Kuolemaa lokakuussa

Lokakuun koosteeni sopii loistavasti näin vainajien muistopäivälle, sillä se on kuolemaa täynnä. Olen suorastaan kahlannut veressä Rooman historiaa ja dekkareita lukiessani. Kuukauden aloittanut Kingin kauhupläjäys menee sekin samaan settiin. Toki poikkeuksiakin löytyy: Hirvisaaren Me, Keisarinna, Hiltusen Iso kertovat elävien ongelmista. Ja tietenkin rakkaat Asterixit! Niissä ehkä tapellaan ja upotetaan laivoja ja jäädään hiidenkivien alle… mutta kukaan ei kuole.

Dekkareihin liittyi myös kuun ainoa kirjallinen tapahtumani. Kirjamessuille en tänä vuonna päässyt, mutta Vera Vala vieraili Kauhavan kirjastossa ennen messuja paikallisia lukijoitaan tapaamassa, joten sinne painuin minäkin. Mainio tilaisuus! Veran tarinointi Italiasta ja kirjoittamisesta oli niin viihdyttävää, että kukaan ei meinannut malttaa lähteä kotiin. Kuvaa oli tosin vaikea ottaa, sillä Vera elehtii niin nopeasti, että hidas harrastelija kamerakännyköineen on pulassa… Onneksi yksi otos lähes onnistui.

Kuukauden paras kirja oli kai fanitytölle väkisinkin Doctor Sleep. Ei voi mitään, uusi King on uusi King ja sillä siisti. Toisena nostona otan esiin Mari Jungstedtin dekkarikolmikon, joka oli positiivinen ylläri. Nyt aion lukea kaikki Jungstedtin dekkarit. Hyvä että löytyi uusi innostava sarja. Seppo Jokisen kanssa olenkin nyt osapuilleen sujut, enää viimeisintä Koskista jonottelen kirjastosta.

Kolmannen kunniamaininnan saakoon Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola, joka on… no, se on Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola. Elämme ironisia aikoja ja Dagsson osaa sanoa sen omintakeisesti.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto
Steven Saylor: Roma ja Empire
Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna
Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!
Asterixit
Pekka Hiltunen: Iso

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2013, alkuperäinen 2009). Redemption. Itse ostin. Tanskalainen dekkaristi kirjoittaa puoliksi hupailevaa, puoliksi groteskia rikostarinaa, jossa poliisien eksentrisyys on melkein keskeisempi elementti kuin rikos itse. Mutta hattu päästä, Adler-Olsonin sarjamurhaaja on poikkeuksellisen älykäs ja pelottava tapaus, uskottavasti vinksahtaneella tavalla, ja uskonnollisia yhteisöjä tarkastellaan kiinnostavasti joskin aika negatiivisesti. Tekstissä jotenkin kuultaa, että se on käännetty englanniksi… tätä kirjailijaa olisi luultavasti ollut kivempi lukea vaikkapa hyvänä suomennoksena. All the books I can read -blogissa tämä sai yhdeksän pistettä kymmenestä.

Mari Jungstedt:
(2013, alkuperäinen 2004). Meren hiljaisuudessa.
(2008, alkuperäinen 2005). Saaren varjoissa.
(2009, alkuperäinen 2006). Muurien kätköissä.
Löysin työpaikan kirjankierrätyskasasta pari Jungstedtin dekkaria ja luin yhden matkalla Italiaan. Onneksi huomasin, että löytämäni pokkariyksilöt eivät olleet sarjassa peräkkäin; toinen jäi siis odottamaan vuoroaan ja jatkoin kirjaston aarteilla. Meren hiljaisuudessa on masentavan todentuntuinen tarina nuoren tytön hyväksikäytöstä, Saaren varjoissa tehdään arkeologisia kaivauksia ja sivutaan muinaisuskontoja, Muurien kätköissä tutkailee taidemaailman nurjaa puolta ja miesten välisiä irtosuhteita. Mainioita Gotlanti-dekkareita kaikki, jatkan ilman muuta tämän sarjan kanssa. Sopivan helppoa ja nopeaa luettavaa. Jungstedtin dekkarit kannattaa minusta lukea järjestyksessä, sillä vaikka rikokset ovat erillisiä, päähenkilöiden yksityiselämässä on selvää draaman kaarta. Harmittaisi päästä liian aikaisin perille vaikkapa Johanneksen ja Emman suhteiden kehityksestä! Myös Susaa Jungstedtin sarja innosti.

John Grisham (2012). The Racketeer. Kaveri lainasi. The Racketeer on hyvää perusgrishamia. Lähinnä rangaistavaan typeryyteen syyllistynyt lakimies istuu pitkää tuomiota liittovaltion vankilassa ja tarjoaa FBI:lle diiliä: hänellä on avaimet käteen ratkaisu kuumaan murhatutkimukseen, vastineeksi tarvitsee vain päästää mies häkistä. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pimeitä nurkkia koluava trilleri on toimivaa vuoristorataluettavaa. Tapahtumissa riittää jännittämistä, vaikka päähenkilöön ei kummoista tunnesidettä synny. The Racketeer ei yllä ihan Grishamin huippujen tasolle, ja loppu on suoraan sanottuna Hollywood-meininkiä... mutta kyllä tällä Frankfurtista Bologneen lensi.  The New York Timesin Janet Maslin tuumii, että tämä nimenomaan ei ole tyypillistä Grishamia vaan vähän parempaa.

Lee Child (2012). A Wanted Man. Itse ostin. Jack Reacher on taas tien päällä, viimeisimmän seikkailunsa jäljiltä vähän kolhiintuneena mutta edelleen pystyssä päin. Hän pummaa itselleen peukalokyydin, joka osoittautuu mutkaksi matkalla. Vihollisen ja liittolaisen osassa tällä kertaa ärhäkästi asiallinen FBI-agentti Julia Sorenson. Reacherin ja Sorensonin välille ei synny mitään kipinää, joten kirja jää siltä osin tylsäksi, ja lopun puolisotilaallinen rynnäkkö oli sekin aavistuksen puuduttava. Mutta lakoninen dialogi ja huolella punottu juoni toimivat Childin tavalliseen tapaan. Sivuja kääntää huomaamattaan. Mysterious reviews arvioi keskitason Reacheriksi.

Eeva Tenhunen (2013, alkuperäinen 1980). Viimeinen pari. E-kirja, itse ostin. Elisan tarjoukset ovat purreet, edullisia dekkareita on tullut hamstrattua virtuaaliseen kirjahyllyyn. Lukeminen kestää joskus kauankin, kun näitä tulee luettua paloittain lähinnä kassajonoissa… mutta luettua niitä vain tulee. Viimeisessä parissa kirjailija Liisa palaa nuoruutensa rippileirikylään ja sotkeutuu komeaan psykologiin. Viimeinen pari oli toistaiseksi ehkä heikoin kokemukseni Tenhusen dekkarien parissa. Rippileirimiljöö ei innostunut (ehkä siksi etten itse ole koskaan rippileireillyt) ja Liisan koheltaminen jätti tällä kertaa kylmäksi. Ja arvasin murhaajan - se on aina huono merkki!

Tuomas Vimma (2011). Raksa. Äänikirja, kirjastosta. Olenpas iloinen, etten lukenut tätä ennen asuntokauppojani. Olisin halvaantunut kauhusta ja jättänyt remppakohteen sikseen. Tunnen itseni nyt hyvin, hyvin onnekkaaksi, kun asiat osapuilleen onnistuivat. Raksan juoni ei ole kummoinen, eikä henkilöhahmoissa ole paljon päätä tai häntää, mutta projektipäällikkönä työskentelevän Samin sisäpiiriläisnäkemykset rakennusalasta ja ronskein vedoin piirretty kuvaus superpomo Danikasta viihdyttivät silti mainiosti. Kerronnan reipas liioittelu yhdistettynä pelottavan uskottavalta kuulostavaan raksatietouteen  toimivat minulle. Myös jatko-osa Ruutukymppi tulee varmaan luettua. Siinä Sami ja Danika epäilemättä kuolevat maksakirroosiin tai keuhkosyöpään, sillä viinaa ja tupakkaa Raksalla palaa kuin remontoijalla rahaa… ja se on paljon se! Minulle Raksa toimi mainiosti äänikirjana, sillä Vimman tyyliin kuuluu sanoilla leikittely, josta lukija Jukka Peltola osaa ottaa sopivan eleettömästi ilon irti. Norkkukin tykkäsi.

