Ilkka Remes: Horna

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Vuodesta toiseen Suomen myydyimpien listalla keikkuva Remes on tainnut minulta jäädä kokonaan väliin. Tai voipi olla että joskus olen jonkun Remeksen kirjan lukenut, mutta ei ainakaan muistu mieleen. Noloa.

Jännäreiden suhteen olen härskisti suosinut ulkomaisia tekijöitä, ihan vaan siksi, että kaikki dramaattiset jutut (Luojan kiitos!) tapahtuvat jossain kaukana. Täällä Suomessa alkoholimainonta on vakava uhka ja eläkeuudistusneuvottelut henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Tietynlainen tylsyys on eduksi näin elämisen kannalta. Mutta agenttitrillerin tapahtumapaikaksi tämä turvavälien ja hygieniapassien valtakunta on minusta ahdas.

Paitsi että tällä kertaa ei ehkä olekaan. Kustantajan tiedotteesta näin Remeksen tarttuneen pelottavan ajankohtaiseen aiheeseen ja pyysin Hornan luettavaksi. Ukrainan kriisi on saanut ainakin minut miettimään uusiksi suhtautumistani niin Natoon kuin rakkaaseen itänaapuriinkin.

Mitäs jos tilanne vielä kiristyisi? Jäätynyt konflikti voi kuumeta uudelleen, eikä Ukrainassa ole tilanne vielä edes kunnolla haalea. Suomi on Naton rauhankumppani, mutta Nato-jäsenyys? Niin kuin Suomen Kuvalehdessä taannoin terävästi todettiin, perinteisesti ajankohta ei ole aiheen käsittelyyn sopiva.

Ja jos Ruotsi yllättäen liittyisi Natoon?

Näin käy Hornassa.

En tuntenut Hornan jälkeen mitään pakonomaista tarvetta rynnätä kirjastoon Remeksen aiempia romaaneja lainaamaan... mutta kaikkiaan se oli lajissaan minusta ihan toimiva yksilö. Tunnepuolen kuvaus ei ole Remeksen vahvuuksia, ja henkilöiden motiivit ovat suoraviivaisuudessaan lähes hellyyttävän naiiveja. Mutta toimintaa riittää, ja vaikka Remeksen hahmot ovat ehkä ohuita, eivät he ainakaan ole niin hassunkursia kuin Soininvaaran henkilöt Ebola-Helsingissä. Pidin myös siitä, miten informaatiosodankäyntiä ja suurvalta-asetelmia Hornassa käsiteltiin: pelottavasti.

Seuraavaksi kotikutoinen turvallisuuspoliittinen analyysi, joka ei suoranaisesti liity kirjaan.

***

Pieneen pelkoon on ehkä syytäkin. Ei sellaisessa apua-juostaan-bunkkereihin -mielessä mutta kenties eipäs-nyt-olla-ihan-lapsenuskoisia-sentään -tyylilajissa voisi itse kukin miettiä aina joskus syntyjä syviä. Kansainvälinen politiikka ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä totuus aina voita. Demokraattiset, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen tiedonvälitykseen uskovat valtiot joutuvat politiikassaan ottamaan huomioon kaikenlaisia hankalia rajoitteita, jotka eivät sido valtiojohtoa toisentyyppisissä maissa.

Lisäksi epäilen, että meitä suomalaisia vaivaa pitkäaikainen hyvinvointi, joka tekee hankalaksi kuvitella, että asiat voisivat oikeasti muuttua, ja että kukaan voisi tahtoa meille mitään pahaa. Mehän olemme kaikin puolin harmittomia ja epäkiinnostavia. Siksi meikäläisenkin on ollut vaikea sijoittaa edes kuvitelmissaan Suomea kansainvälisten juonittelujen polttopisteeseen. Paitsi ehkä kauttakulkumaana.

Ajat voivat muuttua.

