 |
| 1000 + 1 yötä vanhaan malliin: René Bullin kuvitusta vuosien takaa. |
Huhtikuu ei ole julma, höpöhöpö! Huhtikuu (nyt kun se loppukuusta pääsi vihdoin vauhtiin) on hurmaava, huikentelevainen, lupausta täynnä. Tässä vaiheessa vuotta koko kesän ihanuus on juuri tulollaan. Mikä voisi olla parempaa?
Paitsi jos on sairas eikä voi mennä ulkoilmaan. Huhtikuussa tuli vietettyä blogiaikani pisin tahaton tauko, mutta ehkä pääsen tästä vähitellen taas rytmiin.
Lukemiset ovat painottuneet vanhoihin, jo aiemminkin luettuihin kirjoihin, mikä taitaa olla minun keväilleni tyypillistä. Koskahan olisi taas aika kaivaa Austen hyllystä? Uudelleenlukemisen kunniaksi laitoinkin teemakuvakseni huhtikuulta oikein vanhasta kirjasta oikein vanhan kuvan.
Hieman harmittaa, etten tässä kuussa juuri edistynyt
naisten kirjojen tai
spefin helmien suhteen; vain yksi helmi tuli luettua. Kaikenlaiset kirjalliset sivupolut ovat houkutelleet. En silti osaa oikein tosissani pahoitella, sillä hyviä lukukokemuksia oli ripakopallinen, Le Guin ja Ravilo ja Ollikainen ja
Fablesit etunenässä. Ja Verronen. Unohdinko Mantelin? Ai niin ja Hotakaisen
Ihmisen osa, se oli ylläri, en ollut odottanut ihastuvani siihen niin... Myös Wodehousea oli pitkästä aikaa mukava lukea.
Äh, tuosta näkee miksi en mielelläni laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Tykkään niin monista. Hyviä kirjoja on niin paljon, ja ne kaikki ovat hyviä niin erilaisilla tavoilla, etten oikein osaa verrata niiden hyvyyttä. Tällä hetkellä
Pohjan akka tuntuu kuukauden huipulta, mutta luultavasti vain siksi, että se oli viimeisin. Toivotonta.
Luettu ja blogattu:
Merikallio & Ruokanen:
Matkalla
Sabine Kuegler:
Viidakkolapsi
Santeri Alkio:
Puukkojunkkarit ja
Murtavia voimia
Bill Willingham & kumppanit:
Fables 4 - 7
Hilkka Ravilo:
Nimeltään Eerika
Ursula Le Guin:
Maailma, vihreä metsä
Hilary Mantel:
Wolf Hall
Rex Stout:
Löytölapsi
Venla Hiidensalo:
Mediahuora
Aki Ollikainen:
Nälkävuosi
Seija Vilén:
Pohjan akka
Luettu muttei blogattu:
P.G.Wodehouse (1969, alkuperäiset tarinat ilmeisesti 1916 - 1925).
Pip pip, sir! Mestarihumoristin parhaat Jeeves-jutut. Nappasin tämän kirjaston poistoista eikä kaduta pätkääkään. Parahultainen kokoelma Jeevesin ja Woosterin klassisia seikkailuja... ja ilokseni huomaan, ettei elävä muisto televisioversioista haitannut ollenkaan. Paavo Lehtonen sanoo esipuheessa, että Wodehousen maailma
on ajaton, vailla kosketusta nyky-yhteiskuntaan. Näin on. Tämä arkkityyppejä rakentanut hupailu toimii edelleen oikein hyvin.
Maarit Verronen (2001).
Kylmien saarten soturi. Jatkan Verrosen tuotantoon perehtymistä. Tällä kertaa vuorossa oli lyhykäinen romaani, jonka teemat voikin tiivistää alun kahteen lainaukseen:
No man is an island (John Donne) ja
Every man is an island (Thomas Wolfe).
Soturi kuvaa sillanrakennusyrityksiä rauhallisesti, melkein vähäeleisesti. Päättyneen sodan veteraani Shannon opettelee elämään ihmisten kanssa pienellä saarella. Samalla hän tutustuu itseensä miehenä, joka ei olekaan enää taistelija. Rakkautta ja rikoksia löytyy... mutta tärkeintä on Shannonin ihmisyyden hitaasti haihtuva usvaverho. Verkkainen, tyyni kirja, jotenkin lämminhenkisempi kuin vaikkapa
Karsintavaihe, tihkuu ymmärrystä sortumatta sentimentaalisuuteen. Nam. Mervi Kantokorpi
Hesarissa on arvioinut.