Veikko Huovinen (1989, alkuperäinen 1970). Lampaansyöjät.  Äänikirja, kirjastosta. Oikeastaan oli aikomukseni lainata Havukka-ahon ajattelija, mutta siitä oli varauksia... joten lainasinkin Lampaansyöjät. Nykynaisen näkökulmasta tämä kahden lampaita kaappailevan äijänkäppänän veijaritarina on epäilemättä äärimmäisen seksististä shaibaa, mutta rehellisesti: tykkäsin älyttömästi. Huovisen kielenkäyttö on niin rikasta ja raikasta, että Paasilinna tuntuu kalpealta kopiolta. Jotain paasilinnamaista itse tarinassa oli, mutta ainakin äänikirjana Huovinen vei nyt pisteet 6-0. Ja lukijana Kauko Helavirta. Ah! Tässä Sallan kommentit kirjasta.

Hugleikur Dagsson (2011). Perimmäinen pohjola. Kirjastosta. Tämä sarjakuva jättää minut osapuilleen sanattomaksi. Dagssonin piirrostyyli on äärimmäisen pelkistettyä mutta jotenkin se silti toimii… Tämän albumin kanssa vuoron perään nauratti ja tuli haikea olo. Pohjola on albumin mittainen tarina, joten Saako tälle edes nauraa? -tyylistä vitsikimaraa ei kannata odottaa. Hykertelemään kyllä pääsee, ja hymyilemään vinosti. Tarina on kauniilla tavalla kaamea ja sopii pimeään vuodenaikaan kuin urut kirkkoon. Jos Dagssonista voi jotain päätellä, islantilaiset ovat ihanasti vinksahtaneita. Kirsi suosittelee, että lopun infopaketti islantilaisista taruista kannattaa lukea ensin. Toisaalta, voi tehdä niin kuin minä ja lukea ensin sarjakuvan, sitten infopaketin ja sitten uudestaan sarjakuvan. Dagssonin kuvablogi täällä. (Huom, käynti omalla vastuulla.)

Lisäksi luin Mika Kähkösen romaanin Pimeimmät tunnit, joka saanee lähipäivänä oman juttunsa. Onnistuin myös hankkimaan Huuto.netin kautta Asterix-pinostani puuttuneen Obelixin kaleerin, ja se piti tietenkin lukea heti.

Toivottelen kaikille mukavaa marraskuuta. Sää on ehkä vähän masentava… mutta toisaalta, sitä mukavampi käpertyä kirjan kanssa sohvan nurkkaan!

Köyhähkö kesäkuu

Jokainen Istanbulissa otettu kuva sisältää myös turisteja ottamassa kuvia.

Kesäkuuni oli lukuköyhä ja reissurikas. Olen mökkeillyt pitkin ja poikin, käynyt kääntymässä Helsingissä ja ihastellut Istanbulia. Vähät lukemani kirjat ovat onneksi olleet jopa poikkeuksellisen hyviä; yksikään ei tuottanut pettymystä. Noh, ehkä Valkoisen linnan kanssa käväisin lähellä turhautumisen rajaa, mutta sekin oli kokonaisuutena ottaen ajatuksia herättävä ja mielekäs lukukokemus.

Olen myös aloittanut pienen sivuprojektin: luen Vänrikki Stoolin tarinoita. Hommaan voi tosin mennä tovi. Kirja on kaksi kertaa tietokoneeni kokoinen järkäle, joten sitä ei matkoilla kanniskella... sitä paitsi, Runebergin runot on ainakin meikäläisen pakko lukea ääneen (ja pariin kertaan), jotta saan niistä tolkkua. Kovin montaa värssyä kerrallaan ei pää kestä.

Luettu ja blogattu:
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Guy Gavriel Kay: Tigana
Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Orhan Pamuk: Valkoinen linna
Lucy M. Montgomery: Sininen linna

Luettu muttei blogattu:

Katja Jalkanen & Hanna Pudas (2013): Rivien välissä. Äskettäin ilmestyneestä kirjablogikirjasta on kirjoiteltu ahkerasti; minäkin innostuin sen ostamaan kun aihe on, krhm, läheinen... Sen kummempaa juttu en tohdi kirjasta tehdä, sillä molemmat kirjoittajat ovat mielestäni upeita tyyppejä, joista pidän kovasti. Tuntuisi oudolta ruotia kirjan herättämiä ajatuksia julkisesti. Lisäksi olen yksi niistä 61 kirjabloggaajasta, jotka vastasivat Hannan ja Katjan kyselyyn. Olen siis tuplasti jäävi kommentoimaan! Lyhyesti kuvattuna: Rivien välissä on hyvä johdatus kirjablogien maailmaan. Se sopii erityisesti sellaiselle lukijalle, joka ei ole kirjablogeja paljon tai pitkään seurannut, eikä vaadi mitään erityisiä taustatietoja. Kirjan herättämisä pohdintoja löytää vaikkapa Kirsin blogista, ja Maria on kerännyt kattavan linkkikokoelmankin.

Will Eisner (1993): Näkymättömät ihmiset. Will Eisner on sellainen sarjakuvan grand old man, että luen taatusti jokaisen hänen sarjakuvansa, joka käsiini osuu. Näkymättömiä ihmisiä osui, kirjastossa, ja luinkin sen yhdellä istumalta. Albumi sisältää kolme tarinaa, jotka kaikki käsittelevät näkymättömiksi jääviä ihmisiä. Avaustarina oli minusta erityisen riipaiseva: arka ja huomaamaton mies julistetaan lehden palstoilla vahingossa kuolleeksi, eikä sen jälkeen tunnu saavan ketään uskomaan, että hän on yhä elossa. On kuin hänen elämänsä muuttuisi huomionarvoiseksi vasta hänen "kuoltuaan". Eisnerin tavassa kertoa tarinaa on jotain tehokasta; mustavalkoisia kuvia suorastaan ahmii ja ruutu juoksee toiseen. Sanoisin nyt jotain hienoa hänen viivastaan jos osaisin, mutten oikein osaa selittää piirtämisestä... ilmeikästä ja silti yksinkertaista? Perinteistä näin nykypäivän näkövinkkelistä? Äh. Lukekaa Eisneria.

Eeva Tenhunen (2012, alkuperäinen 1964). Mustat kalat. E-kirjoja pitää olla puhelimessa hätätilanteen varalta. Ei sitä koskaan tiedä milloin joutuu vaikkapa vähän pidempään kassajonoon... Luin äsken Tenhuselta Hyvän tytön hautajaiset ja hänen esikoisdekkarinsa Mustat kalat, jota Elisa jakoi lahjana ilmaiseksi, on ollut odottamassa Elisan e-kirjana sekin. Mainiota 60-luvun ajankuvaa ja hyvin klassista dekkarimeininkiä kaikin puolin. Nuori Olavinlinnan opastyttö löytää kollegansa kuolleena. Onko syypää joku linnan henkilökunnasta vai kenties joku noista epäilyttävistä ulkomaalaisista turisteista? Rikosta tutkimaan tulee komisario Martti Halla, joka myöhemmistä vaiheista tietääkin jos on Tenhusen sarjaa seurannut. Olen lähes varmasti lukenut tämän dekkarin aiemminkin*, mutta hyvin upposi tälläkin kertaa. Tarkempaa kuvausta löytyy vaikkapa Minnan blogista.

Tulevaa

Heinäkuutani hallitsee edessä oleva matka eksoottiseen itään: Intia ja Sri Lanka siintävät tuolla jossain. Mutta sitä ennen aionkin lukea oikein olan takaa. Nytkin on pari upeaa kirjaa melkein lopussa: Pamukin Istanbul ja Vonnegutin Sähköpiano.