***

Kirjaan palatakseni, sydämeni kuuluu yhä alkuperäiselle Tom Clancylle ja kaikkien aikojen sankareista, noh, sankarillisimmalle, Jack Ryan vanhemmalle. En Clancyn trillereiden voittanutta ole vielä löytänyt mitä viihtymiseen tulee (kunhan lukiessaan hyppää yli aseiden tekniset yksityiskohdat). Joo, John le Carré ja Graham Greene ja niin edelleen, hienoja jee, mutta puhunkin puhtaasta viihtymisestä - siitä että unohtaa mitä pitäisi olla tekemässä ja jännittää huulta purren puhtoisten sankareiden kohtaloa kauheiden pahisten käsissä.

Ihan samaan luokkaan en Remestä nostaisi, mutta Horna kannatti kyllä lukea. Isoin plussa oli minulle yleinen asetelma. Ja hei - Sauli Niinistölle kirjoitettu rooli oli bonus. Vau. Toivottavasti ei tarvitse Suomen presidentin koskaan moisia repliikkejä tosielämässä lausua.

Niin, repliikeistä tulee mieleeni kieli, ja kai siitäkin jotain on sanottava. Tai ei, annetaan Remeksen puhua puolestaan, ja muistetaan samalla genre. Kas tässä Hornan ensimmäinen kappale.

Pilviseltä Barentsinmereltä puhaltava tuuli hiveli korkealla töyräällä Koillis-Norjan vuonolla seisovaa pallon muotoista rakennelmaa, jonka läpimitta oli lähes neljäkymmentä metriä. Sen sisältä maailman tehokkaimpiin kuuluva amerikkalainen Globus II -tutka tarkkaili Kuolan niemimaata ja koko Venäjää. Kesä oli hiipumassa vuonoilla, pohjoistuulessa tuoksui jo jää. (s. 5)

Että silleen. Kuten sanottu, Remeksen aiempia tuskin lähden kirjastosta jonottamaan, mutta pidän kyllä silmäni auki kun seuraava ilmestyy. Jokin siinä kutkuttaa kun Suomessa tapahtuu suuria. Edes fiktiossa. Mieluummin vain fiktiossa.

Ilkka Remes (2014). Horna. WSOY.978-951-0-40702-8.

Arvioita:
Anne Savolainen Turun Sanomissa kuvaa hykerryttävän ajankohtaiseksi. Jep.
Vesa Karonen Hesarissa olisi kaivannut huumoria.

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.

Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Kuva/kansi: Otava/Alex Merto

Olisikohan tämä ensimmäinen oikein ostamalla ostamani kotimainen e-kirja? Ainakin ensimmäinen Elisalta ostettu. Heti on pakko kitistä käyttöliittymästä: eivät ole Kindle-formaatin kirjat tällä tavalla kaatuilleet iPadilla. Kasvoton nuljahti nurin varmaan kaksitoista kertaa kirjan mittaan. Lisäksi tekstistä puuttuu tasaus ja tavutus. Gutenbergin ilmaiskirjoissa en asetteluista vikise, mutta lähemmäs 18 ekkua kustantaneelta kirjalta odottaa kirjamaista ilmettä.

Ja Otavan vielä! Ei siis minkään pienen tuskailevan kustantamon. Höh. Menee kyllä hetki ennen kuin uudestaan Elisan e-kirjaan investoin.

Sisällöstä... jaa-a. Tärkeä kirja aiheensa puolesta; totta kai Venäjän kehitys ja politiikka kiinnostavat. Ainakin niiden pitäisi, vaikka viime vuosina Venäjän seuraaminen on jäänyt vähemmälle. On niin vaikea tietää mitä uskoisi, eikä nyt ole enää työn puolestakaan juuri ollut yhteyksiä itärajan taakse. Nyt teki mieli lukea tämä, Pelevinin jälkeen.