Jim Thompson (2011).
Kylmä kuolema. Tämä äänikirja aiheutti vuoroon hihityksiä ja vuoroin ulvahduksia. En ole hirveän allerginen anglismeille, mutta kun päähenkilö Kari Vaara seikkailee Helsingissä ja teksti vilisee ei-suomalaisia ilmauksia, kontrasti on herkullinen. Suomalainen poliisimies esimerkiksi
suuntaa ulos ja hänen työkaverinsa on
viihdyttävä pikku paskiainen. Tätä lajia hupia ei kyllä montaa äänikirjaa jaksaisi. Reipas, raaka ja epätodennäköinen trilleri, oikea äijäharlekiini.
Habanera on lukenut tämän.
Valfrid Hedman, toim. (1954, alkuperäinen laitos 1922).
Tuhat ja yksi yötä.
Fables 7 innoitti kaivamaan hyllystä tämän muinaismuiston. Värikuvitus on toteutettu jännille erillisille irtoarkeille, jotka on liimatäplin kiinnitetty pahvisiin välilehtiin.... Mutta tarinoista: vastasivat aika lailla muistikuviani. Luulen joskus lukeneeni myös Richard Burtonin versioihin perustuvan suomennoksen, mutta tämä riitti kyllä muistin virkistämiseen. Olin jo ehtinyt unohtaa, että tarinoissa seikkaili mm. Kiinan sulttaani (?) ja muutenkin liikutaan laajalti paitsi Bagdadissa myös Kairossa ja pitkin Intiaa. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluivat Ali Baban ja Alladinin tarinat sekä Sinbadin kaikki seitsemän matkaa. Pongasin ilokseni myös (ehkä)
Fablesissa Hengen kynsiin joutuneen Sidin... tai ainakin erään tammaansa huonosti kohtelevan kauppiaan.
C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2003).
Luostarin varjot. 1500-luvun Britannia on aina kiinnostava miljöö minulle, ja tämä Sansomin dekkari on kaiken hyvän lisäksi sijoitettu benediktiinien luostariin. Bingo! Ellis Petersin veli Cadfael -kirjojen jälkeen olen ihan heikkona benediktiinehin. Sansomin munkit vain eivät ole läheskään yhtä mukavia. Murhaa tutkii lakimies, jonka lähettää asialle ministeri Cromwell. Mysteeri on kokonaisuudessaan mukavasti toteutettu ja sopivasti monimutkainen, enkä pannut ollenkaan pahakseni vaikka arvasin murhaajan pikkuisen liian aikaisin, sillä juoneen sisältyi muita reippaita käänteitä. Ei varsinainen helmi mutta hyvää viihdettä kumminkin. Suositellaan aikakauden faneille ja dekkareiden ystäville. Mutta älkää unohtako veli Cadfaelia, maailmankaikkeuden herttaisinta amatöörietsivää...
Mikko Ketola & Anssi Rauhala (2006 ja 2007).
Professori Anni Isotalon tutkimuksia 1 - 3: Marian koodi, Valkoisen meren timantit ja
Bosporin helmi. Tavallaan epäreilua näitä sarjakuvia kohtaan, että ne tulevat lukuun
The Unwrittenin ja
Fablesin jälkeen; jos olisin tavannut Anni Isotalon ensimmäistä kertaa aikaisemmin, olisin luultavasti pitänyt näitä mainioina seikkailuina. Nyt ne tuntuvat sujuvuudestaan ja tekijöiden ilmeisestä taidokkuudesta huolimatta vähän ohuilta. Mutta ulkomaansarjiksiin verrattuna näillä on muuan erityisetu: paljon tuttuja paikkoja ja kotimaisia historiaviitteitä. Erityisesti toisessa osassa oli kiinnostavia maisemia Tamminiemestä Pietariin ja Solovetskin saarelle. Kivaa nähdä sarjakuvissa tienoita, joista on omiakin muistoja! Neljäskin osa menee ehdottomasti lukulistalle. Suomalaista Tintti-meininkiä naispäähenkilöllä. Keskustelua löytyy
Kvaak.fi:stä.
