| Kuva: Gummerus. |
Paljain käsin on ensimmäinen kirja, jonka olen pyytänyt kustantajalta näytekappaleena. Olen ajatellut tätä blogia enemmän lukupäiväkirjana kuin "oikeana" kirjablogina, ja luettavaa tuntuu olevan yllin kyllin muutenkin. Lisäksi olen pelännyt moraalista imperatiivia joka mielessäni kytkeytyy "arvostelukappaleen" lukemiseen: on luettava ajatuksella ja mahdollisimman pian, on oikeasti arvioitava kirjaa vaikkei mitään sanottavaa olisikaan. Hui.
Paljain käsin kuulosti kuitenkin kustantamon tiedotteessa niin houkuttelevalta, että päätin kokeilla tätäkin konstia. Väkevä romaani äideistä ja tyttäristä? Äitini tyttärenä ja tytärteni äitini kiinnostuin oitis. Ja muistelin tämän tulleen esiin Keskiluokan arki -haasteen yhteydessä; sopii siis etsintämatkaani, jolla koitan löytää oman sielunmaailmani peilaajaa kotimaisten naiskirjailijoiden joukosta (kuvittelen Petri Tammisen päässeen aika hyvin miesten maailmaan). Bonuksena Paljain käsin sijoittuu osin myös sotien jälkeiseen Helsinkiin, joka miljöönä kiehtoo.
Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat kuitenkin Vaaran suvun naisista nuorimmat, nykyajassa elävät Inari, Varpu ja Virva. Varpu hoitaa kuolevia vanhuksia ja rimpuilee irti lapsuuden rooleista, Virva ei saa lasta aviomiehelleen, Inari on raskaana jonkun toisen aviomiehelle. Äitien synnit kostetaan aina tyttärille, sillä virheitä on pakko toistaa, vaikka vain niitä väistämällä.
Tammimaan mieshahmot ovat jännittävästi välineellisen oloisia. Syntyy vaikutelma, että mies on jonkinlainen luonnonvoima tai arvaamaton laite; jotain tarpeellista mutta pohjimmiltaan käsittämätöntä. Miehuus ja isyys tunnistetaan sen puuttumisen kautta. Mies on naisen biologialle väline. Naiset sen sijaan ovat arjessa ja ruumiissa läsnä. Totuus löytyy tässä kirjassa kohdusta ja verestä, äitiydestä ja sisaruudesta, nenän pyyhkimisestä ja täplistä lakanoissa.
Tarina on monikerroksinen, takaumien ja perspektiivin vaihtojen raidoittama juoksutus läpi naisen elämäntilanteiden. Varpu on ns. kaikkitietävä kertoja, joka pystyy sukeltamaan muidenkin näkökulmiin; hän on kärpäsenä Virvan hallaantuvan avioliiton katossa, katsoo vierestä äitinsä lapsuutta ja Inarin kapinointia.
En luonnehtisi tätä kasvukertomukseksi, mutta monenlaisten traumojen kanssa kipuillaan. Tammimaa kuvaa hyvin ja elävästi, tuntemuksen kautta, päähenkilöidensä elämää. Tämä on tosiaan väkevä kirja, elämän hajuinen ja makuinen. Monin paikoin teksti herättää vahvan kokemuksellisuuden tunteen lukijassakin: lämmin jaffa auton takapenkillä, lapsen rohtuneet huulet, otsa ikkunalasia vasten.
Silti Paljain käsin oli minulle tuskaista luettavaa. En ole omasta mielestäni mitenkään äärimmäisen herkkä kielellisille tai tyylillisille seikoille, mutta on juttuja joista en vain pidä. En esimerkiksi saanut luettua Salmelan kiitettyä esikoista 27 eli kuolema tekee taiteilijan, koska possessiivisuffiksien puuttuminen hiersi. En edes yrittänyt Rimmisen Nenäpäivää, sillä näin blogien lukunäytteistä ettei sen kieli ole minua varten. Olisi pitänyt tiedotteen tekstinpätkistä arvata, ettei tämäkään ole minun kirjani.
Älkää käsittäkö väärin; Tammimaa kirjoittaa erinomaisen värikästä ja eläväistä suomea. Mutta sitä on jotenkin liikaa. Paljain käsin on niin tungollaan vaativia sanoja, että asia hukkuu kielen alle. Ajatukseni jäävät jäykyttämään tekstistä tirskahtelevia herkkuja. Lukeminen jää, sivut supsuttavat kuvia, unohdan ihmiset, tarina tönkähtää.