Gessen kuvailee lyhyenlaisesti Putinin lapsuutta ja nuoruutta. Varsinainen tykitys on varattu hänen poliittisen uransa keinoihin ja tavoitteisiin. Gessen käy läpi osapuilleen kaikki Putinin vuosien skandaalit: vuoden 1999 pommi-iskuista Hodorkovskiin, Politkovskajaan ja Litvinenkoon. Länsimaisia lehtiä lukeville tuttujen juttujen lisäksi esillä on muutama vähemmän puhuttanut tapaus ja tilanne.

Kasvottoman jälkeen on vähän hermostunut ja epävarma olo. Gessen ei anna mitenkään mukavaa tai toiveikasta kuvaa venäläisestä politiikasta. Jos häntä on uskominen, naapurissa asustaa arvaamaton ja pelottava valtio, jonka johto käyttäytyy kuin gangsterijengi. Putin on varasteleva mafiatsaari. Mutta Gessenin tekstiä on rehellisesti sanottuna joiltain osin vaikea niellä purematta; hän kirjoittaa selkeän henkilökohtaisesti eikä yritäkään piilotella omia näkemyksiään. Hän ei epäröi sanoa, mitä Putin ajattelee tai on ajatellut... vaikka sitä tuskin voi kukaan ulkopuolinen tietää.

Useimpien oman sukupolvensa neuvostokansalaisten tavoin Putin ei ollut koskaan poliittinen idealisti. Ei ole tietoa, uskoivatko hänen vanhempansa koko maailman kommunistiseen tulevaisuuteen, proletariaatin oikeudenmukaiseen voittoon tai mihinkään muuhun ideologiseen hokemaan, jotka Putinin nuoruusvuosina olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei koskaan edes harkinnut suhdettaan näihin ihanteisiin. Lapsena häntä ei päästetty nuoriin pioneereihin, ja hänen kommunistisen puolueen jäsenyytensä lakkasi samaan aikaan kuin koko puolue. [--] (s. 111/273)

Siitä että kirjoittaja sijoittaa itsensä selkeästi kontekstiin raportoinnissaan voi olla kahta mieltä. Toisaalta voi olla hyvä, ettei teeskennellä objektiivisuutta; koko käsitteen järki ja merkitys on kieltämättä vähän kyseenalainen ihmistieteissä. Toisaalta kirjassa, jota lukee tietoa saadakseen, olisi mukava saada edes objektiivisuuden illuusio. Minulle elämäkerta on uskottavampi, jos se pyrkii tarkastelemaan kohdettaan useammasta näkökulmasta.

Huomaan ärsyyntyväni siitä, että Gessen, joka paheksuu median alistamista yksipuoliseen viestintään, käyttää itse estoitta tilaisuutta hyväkseen ja kirjoittaa hyvin yksipuolisen kirjan. Okei, onhan se vähän eri asia: yksi on valtakoneisto ja toinen toimittaja... Ongelma kai on siinä, että kuvittelin ostavani elämäkerran, mutta sain paremminkin katastrofipamfletin. Odotin jotain vähän vähemmän skandaalimaista ja vähän enemmän politiikkaa valottavaa. Jotain vähän tasapainoisempaa.

Tai ehkä tämä oli se tasapainoinen esitys ja Venäjän politiikka on tällaista Kummisetä-meininkiä.

Hui. Siis HUI!

Minulle tästä kirjasta tuli sellainen olo, että pitää lukea jotain muutakin. Gessenin raportoimat poliittisen järjestelmän muutokset ovat faktoja ja aika pelottavia sellaisia. Jotenkin olen nämä jutut missanut lehdissä. Eivätkä hänen Putin-tulkintansakaan ole itsessään epäuskottavia... mutta en haluaisi jäädä pelkästään niiden varaan.

Vaan mahtaako "puolueetonta" tekstiä nyky-Venäjästä ollakaan? Ehkä pitää vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja myöntää, että nykyhetkeä tarkastelevat tekstit ovat väkisinkin myös osa aikaansa. Ehkä poliitikoista ei voi kirjoittaa kirjoittamatta poliittisesti.