John Steinbeck (2007, alkuperäinen 1937).
Hiiriä ja ihmisiä. Olisin oikeastaan halunnut Steinbeckiltä kuunteluun romaanin
Torstai on toivoa täynnä, mutta sitäpäs ei ole CD-levyille luettuna saatavilla. Hoksasin kuitenkin hyllyssä tämän hänen ehkä kuuluisimman (pienois?)romaaninsa, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Tarina oli jo ennestään jollain tavoin tuttu, sillä
Hiiriä on varmaan yksi amerikkalaisen kirjallisuuden suosituimpia kohteita mitä intertekstuaalisiin viittauksiin tulee; viimeksi pongasin
Hiiret Stephen King romaanissa
11.22.63.
Hiiriä on meriittinsä ansainnut. Itkettävän hyvä tarina, elävästi ja sopivan eleettömästi kerrottu. Suosittelen. Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kuunteli tämän myös
äskettäin.
Turkka Hautala (2012)
Kansalliskirja. Mitähän tästä sanoisin? Kyllä ja ei. Hautalan tarkka silmä on poiminut monta kipeän tuttua kohtaa. Porrasta varoo aina jos sen alla on
ollut yhtenä kesänä käärme. Melkein voin kuulla ukkinikin kysyvän, että
silläkö meinasit elättää. Jotkin tarinoista tunsi munaskuita myöten ja osassa oli velmua huumoria. Jos tästä tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Kaurismäki. Silti kokonaisuus ei ollut ihan napakymppi. Novellirasisti nyrpistelee nenäänsä myös näille? Petri Tammisen lyhytproosasta jotenkin tykkäsin, mutta tässä oli välillä sellainen jännä ylhäältä ja ulkoa katsovan maku... Hyvin epäreilu tuntemus minulta, sillä näin tarkastihan ei näe jos ei katso hyvin läheltä. Toisaalta näin kirurgisen terävä palastelu asettaa kirjoittajansa väkisinkin ulkopuolelle. Kokoelman laaja skaala myös vei väkisinkin vähän tehoja; kaikki eivät mitenkään voi kolahtaa. Silti tuli tunne, että voisi olla mukava lukea jotain kokonaisempaa Hautalalta, joskus.
Susa on tykännyt eikä
Karoliinakaan huonoksi haukkunut.
Alison Weir (2009).
The Lady in The Tower: The Fall of Anne Boleyn. Luettuani
Wolf Hallin uudestaan ja tilattuani sen jatko-osan (
Bring Up The Bodies, ETA 15. toukokuuta. Kiitäkää, päivät!), teki kamalasti mieleni lukea uudestaan myös tämä Weirin erikoinen historiateos.
The Lady keskittyy tiukasti ja tarkasti ainoastaan Anne Boleynin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja teloitukseen.
The Lady onkin harvinaisen intensiivinen ja samalla harvinaisen monipuolinen teos lajissaan, sillä aiheen rajaus antaa Weirille käsitellä lähteitään perusteellisesti, arvioida niiden luotettavuutta, pohdiskella ääneen mitä mistäkin voi päätellä, miten tietoja voi tulkita. Lukijaa ei harhauteta soveltamaan nykyaikaisia arvostuksia 1500-luvun toimintaan. Tämä kirja on lukemisen väärti Tudor-fanille, sillä Weirin jälkeen osaa suhtautua vähän varovaisemmin joidenkin muiden kirjoittajien pikkuisen huolettomampaan hurjasteluun. Mutta ihan ensimmäiseksi Tudorien historiaa käsitteleväksi kirjaksi en tätä ehkä suosittelisi; en osaa sanoa missä määrin tarina aukeaisi, elleivät hoviväki ja yleinen skene olisi jo ennestään tuttuja. Minusta tämä on mahtava kirja, ja oli taatusti juuri oikeaa luettavaa ennen
The Bodies'ia!
Kari Hotakainen (2010, alkuperäinen 2009).
Ihmisen osa. Otin tämän kuunteluun, vaikken mikään Hotakaisen fani olekaan.
