Seppo Jokinen: Vihan sukua

Kuva: CrimeTime

Pitääpä pitkästä aikaa kirjoittaa Jokisen kirjasta oikein juttu, ihan vaan sen kunniaksi että olen nyt komisario Koskisen tutkimuksissa päässyt ajan tasalle. Kirsin kirjanurkan kautta taisin alkujaan Koskisista innostua, ja nyt ne on luettu, ensimmäisestä viimeiseen. Njaaah... joku novellikokoelma ehkä välistä puuttuu, mutta sitä ei lasketa.

Vihan sukua on hieno osoitus siitä, että Jokinen on pitänyt sarjansa ajan hermolla. Nykyaikaa vaivaava pelon kulttuuri on Suvussa vahvasti läsnä. Huhut ja puolitotuudet leviävät valokuidun nopeudella ja pahinta ollaan varmuuden vuoksi heti epäilemässä. Kun Tampereella räjähtää, on kaupunki pian valmis uskomaan Supon miesten lailla, että kyseessä on kansainvälisen terroristijengin isku. Koskinen ja hänen ihanan inhimillinen porukkansa suljetaan tavallisina kyläpoliiseina pois näin kuuman jutun tutkimuksista. Mutta Koskinen ei malta antaa asian olla, vaikka muutakin tekemistä olisi: pihkalta haiseva hiippari terrorisoi yksinäisiä naisia öisillä käynneillä ja Koskisen naapurikin näyttää joutuneen yövieraan uhriksi.

Koskisella on omat ajatuksensa pommiturman taustoista, ja vaikkei Supon Lamberg niistä kiinnostukaan, on pomo Eini ymmärtäväisempi, sikäli kun nyt pysyy Koskisen liikkeistä selvillä. Einin ja Koskisen työsuhde onkin mainio mauste tarinalle. Ehkä Eini on vähän yksiulotteisen stereotyyppinen hyvä naisjohtaja... mutta miksikäs ei? Eipä mokomia ole turhan usein kirjoissa nähty, eikä dekkareissa varsinkaan. Jäyhä Koskinenkin on muovailuvahaa Einin käsittelyssä.

- Kuulehan nyt Sakari! hän kääntyi osoittamaan Koskista sormellaan. - Siitä ei tule mitään, jos sinä kannat syyllisyyden taakkaa kaikista maailman murheista. Ei todellakaan! Nyt lopetat tuollaisen itsesi ruoskimisen tähän paikkaan! Tuliko selväksi? 

- Tuli. (s. 121)

Spoilaamatta ei oikein voi avata kaikkia Suvun hienouksia. Sen verran sanon, että pelko ja kiusaaminen ovat avainteemoja. Suvussa kiusanteko, itsensä ylentäminen toisia alentamalla, saa aikaan pahaa jälkeä monellakin tavalla, suoraan ja välillisesti. Samalla Jokinen sanoo painavan sanansa niistä, jotka käyttävät pelkoa ja turvattomuutta poliittisina aseina. Vaikka juoni ei ole minusta niin uskottava ja vankka kuin monessa muussa Jokisen dekkarissa, pidin tematiikasta ja hektisestä tunnelmasta.

Koskis-dekkariksi Suku keskittyy poikkeuksellisen tiukasti poliisiasioihin, eikä komisarion tai hänen työtovereidensa yksityiselämä juuri saa sijaa. Tavallisesti moinen pihtailu harmittaisi, sillä vakiosarjojen suurta hupiahan on juuri tuoreiden tietojen saaminen tuttujen tyyppien elämästä, mutta Vihan sukua on niin tiivistempoinen, ettei puutosta edes hoksaa kärsiä ennen kuin vasta lopussa. Ja siellä lukija palkitaankin hyvin lupaavalla romanssin idulla.

Vetävä ja sujuva dekkari, jossa on paljon kiinnostavia aineksia. Harmittavin puoli siinä on, että se on nyt oikeasti se viimeisin. Seuraavaa Jokisen kirjaa joudun tovin odottamaan, halusin tai en.

Seppo Jokinen (2013). Vihan sukua. Crimetime. 978-952-289-047-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa tämä nousi Jokisen dekkareista ykköseksi.
Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista tämä piti otteessaan.
Veli-Pekka Leppänen Hesarissa kuvaa kerrontaa jopa laahaavaksi.

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Kuva: Elisa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut kunnolla näistä Seppo Jokisen dekkareista, vaikka niitä on tullut paljon luettua. Olen seuraillut tamperelaisen komisario Koskisen elämää ja työtä nyt jo muutaman vuoden. Sarja on mennyt enimmäkseen järjestyksessä. Nyt ovat lopun ajat käsillä. Räätälöidyn ratkaisun jälkeen on enää kaksi lukematta, sillä Ajomiehen luin vahingossa jo lukumaratonissa. (Ups.)