Masha Gessen (2012). Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi. Otava. E-kirja. Suomentanut Matti Kinnunen. ISBN 978-951-1-26733.

Arvioita:
Matti Posio Aamulehdessä
Jussi Kämäräinen Lapin Kansassa
Juhana Lepoluoto Savon Sanomissa

Minä, Katariina & Catherine the Great

Kerrankin olin aivan varma anopin lahjasta: hän rakastaa Pietaria ja historiaa ja piti aikoinaan Hirvisaaren Sonja-sarjasta. Minä, Katariina oli selvä valinta. Ja bonukseksena, antaja ehtii joulunpyhinä lukea lahjan ennen kuin saaja vie sen pois kotiin palatessaan...

Minä, Katariina kuvaa 66-vuotiasta Katariina Suurta palaamassa muistoissaan nuoruutensa päiviin. Hän sanelee muistelmiaan uskolliselle kamariherralle ja käy läpi elämäänsä lapsuudesta 33-vuotiaaksi. Kirja siis kattaa Katariinan elämästä hänen nuoruutensa vaiheet, lastensa syntymät ja nousun itsevaltiaaksi vallankaappauksella. Myös myöhempiä aikoja sivutaan, sillä muistelijan arki vanhana keisarinnana on vahvasti läsnä. Helen Mosterin Hylystä tuttu nuori rakastaja Zubov väliin vierailee makuukammarissa, väliin joutuu murjottamaan kauempana.

Hirvisaaren romaanin jotkin kohdat, mm. tulkinta Katariinan 'todellisista' rakkauksista, alkoivat sen verran mietityttää, että piti kaivaa hyllystä uudestaan esille Henri Troyatin värikäs ja romantisoiva elämäkerta Catherine the Great, ja lukea sekin vielä perään. Hih, kyllä muistan miten järkytyin ensimmäisen kerran Catherinen lukiessani Romanovien sukuhistoriasta... eipä onnistuisi tällainen puuhastelu DNA-testien aikaan. No, ehkä DNA-testit ja peritty itsevaltius ovat toisensa poissulkevia. Tiede edistyy heikosti yhteiskunnassa, joka on yhden henkilön oikkujen varassa.

Katariinalla oli melkoinen elämä. En ihmettele, että hän kiehtoo romaanikirjailijoitakin. Venäjän historia on toki pullollaan jännittäviä henkilöitä, mutta tämä kunnianhimoinen, pragmaattinen saksalaisprinsessa sensuelleine mielihaluineen on omaa luokkaansa. Uralla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suomalaisillekaan Katariina ei ole yhdentekevä, sillä hänen vaikutuksensa Aleksanteri I:n persoonaan on epäilemättä ollut merkittävä.

Kirjoihin palatakseni - Hirvisaaren romaani oli lievä pettymys. Katariina valaisee hienosti elämäänsä taustapeilista tutkailevan keisarinnan persoonaa. Vanheneva nainen pystyy hämmmästyttävään itsepetokseen; valtaan liittyvä imartelun ja vajaiden totuuksien syndrooma on jo syönyt kirkasta järkeä. Hirvisaari tekee Katariinasta elävän, yhtä aikaa inhimillisen ja elämää suuremman. Katariinasta ei voi olla kiinnostumatta. Romaanina Katariina on kuitenkin vähän rasittavaa luettavaa. Takkusin dialogien sekä ylipäätään kertojaratkaisujen kanssa. Väliin Katariina puhuu uskotulleen Leonille, väliin kertoo suoraan ajatuksiaan, väliin on kursivoituja ajatusjaksoja. Etenkin dialogeissa on ajoittain sellaista kankeutta, joka syntyy tarpeesta kertoa lukijalle taustoja, mutta samalla etäännyttää henkilöistä.