Lisäksi (rummunpärinää) aion vihdoin ja viimein suorittaa lukumaratonin. Saas nähdä kuinka käy. Sitä ennen on toisenlainen huippujuttu tiedossa, nimittäin Finncon 2013. Spefi elää ja voi pulskasti! Aion nautiskella houkuttelevasta ohjelmasta lauantain ja sunnuntain, sekä toivottavasti treffata ainakin Morren ja Liinan.

Pitkästä aikaa tulin myös kurkanneeksi kuukauden hakusanoja. Kesäkuun helmi on itseoikeutetusti

runo hiiriä pyydystämässä

Kuka on antanut kissalleen noin mainion nimen?






*Muuten olisin tuskin arvannut murhaajaa niin nopeasti...  

Toukokuun tarina

Uusteollinen sisustus. Saa kopioida.

Tämä toukokuu on vilahtanut ohi lähes huomaamatta. Olo on kuin Kanilla Ihmemaassa. "Olen myöhässä, olen myöhässä!" Kauhea kiire, kello kädessä paikasta toiseen. Olen käynyt toukokuussa Tampereella ja Tanskassa, mutta ennen kaikkea muuttanut (lähes)valmiiseen remonttikohteeseeni.

(Lähes)valmiina se tulee pysymäänkin vielä pitkään, sillä nyt kun olen päässyt kahden asunnon loukusta, huomaan remontti- ja järjestelyenergian haihtuneen. Uusi laatikosto lojuu eteisen lattialla pahvilaatikossaan, muuttotappiona syntynyt kolhu seinässä odottaa maalia jo toista viikkoa, ja nuo kuvan uusteolliset lamput taitavat nekin koristaa olohuonettani vielä tovin. Ajatuskin uusien hankkimisesta ja kiinnittämisestä väsyttää.

Olen perinpohjaisen kyllästynyt remontoimaan; on totta vie aika palata lukemisen pariin.

Toukokuussa en lukenut kovin järisyttäviä kirjoja, yhtä* lukuunottamatta. Keskittymiskyky ei riittänyt, joten turvauduin helppoihin teksteihin, enkä niistäkään saanut kirjoitettua, ainoana poikkeuksena Josephine Tey Ajan tytär. Blogiaikani heikoin esitys! Luojan kiitos loma lähestyy.

Luettu muttei blogattu:

Pentti Pirhonen. 1981. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla. Todellisuuteen pohjautuava romaani kuohuvalta kolmekymmenluvulta. Kollega oli huomannut viehtymykseni traagisiin naisten elämänkertoihin - tulihan tässä luettua Vietnamin sodasta ja kulttuurivallankumouksesta - ja ehdotti, että kokeilisin jotain vähän läheisempää. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla kertoo tarinan Jenny Anttilasta, joka 30-luvun tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä joutui syytetyksi patruunatehtaan johtajan myrkyttämisestä. Puna-agenttien kätyriksi leimatun maalaistytön tarinassa on kieltämättä jotain kiehtovaa, etenkin kun alkukeväästä luin Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit. Mutta varoituksen sana: kerronnallisesti ja kirjallisessa mielessä Pirhosen romaani jättää paljon toivomisen varaa. Arsenikkkia oli kyllä kiinnostavaa luettavaa... mutta viehätys perustui jokseenkin täydellisesti tarinan historialliseen todellisuuspohjaan.

Deporah Rodriguez ja Kristin Ohlson. 2008. Kabulin kauneuskoulu. Hah, voisin copy-pasteta edellisen kommenttini tähänkin: viehätys perustuu tarinan todellisuuspohjaan. Rodriguezin Kauneuskoulu kertoo kampaajasta, joka ryhtyy parantamaan afgaaninaisten olosuhteita kouluttamalla heistä kauneudenhoidon ammattilaisia. Kauneuskoulu on helppolukuinen ja aiheensa puolesta kiinnostava, mutta totta vie... päähenkilö emotionaalinen maailma on minulle niin käsittämätön, että fiktiivisenä teoksena lyttäisin tämän täysin. Eipä siinä mitään, todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja Kauneuskoulussa jaksaa kiinnostua sen tapahtumapaikasta. Afganistanin arjen ja amerikkalaisen kampaajan kohtaaminen on vähän kuin auto-onnettomuus. Ei voi olla tuijottamatta, vaikka epämääräisesti tuntuu, että tämä ei ole ihan hyvien tapojen mukaista. Maksoin Kauneuskoulusta jossain kolme euroa, hintalapun mukaan. Kyllä se sen väärti oli, ehkä neljänkin, eikä ainakaan tarvinnut vaivata väsynyttä päätä liian haastavalla kerronnalla. Susa taisi pitää vähän enemmän.

Pentti Olavi Syrjälä. 2005. Kävelyllä. Tämän runokirjan sain lahjaksi, ja kun se tuntui käsittelevän itsellenikin ajankohtaisia avioeroaiheita, luinkin sen saman tien. Syrjälän runojen tunnetiloihin en enimmäkseen  samaistunut, mutta ilmaisu on helposti lähestyttävällä tavalla riisuttua, sellaista joka tavoittaa vähän keskinkertaisemmankin runonlukijan. Osa runoista jätti kylmäksi - kuten aina! - mutta osa kosketti. POD-runokirjaksi ansiokas jos minulta kysytään. (Ai niin, pitänee lisätä: en siis saanut tätä kirjailijalta itseltään... :D)

Eeva Tenhunen. e-kirja 2012, alkuperäinen 1978. Hyvän tytön hautajaiset.  Tenhusen vanha dekkari tarttui Elisan tarjouksesta mukaan jossain vaiheessa kevättä. Nykyaikaisella Kanilla ei Ihmemaassaan ehkä ole aina kelloa, mutta kännykkä kyllä, ja kännykässä Elisan e-kirjasovellus. Niinpä Hautajaiset tuli luettua kun huomasin olevani poissa kotoa ilman kirjaa. Kiltti tyttö kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Tarmokas äiti ei ole itsemurha-ajatukseen tyytyväinen, ja rikoskomisario Martti Halla lähetetään setvimään asiaa epävirallisesti, hänen vaimonsa Liisa kun on perheen tuttu ennestään. Hyvin tyypillistä Tenhusta, arkkityyppistä ryyppäävine taiteilijoineen ja katkerine vanhapiikaopettajineen, mutta mukavan sujuvaa silti. Sitä paitsi näissä vanhemmissa suomalaissa dekkareissa on tiettyä paperinmakuista viehätystä. Hautajaisetkin on nyt hienosti patinoitunutta ajankuvaltaan. Loppuratkaisu kutkutti mukavasti.

Agatha Christie. 2010, alkuperäinen 1934. Askel tyhjyyteen. Äänikirja. Vielä löytyi yksi Lars Svedbergin lukema Christie, jee! Tämän säestyksellä pakkasin entisen kämppäni muuttolaatikoihin. Askel tyhjyyteen on minusta eritysen mukava klassinen dekkari. Ensinnäkin juoni on juuri niin melodramaattinen kuin vain voi olla: testamentteja, kohtalokkaita naisia, viimeisiä sanoja, vähämielisiä ystäviä, vanhoja pappiloita, pahaenteisiä hullujenhuoneita... Toiseksi, siinä on söpö luokkarajat ylittävä romanssi. Kolmanneksi, ruumis löytyy golfkentältä. Loistavaa. Suosittelen. Salla kuunteli tämän viime vuonna.

Marko Kilpi. 2011. Elävien kirjoihin. Äänikirja. Tykkäsin Marko Kilven Kadotetuista, jonka poimin mukaani viime kesänä Kuopiossa käydessäni, joten Elävien kirjoihin oli oikea löytö äänikirjahyllystä bongattuna. Nyt vanhempi konstaapeli Olli Repo pääsee mukaan huumerikosten tutkintaan. Vankilassa lapsen saanut huumerikollinen yrittää opetella tavallisten ihmisten tavallista elämää. Huumeliigan rahoittaja hakee jännitystä ja lisätuloja. Yksinäinen poliisi melkein päästää jonkun lähelleen...  Äänikirjana Kilven teksti oli aavistuksen haastavampaa seurattavaa kuin Christien leppoisa eteneminen, ja ajoittain kärsin kärryiltä putoamisen tunteesta. Varsinkin keskivaiheessa ja loppua lähestyttäessä olin välillä niin pihalla että tontin raja tuli vastaan. Kokonaisuutena ottaen tykkäsin silti tästä. Vaikka Kilven dekkareissa on jotain aavistuksen telkkarisarjamaista tai elokuvamaista, niiden suorasukainen tekemisen meininki toisaalta miellyttää. Kilven ihmiset ovat ehkä vähän ohuita, mutta he ottavat kantaa, eivät vain sanoissa vaan myös teoissa. Kirsi luki kirjamuodossa ja osuu minusta oikeaan arviossaan... ja hänen juttunsa jälkeen minullekin selvisi vihdoin, että tästähän on tehty jo elokuva, nimellä 8-pallo. Duh.

