Josephine Tey: Ajan tytär

Löysin päivästäni vapaahetken. Silittäminen voi aina odottaa! Päätin sen sijaan kirjoittaa Ajan tytärestä. Se ansaitsee klassikkona pientä nostetta, vaikkei saanutkaan pulssiani kohoamaan. Tajusin nimittäin, että tämä kirja saattaa hyvinkin olla Tudor-hulluuteni alkuperäinen siemen. Olen lukenut tämän varhaisteininä ja se tuntui edelleen hyvin tutulta. Sitä paitsi, Tyttäressä pohditaan Sir Thomas Moren uskottavuutta: aihe on siis Hilary Mantelin Cromwell-sarjan ansiosta suorastaan muodikas!*

Ajan tytär on julkaistu SaPo-sarjassa alun perin vuonna 1956, ja sittemmin päässyt toiseen ja kai kolmanteenkin painokseen. Päädyin lukemaan sitä nyt synergis-holistisista syistä; hdcaniksen kommenttiboksissa oli tästä (lähes) äskettäin puhetta, ja kirjastossa käydessäni Tytär lähes pomppasi hyllyltä silmille. Olin utelias kokemaan uudestaan dekkarin, joka joskus varhaisteininä teki suuren vaikutuksen. Tytär poikkeaa idealtaan dekkarien perusmallista siinä määrin, että se jäi mieleen.

Teyn tarina tapahtuu sairaalahuoneessa. Tarkastaja Grant, joka uskoo lukevansa ihmisten luonteita heidän kasvoistaan, makaa toipumassa työtapaturmasta. Häntä piristääkseen teatterissa työskentelevä ystävätär tuo tutkailtavaksi pinon kasvokuvia, joiden joukossa on vakavamielinen ja ahdistuneen oloinen naamataulu, selvästi paljon kärsinyt ja oikeamielinen mies.

Otetaanpa lukunäytteenä kohta jossa Grantin kiinnostus herää:

Kääntäessään kuvaa Grant pysähtyi tutkimaan sitä vielä hetken. Oliko se tuomari? Sotilas vai ruhtinas? Joku suureen vastuuseen tottunut ja vallastaan vastuullinen. Liian tunnontarkka. Huolehtija, ehkä täydellisyyden tavoittelija. Mies, joka rauhallisesti harkitsi laajoja suunnitelmia, mutta oli hermostunut yksityiskohtien suhteen. Mies, jolle oli tulossa vatsahaava, joka myös oli sairastellut lapsena. Hänellä oli tuo lapsuusajan kärsimysten jälkeensä jättämä selittämätön ilme, jota on mahdoton kuvata, vähemmän selvä, mutta yhtä väistämätön kuin raajarikon kasvojen ilme. [--] (s. 34-35)

(Minusta olisi kamalaa tavata joku, joka tulkitsee kasvoja tuohon tapaan.)

Grant hämmästys on suuri, kun muotokuvan malliksi osoittautuu arkkipahis Richard III. Vallankaappaajakuninkaan tiedetään yleisesti murhanneen pienet veljenpoikansa kruunun varmistaakseen. Romanttista tulkintaa pojista voi ihalla vaikkapa täällä. Graham ryhtyy amerikkalaisen tutkimusapulaisen kanssa selvittämään vuosisatoja vanhaa murhaa. Onko noin oikeamielisen näköinen mies todellakin vastenmielinen murhaaja? Voiko Shakespeare olla väärässä - voiko muistoissa autuas kansleri More olla valehteleva juoruakka?

Towerin prinssien arvoitus jaksaa kiehtoa Tudor-fania, vaikka hitainkin lienee ymmärtänyt, että lopullista totuutta ei voi selville saada. Aikakonetta odotellessa voimme vain arvuutella. Itse olen taipuvainen epäilemään Henrik VII:ttä, puhtaasti cui bono -perustein. Ja sopisihan se herran luonnekuvaankin.

Dekkarina Tytär on yllätyksekseni pikkuisen tomuuntunut vuosien mittaan. Asetelma on kiinnostava ja perusviesti - näyttävät legendat hakkaavat arkipäiväiset totuudet - pätee yhä. Myös Teyn luonnosmaiset luonnekuvat toimivat tyydyttävästi. Silti jotain jäi puuttumaan. Mahdollisesti muistin Tyttären liian hyvin jo vanhastaan, tai sitten pariin otteeseen lukemani Sewardin The War of the Roses on vielä liiaksi takaraivossani...

Uusintakierrokseni Ajan tytär oli käypäistä muttei inspiroivaa seuraa.

Josephine Tey (1979, alkuperäinen 1951). Ajan tytär. Suomentanut Antero Manninen. WSOY SaPo.

Arvioita:
Eeva-Liisa LukeVille-blogissa moittii kutkuttavan jännityksen puutetta,
Kesämäkin kirjahyllyssä tunnelma puolestaan teki vaikutuksen

*Lisäsuosituksena todettakoon, että itse Nero Wolfe on poistanut kirjahyllystään Thomas Moren Utopian, koska More "lavasti Richard III:n syylliseksi". Mahtoikohan Tey inspiroida Stoutia? Ajan tytär julkaistiin 15 vuotta ennen Death of a Doxya, jossa Archie mainitsee tuosta...

Bring Up the Bodies

Kuva/kansi: HarperCollins/Andy Bridge

Olen odotellut Hilary Mantelin Susipalatsin jatko-osaa Bring Up the Bodies innosta täristen. Ei tullut pettymystä.

Bodies on nopeatempoisempi kuin Susipalatsi, varmaan osaksi siksi, että se keskittyy tiiviimpään ajanjaksoon. Nyt ei myöskään pahemmin johdatella vaan mennään suoraan toimintaan. Henkilöt ja tilanne ovat jo tuttuja, eikä Mantel tässä osassa juurikaan taustoita. Luulen silti, että Henrik VIII:n avioliittohistorian edes suurin piirtein tuntevalle lukijalle tarina avautuu riittävän hyvin vaikkei Susipalatsi olisikaan tuttu. Sillä vaikka Bodies on historiallinen romaani, vielä enemmän se on romaani ihmisistä.