Romaani todellisista historiallisista henkilöistä on epäilemättä vaikea kirjoitettava. Jos Hirvisaari olisi sallinut itselleen vielä enemmän vapauksia faktojen suhteen, olisi Katariinasta tullut parempi romaani... mutta toisaalta, sitten olisi ollut helppo ärsyyntyä virheistä ja aikakaudelle huonosti sopivista ajatuksista. Jo nyt pidin ajoittain hyvin suorapuheista Leonia, joka puolustaa maaorjia, jotenkin epäuskottavana.

Silti nautin Katariinasta, ja sain taas uusia asioita irti Troyatin kirjastakin Katariinan luettuani. Otankin huvin vuoksi yhteensopivat näytteet näistä molemmista. Kas näin briljeeraa Katariina Leonille eräästä nuoresta miehestä puhuessaan:

[--]Täydellisen miehen saa vain luomalla hänet itse. Pidin hänelle kerran esitelmää Voltairesta, kuunteli. Kerroin hänelle, miten Voltaire opetti minulle kirjeissään, mikä on järjen merkitys yleisten asioiden hoidossa, ja mitkä despotismin menestymisen mahdollisuudet ovat, kunhan se vain on "valistusta". Ja puhuin hänelle Tacituksesta, joka puolestaan opetti minua analysoimaan historiallisia tapahtumia ikään kuin katselisin niitä sivusta pelkkänä tarkkailijana. Liberalismistakin meillä oli puhetta... (s. 448)

Ja tässä Troyat selostaa Katariinan elämää pian Paavalin syntymän jälkeen, jolloin nuori suuriruhtinatar uppoutui murheissaan kirjoihin:

With Montesquieu, she learnt about liberalism, she worried about the excess of personal power, she dreamt of a good, equitable and intelligent régime. Voltaire taught her the advantage of reason in the conduct of public affairs, and what the chances of success for despotism were, no matter how 'enlightened'. Tacitus showed her how to analyse historical events as a cold, pitiless onlooker. (s. 88)

Pätkä, joka toimii Troyatin elämäkerrassa hyvin, tuntuu romaanissa tunkkaiselta. Juuri näiden yksityiskohtien runsaus teki Katariinasta historiamielessä kiinnostavan mutta kertomuksena kankean.

Värikäs aihe ja värikäs aika jaksavat kiehtoa, vaikkei Katariina romaanina valloittanut. Oli ihanaa käyskennellä taas Pietarhovissa ja katsoa Nevalle, vilkaista Eremistaasia... Oi Pietaria! Ja Hirvisaaren tulkinnassa oli hienot hetkensä. Hovin ristiriitainen loiston ja inhottavuuden sekoitus toimii tässä hienosti. Jos Hirvisaari kirjoittaa jatkoa romaanille - sitä se selvästikin kaipaisi! - luen ilman muuta seuraavankin osan. Pitää harkita josko ottaisi luettavaksi myös Katariinan omat muistelmat. Näistä toisen käden lähteistä on tullut sellainen mielikuva, että ainakin Katariina oli erinomainen imagonsa manipuloija.

Laila Hirvisaari (2011). Minä, Katariina. Otava. ISBN 978-951-1-25005-0.
Henri Troyat (2000, alkuperäinen 1977). Catherine the Great. Phoenix Press. ISBN 978-1842-120293.

Arvioita Hirvisaaren kirjasta:
Helena Ruuska Hesarissa
Jari Lybeck Turun Sanomissa
Heidi Lakkala Lapin Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Sara Saran kirjoissa

Koiruohon kaupunki

Meillä kuulkaa käydään täällä lukutoukankolossa kiinnostavia keskusteluja kun posti tulee. Kusti näet polkee kololle kirjoja harva se päivä. Amazonista, Antikka.netistä, arvonnoista, vaihtareina... On kuin siinä mainoksessa: "Mistä näitä senttejä oikein tulee?" Pienen esikoiskirjakerhon pakettejakin on tullut tänä vuonna jo kolme.

