä. Ainoa mahdollinen paikka, johon saatoin päästä tai johon minulla oli varaa mennä asumaan, oli huononpuoleinen lokeroasuntola. Siellä oli helppo saada tehtäväkseen kappaletöitä - ja mitään muuta ei sitten mistään löytynytkään. Kappaletöillä en lyhentänyt velkaa käytännössä lainkaan, sillä minun täytyi maksaa asuntolaokeron vuokra, ja vähän piti myös syödä. [s. 10]

Pitää katsoa, löytyisikö paikallisesta kirjastosta Verrosen aiempia kirjoja. Ehdottomasti to do -listalle.

Maarit Verronen (2010). Kirkkaan selkeää. Helsinki: Tammi.

Turun Sanomien Mari Viertola taisi pitää kirjasta (arvio tässä), kun taas Hesarissa Helena Ruuska oli pettynyt (arvio tässä).


EDIT: tämä nappasi 2010 Tähtivaeltaja-palkinnon - ansaittu tunnustus, toivottavasti tuo lisää huomiota Verroselle!