| Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti |
Kerroinko että olen liittynyt lukupiiriin? Sellaiseen oikeaan live-lukupiiriin, jossa me lukijat kokoonnumme pöydän ympärille kehoinemme kaikkinemme? Jep, sellainen on perustettu tänä syksynä lähikirjastooni. Lukupiiri-blogi on ollut aika koukuttava juttu, joten luottavaisin mielin lähdin tähänkin juttuun mukaan.
Ja kivaa se on! On todella mukavaa jutella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa. Piirimme ensimmäinen kirja oli Olli Jalosen Poikakirja, jonka olin tullut lukeneeksi jo keväällä. 60-luvun koulu ja suomalainen yhteiskunta herättivät lukupiirissämme paljon keskustelua, samoin poikien sielunmaisema ja tekstin tyyli. Ollin kertojaääni jakoi mielipiteitä.
Toinen lukupiirikirjamme on Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kas tässäkin asiassa lukupiiirit ovat hedelmällisiä; tulee luettua kirjoja, joita ei itse välttämättä valitsisi. Vaikka Laulujen kansi on minusta kaunis, takakannen tekstin perusteella se deletoituisi oitis listoilta.
Lauluja on tarina kahdesta erilaisesta naisesta, jotka löytävät yllättäen ystävyyden ja herättelevät sen myötä toisiaan traumojen kohmeesta. Läheisen ihmisen menettänyt kolmekymppinen kirjailija Veronika muuttaa pieneen kylään. Hän sulattelee tuskaansa hiljaisuudessa ja tutustuu vähitellen naapuritalossa asuvaan vanhaan Astridiin, joka elää erakon elämää menneisyytensä jähmettämänä. Kevään ja kesän myötä naiset kertovat vähän kerrassaan toisilleen elämästään. Ystävyyden avainsanoja ovat hyväksyminen ja hiljaisuus; mitään ei pakoteta esiin, mitään ei ole pakko sanoa.
Minulle tämä oli sellainen mukava ja vähän mitäänsanomaton lukukokemus, josta ei jäänyt paljoakaan käteen. Pidin vanhan ja nuoren naisen tasavertaisesta ystävyydestä teemana. Se ei totisesti ole loppuun kaluttu aihe. Kirjan tunnelma on, muutamaa nurkan takaa tulevaa jääpiikkiä lukuunottamatta, viileän rauhallinen ja tyyni. Lukija tuudittautuu kalvakoihin maisemiin ja uinuu runojen helmassa... sitten teräs vilahtaa.
Lauluja on kuin tietyn tyypin pohjoismainen elokuva: vähäeleinen, visuaalinen, valon ja ilman tunnulla leikkittelevä, pienellä porukalla ja budjetilla kuvattu. Edes dialogia ei ole kovin paljon, sillä vaikka kahden naisen keskustelut ovat kirjan ydin, niistäkin suuri osa tarjotaan jomman kumman naisen monologina. Toisinaan nuo kaksi myös puhuvat kiinnostavasti toistensa ohi, hyvin taide-elokuvamaisesti. "En ymmärtänyt miestäni." Hetki hiljaisuutta. "Haluaisin kertoa sinulle, että äitini oli kilpikonna."
Tuo oli liioittelua tietenkin, mutta olen pohjimmiltaan tosissani tässä. Lauluissa tuntui välillä ihan kuin olisi meneillään kaksi monologia, joiden vuorosanat vain satunnaisesti liittävät ne yhteen. Ehkä se oli yksin kirjan pointti: ilman yhteisen menneisyyden painolastia toisensa kohtaavat ihmiset voivat parantaa toistensa oloa ihan vain kuuntelemalla. Ei tarvitse ymmärtää, selittää, ratkaista, kommentoida...