Jane Austen. 2008, alkuperäinen 1813. Pride and Prejudice. Kyllä, luin sen taas. Kaikki täällä sanottu pätee edelleen, paitsi että nyt luin Neideiltä lahjaksi saamaani kaunista uutta painosta, jossa on sivukaupalla selitysliitteitä ja loppuviitteitä. P&P on minun kevätväsymyskirjani; silloinkin kun minkään muu lukeminen ei tunnu onnistuvan, jaksan keskittyä Austenin kirpeänsuloiseen ihmiskuvaukseen. Ja nyt kun minulla on tämä ekstrahienokappale, tiedän senkin että Darcy on oikeasti superrikas, among the 400 wealthiest families in the country.

Austen paikkasi keskittymiskykyni siinä määrin, että palasin Karen Lordin Redemption in Indigon pariin (*tämä on se yksi) ja luin sen eilen loppuun. Kuuluisi siis toukokuun listalle... mutta hieno romaani ansaitsee kunnollisen kuvauksen. Kirjoitan siitä ensi viikolla vaikka henki menisi.

Alkavan kesän kunniaksi loppuun vielä maisemakuva. Kerroin taannoin, että mieleni lepää Seinäjoen keskustan maisemissa (kun niitä katsoo oikeista kulmista) ja joistain kommenteista olin aistivinani pientä epäilyksen häivää...

En ole kummoinen valokuvaaja, mutta pakko tämän verran on todistella; kas tässä Pajuluoman rantapolkua alkuillan valossa, Lakeuden ristin lähellä.

Eikä tässä hetkessä puiden lähellä
     ole yhtään ongelmaa. 

(Pentti Olavi Syrjälä, Kävelyllä, s. 21)

Kesäistä kesäkuuta!

Maaliskuun valossa

Mikä kuukausi. Huh. Työelämässä vähän myrskyää mutta lukurintamalla on kirkkaan selkeää. Ammattikirjallisuuttakin tuli kahlattua maaliskuussa vino pino, tosin enimmäkseen paloittain ja enimmäkseen otsa rypyssä. Jokuseen saatan vielä palata, katsotaan nyt. Ei sillä että lukemisesta olisi pulaa. Kuten kuvasta näkyy, kirjastosta on tullut haalittua kaikenlaista kivaa. Aamulla yritin pähkäillä mitä seuraavaksi; tekisi mieli lukea kaikkea yhtä aikaa. Tuo Pimeyden vasen käsi pitää tosin lykätä myöhempään, menee muuten sarjajärjestykseni sekaisin.

Joka tapauksessa nyt kevät on tosissaan täällä. Valonpuute ei vaivaa. Ja Hilkka Ravilolta on ilmestynyt uusi kirja! On väkisinkin energinen ja optimistinen olo.

Maaliskuu oli kyllä niin huikea lukukuukausi, että en tiedä voiko tätä ylittää. Aivan älyttömän monta älyttömän hyvää kirjaa. Murakami, Sinisalo, Gordimer, Verronen, Le Guin... Plussaksi pitää laskea myös Fablesin kelkkaan hyppääminen ja löytämäni parempi runoasenne.

Ai niin - Facebook. Kokeilen nyt linkittää jutut saataville myös täällä. Jos naamakirja on sinulle kätevä tapa seurailla päivityksiä, käyhän tykkäämässä!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
Carol Ann Lee: Anne Frank 1929-1945. Nuoren tytön elämä.
Robin Hobb: Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Katja Tukiainen: Rusina
Rudolf Kerkhoven: The Year We Finally Solved Everything
Nadine Gordimer: Ei seuraa matkalleni
Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Bill Willingham ym.: Fables 1-3
(Gary Larson: The Far Side Gallery 4)
Ursula Le Guin: Osattomien planeetta
Satu Grönroos: Lumen syli
Lucy M. Montgomery: Anna opettajana
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Hilja Valtonen: Opettajan villikko
Julie Orringer: Näkymätön silta
Edith Södergran: Kootut runot... osin.

Luettu muttei blogattu:

Eeva Tenhunen (1985). Kuolema sukupuussa. Innostuin viime kuussa bongailemaan näitä Eeva Tenhusen vanhoja dekkareita. Tässä yksilössä kirjallinen sekatyöläinen pakenee epäonnistunutta avioliittoa Italiasta ja kohtaa kotitanhuvillaan suvun matriarkan salaisuudet ja suunnitelmat. Suvun kokoontumisessa avataan vanhat haavat - eikä kuolemaltakaan voi välttyä. Jotenkin Sukupuussa ei ollut minusta edellisten lukemieni Tenhusten veroinen; päähenkilö maistui hailakalta ja ailahtelevaiselta, hänen italialainen puolisonsa oli tylsä arkkityyppi ja murhaaja oli alkuperäinen epäiltyni. Plussaa kuitenkin kytköksistä Venäjän vallankumoukseen. Tämän on lukenut myös Vauhko.

Diana Wynne Jones (1980, alkuperäinen 1977). Noidan veli. Tämä on Chrestomanci-sarjasta se alkuperäinen ja nostalgia-pisteillä taatusti ykkönen; olen pitänyt tästä lapsesta asti, ja pitihän se lukea taas kerran uudelleen, kun viime kuussa sain näppeihini sarjan uudemmat osat Tietäjän lapsuus ja Taikuuden taakka. Noidan veljessä nuori Eric, lempinimeltään kissa, päätyy isosiskonsa Gwendolenin kanssa Chrestomancin linnaan ja oppii monenlaista uutta sekä itsestään että sisarestaan. Nuortenkirjojahan nämä ovat... tai ehkä lasten... mutta tykkään silti. Marjiksen juttu löytyy täältä.

Agatha Christie (2011, alkuperäinen 1957). Paddingtonista 16.50. Kuuntelin tämän äänikirjana osittain Sallan lukupäiväkirjan Christie-kuunteluiden inspiroimana. Toinen syy on perin niukka CD-äänikirjojen valikoima kirjastossa... huoh. Pitää vaan ruveta kaukolainailemaan niitäkin. (En saa autostereoiden ja iPodin yhdistelmää pelittämään asiallisesti, joten CD:t ovat ainoa optioni.) Paddingtonista 16.50 sattuu olemaan yksi lempparidekkareistani kautta aikojen, joten se oli mukava kuunnella uudelleen. Neiti Marple on mainiosti oma itsensä tässä, ja Lucy Eyelesbarrow on näppärä apuetsivä. Lars Svedberg suorastaan ylittää itsensä lukijana... hänen tulkintansa balettiseurueen johtajattaresta sai minut kikattelemaan itsekseni. Kysymys kirjan lukeneille: Brian vai Cedric? Minusta Brian. Ehdottomasti.

Jonathan Kellerman (2008). Compulsion. Kellermanin kirjailijapariskunnan molempien puoliskojen dekkareita on tullut vuosien mittaan luettua vino pino. Vaikka enemmän pidänkin Faye Kellermanin  Peter & Rina -sarjasta, ei psykologi Alex Delaware ole mitenkään vastenmielinen. Myös Compulsion on taattua Jonathan K. -laatua. Alex ja hänen ystävänsä etsivä Milo Sturgis paneutuvat kolmeen murhaan, joiden tekotapa vihjaa yhteyksiin, vaikka motiivia on vaikea hahmottaa. Voisiko tämä olla palkkamurhaa - vai onko liikkeella filantrooppinen tappaja, joka avustaa poistamalla esteitä hyvien tyyppien tieltä? Alexin ja Milon yhteistyökuvio on kokonaisuutena ottaen aika epäuskottava (oikeasti, eikö Alexilla ole omiakin töitä?) mutta annan tämän pikkuvirheen anteeksi, sillä sarja on mukavaa kevyttä luettavaa ja vähäeleisen Alexin dialogi pursuaa pieniä psykologisia koukkuja. Ei mieleenpainuvaa tai erikoista... mutta tasaisen hyvää tavaraa.