Tapahtumat - no, Anne Boleynin tuhosta on kyse, Cromwellin näkökulmasta. Ja Cromwellin näkökulmasta kyse ei ole ensisijaisesti kuningattaren kaatamisesta vaan jostain muusta: välillä periaatteista, useimmiten eduista. Cromwell on kuin modernin suuryrityksen johtopaikoille itseään kampeava uraohjus, ja Henrik arvaamaton ja armoton kuin ne kuuluisat markkinavoimat ikään.

Juoni ei luonnollisestikaan pahempia yllätyksiä tarjonnut, mutta Mantelin teoria siitä, miten Annen kanssa tuomitut miehet valikoituvat, eräänlaisena henkilökohtaisena kostona, on oivaltava ja kiehtova. Todenperäisyydestä ei voi puhua, mutta psykologisesti huima ajatus... enkä usko, että tätä ehdotusta olisi ihan helppoa uskottavasti kumota. Juttua jo pohjustettiin Susipalatsissa, mutten siinä tajunnut yhteyttä, vaikka pari nimeä tunnistinkin. Kiinnostava oivallus...

Henkilöistä pitää erikseen mainita Call-Me eli Wriothesley, jonka myöhemmät vaiheet Cromwellin tarinassa saavat hänen ja Cromwellin kohtaamiset tuntumaan erityisen särmikkäiltä. Myös Jane Seymor on tässä kirjassa melkoinen tyyppi, taatusti jotain muuta kuin mihin on yleensä totuttu! Itse asiassa tuli elävästi mieleen Harry Potterin Luna Lovekiva... Nyt näen Susipalatsinkin Janen jotenkin toisin.

Tällä kertaa löysin myös lyhyen esimerkin Mantelin dialogista:

Thurston rolls his eyes. 'Distance don't stop her. If she wants him down from Northumberland she just whistles and whips him down on the wind. Not that she stops at Harry Percy. They say she has all the gentlemen of the king's privy chamber, one after another. She don't like delay so they all stand in a line frigging their members, till she shouts, "Next."' 

'And in they troop,' he says. 'One and then another.' He laughs. Eats the final currant from his palm. 

'Welcome home,' Thurston says. 'London, where we believe anything.' (s. 52)

Tuosta myös näkyy piirre, joka on ehkä Mantelin Cromwell-romaanien suuri hienous: nämä ovat modernia proosaa menneestä, sellaista, joka ei kutista historiallisia hahmoja karikatyyreiksi eikä heidän kohtaloitaan tapahtumaluetteloiksi. Ihmiset ovat juuri niin mutkikkaita kuin mekin nyt.

Virkistävää kamaa verrattuna esimerkiksi Philippa Gregoryyn. Olen nauttinut kovasti hänenkin romaaneistaan, muttta täytyy myöntää että Mantelin rinnalla ne ovat aika standardoitua historiallista draamaa... Heh, tosissani en kehtaa Gregorysta valittaa kun Susipalatsin ja Bodies'n innoittamana tulin juuri lukeneeksi uudelleen aika monta. Mutta niin se vain on. Gregory on mukavaa peruspurtavaa, Mantelissa on enemmän kuitua ja vitamiineja.

Tudor-fanille ehdoton herkku: huippumiljöö, huippukertoja.

Hilary Mantel (2012). Bring Up the Bodies. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-731509-3.

Arvioita:
Margaret Atwood The Guardianissa
Catherine Taylor The Telegraphissa
Swapna Krishna S. Krishna's books -blogissa

Hurmaava huhtikuu

1000 + 1 yötä vanhaan malliin: René Bullin kuvitusta vuosien takaa. 

Huhtikuu ei ole julma, höpöhöpö! Huhtikuu (nyt kun se loppukuusta pääsi vihdoin vauhtiin) on hurmaava, huikentelevainen, lupausta täynnä. Tässä vaiheessa vuotta koko kesän ihanuus on juuri tulollaan. Mikä voisi olla parempaa?

Paitsi jos on sairas eikä voi mennä ulkoilmaan. Huhtikuussa tuli vietettyä blogiaikani pisin tahaton tauko, mutta ehkä pääsen tästä vähitellen taas rytmiin.

Lukemiset ovat painottuneet vanhoihin, jo aiemminkin luettuihin kirjoihin, mikä taitaa olla minun keväilleni tyypillistä. Koskahan olisi taas aika kaivaa Austen hyllystä? Uudelleenlukemisen kunniaksi laitoinkin teemakuvakseni huhtikuulta oikein vanhasta kirjasta oikein vanhan kuvan.

Hieman harmittaa, etten tässä kuussa juuri edistynyt naisten kirjojen tai spefin helmien suhteen; vain yksi helmi tuli luettua. Kaikenlaiset kirjalliset sivupolut ovat houkutelleet. En silti osaa oikein tosissani pahoitella, sillä hyviä lukukokemuksia oli ripakopallinen, Le Guin ja Ravilo ja Ollikainen ja Fablesit etunenässä. Ja Verronen. Unohdinko Mantelin? Ai niin ja Hotakaisen Ihmisen osa, se oli ylläri, en ollut odottanut ihastuvani siihen niin... Myös Wodehousea oli pitkästä aikaa mukava lukea.

Äh, tuosta näkee miksi en mielelläni laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Tykkään niin monista. Hyviä kirjoja on niin paljon, ja ne kaikki ovat hyviä niin erilaisilla tavoilla, etten oikein osaa verrata niiden hyvyyttä. Tällä hetkellä Pohjan akka tuntuu kuukauden huipulta, mutta luultavasti vain siksi, että se oli viimeisin. Toivotonta.

Luettu ja blogattu:

Merikallio & Ruokanen: Matkalla
Sabine Kuegler: Viidakkolapsi
Santeri Alkio: Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia
Bill Willingham & kumppanit: Fables 4 - 7
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Ursula Le Guin: Maailma, vihreä metsä
Hilary Mantel: Wolf Hall
Rex Stout: Löytölapsi
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Seija Vilén: Pohjan akka

Luettu muttei blogattu:

P.G.Wodehouse (1969, alkuperäiset tarinat ilmeisesti 1916 - 1925). Pip pip, sir! Mestarihumoristin parhaat Jeeves-jutut. Nappasin tämän kirjaston poistoista eikä kaduta pätkääkään. Parahultainen kokoelma Jeevesin ja Woosterin klassisia seikkailuja... ja ilokseni huomaan, ettei elävä muisto televisioversioista haitannut ollenkaan. Paavo Lehtonen sanoo esipuheessa, että Wodehousen maailma on ajaton, vailla kosketusta nyky-yhteiskuntaan. Näin on. Tämä arkkityyppejä rakentanut hupailu toimii edelleen oikein hyvin.