Räätälöidyssä ratkaisussa kietoutuvat nuorisojengin pankkikorttivarkaudet, väkivaltainen kuolema ja kahden tamperelaisen konsultin käsittämätön koston kierre. Herrat Riekki ja Uskinluoma eivät enää ehdi myydä kaupungin herroille hienoja suunnitelmia, sillä heidän aikansa vie yhä hurjemmaksi yltyvä keskinäinen nokittelu. Sairaslomalta palaava Koskinen seuraa vaistojaan ja etsii pala kerrallaan uudelleen elämän tarkoitusta.

Minusta juoni oli tässä Koskis-kirjassa erityisen toimiva ja selkeä. Okei - fiksumpi varmaan olisi keksinyt ratkaisun kirjailijan sirottelemista vihjeistä aikaisemmin, mutta minä nyt tunnetusti vaan luen, en ajattele. Kerronta kulki hyvin ja vei mennessään, ja oikea vastauskin selvisi juuri sopivasti pikkuisen ennen virallisia paljastuksia. Myös Koskinen itse vaikutti suruistaan huolimatta jotenkin tasapainoisemmalta. Toki hän on edelleen helposti innostuva ja tulistuva... mutta jotain lähes seesteistä on silti miehen mielenliikkeissä. Ehkä kuvittelen vain. Kun vastapainona on kahden aikuisen miehen absurdiksi yltyvä koston kierre, jossa tunteita ei saada millään kuriin, tulee Koskisesta väkisinkin vertailun vuoksi rauhallinen vaikutelma.

Poliisiaseman persoonilla oli tässä kirjassa vähän vähemmän tilaa kuin monessa aikaisemmassa, mutta se ei haitannut, sillä rikoksiin liittyvät henkilöt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi konsulttien kaksintaisteluun sotkeutuva Meiju on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensivilkaisulla luulisi. Myös nuorten kuvaus toimi tässä minusta hyvin, olkoonkin että näkökulma on vähän ulkopuolinen.

Masista se oli tuntunut ensin kamalalta, mutta Lepsu oli väittänyt, ettei niille kävyille mitään käy. Korteilla nostettaisiin vain muutama satanen, ja nekin vähät rahat pankki korvaisi takaisin. Siitä oli olemassa joku laki oikein. Sitten Lepsu oli vielä vakuuttanut, ettei Masilla ja Kimillä ollut muutenkaan mitään hätää. Eiväthän he tehneet edes rikosta. Jos joku vahingossa näkee jonkun tunnusluvun, minkä se sille voi. 

Lepsu oli jo seitsemäntoista. Kyllä se tiesi. (18/268)

Ei mitään valittamista. Kuin mittatilaustyötä tämä, juoni istui ja kaikki saumat oli hyvin huoliteltu. Melkein kaikki Koskiset ovat olleet pätevää ja sopivasti arkisuomalaista dekkariainesta. Räätälöity ratkaisukin on, mutta vielä pikkuisen enemmänkin; kuuluu selvästi sarjaan mutta erottuu siitä edukseen. Lopun liikuttava pieni kohtaus oli tietysti viimeinen silaus... mutta en nyt kerro, ettei ylläri mene keneltäkään pilalle.

Seppo Jokinen (2011, alkuperäinen 2010). Räätälöity ratkaisu. Elisa e-kirja. 978-952-5918-46-5

Arvioita:
Paula Arvas Dekkarihyllyssä kehui
Myös Kini Kirjavinkeissä nautti päästessään taas Koskisen seuraan
Mikko Varis Keskisuomalaisessa luonnehti ammattimiehen työksi

Hukan enkelit

Kuva: Karisto

Ajoituksesta huolimatta tämä juttu ei liity mitenkään Finnconiin, jossa vietin juuri puolitoista hilpeää päivää ja ostin sievän pinon kirjoja. Sitten piti lähteä kuskaamaan Neiti A:ta ja hänen belgialaista vierastaan Suomalaiselle Kesämökille. Kiitos vain velimiehelle mökin lainasta. Aiomme sytyttää oikean avotulen ja grillata aitoa suomalaista makkaraa ja tietenkin soudella perinteisellä suomalaisella järvellä. Hetivalmis kokemus, lisää vain hyttyset!

Näihin fiilareihin sopii hyvin lyhyt raportti aidosta suomalaisesta dekkarista, jonka ehdin jossain välissä lukea. Seppo Jokisen Koskis-kirjoja on tullut luettua useampikin tässä kesän mittaan, vaikka harva on päässyt blogiin asti. Teen nyt poikkeuksen Hukan enkeleiden kohdalla, sillä se on selvästi parempi kuin pari edellistä, Kreikkalainen kolmio ja Taikashow. Jos ei koko sarjaa halua lukea, muttei ihan viimeisestäkään viitsi aloittaa, tämä Hukan enkelit voi olla hyvä ensimmäinen etappi.