Anneli Kanto & Terhi Rannela (2011). Tähystäjäneito. Tämä nuorten fantasiaa edustava romaani on blogeissakin välähdellyt. Ei ollut lukulistallani, varsinaisesti, mutta Näkijän tarun jälkeen teki mieleni lukea sekä tämä että Näkijän tytär, ihan puhtaasti nimitemaattisesti. Olisiko jossain vielä "Katsojan kirja" tai "Kurkistustrilogia"? No, mitä Tähystäjäneitoon tulee, henkilössä on sellaista naiiviutta ja liioittelua, joka minua usein nuortenkirjoissa ärsyttää - ja vaikka juoni on pätevää tavaraa, en tempautunut tähän mukaan niin kuin vaikkapa Nälkäpeliin aikoinaan. Luullakseni tämä on hyvää nuortenfantasiaa... eikä alleviivailu raivostuttanut liikaa, todennäköisesti luen kakkososankin.  Marjis ja Sara ovat tykänneet enemmän.

Charlaine Harris (2011). Dead Reckoning. Fiilistelin HBO-sarjan uuden kauden alun kunniaksi tällä Sookie Stackhousella. Merlotte joutuu polttopulloiskun kohteeksi, Sookien erikoisemmat sukulaiset aiheuttavat päänvaivaa ja suhteessa Ericiin on pientä hiertoa... En tiedä oliko kirja jotenkin löysempi kuin monet aiemmista, mutta ainakin lukukokemukseni oli. Ei kiherryttänyt eikä kovin usein hymyilyttänytkään. Ehkä Sookie synkkenee vanhetessaan - tai sitten olen vain vähän kyllästynyt kaavaan. Tämän on lukenut myös Miia Kolmannelta linjalta.

John Barnes (2011). Directive 51. Sivukirjaston Liina on lukenut tämän, enkä minä voinut vastustaa: rakastan tarinoita siitä miten sivilisaatio tuhoutuu. Jokin psykologinen jippo siinä on... ehkä vain on niin mukavaa löydä lopuksi kirjan kannet kiinni ja todeta, että hanasta tulee edelleen lämmintä vettä. Tämä Barnesin apokalyptinen trilleri on lajityypissään ihan kohtuullinen yksilö, joskin sävyiltään poikkeuksellisen konservatiivinen, suorastaan republikaaninen. Tulee mieleen Clancyn viimeiset Ryan-kirjat. Mutta ei se mitään, sallittakoon godblessamericana siitä hyvästä, että Barnes on kehitellyt oikein hienon tavan tuhota kaiken. Tässä kirjassa maailman kaataa Daybreak, ideoiden parveiluun pohjautuva internetissä kehittyvä systeemiartefakti. Ei voi kuin tykätä tuosta. Olen aina epäillytkin, että semiotiikka ja tilastotiede ovat tärkeämpiä kuin miltä näyttävät...

Barbara Nadel (2010, alkuperäinen 1999). Belsassarin tytär. Tämä dekkari lähti matkaan kirjastosta koska a) se on kauniin sininen ja b) se tapahtuu Turkissa. Lukemisen jälkeen voin edelleen sanoa, että kansi on kaunis ja sininen, ja tosiaan, Istanbulissa liikutaan. Mitään muuta kovin mukavaa en keksikään: Tyttären henkilöt ovat minusta usein epäuskottavia (jotkut tosin kiinnostavalla tavalla) ja tarina on kokonaisuudessaan kaukaa haettu. Tässä kirjassa kytkös Venäjän vallankumoukseen lähinnä ärsytti ja lopun rymistely tuntui täysin päälleliimatulta. Miljöö oli silti jännittävä ja kyllähän tämä luki. Mutta ei tullut tarvetta etsiä toista osaa. Tätä on luettu Dekkarihyllyssä.

Pia Juul (2011). Hallandin murha. Murha päätyi lukulistalleni Leena Lumen blogista jo ajat sitten, ja ostin oman kappaleeni Helsingin kirjamessuilta viime syksynä. Vaikuttuva ja erikoislaatuinen kirja! Klaustrofobisesta ja vähän vihamielisestä tunnelmasta tulee mieleen Täydellinen paisti tai Verbeken Nuku!... mutta pidin tästä enemmän kuin niistä. Juulin tyyli on yksinkertaisempaa, suorastaan raa'an toteavaa paikka paikoin. Loppuratkaisusta jäi kyllä jotain hampaankoloon (lue: "ei tajunnut sitä"). Siksi piti laittaa tästä alustus Juonittelua-blogiin...

Lisäksi luin Martti Ahtisaaren elämäkerran Matkalla - siitä on juttu tulollaan huhtikuun puolella. (EDIT: linkki lisätty)

Kesken jäi:

Jukka M. Heikkilä (2011). Karthago. Ehkä luovutin liian hätäisesti, mutta tämä palautui kirjastoon ainakin toistaiseksi. Lainasin Karthagon kunnon historiallisen seikkailun toivossa, mutta ärsytyskynnys ylittyi jo alussa siinä määrin, että maku meni. Kerronpa syynkin. Ensimmäisellä sivulla kertoja ei välittänyt edes yrittää veistää mitään kuivaa vastausta höpötykseen, vaikka olinkin lakonialainen. Toisella hän toteaa, että [l]lakonialaisena pystyin tiivistämään pariin virkkeeseen sen, mistä toinen saa höpinää koko matkapäiväksi. Ei jumankekka. Tulipas harvinaisen selväksi, että lakonialaiset eivät höpise.

Asenteeni meni tuosta niin huonoksi, että katsoin parhaaksi jättää Karthagon tältä erää tuhoamatta. Terkkuja vain kustannustoimittajille (taas kerran, raasut...) että punakynää peliin. Puolisilmä tosin piti tästä, ehkä yritän joskus uudelleen kun ärtymys ehtii haihtua.

Kuukauden hakusanat:

Ehdottomasti osuvin haku oli tässä kuussa todella hyvä romaani. Niin sitä pitää. Täältä niitä löytyy. Pientä virnistelyä sen sijaan saavat aikaan haut intertekstuaalisuus ilkka remeksen teoksessa isku ytimeen (?), hirvi tytön dilemma (??) ja miten robinii saa yhteyttä (???).

Kuukauden hakusana on minulle täysin käsittämättömäksi jäänyt tuksu evoluutio. Voiko Google Analytics valehdella?

Helmikuun herkut

Helmikuu meni että heilahti! Lukemiset eivät menneet, eivät ihan ennakkosuunnitelmien mukaan, mutta kerrankos sitä ja entäs sitten - lukulistat eivät lyhene vaikka kuinka lukisi, joten turha surra mokomaa. Huomaan että olen tässä kuussa keskittynyt suomenkielisiin ja enimmäkseen 'helppoihin' kirjoihin. Voipi olla tasapainon hakemisesta kyse; silloin kun töissä pitää ajatella, tekee mieli kotona päästää itsensä helpolla.