Maarit Verronen (2001). Kylmien saarten soturi. Jatkan Verrosen tuotantoon perehtymistä. Tällä kertaa vuorossa oli lyhykäinen romaani, jonka teemat voikin tiivistää alun kahteen lainaukseen: No man is an island (John Donne) ja Every man is an island (Thomas Wolfe). Soturi kuvaa sillanrakennusyrityksiä rauhallisesti, melkein vähäeleisesti. Päättyneen sodan veteraani Shannon opettelee elämään ihmisten kanssa pienellä saarella. Samalla hän tutustuu itseensä miehenä, joka ei olekaan enää taistelija. Rakkautta ja rikoksia löytyy... mutta tärkeintä on Shannonin ihmisyyden hitaasti haihtuva usvaverho. Verkkainen, tyyni kirja, jotenkin lämminhenkisempi kuin vaikkapa Karsintavaihe, tihkuu ymmärrystä sortumatta sentimentaalisuuteen. Nam. Mervi Kantokorpi Hesarissa on arvioinut.

Jim Thompson (2011). Kylmä kuolema. Tämä äänikirja aiheutti vuoroon hihityksiä ja vuoroin ulvahduksia. En ole hirveän allerginen anglismeille, mutta kun päähenkilö Kari Vaara seikkailee Helsingissä ja teksti vilisee ei-suomalaisia ilmauksia, kontrasti on herkullinen. Suomalainen poliisimies esimerkiksi suuntaa ulos ja hänen työkaverinsa on viihdyttävä pikku paskiainen. Tätä lajia hupia ei kyllä montaa äänikirjaa jaksaisi. Reipas, raaka ja epätodennäköinen trilleri, oikea äijäharlekiini. Habanera on lukenut tämän.

Valfrid Hedman, toim. (1954, alkuperäinen laitos 1922). Tuhat ja yksi yötä. Fables 7 innoitti kaivamaan hyllystä tämän muinaismuiston. Värikuvitus on toteutettu jännille erillisille irtoarkeille, jotka on liimatäplin kiinnitetty pahvisiin välilehtiin.... Mutta tarinoista: vastasivat aika lailla muistikuviani. Luulen joskus lukeneeni myös Richard Burtonin versioihin perustuvan suomennoksen, mutta tämä riitti kyllä muistin virkistämiseen. Olin jo ehtinyt unohtaa, että tarinoissa seikkaili mm. Kiinan sulttaani (?) ja muutenkin liikutaan laajalti paitsi Bagdadissa myös Kairossa ja pitkin Intiaa. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluivat Ali Baban ja Alladinin tarinat sekä Sinbadin kaikki seitsemän matkaa. Pongasin ilokseni myös (ehkä) Fablesissa Hengen kynsiin joutuneen Sidin... tai ainakin erään tammaansa huonosti kohtelevan kauppiaan.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2003). Luostarin varjot. 1500-luvun Britannia on aina kiinnostava miljöö minulle, ja tämä Sansomin dekkari on kaiken hyvän lisäksi sijoitettu benediktiinien luostariin. Bingo! Ellis Petersin veli Cadfael -kirjojen jälkeen olen ihan heikkona benediktiinehin. Sansomin munkit vain eivät ole läheskään yhtä mukavia. Murhaa tutkii lakimies, jonka lähettää asialle ministeri Cromwell. Mysteeri on kokonaisuudessaan mukavasti toteutettu ja sopivasti monimutkainen, enkä pannut ollenkaan pahakseni vaikka arvasin murhaajan pikkuisen liian aikaisin, sillä juoneen sisältyi muita reippaita käänteitä. Ei varsinainen helmi mutta hyvää viihdettä kumminkin. Suositellaan aikakauden faneille ja dekkareiden ystäville. Mutta älkää unohtako veli Cadfaelia, maailmankaikkeuden herttaisinta amatöörietsivää...

Mikko Ketola & Anssi Rauhala (2006 ja 2007). Professori Anni Isotalon tutkimuksia 1 - 3: Marian koodi, Valkoisen meren timantit ja Bosporin helmi. Tavallaan epäreilua näitä sarjakuvia kohtaan, että ne tulevat lukuun The Unwrittenin ja Fablesin jälkeen; jos olisin tavannut Anni Isotalon ensimmäistä kertaa aikaisemmin, olisin luultavasti pitänyt näitä mainioina seikkailuina. Nyt ne tuntuvat sujuvuudestaan ja tekijöiden ilmeisestä taidokkuudesta huolimatta vähän ohuilta. Mutta ulkomaansarjiksiin verrattuna näillä on muuan erityisetu: paljon tuttuja paikkoja ja kotimaisia historiaviitteitä. Erityisesti toisessa osassa oli kiinnostavia maisemia Tamminiemestä Pietariin ja Solovetskin saarelle. Kivaa nähdä sarjakuvissa tienoita, joista on omiakin muistoja! Neljäskin osa menee ehdottomasti lukulistalle. Suomalaista Tintti-meininkiä naispäähenkilöllä. Keskustelua löytyy Kvaak.fi:stä.

John Steinbeck (2007, alkuperäinen 1937). Hiiriä ja ihmisiä. Olisin oikeastaan halunnut Steinbeckiltä kuunteluun romaanin Torstai on toivoa täynnä, mutta sitäpäs ei ole CD-levyille luettuna saatavilla. Hoksasin kuitenkin hyllyssä tämän hänen ehkä kuuluisimman (pienois?)romaaninsa, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Tarina oli jo ennestään jollain tavoin tuttu, sillä Hiiriä on varmaan yksi amerikkalaisen kirjallisuuden suosituimpia kohteita mitä intertekstuaalisiin viittauksiin tulee; viimeksi pongasin Hiiret Stephen King romaanissa 11.22.63. Hiiriä on meriittinsä ansainnut. Itkettävän hyvä tarina, elävästi ja sopivan eleettömästi kerrottu. Suosittelen. Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kuunteli tämän myös äskettäin.