Ja hei siellä PEKK:ssä, antaa tulla lisää vaan! Ei ole toistaiseksi tarvinnut pettyä. Tämä viimeinen on aivan erilainen kuin aikaisemmat Melominen ja Hylky, mutta silti hyvää lukemista. Jos nämä ovat edustava näyte, kotimaisten esikoiskirjojen taso on kova.

Uusin kerhokirja on Kati Saurulan Koiruohon kaupunki. Kaupunki on Tšernobyl, tai oikeastaan Prypjat, Tšernobylin voimalasta parin kilometrin päässä oleva voimalakaupunki. Vapaan atomikaupungin ihannemalliin rakennettu Prypjat joutui ydinonnettomuuden jälkeen hyljätyksi. Nyt koiruoho valtaa omansa takaisin.

Kuva: Arktinen banaani

Koiruohon kaupunki lähtee varsinaisesti liikkeelle Prypjatin 80-luvusta. Kolmen hengen voimalaperhe elää arkeaan: vaimo on operaattorina ja mies vartiopäällikkönä voimalassa, tytär Nadja haaveilee ydinfyysikon urasta. Mallikaupunkiin on paettu kolhoosielämää; vaikka epäilys aatteesta nakertaa, on parempi pitää katse maassa ja tehdä kuten kuuluu. Pahemminkin voisi olla. Kaikki muuttuu lopullisesti, kun voimalassa tehdään varajärjestelmien käyttökoe. Saurula kuvaa henkeäsalpaavasti ja ilmeisen perehtyneesti onnettomuuteen johtanutta tapahtumaketjua. Moskovaan jo muuttanut Nadja on turvassa, mutta miten käy vanhempien?

Vuosikymmeniä myöhemmin Nadja löytää isänsä piilottamia papereita, jotka tuntuvat paljastavan jotain menneestä. Mitä Prypjatissa on ollut tekeillä? Kertovatko turvallisuuspalvelun kansiot vain laittoman samizdat-kirjallisuuden levittämisestä - vai onko kyse muusta? Nadja pelkää pian omankin turvallisuutensa puolesta, mutta uteliaisuus kalvaa sisuksia. Hän lähtee etsintäretkelle menneisyyteen, omaansa ja isänsä.

Koiruoho on vetävä ja mukavalukuinen jännäri, jonka paatunut lukutoukka rouskaisee yhdeltä istumalta. Kerronnan rytmi tosin tuntui lukiessa jotenkin epätasaiselta, ehkä siksi että kirjassa kaksi selkeästi jännitystä nostavaa huippukohtaa ja niiden välillä vähän hämmentävääkin pyörteilyä.

Tekstinä tämä on vaivatonta, joskaan ei erityisen mieleenpainuvaa. Joskus elämys tulee kielestä, joskus jostain muusta. Itse liimauduin kirjaan etenkin voimalaonnettomuuteen johtaneen tapahtumaketjun kohdalla. Vaikka lopputuloksen tiesi, draamassa oli imua.

Irina tajusi heti, etteivät asiat olleet kunnossa.

- Mitä täällä tapahtuu?

- Hyvä kun tulit. Turvaraja ylittyy näillä hetkillä.

Jelena istui paikalleen ja Irina veti pienen jakkaran hänen viereensä. Molemmat tuijottivat vaatimattoman näköistä, mutta tärkeää mittaria. 

- Se on näköjään jo ylittynyt. Gennadi ei anna sulkea yhtään pumpua, koska näin on kirjattu suunnitelmaan. Yritin sanoa, että tehot ovat jo valmiiksi matalat, ja mitä jos virtaus jäädyttää reaktoria liikaa? Hätäjäähdytysjärjestelmä on pois päältä, se olisi jo lauennut, jos se olisi aktivoituna.

