Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä

Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.

[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 

- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 

- Ette halua tietää. (s. 123)

Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)