(On muuten hyvä kirja lukea ennen kuin lähtee järven rannalle mökkeilemään: yksi henkilöistä on halvaantunut sukellettuaan pää edellä kiveen... muistanpahan varoittaa nuorisoani. Tämän mökin rannassa tosin suurin vaara on odottamaton kasvonaamio, jos päistikkaa pohjaan sukeltaa. On siellä sen verran hulppeasti mutaa!)

Hukan enkeleissä Koskinen on jo vakiintunut sinkun elämään. Hänen teinipoikansa on ehtinyt sivari-ikään, Koskinen hoitaa yksinäistä levottomuuttaan juoksemalla öisin, ja Tampereella tapahtuu taas kamalia. Hukantuvan palvelutalosta murhataan alaraajahalvauksesta kärsivä mies, ja muidenkin vammautuneiden kimppuun käydään. Onko liikkeellä kieroutunut armomurhaaja, vai onko kyseessä jokin henkilökohtaisempi motiivi?

Samaan tapaan kuin Marko Kilven Kadotetuissa, tässäkin dekkaristi pohtii yhteiskunnallisia kysymyksiä rikostapauksen rinnalla. Jokisen tähtäimessä ovat suhtautuminen vammautumiseen ja poikkeuksellisuuteen. Pöyrätuoli tuntuu asettavan ihmisen eri kategoriaan kuin muut; liikuntavammaisen odotetaan olevan erilainen, häneen liittyvät motiivit ja oletukset ovat jotenkin automaattisesti toista maata. Saako vammautumisesta olla vihainen, saako raivota ja reagoida, vai pitäisikö olla kiltti ja kiitollinen marttyyri? Voiko elää normaalia elämää... ja mitä se edes tarkoittaa? Näitä asioita joutuu Koskinenkin pohtimaan ennen kuin rikossarja selviää.

Minusta Jokinen on tässä kirjassa koonnut taitavasti yhteen toisiinsa limittyviä teemoja. Koskisen urheiluhulluus on näppärä kontrapunkti Hukantuvan liikuntarajoitteiselle jengille. Jossain siellä taustalla viipyilee myös vanha tuttu melodia - carpe diem. Kannattaa nauttia siitä mitä on, juuri nyt. Kukaan ei tiedä, missä on huomenna vai onko missään.

Vaikka yksittäisissä kirjoissa on tasoeroja, tykkään tässä sarjassa siitä mistä yleensäkin pidemmissä sarjoissa: siitä että keskeisiin henkilöihin tutustuu vähä vähältä paremmin. He alkavat tuntua tutuilta. Minua ei haittaa pätkääkään, että juonen rinnalla pyöritellään yksityiselämääkin.

Ulla nosti yllättäen kätensä ja silitti kämmenselällä Koskisen poskea. 

- Miten sinulla menee? 

Koskinen hämmentyi Ullan kysymyksestä ja sinulla-sanan painotuksesta. 

- Minullako... niin mites minulla... Ihan hyvin. Tuntuu että olen elämäni kunnossa. Parinkymmenen kilsan juoksulenkki ei tunnu missään. 

- Sen kyllä huomaa.  

- Niinkö, Koskinen ilahtui. Ullan kasvot pysyivät kuitenkin totisina ja hän rupesi puhumaan nuhtelevasti kuin lapselle: - Lopeta jo tuo laihtuminen. Vaatteet roikkuvat päälläsi ja posket rupeavat lommoontumaan. (s. 33)

Hieno dekkari. Sujuva, napakka, helppolukuinen, tasapainoinen - ja pikkuisen ajatteluttava. Sopii kokeilla komisario Koskista, vaikka vähän laihtuneenakin!

Seppo Jokinen (2001). Hukan enkelit. Karisto. ISBN 951-23-4229-4.

Arvoita:
Keijo Kettunen Hesarissa
Ritva Sorvali Dekkaripäivien sivuilla

Koskinen ja siimamies

Kesän kunniaksi aion lukea kasan dekkareita. Heh, kesän kunniaksi... aina voi lukea kasan dekkareita! Mutta nyt on käsillä sikäli herkullinen tilanne, että edessä on minulle uusi sarja kotimaisia dekkareita. Saan aloittaa alusta ja lukea kokonaisen pinon.