Luettu ja blogattu:

Anu Kaipainen: Poimisin heliät hiekat
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka
Arto Salminen: Kalavale: kansalliseepos
Hansjörg Martin: Murha Jumalan armosta
Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Lönnqvist ym.: Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä
Lars Kepler: Hypnotisoija
Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt, Tuletko sisarekseni
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Antti Tuuri: Maailman kivisin paikka
Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika
Tuomas Anhava (suom.) Kuuntelen, vieras
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Luettu muttei blogattu:

Margaret Atwood (1997). Alias Grace. En enää muista mistä laitoin kirjan Nimeltään Grace lukulistalle - jonkin blogin jostain jutusta se sinne tuli, ehkä täältä... Vähän äimistyin kun löysin sen omasta hyllystäni englanniksi ja lukemattomana; olen ilmeisesti ostanut joskus viime vuosituhannella ja säilönyt talteen. No hyvä. Nyt luin ja pidin ja viihdyin, mutten massiivisesti seonnut tähän kumminkaan. Grace on tarina 1800-luvulla Kanadassa murhasta tuomitusta naisesta. Tämä kirja ei käynyt ihan sydämen päälle, eikä ollut raskaskaan, siten kuin Atwoodin dystopiat ovat olleet. Tarina, ympäristö ja hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja teksti vetää hyvin ja Atwoodin 'soundi' on suorastaan huikea tässä. Hän osaa sommitella sanoistaan ilmauksia, jotka ovat yhtä aikaa kauniita ja merkityksellisiä. Jotenkin suomennokset eivät ole minua yhtä lailla tyylillisesti vietelleet, vaikka moni hänen kirjansa on kolahtanut tätä vahvemmin kantaaottavuutensa tähden.

Luulen, että Atwood ei käänny helposti. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kaunista lausetta: ...he has an uneasy sense that the very plentitude of her recollections may be a sort of distraction, a way of drawing the mind away from some hidden but essential fact, like the dainty flowers planted over a grave. Ei, ei olisi minusta kääntäjäksi!  Suomennetusta versiosta ovat kirjoittaneet mm. Joni Kirjavinkeissä ja Kirjahiiri Kirjojen maailmassa.

Kage Baker (2007). Gods and Pawns. Kage Bakerin Company-sarjasta olen jutustanut jo moneen otteeseen, viimeksi tässä koosteessa, ja ilmeisesti Baker säilyy kestoaiheena kunnes kaikki on luettu. Tykkään sarjoista, joissa pääsee palaamaan tuttujen tyyppien pariin - ja rakastan sarjoja, joissa tutuista tyypeistä oppii joka tapaamisella jotain uutta. The Company on sellainen sarja. Gods on novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat eri vaiheisiin romaanien narratiivissa. Tässä tarjoillaan väläyksiä Mendozan, Josephin ja Lewisin elämästä mutta myös lisätietoa esimerkiksi siitä miten Willam Randolph Hearst päätyi yhteistyöhön Dr. Zeusin kanssa. Tätä lukiessani minulla oli vahva juurille palaamisen fiilis. Useimmissa näistä novelleista on sellainen vanhan kunnon scifi-novellin tunnelma; jutuilla on juoni ja juju, ja se juju kytkeytyy selkeästi sarjan perusideoihin. Sf Signalin arviosta päätellen ei tarvitse lukea romaaneja ensin tykätäkseen novelleista!

Leonie Swann (2011). Ihmissutta ken pelkäisi. Luin taannoin Swannin ensimmäisen lammasdekkarin Murha laitumella ja pidin siitä sen erikoisen perspektiivin takia. Yleensä jos pidän jonkin sarjan ensimmäisestä osasta, luen toisenkin... ja niin tuli napattua tämäkin kirjastosta. Lammasidea ei kuitenkaan kanna toisessa osassa yhtä hyvin - toimiakseen sen olisi pitänyt nousta jollekin uudelle tasolle. Ihmissudessa on paljon mukavia yksityiskohtia, ja se on sinällään sujuvaa kevytviihdettä siinä missä monet muutkin dekkarit. Mikään erityisen mieleenpainuva lukukokemus tämä ei kuitenkaan ollut, ja samoin tuntui ajattelevan Norkkukin.

Victoria Holt (1988). Silkinsuloinen kosto. Kirjaston poistomyynti. Auto ei käynnistynyt pahimmassa 30 asteen pakkasessa, joten ehdin paikalle vasta iltapäivällä. Joko kaikki scifi oli jo myyty tai sitten sieltä poistettiin vain vaaleanpunaista kirjallisuutta ja dekkareita. Visiittini seurauksena köyhdyin huikeat kaksi euroa ja viisikymmentä senttiä... ja kulutin yhden päivän elämästäni piehtaroimalla hömpimmässä hömppäromantiikassa ikinä. Kaikki Victoria Holtin kirjoja lukeneet tietävät tismalleen mitä saa kun kannet avaa, eikä Kosto pettänyt. Kuin Barbara Cartlandia mutta suodatettuna Catherine Cooksonin läpi - ei siis ihan niin imelää mutta melkein. Tässä kirjassa orpo tyttö kasvaa monimutkaisissa oloissa rikkaan perheen hoivissa ja saa monimutkaisten vaiheiden jälkeen parikin aviomiestä ja Aidon Onnen. Silkit hohtelevat ja tikarien terät samoin. Oi niitä aikoja kun rakkausromaanin viimeinen luku saattoi olla nimeltään "Asiat selviävät"!

Danielle Steel (1995) Onnettomuus. Kirjaston poistomyynti, osa 2. Mielenkiintoista miten erilainen on tämä seuraavalla vuosikymmenellä suomennettu Steelin romanssi. Tässä päähenkilö on jo kirjan alkaessa naimisissa ja teini-ikäisen tytön äiti - ja kirja kertoo traagisen auto-onnettomuuden seurauksista. Oikeastaan pitää ihailla pokkaa, jolla teho-osastolta kuopaistaan romanssi kasaan... Ei kun vakavasti puhuttuna, tämä oli oikeasti aika kauhea kirja. Puolustukseksi voi kyllä sanoa, että päätä ei tarvinnut vaivata yhtään. Jos ajattelu kuluttaa kaloreita, tämän kirjan aikana aineenvaihduntani kääntyi väärinpäin ja lihosin kilon.

Danielle Steel (1994). Kadoksissa. Kun juuri tulin tuossa selittäneeksi, että äskeinen Steel oli kamala, onkin nyt melkoisen työlästä selittää miksi luin toisen heti perään. Kelpaisiko selitykseksi 'sauna'? Jos kirja maksoi 50 senttiä eikä sitä aio lukea kuin kerran, sen voi viedä saunaan ja rentoutua kynttilänvalossa. Sitä paitsi Kadoksissa oli teoriassa pari astetta parempi, sillä se sijoittuu 30-luvun New Yorkiin ja siinä on kidnappaus. Mutta ei, oikeasti tämä oli yhtä kamala. Holtin harsitut silkit hakkaavat nämä teräskirjat sata-nolla. Helmikuun hömppäkiintiöni meni siinä. Mutta toisaalta - nyt kaikki muut kirjat vaikuttavat aivan käsittämättömän syvällisiltä ja uskottavilta.

Mike Carey & Peter Gross (2012). The Unwritten 5: On to Genesis. Oih ja voih. Sairaan hienoa sarjakuvaa! Eikä perusideaa voi olla rakastamatta. Luin uudestaan myös kolmosen ja nelosen, ja kipaisin vielä nelososan kunniaksi lainaamassa kirjastosta Moby Dickin. Kuka tietää - ehkä jopa luen sen. Sallan juttu löytyy täältä. (Siis Unwritten viitosesta, ei Moby Dickistä.)

Eeva Tenhunen (1975, alkuperäinen 1971). Keisari seisoo palatsissaan. Kuolema savolaiseen tapaan palautti mieleen muiston tästä Tenhusen vähän vanhemmasta dekkarista. Itse asiassa uudelleen luettuna tämä oli vielä parempi kuin muistin. Keisari noudattaa niin hartaasti peribrittiläisen klassisen dekkarin kuvioita, että sen kanssa on väkisinkin hauskaa. Kartano ja suku ja viaton kertoja ja rikos menneisyydessä... ja tietysti pientä vipinää etsivän kanssa. Jotenkin tämä kartanomiljöön ja hyvin suomalaisen murhaamisen yhdistelmä on aika vastustamaton. Myös murhametodit ovat loistavia: murhaaja laittaa pellin kiinni liian aikaisin? Joku hukutetaan mattolaiturilla? Mainio dekkari. Tätä ovat lukeneet myös kirsimaria ja Vauhko.