Juoksuhaudantie oli minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Mutta
Jumalan sanaa kehuneet vakuuttivat - se odottaa jo lukupinossa - ja olen antanut itseni ymmärtää, että
Sanalla ja
Osalla on jonkinlainen temaattinen jatkumojuttu meneillään. Sitä paitsi piti ajaa Lahteen ja takaisin, eikä silloin sovi nirsoilla turhia. Nyt osui valinta kohdalleen, olisin voinut ajaa vaikka Pietariin ja takaisin jos kirjaa olisi niin pitkälle riittänyt. Ritva Valkaman lukemana
Ihmisen osa oli niin hieno. Se suorastaan soi. Vau. Tässä on ihminen tänään, totena ja valheena, puhuttuna ja vaiettuna, rauhallisen tarkasti alustalle naulattuna. Olipas hyvä kirja, ja juuri sellainen, joka minun on hyvä kuunnella äänikirjana, sana sanalta. Jaana on kirjoittanut
paperiversiosta, Amma
äänikirjasta.
Rex Stout. Noin 23 senttiä. (valikoima, useita julkaisuvuosia, ks.
Luetut 2012).
Kun oikein on kuumeessa, ja pelastaa yksilösuorituksena Suomen paperiteollisuutta nenäliina kerrallan, eikä jaksa katsoa telkkariakaan kun se sattuu silmiin, eikä kykene lukemaan prosessointia tai keskittymistä vaativaa... silloin on hyvä että omasta hyllystä löytyy metritolkulla tuttuja ja turvallisia dekkareita. Vähän karkasi käsistä tämä.
Löytölapsen jäljiltä Stout oli mielessä, joten sujahdin sairaspäiviksi New Yorkiin, erääseen vanhaan ruskeaan hiekkakivirakennukseen jossain Läntisellä 35. kadulla, Wolfen ja Archien seuraan. Tällainen elämysmatkailu ei tuota mitään järkevää sanottavaa, mutta ainakin voin vahvistaa, että
Kuolema pöytälaatikossa ja
Ovikello soi ovat suomennoksina enimmäkseen ok. Ja että vaikka rakastan näitä kirjoja osaksi juuri niin yksityiskohtaisen ja omaleimaisen kuvitteellisen maailman tähden, on Stoutilta jäänyt kokonaisuuteen muutamia ristiriitoja... Saul on välillä naimisissa, välillä naimaton, Theodore asuu välillä talossa ja välillä ei ja niin pois päin. No, ehkä Saul erosi välillä? Ehkä Theodore muutti pois sen jälkeen kun kasvihuone pantiin konekiväärillä sileäksi? Tai sitten jopa Stoutille, ihmemiehelle, joka kirjoitti kirjansa yleensä kerralla ilman mitään vaivalloisia editointikierroksia, tuli pieniä virheitä. Ei se mitään.
Suosittelen edelleen Stoutin dekkareita, terveille ja tautisille. Randy Russell kirjoittaa
Trouble in Triplicaten esipuheessa, että kolme Wolfe-tarinaa saa yleensä aikaan addiktion. Vähempi ei välttämättä riitä, sillä pitää päästä sisään Archien ja Wolfen dynamiikkaan... mutta kolmen tarinan jälkeen? Vaatii voimia paeta kurimuksesta.
Yllä mainittujen lisäksi luin Neil Gaimainin
Hautausmaan pojan ja Aila Merikallion runokokoelman
Lasimaalaus, molemmista on juttua työn alla.
(EDIT: linkit lisätty.)
Kuukauden hakusana:
Vähän minua huvitti haku
bloggareiden style kirja, mutta tarkemmin ajatellen, ehkä se ei ollutkaan hassumpi: monta styleä kirjaa täältä löytyy. Huonommin onnistuivat kyselyt
saako asuntovaunua pitää rannassa ja
mooseksen mäen muna. Älkää kertoko jos tuo jälkimmäinen tarkoittaa jotain kovin eksoottista, en halua tietää...
Mutta kuukauden kummallisinta hakua ei tarvinnut arpoa, se on
olen huomannut että harmaat puliukot kiinnostavat naisia
Enpä ole pannut merkille. Oikein aurinkoista toukokuuta kaikille, myös rantareiskoille ja heitä ihaileville naisille!