Irina taputti rauhoittavasti naisen hartiaa.

- Älä siitä huoli, Gennadi kantaa kyllä vastuun. Sitä paitsi pikasulkusysteemi oli pakko ottaa pois päältä, muuten koko koetta ei olisi saatu tehtyä juuri siksi, että se menisi päälle. (s. 88-89)

Huh.

OTT: Olisi tosi mukava ajatella, että ihmiset viisastuvat, eikä uusia virheitä satu... mutta jotenkin nuo Tšernobylin onnettomuuteen johtaneet virheratkaisut kuulostavat kovin tutuilta. (Tässä yhteydessä voisi suositella vaikkapa Stuart Sutherlandin kirjaa Irrationality tai Brafman & Brafmanin bestselleriä Sway: The Irresistible Pull of Irrational Behaviour.) Vilkaisin Wikipedian tekstiä Tšernobylin onnettomuudesta, ja kovinpa ruusuisen kuvan siitä sai. Nykyaikaisissa ja valistuneissa länsimaisissa voimaloissa mitään ei voi tapahtua.

Voipas. Koska kaikki me olemme idiootteja sopivissa oloissa. Se on tullut todistettua moneen otteeseen. Ehkä todennäköisyys ei ole suuri, mutta on sulaa ylimielisyyttä kuvitella, ettei riskiä ole.

Takaisin Koiruohoon. Saurula on tuon miljöönsä kanssa tarttunut melkoiseen haasteeseen. Toisaalta ydinvoimalaonnettomuus on poikkeuksellisen kiinnostava lähtökohta jännärille, toisaalta itänaapurin elämänmeno on vaikea kuvattava. Kirjoittaja ei ihan ole malttanut jättää kuvailemista sen verran vähälle, että lukija itse täyttäisi aukkopaikat sopiviksi katsomillaan mielikuvilla. On kuin mukaan olisi laitettu  turhiakin yksityiskohtia, varmuuden vuoksi. Välillä se menee yli. Vaikka Prypjatin arki (josta minulla voi olla vain epämääräisiä, muinaiseen Leningrad-käyntiin ja vähän tuoreempiin Venäjän reissuihin perustuvia käsityksiä) tuntui Koiruohossa ihan uskottavalta, nikottelin jonkin verran Moskova-kuvauksen kanssa. Nadjan ei pitäisi nähdä Venäjää niin ulkopuolisen oloisesti. Romaanin ensimmäinen puolisko tuntui muutenkin jotenkin vakaammalta ja luontevammalta.

Hmm, nyt kun luen tuon läpi, huomaan että se kuulostaa turhan kielteiseltä. Ei ollut tarkoitus - pidin Koiruohosta. Tässä oli se mitä normaalilta dekkarilta/jännäriltä voi odottaa: toimivia muttei kovin mutkikkaita henkilöitä, draamaa ja yllätyksiä, mielenkiintoinen miljöö, ja vielä kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukainen loppuhuipentuma. Okei, oli siinä viimeisessä neljänneksessä ehkä vähän hurjaa meininkiä uskottavuutta ajatellen, mutta saahan trillerissä venytellä... 

Ei tämä ehkä lajityyppinsä ehdoton huippu ollut, mutta Saurulan romaanissa on tiettyä innostuksen hehkua, joka välittyy lukijallekin. Olen lukenut teknisesti taitavampia töitä, jotka ovat jättäneet huonomman jälkimaun. Koiruohoa luki mielellään ja se jää mieleen vähintäänkin erinomaisena romaanina äärimmäisestä onnettomuudesta.

Saurula on kirjoittanut depyytin, jota ei tarvitse hävetä myöhemminkään jännäriuralla. Jos Saurula jatkaa, teen oman osuuteni ja luen seuraavankin.

Kati Saurula (2011). Koiruohon kaupunki. Helsinki: Arktinen banaani.

Pentti Stranius Savon Sanomissa