Sami Hilvo (2010). Viinakortti. Pidin Kätilöstä siinä määrin, että se herätti mielenkiintoni myös Hilvon kirjaan. Viinakorttia, Linturin romaania Isänmaan tähden ja Katja Ketun Kätilöä on nimittäin kaikkia (epäluotettavan ja toisinaan luovan muistini mukaan) kuvattu kirjoiksi, jotka tuovat sotavuosista esille vaiettuja, kätkettyjäkin puolia. Lisäksi kaikissa on kyse rakkaustarinoista jollain tavalla. Tartuin siis Viinakorttiin valmiina viihtymään ja kokemaan, sillä Kätilö jätti hyvän maun... mutta Viinakortti tuntui lähinnä tympeältä. En yksinkertaisesti onnistunut uskomaan tarinaan. Sotavuosia elävän Urhon suuhun pantu kieli tuntui sävyiltään niin väärältä, että se esti eläytymästä oikein millään tasolla. Ymmärrän, ettei tässä aitouden tuntua kai haettukaan; ehkä tarkoitus olikin kuvata Urhon ajattelua Mikaelin kirjoittamana? Kontrasti aitojen sotapäiväkirjaotteiden ja Urhon rakkauden kuvauksen välillä joka tapauksessa tökki. Minulle tämä jotenkin moderni resepti ei toiminut, vaikka Kätilössä kestin ei-niin-ajanmukaisen ilmaisun hyvin. Viinakortissa kokonaisuus maistui tarkoitushakuiselta. Mutta anni.M tykkäsi enemmän ja niin tykkäsi myös Anki.

Kjell Westö (2006). Missä kuljimme kerran. Tämän olen lukenut jo aiemmin, eikä se silloin tehnyt järisyttävää vaikutusta, vaikka päällisin puolin taisin silloinkin tykätä. Muistiin oli lähinnä jäänyt Helsingin hengästyttävän hieno kuvaus. Innostuin kuitenkin katsomaan äskettäin telkkarista tulleen sarjaversion Yle Areenasta ja nautin siitä, joten teki mieli lukea kirja uudelleen ja tarkistaa olisiko elämys nyt mieleenpainuvampi. Kyllä ja ei. Helsinki on edelleen kirjan ehdoton päähenkilö, jonka rinnalla Eccu ja Lucie ja Allu ja Cedi tuntuvat toisinaan valjuilta. En myöskään erityisesti nauti Westön kielen rytmistä, joka jotenkin pakottaa ainakin minut lukemaan vähän kerrassaan. En siis uppoa Westön tarinoihin ponnistuksetta, vaikka myönnän, että pientä vaivaa kannattaakin nähdä. Sain mielestäni tällä kertaa kirjasta enemmän irti, sillä sarjan jäljiltä ihmiset olivat vaivatta silmien edessä. Pääsin vertailemaan sarjan antamaa käsitystä henkilöistä Westön alkuperäiseen... se avasi paremmin hienosyistä ihmiskuvaus minullekin. Kirjasta ja sarjasta ja vähän näytelmästäkin on kirjoittanut Kirsi Hietanen.

Diana Wynne Jones (2011, alkuperäinen 2006). Taikuuden taakka. Saman kirjailijan Noidan veli on vanhoja kirjasuosikkejani. Pidin siitä kovasti nuorena ja nautin vielä uusintakierroksestakin, kun luin Neidille aikoinaan ääneen. Taakka on vähintään yhtä mainio. Nyt Noidan veljestä tuttu Kissa opettelee ratsastamaan ja kasvattaa aarnikotkan poikasta. Chrestomancin linnan ulkopuolella tutustutaan lähikylien elämään ja nuoreen Marianneen, jonka suvun elämässä on salaista taikuutta yllin kyllin. Taakasta löytyy opettavainen teemansa, mutta ennen kaikkea se on lämminhenkinen ja mukava kertomus, jonka päähenkilöt ovat suloisia. Pitäisiköhän ostaa tämä sarja jo varuiksi, kummityttö kasvaa pian sopivaan ikään... Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä.

Diana Wynne Jones (2010, alkuperäinen 1988). Tietäjän lapsuus. Tässä kirjassa palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan miten Kissan aikana Chrestomancin virkaa toimittavan Christopherin lapsuudesta. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Taakasta ja Noidan veljestä - menköön sen piikkiin, että Kissa puuttui ja tämän kirjan nuori päähenkilöpoika on vähän ilmeettömämpi. Oli tosin hauska saada lisätietoa Millien ja Christopher Chantin taustoista! Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä. Ei auta, nyt on pakko hakea kirjastosta se Noidan veli ja lukea (taas).

Alexander McCall Smith (2012). The Cleverness of Ladies. Tämä ensimmäinen kokeiluni Quick Reads -sarjan kanssa on lyhyt viiden tarinan kokoelma Mma Ramotsve -kirjojen tekijältä. Koska lukeminen ei tunnu minusta vaivalloiselta pidemmänkään kirjan kanssa, sarjaan tuskin olisi muuten ollut intoa tarttua, mutta ilman muuta piti katsoa mitä Mma Ramotsve nyt puuhaa. Itse asiassa vain yksi kokoelman novelleista käsittelee häntä, ja se yksi - nimitarina - on setin heikoin; Smith laittaa siinä Mma Ramotsven ratkaisemaan ongelman keinolla, jonka samainen hahmo hylkää huonona kirjassa Tea Time for the Traditionally Built. Hyi! Ilmeisesti oletetaan, että näitä lukevat ihmiset, jotka eivät lue muuta? Onneksi kokoelman muut novellit olivat parempia. Viimeinen, Music Helps, oli erityisesti mieleen hienon tunnelmansa tähden. Mutta kaikkiaan tämä ei innostanut 'nopeisiin lukukokemuksiin'.

Lisäksi ehdin lukea yhden Ursula Le Guinin kirjan ja Bernhard Schlinkin romaanin Lukija - niihin palaan jutun kera maaliskuun puolella.

Kesken jääneitä:
Luovutan Rebecca Wellsin Jumalaisten jajasiskojen suhteen. Kirja on ollut kuukausitolkulla kesken, enkä tunnu löytävän intoa tarttua siihen. Miksi - en totisesti tiedä. Taidokas tarina, ok miljöö, teoriassa kiinnostava äiti-tytär -suhde. Silti tämä maistuu jotenkin tekemällä tehdyltä. Höh. Arvion löytää vaikkapa täältä... ja Karoliinankin Jajasiskot teki onnelliseksi.

Eoin Colfer (2011). Hiuskarvan varassa. Olen jollain kevyellä tavalla tykännyt Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niitä on tullut kuunneltua Helsingin reissuilla Neitien kanssa äänikirjoina. Tätä jännäriä kustantaja on mainostanut lauseella "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi". Okei, ajattelin, yritetäänpäs nyt aikuistua tässä. Petyin melko lailla, mutta asiaa hetken mietittyäni huomaan pettyneeni epäreilusti. Hiuskarvan varassa on tyylillisesti selvää sukua Artemis-kirjoille, ja päähenkilössäkin on tiettyä tuttuutta... mutta ei. Colfer epäonnistuu siinä ainoassa asiassa, jossa jännärin kirjoittaja ei minun kohdallani saisi epäonnistua: pitää saada lukija kiinnostumaan tapahtumista. Edes vähän. Nyt päähenkilön traumat ja touhut tuntuvat täysin yhdentekeviltä. Aika killeri että tämä jäi kesken - luin sentään Steelet loppuun! Toisaalta, niiden kanssa varmaan tulee luettua noin joka toinen rivi. Colfer ei ole ihan niin itsestäänselvää sentään. Ehkä olin vain huonolla tuulella ja koitan tätä joskus toiste uudestaan: Linnea nimittäin poimi tämän ihan samasta syystä kuin minäkin ja viihtyi hyvin.

Kuukauden hakusanat:

Kyllä näkee, että lukioissa teetetään paljon kirja-aiheisia esseitä. Onnea koulutyöllenne lapsukaiset. Teille on varmaan opetettu lähdeviittauskäytäntöjä ja kriittistä medialukutaitoa, joten en ole huolissani, vaikka tänne tullaan kyselemään onko sudenmorsian hyvä kirja? ja millainen palmu oli luonteeltaan komisario palmun erehdys kirjassa? Kyllä on kuulkaa Google paljon kätevämpi kuin Delfoin oraakkelit. Kysymys sisään ja vastaus ulos. Pitäisi kumminkin tietää edes kysymys. Kovin kummoista tulosta ei saa pohtimalla puhuiko abraham lingoln saksaa?