Turkka Hautala (2012) Kansalliskirja. Mitähän tästä sanoisin? Kyllä ja ei. Hautalan tarkka silmä on poiminut monta kipeän tuttua kohtaa. Porrasta varoo aina jos sen alla on ollut yhtenä kesänä käärme. Melkein voin kuulla ukkinikin kysyvän, että silläkö meinasit elättää. Jotkin tarinoista tunsi munaskuita myöten ja osassa oli velmua huumoria. Jos tästä tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Kaurismäki. Silti kokonaisuus ei ollut ihan napakymppi. Novellirasisti nyrpistelee nenäänsä myös näille? Petri Tammisen lyhytproosasta jotenkin tykkäsin, mutta tässä oli välillä sellainen jännä ylhäältä ja ulkoa katsovan maku... Hyvin epäreilu tuntemus minulta, sillä näin tarkastihan ei näe jos ei katso hyvin läheltä. Toisaalta näin kirurgisen terävä palastelu asettaa kirjoittajansa väkisinkin ulkopuolelle. Kokoelman laaja skaala myös vei väkisinkin vähän tehoja; kaikki eivät mitenkään voi kolahtaa. Silti tuli tunne, että voisi olla mukava lukea jotain kokonaisempaa Hautalalta, joskus. Susa on tykännyt eikä Karoliinakaan huonoksi haukkunut.

Alison Weir (2009). The Lady in The Tower: The Fall of Anne Boleyn. Luettuani Wolf Hallin uudestaan ja tilattuani sen jatko-osan (Bring Up The Bodies, ETA 15. toukokuuta. Kiitäkää, päivät!), teki kamalasti mieleni lukea uudestaan myös tämä Weirin erikoinen historiateos. The Lady keskittyy tiukasti ja tarkasti ainoastaan Anne Boleynin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja teloitukseen. The Lady onkin harvinaisen intensiivinen ja samalla harvinaisen monipuolinen teos lajissaan, sillä aiheen rajaus antaa Weirille käsitellä lähteitään perusteellisesti, arvioida niiden luotettavuutta, pohdiskella ääneen mitä mistäkin voi päätellä, miten tietoja voi tulkita. Lukijaa ei harhauteta soveltamaan nykyaikaisia arvostuksia 1500-luvun toimintaan. Tämä kirja on lukemisen väärti Tudor-fanille, sillä Weirin jälkeen osaa suhtautua vähän varovaisemmin joidenkin muiden kirjoittajien pikkuisen huolettomampaan hurjasteluun. Mutta ihan ensimmäiseksi Tudorien historiaa käsitteleväksi kirjaksi en tätä ehkä suosittelisi; en osaa sanoa missä määrin tarina aukeaisi, elleivät hoviväki ja yleinen skene olisi jo ennestään tuttuja. Minusta tämä on mahtava kirja, ja oli taatusti juuri oikeaa luettavaa ennen The Bodies'ia!

Kari Hotakainen (2010, alkuperäinen 2009). Ihmisen osa. Otin tämän kuunteluun, vaikken mikään Hotakaisen fani olekaan. Juoksuhaudantie oli minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Mutta Jumalan sanaa kehuneet vakuuttivat - se odottaa jo lukupinossa - ja olen antanut itseni ymmärtää, että Sanalla ja Osalla on jonkinlainen temaattinen jatkumojuttu meneillään. Sitä paitsi piti ajaa Lahteen ja takaisin, eikä silloin sovi nirsoilla turhia. Nyt osui valinta kohdalleen, olisin voinut ajaa vaikka Pietariin ja takaisin jos kirjaa olisi niin pitkälle riittänyt. Ritva Valkaman lukemana Ihmisen osa oli niin hieno. Se suorastaan soi. Vau. Tässä on ihminen tänään, totena ja valheena, puhuttuna ja vaiettuna, rauhallisen tarkasti alustalle naulattuna. Olipas hyvä kirja, ja juuri sellainen, joka minun on hyvä kuunnella äänikirjana, sana sanalta. Jaana on kirjoittanut paperiversiosta, Amma äänikirjasta.

Rex Stout. Noin 23 senttiä. (valikoima, useita julkaisuvuosia, ks. Luetut 2012).
Kun oikein on kuumeessa, ja pelastaa yksilösuorituksena Suomen paperiteollisuutta nenäliina kerrallan, eikä jaksa katsoa telkkariakaan kun se sattuu silmiin, eikä kykene lukemaan prosessointia tai keskittymistä vaativaa... silloin on hyvä että omasta hyllystä löytyy metritolkulla tuttuja ja turvallisia dekkareita. Vähän karkasi käsistä tämä. Löytölapsen jäljiltä Stout oli mielessä, joten sujahdin sairaspäiviksi New Yorkiin, erääseen vanhaan ruskeaan hiekkakivirakennukseen jossain Läntisellä 35. kadulla, Wolfen ja Archien seuraan. Tällainen elämysmatkailu ei tuota mitään järkevää sanottavaa, mutta ainakin voin vahvistaa, että Kuolema pöytälaatikossa ja Ovikello soi ovat suomennoksina enimmäkseen ok. Ja että vaikka rakastan näitä kirjoja osaksi juuri niin yksityiskohtaisen ja omaleimaisen kuvitteellisen maailman tähden, on Stoutilta jäänyt kokonaisuuteen muutamia ristiriitoja... Saul on välillä naimisissa, välillä naimaton, Theodore asuu välillä talossa ja välillä ei ja niin pois päin. No, ehkä Saul erosi välillä? Ehkä Theodore muutti pois sen jälkeen kun kasvihuone pantiin konekiväärillä sileäksi? Tai sitten jopa Stoutille, ihmemiehelle, joka kirjoitti kirjansa yleensä kerralla ilman mitään vaivalloisia editointikierroksia, tuli pieniä virheitä. Ei se mitään.

Suosittelen edelleen Stoutin dekkareita, terveille ja tautisille. Randy Russell kirjoittaa Trouble in Triplicaten esipuheessa, että kolme Wolfe-tarinaa saa yleensä aikaan addiktion. Vähempi ei välttämättä riitä, sillä pitää päästä sisään Archien ja Wolfen dynamiikkaan... mutta kolmen tarinan jälkeen? Vaatii voimia paeta kurimuksesta.

Yllä mainittujen lisäksi luin Neil Gaimainin Hautausmaan pojan ja Aila Merikallion runokokoelman Lasimaalaus, molemmista on juttua työn alla. (EDIT: linkit lisätty.)