Seppo Jokisen tuotanto on jäänyt minulta väliin, sillä hänen kirjoittajauransa ajoittuu pahimpaan englanninkielisen kirjallisuuden kauteeni; suomenkielistä ja suomalaista on tullut luettua enemmän vasta  blogiaikoina. Kun Koskinen ja siimamies ilmestyi vuonna 1996, taisin tosin olla zombieäitiyslomalla... luin lähinnä tuoteselosteita ja tenttikirjoja... jos silmät pysyivät auki... mutta olin jo silloin tukevasti toista vuotta ulkomaisen nettikaupan pokkarikoukussa. En seurannut kotimaista kirjaskeneä. Ja rikosromaani nimellä Koskinen-ja-jotakin olisi tuskin houkuttanut. Olisin ajatellut, että kyseessä on Harjunpää-klooni ja jättänyt väliin.

Seppo Jokinen on kuitenkin ollut puheena lukupiirissämme, ja äskettäin pongasin Jokisen ja hänen Koskisensa Kirsin blogista. Siellä oli esillä sarjan uusin osa, Hervantalainen. Se nappasi heti. Hervanta on tällä hetkellä minusta vallan erinomaisen kiinnostava kaupunginosa erittäin tärkeässä kaupungissa. En kuitenkaan halunnut aloittaa väärästä päästä, joten ensimmäisenä lukuun tuli Siimamies.

Sain melkein enemmän kuin olin odottanut. Heti Siimamiehen alkusivuilla löytyy 16-vuotias tyttö kuristettuna Neitien lenkkimaastoista. Kääks. Kielsin kiireenvilkkaa kaiken liikkumisen niillä main, johon Neiti A totesi rauhallisesti, että on sieltä oikeitakin ruumiita löydetty, joten keksityistä on turha sauhuta. Ja sitä paitsi kun harjoittelee juoksemista pääsee tarpeen vaatiessa nopeammin karkuun.

Alkujärkytyksestä huolimatta pääsin kirjaan hyvin kiinni ja pidin siitä. Koskisen persoonassa on ehkä Siimamiehessä joitain vähän teennäisiä piirteitä, eikä kieli ole ehkä maailman hiotuinta, mutta kerronta etenee ja tarina kulkee. Toisiinsa lomittuvat linjat solmiutuvat siististi yhteen olematta liian ennalta-arvattavia. Tiettyä asetelmallista samankaltaisuutta Harjunpää-sarjaan on havaittavissa, mutta Siimamies kuuluu silti minusta dekkarina enemmän perinteisen realistisen poliisiromaanin kategoriaan kuin Joensuun kirjat. Harjunpää-sarja kaivaa psykologisia syövereitä niin tehokkaasti, että kirjoja lukiessa tulee useammin paha olo kuin tunne siitä, että maailmassa on järjestys. Voin ajatella lukevani Jokisen dekkareita ajanvietteenä; Joensuu on aina vakava paikka.

Eipä silti, ei Siimamies mikään hilpeän kepeä kirja ole. Turhaa kuolemaa ja pahaa oloa riittää. Mutta Jokinen lähestyy asioita jotenkin mukavan äijäkkäästi. Koskiseen tutustuu ja kiintyy, Hervantaan eläytyy, ihmisissä on arkista elämänmakua. Oman jännän vivahteensa kirjalle antaa ajankuva. Maailma on ehtinyt jossain välissä muuttua, sillä 90-luvun jälkipuoliskon teknologia ja elämänmuoto tuntuvat kutkuttavasti nostalgisilta. Rikososaston kokousvälineistöstä vain fläppitaulu lienee yhä ajankohtainen. Fläppäriä ei taida mikään SmartBoard ihan heti tappaakaan.

Mutta otetaan toinen esimerkki:

Palo-oja hipelöi sytyttämätöntä savuketta sormissaan. Vielä puoli vuotta sitten ryhmähuoneessa oli tupruteltu estoitta, mutta keväällä voimaan tullut tupakkalaki oli tehnyt siitä lopun. Nikotiininnälkä teki miehistä entistä nuutunemman näköisiä. Riipisenkin silmät verestivät väsymyksestä ja paksut viikset roikkuivat apeina. Näki että hän oli tehnyt pitkän yövuoron. (s. 11)

Edistys edistyy!

Koskinen ja raadonsyöjä on jo lainattuna. Aion lukea Koskiseni kiltisti järjestyksessä. Ja seuraavalle Hervannan reissulle otankin kartan mukaan ja käyn pienellä Koskis-kävelyllä tutkimassa kirjallisia ruuminlöytöpaikokja. Miksikäs ei, jos Jyväskylässäkin järjestetään Harjukaupungin kävelyretkiä?

Seppo Jokinen (1996). Koskinen ja siimamies. Karisto. ISBN 951-23-3573-5.

Arvioita:
Annika Lukemisen ilo -blogissa
Kisun kirjablogi
Mette Luetut-blogissa