Näitä suoria kysymyksiä enemmän hämmentävät bloggaajaa puhtaat sanahaut. Mitähän löysi täältä hiiriä pyydystämässä ollut googlailija, tai hän joka etsi puuman pesää tai koin toukkaa? Eniten silti kutkutti tässä kuussa tiedonhakija, joka saattaa olla käymässä vaarallista kamppailua - tai tekee kenties urasuunnitelmia näin yhteishaun aikaan. Kirjablogiin hän päätyi haulla

arkkimaagien voimat

Tuon myötä on hyvä toivottaa hauskaa karkauspäivää! Varmasti kaikenlaiset maagiset voimat ovat vahvimmillaan juuri tänään...


EDIT: lisätty linkit maaliskuussa blogattuihin kirjoihin.

Kuolema savolaiseen tapaan

Luettuani Martinin dekkarin Murha Jumalan armosta uhkasin lukea myös 70-luvun suomalaisen dekkarin. Mikäs siinä uhkaillessa kun olin juuri tuonut kotiin myös tämän Eeva Tenhusen: Kuolema savolaiseen tapaan oli siis vahvasti tyrkyllä jo valmiiksi. Valitettavasti kirjaston käytöstä vapautunut poistopainokseni ei ole SAPO-pokkari, joten paikka 323 rivissäni on edelleen auki. No, ehkä laitan tämän siihen kuitenkin, kansien sisältö on joka tapauksessa tärkeämpää kuin kannet.

Kuolema savolaiseen tapaan kertoo murhasta maalaiskylässä, jossa kertoja ja hänen poliisimiehensä aloittelevat maallemuuttajan kummallista elämää ja harmikseen löytävät perunakellaristaan ruumiin. Hyvä ettei ole kellaria, nyt hermostuttaisi. Kuollut tyttö on kaupunkilainen, mutta osoittautuuko murha lähi- ja luomutuotteeksi? Lähes pelkästään Tikkasista koostuvan pienen savolaiskylän sisäpiiriin sopeutuessaan minä-kertoja Liisa joutuu pohtimaan myös murhaa. Onko syyllinen vanha kaveri Raina, vai naapurin Tohtori? Vai löytyykö tappaja vielä lähempää...

Kuolema sopii Murhan rinnakkaisteokseksi muutenkin kuin ajallisesti. Kummankin kirjan minä-kertoja on dekkarikirjailija - hah! Miten poikkeuksellista! Kuoleman kohdalla sille ei tosin ole juonellista perustelua. Jäinkin miettimään, tuliko Liisasta tässä kirjailija vain siksi, että hänestä ei haluttu tehdä "pelkästään" emäntää, se kun ei varmaankaan olisi istunut vuoden 1976 asenteisiin ja ideaaleihin. Mutta lukija voi toki huvitella miettimällä missä määrin kirjailja-Liisan ajatukset kirjoittamisesta vastaavat Tenhusen ajatuksia - ja saattoihan tässä olla kyseessä Tenhusen hienoinen itseivakin.

Teemallista yhtäläisyyttä ei suoranaisesti ole, mutta molempien romaanien taka-alalla on jonkinlainen yhteisön muutoksen käsittely. Martin tekee rivien välissä tiliä yhteiskuntansa natsi-menneisyyden kanssa, Tenhunen tunnustelee yhtä suomalaisten suurta traumaa eli kaupungistumista. Siirtymämme agraariyhteisöistä teollisuuteen ja kaupunkeihin ei ole sujunut kaikin osin kivuttomasti; jäljet ovat näkyneet kuntarajakeskusteluissa menneelläkin viikolla. Kuoleman tuoma näkökulma on kuitenkin mukavasti muuta kuin tämä nykyinen keskusta-periferia -vänkääminen. 70-luvulla ihannemaailma oli selvästikin Suomessa monipuolisempi ja sille sai nauraa vähän vilkkaammin kuin nykyään. En tiedä kuvittelenko vain, mutta Tenhusen tulkinnassa on kepeyttä, jota en muista juuri nykysatiirissa nähneeni. Ehkä ongelma on lukijan - aikamatkalla on helpompi ottaa rennosti ja naureskella, nykypäivää paljastava teksti saa helpommin ihon vereslihalle.

Puhun satiirista... hm. Todistaa kirjallisuuden opintojen puuttumisesta varmaankin. Ei tämä varsinaisesti satiiri-iloittelu ole vaan dekkari, mutta savolaisuutta tarkastellaan tässä kovasti kulttuuriantropologisin silmin. Ja kun se on tehty, tarkastellaan savolaisuuden tarkastelua samalla tavalla. Lopputulos on jotenkin yhteiskunnallinen ja ajan hengelle ilkamoiva tekele ja varsin hauskaa luettavaa. Dekkarijuoni on toimiva ja miljöö liioitteluistaan huolimatta samoin. Tv-versio olisi saattanut olla näkemisen arvoinen.

Kirjan heikkous on sen kerronnan rakentuminen. Varsinkin alkupuoliskolla Tenhunen tuntuu hoipertavan sinne tänne taustojensa kanssa. Kyläläisiä marssitetaan lukijan eteen kuin kuorolaisia koelauluun. Lauseiden mutkikkuus yltää välillä hyvinkin saksalaiselle tasolle.

Ymmärsin hyvin pian että nimityksiin sisältyi myös vihjeitä sosiaalisesta arvostuksesta ja ympäristön asennoitumisesta. 

Leppiahon emäntä - sukunimeltään Tikkanen - oli ilman muuta Leppiahon Anni, mutta Hallaperän emäntä (omaasukua Tikkanen), joka ajoi kylän ainoaa taksia, ei yllättäen ollutkaan Hallaperän Siiri vaan Ruuskasen Emäntä, jonka aviomiestä ei suostuttu sanomaan edes Ruuskasen Isännäksi vaan Ruuskasen Emännän Mieheksi - mikä viittasi - paitsi yleisestä käytännöstä poikkeavaan sukunimeen - myös siihen että Niilo Ruuskasta ei Viinamäen kylässä noteerattu erityisen korkealle. (s. 23).

Toden sanoakseni, ensimmäisen viidenkymmenen sivun verran ihmettelin, onko tästä tarinaa tulossakaan. Onneksi kertomus pääsi vähitellen kiihdytyskaistalle ja otti vauhtia; lopun rysäys sitten lähes oikeutti alun hapuilun. Toisaalta, kirjan loppupuolella kohtuullisen järkevältä vaikuttava Liisa toimii ja ajattelee kuin pahimman lajin hupakko. Tavallaan minulla oli tästä kirjasta yllättynyt olo. Olen lukenut Tenhuselta aiemmin ainakin Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan - enkä ainakaan muista aiemmin ihmetelleeni kerronnan sekavuutta, etenkin Keisarista on jäänyt positiivinen mielikuva.

Eipä tämäkään kehno ollut, ja etenkin Murhan perään luettuna sain tästä hupia. Miljöö oli kotoisa. Ja kyllä dekkareissa lopputulos ratkaisee: minulla oli lopussa juuri sellainen olo kuin perinteisen dekkarin jälkeen kuuluukin olla, viihtynyt ja tyytyväinen. Muutama tunti meni mukavasti ja paha sai palkkansa. Oikeus voitti, joten kaikki on hyvin. Jos olisin diktaattori, suosisin dekkareita kirjallisuudenlajina!

Eeva Tenhunen (1976). Kuolema savolaiseen tapaan. WSOY. ISBN 951-0-07730-5.

Arvioita:
Kirjasampo-sivuilta löytyy Vappu Karjalaisen arvio ilmestymisvuodelta
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Bonuksena Dekkariseuran sivuilta Tenhusen haastattelu

P.S. Oletko huomannut uuden Juonittelua-blogin? Siellä on tiedossa häpeämättömiä spoilereita ja alastomia juonipaljastuksia keskusteluttavista kirjoista!