Kuukauden hakusana:

Vähän minua huvitti haku bloggareiden style kirja, mutta tarkemmin ajatellen, ehkä se ei ollutkaan hassumpi: monta styleä kirjaa täältä löytyy. Huonommin onnistuivat kyselyt saako asuntovaunua pitää rannassa ja mooseksen mäen muna. Älkää kertoko jos tuo jälkimmäinen tarkoittaa jotain kovin eksoottista, en halua tietää...

Mutta kuukauden kummallisinta hakua ei tarvinnut arpoa, se on

olen huomannut että harmaat puliukot kiinnostavat naisia

Enpä ole pannut merkille. Oikein aurinkoista toukokuuta kaikille, myös rantareiskoille ja heitä ihaileville naisille!

Wolf Hall

Karoliinan Kirjavassa kammarissa kimppaluetaan parasta aikaa Susipalatsia, joten tämä alkukielinen versio on vilkutellut minulle ylähyllyltä jo jonkun aikaa. Onnistuin hienosti vastustamaan kiusasta, sillä lukemattomiakin kirjoja on jonossa muutama, mutta sitten luin pääsiäisen aikaan C. J. Sansomin Luostarin varjot. Kiitos vain Morrelle, jolta kirjan sain - en ole unohtanut mitä lupasin vaihdossa! - mutta välitön seuraus Luostarin varjoista oli äkillinen pakkomielle lukea oitis Wolf Hall uudelleen. Thomas Cromwell, Hallin päähenkilö, esiintyy nimittäin Varjoissakin.

Mutta Wolf Hall on aivan eri luokan kirja. Hilary Mantel on tehnyt melkoisen urotyön kuvitellessaan itsensä 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen miehen nahkoihin. Onko hän oikeassa tulkinnoissaan, sitä on mahdoton tietää, mutta faktat ovat napakasti paikallaan ja kokonaisuus on niin johdonmukainen, että siitä tulee totta aivan itsestään.

Kirjan alussa on pieni pätkä Cromwellin nuoruudesta, mutta Wolf Hall lähtee varsinaisesti liikkeelle vuodesta 1527, jolloin Henrik VIII:n pitkäaikainen luottomies kardinaali Wolsey vielä paistattelee valtansa loistossa. Tuho on kuitenkin nurkan takana ja Cromwell, Wolseyn avustaja, joutuu miettimään miten selviytyisi päämiehensä haaksirikosta. Hall kuvaa aikanaan järisyttävää nousua merkittävään asemaan hovissa, jossa yleensä vaadittiin kuninkaan pepunpyyhkimenkin ojentamiseen ylhäistä syntyperää. Alhaissyntyinen Cromwell onnistuu kuitenkin voittamaan kuninkaan ja hänen läheistensä luottamuksen. Hämmästyttävää luokkaretkeilyä seurataan aina vuoteen 1535, jolloin Anne Boleyn on viimeistä vuottaan kuningattarena ja Thomas More mestataan.

Wolf Hallissa on minulle kiehtovaa paitsi miljöö myös jännittävä uudelleentulkinta kahdesta aikakauden keskeisestä hahmosta, Cromwellista itsestään ja Thomas Moresta. Pragmaattinen Cromwell esitetään hyvin positiivisessa valossa. Hän on tässä tyyppi, joka vain haluaa saada asiat sujumaan, joka etsii win-win -skenaarioita, jolla on älyn lisäksi lämmin sydän ja varsin moderni tärkeysjärjestys. Cromwell pitää pienistä koirista ja sietää ihmisten heikkouksia. Thomas More puolestaan, kaveri jota on tavattu pitää suoraselkäisenä periaatteen puolustajana ja uskon miehenä, onkin Mantelin tulkinnassa itsekeskeinen fanaatikko ja narsisti, joka kiillottaa imagonsa kilpeä muiden kustannuksella.  More on suorastaan sydämetön, oikea kristillisyyden irvikuva.

Miksikäs ei. Aina pitää vähän epäillä tyyppejä, joille periaatteet ovat tärkeämpi kuin ihmiset! Yleensä on tapana asettaa vastakkain Henrik VIII ja Thomas More - mutta kuvapa onkin toisenlainen, jos vertailukohteena on joku muu, esimerkiksi Cromwell.

Mantelin tyyli poikkeaa raikkaasti historiallisille romaaneille tyypillisestä kaavasta. Teksti on preesensissä ja paikoin lähes tajunnanvirtamaista. Cromwellissa korostuvat hänen persoonallisuutensa ja ajattelumallinsa, ei hänen asemansa historiassa. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatteluaan kuin huomaamattaan. Dialogista pidin erityisesti, se on monin paikoin näpsäkkää ja nokkelaa. Hahmot eivät kuulosta tomuisilta vaan fiksuilta ja inhimillisiltä. En viitsi valita lukunäytteeksi pitkää pätkää dialogia - ja pitkän pätkän se vaatisi, että saisi oikean käsityksen - mutta otetaanpa toisenlainen pala:

When Rafe has gone he takes out his evening's work and begins on it, methodical, tapping the papers into place. His bills are passed but there is always another bill. When your are writing laws you are testing words to find their utmost power. Like spells, they have to make things happen in the real world, and like spells, they only work if people believe in them. If your law exacts a penalty, you must be able to enforce it - on the rich as well as the poor, the people on the Scottish borders and the Welsh marches, the men of Cornwall as well as the men of Sussex and Kent. (s. 574)

Tuosta näkee, miten Mantel liu'uttaa tapahtumista ajatuksiin - ja miten moderneja ne ajatukset ovat. Mantelin Cromwell ymmärtää, että mielikuvat ovat todellisuutta. Ja niinhän ne ovat.

Nyt toisella lukukerralla maltoin vähän lukea rivienkin välistä ja huomasin, että joitain puolia on tietoisesti jätetty vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kuningasta Cromwellin ajattelussa käsitellään varsin vähän ja varsin epäsuorasti, ottaen huomioon miten keskeinen tekijä hän Cromwellin näkökulmasta on. Kiinnostava ja tarkemmin ajateltuna toimiva ratkaisu.

