Rusina

Kuva: Like

Pakko kirjoittaa kai välillä pettymyksistäkin.

Poimin Katja Tukiaisen Rusinan kirjamessuilta, koska Päin näköä! -teoksen jälkeen olen ollut aikeissa sivistää itseäni kotimaisen sarjakuvan suhteen. Katja Tukiaisen naiivisti ilmeikäs tyyli kiinnosti.

Noh, olen lehteillyt albumia moneen otteeseen, eikä se jotenkin ole innostanut kunnolla syventymään. Ilmeisesti olen salaa niin rahvaanomainen, että traditionaalisemmin kaunis kuva koukuttaa helpommin. Joudun pinnistämään, jotta uppoaisin mustavalkoisen viivan maailmaan, olkoonkin että viivat ovat kaikkea muuta kuin tasapaksua tönkötystä. Elävää ja raakaa kuvaa Tukiainen tuottaa.

Eilen - haettuani viikolla kirjastosta kolme kaukolainattua hienoa sarjakuvaa (jee!) - otin lopulta oikein asiakseni lukea Rusinan kunnolla. Eihän nyt käy laatuun, että kirjaston hienoudet aina ajavat edelle.

Rusina kertoo odotuksesta, synnytyksestä ja äitiyden alkutaipaleesta. Kirja palkitsi vaivannäön siinä mielessä, että Tukiaisen piirrostyyli aukeaa paremmin kun sille antaa aikaa. Lisäksi on sanottava, että Tukiainen onnistuu välittämään hyvin monia äidiksi muuttumiseen liittyviä sekopäisyyksiä. Rusina tosiaan sanoo jotain siitä hormonaalisesta hulluudesta ja autuudesta ja kurjuudesta.

Ensimmäisen kolmanneksen, jopa ensimmäisen puoliskon, sainkin Rusinasta jotain omakohtaista. Esimerkiksi raskauden julkisuus ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet tunnistan hyvin. Toisaaalta on ylpeä ja onnellinen - toisaalta tuntee muuttuneensa yleiseksi omaisuudeksi. On kuin vauva ja sitä kautta odottavan äidin keho olisi kaikkien yhteinen asia.

Loppupää sen sijaan pudotti minut kärryiltä ja pahasti. Huomaan, että tällaista tunnekokemusta välittävää sarjakuvaa en osaa lukea esteettiseen tai älylliseen iloon nojaten; tarvitsen samaistumispintaa. Tukiaisen imetyskokemukset ja seikkailut vauvan ja perheen kanssa pitkin Intiaa tuntuivat minusta ensin tylsiltä ja sitten jopa ärsyttäviltä.

Jee, onpas kivaa olla nuori taiteilija ja äiti. Miten kiinnostavaaa, että vauva matkusti masussa Venetsiaan ja sitten sai tissiä Reykjaviksissä ja Lissabonissa ja Kalkutassa ja Zürichissä. Ja nukahdit joogamatolle, voi että.

Jätän ilmeisen kääkkämäiseltä ja lapselliselta kuulostavan kommentin tahallani tuohon... koska noin minä surullinen ja kapea ihminen sen koin. Piti jälkikäteen oikein istua ja miettiä onko ärtymykselläni mitään muuta pohjaa kuin jokin outo myöhäsyntyinen joogakateus. Tympäännyinkö Rusinaan kun en osaa seistä päälläni enkä avaa näyttelyitä Euroopassa? En usko että kyse on ainakaan pelkästään siitä.

Ensinnäkin, jooga ei innosta (yksi kurssi kaukaisella 90-luvulla riitti, kiitos) ja toiseksi, olen saanut matkustaa ihan kotitarpeiksi itsekin.

Luulen, että kanavoin nyt Rusinaan yleisempää ärtymystä. Minulle tuli loppupuolella vahvasti sellainen olo, että tässä on menty yli siitä mistä aita viistää maata. Kerrotaan oma elämä ja oma elämys miettimättä loppuun asti mitä sillä halutaan sanoa muille.

Hemmetti, oman kokemuksen kuvaaminen ei riitä. Taiteilja saisi mennä pidemmälle. Syvemmälle. Valikoida sanottavansa niin että se on relevanttia muutenkin kuin dokumenttina taiteilijalle itselleen mieleenpainuvista hetkistä. Aloin oikeasti loppupuolella tuumia, että en kuulu kohderyhmään ollenkaan, jos tämä on se tekijälle itsestäänselvä ja yleisinhimillinen elämänpiiri, jonka pitäisi puhutella. Pahus. Virheostos siis. Olisi pitänyt olla nuorempi ja notkeampi ja ylipäänsä citympi tykätäkseen tästä.

En kuitenkaan luovuta tuoreen kotimaisen sarjakuvan suhteen; ei se kaikki ole globaalin joogasetin kuvausta, vaikka Rusinan ja Hanna Koljosen Syliinvaelluksen jälkeen onkin vähän sellainen tunne. Onhan myös Näkymättömät kädet! Ja Perkele. Niistä sain paljon ihan omana itsenäni.

Rusina olisi voinut olla sattuva ja osuva tarina äidiksi tulemisesta - mutta jotenkin se romahti henkilökohtaiseksi. Tässä oli paljon hyvää, ja alusta oikeasti pidin, eikä autenttisuus kai saisi olla miinusta... mutta itse olisin mieluummin ottanut fiktiivisemmän kertomuksen tavallisemmasta elämästä ja oppinut sitä kautta enemmän itsestänikin.

Hih, nyt taisin oppia vain sen, että tämä lukutoukka on perinpohjaisen epäsosiaalinen ja itsekäs ihminen; taiteilijoiden henkilökohtainen elämä ei kiinnosta pätkääkään. Minua kiinnostaa lopputulos - ja se mitä minä saan lopputuloksesta irti. Sen oikeastaan tiesin jo ennestään.

Katja Tukiainen (2008). Rusina. Like. ISBN 978-952-01-0133-6.

Arvioita:
Jostain syystä en löydä yhtään. Kvaakin tässä ketjussa on joitain kommentteja, Markku Reunasen lyhyt arvio löytyy täältä jos skrollaa alaspäin.