Itse asiassa pidin rakenteesta; se oli toimiva ja johdatteli lukemaan, synnytti sitä paljon puhuttua imua, vaikkei kirjaa voi tapahtumarikkaaksi kutsua, enkä henkilöistä tai heidän traumoistaan ylettömästi innostunut. Kummankaan ongelmia en jotenkin osaa kuvitella; ne ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Ja itse henkilöt ovat hankalasti tavoitettavissa. Esimerkiksi Astrid, yhdessä hetkessä hän elää tukahduttamalla muistonsa, toisessa taas väittää Veronikalle, ettei kestäisi elää ilman muistojaan. No... onhan hänellä tietysti muistoja ja muistoja. Ja voihan olla että hän vain sanoo niin Veronikalle.
Menneisyyden hän piti loitolla. Tulevaisuutta ei ollut, ja nykyhetki oli kuin autius, jossa hän oli läsnä ruumiillisesti mutta täysin vailla tunteita. Hän odotti muistot tukahdutettuina. Tukahduttaminen oli vaativaa, puuduttavaa taistelua, joka vei hänen kaikki voimansa. Hetkittäin se epäonnistui. Silloin hänet valtasivat tunteet, jotka olivat yhtä rajuja kuin ensimmäisellä kerralla. Jokin saattoi ennalta aavistamatta laukaista ne, joten hänen oli edettävä varovaisesti. Jo pitkään hän oli kellunut akanvirrassa ja odottanut kärsivällisesti pohjavirtaa, joka veisi hänet mukanaan. Ja nyt, äkkiarvaamatta, vedenpinta alkoikin väreillä aavistuksenomaisesti. (s. 25)
(Ja Veronika - taas kirjailija päähenkilönä? Armoa. Voi itku, tajusin juuri että ehdotin itsekin lukupiirille kirjaa, jonka päähenkilöinä on kirjailijoita ja toimittajia. Siihen loppui legitiimi kitinä.)
Olssonin teksti on aavistuksen itseään toistavaa muttei ihan raivostuttavuuteen asti. Olsson esimerkiksi kuvailee usein ja tarkasti mihin Veronika ja Astrid katsovat. Yhdessä vaiheessa melkein aloin laskea montako kertaa nämä kaksi ehtivät reilussa 300 sivussa a) olla hiljaa/olla vaitonaisia/vaieta tai b) katsoa taivaalle ja katsoa ulos ikkunasta. Sitten tajusin, että luultavasti juuri tuo jatkuva uloskatselu on Laulujen valoisuuden niksi. Näen kirjan maisematkin kuvina, koska Olsson syöttää niitä minulle toistuvasti Veronikan ja Astridin katseiden kautta. Nuo kaksi totisesti katsovat ihan koko ajan johonkin! Olkoon siis - epäilemättä toistolla on tarkoituksensa - mutta silti tuo katseiden seuraaminen sai tekstin välillä tuntumaan jankkaavalta.
Vakavampi rasite kirjalle on, että minusta siinä selitettiin liiaksi henkilöiden tunteita ja vielä sellaisella tavalla, johon en oikein uskonut. Luulen, että olisin päässyt tässä syvemmälle, jos minun olisi sallittu itse arvailla ja tulkita. Kun asiat puretaan valmiiksi sanoiksi, jää lukijan roolikin helposti passiivisemmaksi. Niin taisi käydä minulle; siksi Lauluja oli ihan kiva kirja, ei sen enempää.
Huoh. Olen tässä kuussa haahuillut vaikka kuinka paljon sen niin kutsutun mukavuusalueen ulkopuolella, että seuraavaksi luen jotain taatusti omalle tontilleni osuvaa.
Linda Olsson (2009, alkuperäinen 2005). Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Gummerus. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. ISBN 978-951-20-7977-3.
Arvioita:
Irma Stenbäck Hesarissa
Sannaliina Nikula Kotiliedessä
Kirjavinkit
Leena Lumi
Karoliina Kirjavassa kammarissa
Kirsin Kirsin kirjanurkassa