Wolf Hallin huonoin puoli on, että se on vain puoli tarinaa... ja silti pokkariversio on hulppeat 650 sivua pitkä. Voi olla, että Mantellin perusteellisuus tuntuu puuduttavalta jostakusta, mutta minulle tämä Tudor-immersio sopi hyvin. En olisi voinut lukea tätä kimpassa, koska olisi ollut kamalaa lukea vain pätkä kerrallaan! Argh, pelkkä ajatuskin värisyttää... Epäilen myös, että kirjan valtavan henkilökaartin kanssa tulee helposti vaikeuksia, jos porukka ei ole ennestään tuttua ja lukemisessa on taukoja.

Minä tykkäsin tästä kovasti, taas. Kesti mainiosti toisen lukemisen näin parin vuoden tauon jälkeen. Ilokseni huomasin myös, että Mantelilta on ilmestymässä toukokuussa uusi romaani, Bring up the Bodies, jossa Anne Boleynin ura saa tunnetun päätöksensä. Olen siitä jo valmiiksi ihan tärinöissäni. Mantell pysyttelee Wolf Hallissa hienosti historian rajoissa ja tuo silti tulkintaansa paljon uutta ja persoonallista. Jotain hyvää voi siis odottaa myös Annan lopun kuvaukselta... vaikka olenkin lukenut jo varmaan tusinan Tudor-historioita.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 2009). Wolf Hall. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-723020-4.
(Vilkaiskaa muuten noita kustantajan sivuja... Jotain uutta aaltoa vai? Ziisus...)

Arvioita (suomeksi lukeneiden):
Suvi Ahola Hesarissa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Karoliinan kimppalukuporukan loppukeskustelu

In the Garden of Iden

Booksyn puutarhassa.

Olin bongannut tämän jo aiemmin Taikakirjaimista, mutta yritin ensin etsiä sähköisenä enkä onnistunut; paperikappaleen sain hankittua vasta muutama viikko sitten. Onneksi sain aikaiseksi.

In the Garden of Iden on ensimmäinen Company-sarjan kirjoista, joita on ilmeisesti ilmestynyt kahdeksan tai yhdeksän kappaletta. The Company on aikamatkailun ja kuolemattomuuden (melkoisin rajoituksin) kehitellyt yritys, joka näitä yhdistämällä muokkaa maailmaa mieleiseensä suuntaan.

Gardenissa pääsemme seuraamaan Mendoza-nimisen tytön päätymistä Companyn leipiin. Inkvisition kellareista pelastetusta tytöstä tulee kuolematon kyborgibotanisti, jonka työnä on elää historian halki, pelastaen katoavia kasvilajeja kuolevaisten ihmisten hulluudelta. Mendozan ensimmäinen tehtävä vie hänet Sir Walter Idenin puutarhaan Maria Verisen aikaan. Tässä Eedenissä kukkii ruusujen lisäksi myös nuori lempi. Kyborgeillakin on tunteet. Nuori puritaani Nicholas Harper saa Mendozan sekaisin, mutta voiko jumalisen nuorukaisen ja Company-naisen rakkaudesta tulla mitään?

[--] "Enough of this talk of sin, in God's name," I begged him. "We are here, now, in this beautiful place. Isn't this enough? This garden, and the sun, and you and I here, and the poor little unicorn?"

"But the sun will set tonight, Rosa," he said. "And our lives will be over in a moment. And we know the truth, you and I, about that unicorn. What will sustain us but working for the eternal realm?"

Eternal work. My God, couldn't the man talk about anything else? What business did he have being so holy, with that big body of his so well made? With a sob of exasperation I caught hold of him, rock-steady as he was, and kissed him to make him quiet.

His first reaction was to kiss back. He did it very well, he took the initiative at once, and his hands set to work busily doing all the right things. He kissed like an angel of God. It figured. (s. 156-157)

Company-sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua. Tämä on viihdyttävää lukemista minun makuuni: ideoita mutta myös ihmisiä, mielenkiintoisessa ympäristössä. Historian ja scifin yhdistelmä voisi olla vaikka tilaustyönä minulle kirjoitettua, niin nappiosuma tämä kirja on päälinjojensa suhteen. Myönnettäköön, että Bakerin aikamatkailu ja kyborgiteknologia jäävät tässä vähän heikolle hapelle, mutta olen valmis tyytymään Bakerin kevyeen kumarrukseen tieteellisen selityksen puoleen (tyyliin "sellainen on, mutta turha sitä nyt tässä on selostaa"). Historiallinen ympäristö on oivaltavasti toteutettu, kieltä myöten.

Eikä tarinasta puutu humoristisia yksityiskohtia. The Companyn sisäiset radiolähetykset kyborgeilleen ovat mahtavia: uutisväläyksiä päivän politiikasta Tudorien Englannista, liveselostus Marian ja Philipin häistä, kaikki parhaaseen CNN-tyyliin kommentaattoreineen. Ääneen piti hihittää katugallupille, jonka aiheena on protestanttisiin pappeihin kohdistuva tutkinta: 52 % vastaan, 40 % puolesta, 8 % ei halua ilmaista kantaansa. Panee miettimään miltä meidän päivän politiikkamme eurokriiseineen näyttäisi muutaman vuosisadan päästä!

Kage Baker (1998). In the Garden of Iden. TOR. ISBN 978-0-7653-1457-4.

Arvioita:

Suomeksi löytyi vain Taikakirjainten juttu,

englanniksi vaikkapa 

Sffchroniclesista ja

SF-sitelta

The Red Queen

Olen niitä onnettomia, jotka hankkivat kirjoja kaikkialta. Minun tiedetään tulleen golfkentältä uuden kirjan kanssa... ja teatterista, ja kampaajalta. Kohta loppuvat ihan oikeasti hyllymetrit. Joudun katkolle.

Selvisin tiukan itsekurin ja iPadin ansiosta Lontoosta yllättävän vähäisillä kirjaostoksilla. Paluumatkalla Heathrown kentällä odotusaika pääsi tekemään tepposet ja eksyin kirjakauppaan. Siellä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous, pakko oli tietenkin hankkiutua eroon viimeisistä punnista. Säästyy valuutanvaihtokulut. Puhtaasti järkisyistä siis hankin kaksi kirjaa lisää.