Sanaston lisäksi minua vaivasi, että Tammimaa käyttää johdonmukaisesti sanaa "äiti" kertoja-Varpun äidistä Soilesta, silloinkin kun Soile on pieni tyttö. Valinta on tietoinen ja hyvin perusteltu kirjassa, jossa äitiys ja tyttäryys ovat sisäkkäin toisissaan kuin sipulin happamat kerrokset; silti se tuntuu minusta eteennyttävältä samalla tavalla kuin Oatesin sinä-kertoja, josta ruikutinkin täällä. Joudun ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä henkilöistä. Helpoimmin pääsinkin tarinan lumoihin silloin kun ajallisesti oltiin Varpun ja hänen sisartensa lapsuudessa, kun äiti on todellakin äiti. Etenkin ensimmäisissä luvuissa tuntemuksiin uppoutuva Varpu-lapsi, papana, kultapiisku, jaksoi vetää. Mitä pidemmälle pääsin, sitä lyhyemmissä pätkissä luin.
Paljain käsin on rakenteeltaan lähes barokkimaisen taidokas, eikä läheskään yhtä haastava lukijalle kuin vaikkapa Tervon Myyrä. Tarinan imu vain jäi heikoksi. Ehkä ongelma oli sanastossa, tai ehkä tujaus huumoria olisi auttanut. Mutta Tammimaan naiset ovat ruumiillisia olentoja, jotka ottavat itsensä kovin todesta. Mitään naurattavaa en lukiessani nähnyt tässä liman ja lihan väännössä; näin jälkikäteen myönnän että hulppeaksi hersyvä kuvaus kuolevaisuudesta ja miksei syntyväisyydestäkin on ehkä jollain älyllisellä tasolla hupaisa.
Vaikutelmakseni jäi, että Paljain käsin on luultavasti upea kirja - mutta ei missään nimessä minun kirjani! Ei voi mitään. Tykkään enemmän kirjoista, joissa hyvä kieli on mauste, ja joissa voin lumoutua tarinasta ja ihmisistä. Tammimaan romaani tuntuu vaativan enemmän kuin minulla on halua kirjalle antaa, ainakaan tässä ja nyt.
Jotta Paljain käsin saisi reilun tilaisuuden hurmata muita, laitan loppuun poikkeuksellisen pitkän tekstinäytteen.
Äitienpäivänä on käytävä Ailan luona, vaikka tämä itse ei sitä toivoisi. Vaikka tämä ei olisi vastaanottokunnossa, heittelisi tyhjillä pulloilla oven auki narauttavaa tytärtään ja sen lapsia. Äitienpäivänä meidän on käteltävä Ailahtavaista, outoa vanhusta, jonka kodissa on vain muutama kaluste ja haisee pahalta.
Tavallaan olemme kaikki helpottuneita, jos äiti palaa kurjuuttaan sormuksenräpläykseen ja silmälasien korjaamiseen piilottaen. Autossa on turvallisempaa, vaikka isä saattaakin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Sillä kertaa meillä ei käy onni, äiti tarttuu minua kädestä ja vetää mukanaan hissin pakastearkkuun. Sisällä on nahjuinen tunkka, seisonutta vettä ja pesemätöntä kainaloa, pistäviä hajuja pullonsuista, joita emme tunnista vielä niin kuin vanhempamme, jotka tarttuvat riuhemmin käsistämme, kun haistavat.
Vain Inari ryhmii sisään omia teitään. Hän ei anna pelon näkyä. Kun me astumme kapeaan ja korkeaan eteiskäytävään, ei meitä kohtaa sen kummempi kuin muuallakaan. Sinapinvärinen kirjahylly, jossa ei ole yhtään kirjaa. Ihmiset käyttävät sellaisia televisiopöytinä, mutta täällä sen päällä ei jökötä televisiotakaan. Onko tyhjyys jotenkin paljon puhuvaa? Se minulle nimittäin jää mieleen Ailan kodista. Asunto näyttää siltä kuin siellä ei asuttaisi. Jääkaapissa sätkii yksinäinen valo. (s. 152-153)Essi Tammimaa (2011). Paljain käsin. Helsinki: Gummerus.
Arvioita:
Lasse Koskela Parnassossa
Raisa Mattila Hesarissa
Eija Komu Savon Sanomissa
Raija Hakala Pohjolan Sanomissa
Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Hanna Kirjainten virrassa
Laura Lukuisa-blogissa