Toinen niistä on Philippa Gregoryn The Red Queen, joka kertoo Henrik VII:n äidistä Margaret Beaufortista. The Red Queen on jonkinlainen sisarteos vuonna 2009 ilmestyneelle kirjalle The White Queen, jossa pääosassa on Edward IV:n vaimo Elizabeth Woodville. The Red Queen on suorasukainen historiallinen romaani, jossa kunnianhimoinen Margaret itse on kertojana. Lukija kuljetetaan tämän intohimoisesti omaa sukuhaaraansa puolustavan naisen elämässä lapsuusvuosista Henrik VII:n valtaannousuun, joka olikin Margaretille hänen suurin voitonhetkensä, kohtalon täyttymys.

Gregory ei pahemmin koristele Margaretin elämäntarinaa, eikä ole tarpeenkaan, sillä historialliset tosiasiat ovat itsessään tarpeeksi kiinnostavia. Margaret naitettiin 12-vuotiaana Henrik VI:n velipuolelle Edmund Turdorille dynastisista syistä ja sai poikansa Henrik Tudorin jo kolmentoista vanhana. Edmundin kuoltua kulkutautiin Margaretin raskausaikana leskityttönen naitettiin oitis uudelleen ja poikavauva jätettiin setänsä hoiviin. Toinen avioliitto päättyi miehen kuolemaan taistelukentällä saaduista haavoista, mutta tässä vaiheessa jo aikuiseksi kasvanut ja merkittävää omaisuutta hallitseva Margaret otti päätökset omiin käsiinsä. Hän valitsi seuraavan aviomiehen itse.

Varhainen synnytys jätti jälkensä; myöhemmät avioliitot jäivät lapsettomiksi. Mutte ehkä Lancasterien ainoasta perillisesti ja hänen tulevaisuudestaan huolehtimisessa oli yhdelle naiselle tarpeeksi; ainakaan Gregoryn tulkinnassa Margaret ei lisää lapsia haikaile.

Kuvassa Queenin takaa kurkistaa The Wars of the Roses, historioitsija Desmond Sewardin jännittävä koosteteos 1400-luvun vaikeista vuosista Englannissa. Sewardin ostin jos muutama vuosi takaperin - tajusin juuri että sattumoisin muuten Lontoosta senkin! Kaivoin tämän hyllystä The Red Queenin luettuani, sillä muistelin että Seward käsittelee kirjassaan aika runsaastikin Margaret Beaufortia. Muistikuva piti kutinsa, sillä Margaret on yksi Sewardin valitsemasta historiallisesta henkilöstä, joiden kautta kirjan kuvaamaa ajanjaksoa tarkastellaan. Sewardin kuva Margaretasta on vähän puisevampi, mutta ylipäätänsä vaiheet täsmäävät melko hyvin.

Otankin lukunäytteeksi  pätkän, jossa Margaret pohtii uuden aviomiehen valintaa, mielessään maanpaossa olevan poikansa Henryn tulevaisuus:

He turned his coat after the battle of Towton to become a York, and rose high in  favour with King Edward. He is now steward of the royal household, as close to the king as it is possible to get, and is rewarded with great lands in north-west England that would make a fine match with my own lands, and might make a good inheritance for my son Henry in the future, although Stanley has children and a grown son and heir of his own already. King Edward seems to admire and trust him, though my suspicion is that the king is (and not for the first time) mistaken. I would not trust Stanley further than I could watch him, and if I did, I would still keep an eye on his brother. As a family they have a tendency to divide and join opposing sides to ensure that there is always one who wins. I know him as a proud man, a cold man, a man of calculation. If he were on my side I would have powerful ally. If he were Henry's stepfather I might hope to see my boy home in safety and restored to his titles. (s. 217)

Ja kyllä vain, Stanleyn Margaret nai, ilman että pariskunta edes tapasi ennen sopimusten allekirjoittamisneuvotteluja. Valinta osoittautui sikäli onnistuneeksi, että Stanleyssa hän löysi vertaisensa salaliittolaisen, kärsivällisen ja varovaisen. Ruusujen sota päättyi loppujen lopuksi Yorkin sukuhaaran tappioon. Tudorien aikana Margaret Beaufortia kunnioitettiin suvun kantaäitinä.

Olen lukenut Philippa Gregorylta melkoisen kasan historiallisiin henkilöihin perustuvia romaaneja; etenkin hänen Tudorien hovia käsittelevät kirjansa ovat olleet kiinnostavia. The Red Queen melkein jäi väliin, sillä The White Queen noituusjuonteineen oli lievä pettymys. Ihan kirkkainta kärkeä hänen tuotannossaan ei ollut tämäkään, mutta mukava lukuromaani historiasta kiinnostuneille. Kirjallisesti kiinnostavimpana on mieleen jäänyt The Boleyn inheritance, joka kertoo ehkä vähiten kuuluisasta Henrik VIII:n vaimosta Katherine Howardista; kenties siksi että sen kohdalla Gregory on antanut itselleen enemmän vapautta kuvitella tilannetta ja persoonaa. Katharine Howard on vähiten dokumentotu Henrikin kuningattarista, joten tilaa mielikuvitukselle on ollut... ja nuoren hupsun kuningattaren kohtalo on tietenkin traaginen.

Kirjailijan sivuilta selvisi, että odotuksista poiketen seuraavana ei olekaan Gregorylta tulossa romaani Yorkin Elizabethista eli valkoisen kuningattaren tyttärestä, josta tuli ensimmäisen Tudor-kuninkaan vaimo ja kuuluisan Henrik VIII:n äiti. Sen  sijaan ilmestynee syksyllä valkoisen kuningattaren äidistä, Jaquetta Woodvillestä kertova romaani, työnimeltään The Rivers Woman. Harmi - minua olisi kiinnostanut lukea Elizabeth-prinsessan ja hänen hurjan anoppinsa (eli tässä kirjassa tarkastellun Margaretin) suhteista enemmänkin. Ainakin historioitsija Sewardin mukaan anoppi hallitsi hovia rautaisella otteella! Ehkä The White Princess tulee joskus sekin.

Philippa Gregory (2011). The Red Queen. London etc.: Simon & Schuster.

Arvioita:

Lesley McDowel Herald Scotland

Laura Wurtzal Coventry Telegraph

The sisters who would be queen

Englannin historia on ehkä outo valinta itsenäisyyspäivän bloggaukseen *punastuu*, mutta minkäs teet. 

Olen vuosien mittaan lukenut pinokaupalla kirjoja Tudorien Englannista. Pukudraamako lienee alunperin kiehtonut mutta nyt ollaan tukevasti koukussa. Vieraan ja värikkään elämänpiirin usein keskenäänn ristiriitaiset tulkinnat jaksavat kiinnostaa. The sisters who would be queen tuli hankittua - totta kai - amazon.co.uk:n suosituskoneiston kautta. Pelottavan tehokas tietojärjestelmä muistaa tarkalleen mitä olen ennen ostanut, ja tietää suositella sellaista, johon suurella todennäköisyydellä sorrun.

The sisters who wold be queen käsittelee Tudorien yhden sukuhaaran naispuolisten perillisten kohtaloita. Greyn sisarrukset, joihin nimi viittaa, olivat onnettomuudekseen Henrik VIII:n ja hänen poikansa Edwardin testamenttien perusteella vallanperimysjärjestyksessä näkyvästi esillä. Historian harrastajat muistavatkin Lady Jane Greyn päivien mittaisen hallituskauden, jonka Maria Verisenä sittemmin tunnettu Henrik VIII:n tytär päätti tehokkaasti organisoidulla kansannousulla.  

Lady Jane maksoi loppujen lopuksi hengellään asemansa protestanttisten päärien kuningatarkandidaattina. Nuoremmat sisarrukset Katherine ja Mary taas päätyivät vankeuteen tai kotiarestiin, kun asemastaan arka ja kruununperimyskysymykseen jyrkällä päättämättömyydellä suhtautunut Elisabeth I suuttui nuorten naisten avioliittopuuhista. Elisabeth I:n kannalta jommankumman Greyn siskoksen synnyttämä poikalapsi oli automaattisesti kruununtavoittelija, jonka legitimiteetti täytyi tuhota. Niinpä Katherinen avioliitto julistettiin pätemättömäksi ja Maryn samoin. Oli todella kiehtovaa kuulla Lady Janen nuorempien sisarrusten vaiheista, he näet tavallisesti jäävät täysin teloitetun marttyyrisisarensa varjoon.

Sukutarinan juonteiden lisäksi The sisters on mielenkiintoinen puheenvuoro Tudorien ajan kautta edelleen käytävään keskusteluun naisista, vallasta, parlamentarismista ja uskonnosta. De Lisle kumoaa vakuuttavasti monta aiemmin totuutena pidettyä harhakäsitystä Greyn sisarruksista ja heidän äidistään. Samalla hän tuo terävästi esiin historiankirjoittamisen kontekstuaalisuuden. Historiankirjoitus heijastelee kirjoittajan aikaa yhtä paljon kuin kohteenkin. Vaikka uusia faktoja ei ole montaa, de Lisle paljastaa tarkoituksenhakuiseksi propagandaksi monta aiemmin itsestäänselvänä pidettyä tulkintaa. Kuka on avuton uhri, kuka hyvis, kuka pahis? Jälkiviisaus tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia.

The sisters on tyylinsä puolesta laadukasta elämänkertahistoriaa. Lähdeviitettä ei ihan aina ole kun sellaista odottaisi, mutta kaikkiaan taustat ja kyseenalaiset kohdat on huolella avattu. De Lisle ei myöskään sorru tolkuttomiin tarpeistoluetteloihin, joiden vetovoimaa monen historioitsijan on vaikea vastustaa. Kirjanpitoa ja logistisia dokumentteja  on ilmeisesti säilynyt hyvin viidensadankin vuoden takaa!

Henkilöiden motivaatioista kertoessaan de Lisle spekuloi toisinaan varsin vapaasti, mutta sekin on tyylillä tehty. Teksti on eläväistä mutta ei ylttiöromanttista. Lady Jane Greyn uskonnollinen vakaumus ja Lady Mary Greyn uhmakas lesken statuksen puolustus on kuvattu uskottavasti. Aikalaislähteiden kieltä on nykyaikaistettu, mutta sävy tuntuu säilyneen.

She was dressed in the same black gown that she had for her trial and, as then, she carried an open prayer book. Her ladies, Mistress Allan and Elizabeth Tilney, 'wonderfully wept', but Jane's eyes remained dry as she read her prayers. Having mounted the steps of the scaffold by the White Tower, she went to the rails and turned to the select audience. The traditional admission of guilt was to be a qualified one:
Good people, I am come hither to die, and by a law I am condemned to the same. The fact, indeed, against the Queen's highness was unlawful, and the consenting thereunto by me: but touching the procurement and desire thereof by me or on my behalf, I do wash my hands thereof in innocence, before God, and the face of you, good Christian people, this day. (s. 151)

(Sivuhuomautus: Joko de Lisle välttää melko hyvin englantilaisista ylhäisön nimikäytännöistä aiheutuvan sekavuuden, tai sitten alan hiljalleen oppia nimet. Nimien sekamelska tekee brittien historiasta lukemisen toisinaan ahdistavaksi. On raivostuttavaa, että henkilöiden nimet vaihtuvat jatkuvasti heidän yletessään hierarkiassa. Miten saisi selvää vaikkapa Suomen sotahistoriasta, jos aina vaihdettaisiin nimeä, kun yletään majuriksi, kenraaliksi tai marsalkaksi?)  

The sisters'n kuvaus Greyn perheestä tarjosi mielenkiintoisen kontrastin Alison Weirin romaanille Innocent traitor, jonka luin aiemmin tänä vuonna. Vaikka de Lisle voittaa yleisen uskottavuuskisan ihan periaatteellisista syistä, joiltain osin Weirin fiktiivinen tulkinta on psykologisesti paremmin perusteltua. De Lisle esimerkiksi sivuuttaa varsin vähin äänin Greyn sisarrusten vanhempien luonnollisen toiveen saada miespuolinen perillinen.

Molempia voi suositella samettien ja timanttien koristamasta ja turvallisen kaukaisesta historiasta kiinnostuneille. Voimakkaasti faktoilla maustettua fiktiota ja tulkinnalla terästettyä historiallista faktaa, kumpaakin hyvässä suhteessa. 

Leanda de Lisle (2008). The sisters who would be queen. London: HarperCollins. 

Netistä löytyy The Telegraph'ssä ilmestynyt Fances Wilsonin arvio kirjasta, samoin Muriel Dobbinin arvio The Washington Times'ssa.