Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Kuva: Teos 

Sinisalolta päätin muutama vuosi sitten lukea koko tuotannon. Että silleen. Projekti on edennyt hitaanlaisesti mutta edennyt silti, vähän niin kuin ilmaston lämpeneminen. Nyt on kaikki romaanit luettu, viimeisenä vuonna 2006 ilmestynyt Lasisilmä. Suurimmiksi suosikeikseni ovat Sinisalon kirjoista nousseet tuore dystopia Auringon ydin ja viehkon kerroksellinen Linnunaivot, jossa Sinisalo on selvästi ammentanut vahvasta vaellustaustastaan.

Lasisilmään inspiraatiota on varmaan tarjonnut Sinisalon kokemus tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Lasisilmä näet pureutuu jatkuvajuonisen telkkarisarjan tekemiseen. Se kysyy: katsommeko me televisiota vai katsooko se meitä? Lasisilmä nököttää jokaisessa asunnossa ja välittää meille meidän omat kokemuksemme tarinoiksi jalostettuina.

Kirjassa Taru liittyy Lähiö-sarjaa kirjoittavaan tiimiin ja tutustuu sen pääkirjoittajaan, kaikkia lankoja käsissään pitelevään Paulaan ja muuhun kirjoittajakaartiin. Kuten dramaturgian lait vaativat, yksi on kaunis ja rääväsuinen, toinen siististi cool, kolmas muinaismuisto ja neljännellä salattu suhde viidenteen. Taru asettuu omaan lokeroonsa Lähiön todellisuutta tuottavaan varjomaailmaan: hyväksyntää kaipaava tulokas. Porukkaan kuulumisesta päättää viime kädessä Paula, kulissien takainen diktaattori, telkkarisarjan raamatun ylin tulkki.

Takakannessa sanotaan, että fiktion ja faktan raja alkaa hämärtyä ja tismalleen niin kirjassa käy - sen enempää en viitsi tässä juonta spoilatakaan. Pidin kovasti kirjasta ja siitä, että se herätti taas miettimään todellisuuden rakentunutta luonnetta. Järjellä toki tiedän muutenkin, että keksimme enimmäkseen maailmamme itse; että todellisuus sellaisena kuin sen koen on ihan itte tehty. Tosin olen mieluummin ajattelematta tätä kovin usein... kun myöntää olevansa vastuussa omasta elämästään, joutuu syyllistä epäkohtiinkin etsimään peilistä.

Telkkarisarjan käsikirjoittajalla on Lasisilmässä vastuu myös synnyttämistään hahmoista. Mutta ilmiintyvätkö hahmot tyhjästä vai lainaavatko ne lihansa kantasolut todelliselta henkilöiltä? Voiko elämäänsä käsikirjoittaa niin kuin sarjaa? Ammattilaisena Taru kuitenkin tietää, että sarjaan kirjoitetaan puhtoisempaa versiota todellisuudesta, eräänlaista naamakirjapainosta siis.

Kun kaikissa muissa asioissa me peräänkuulutamme edes jonkin sortin näennäistä uskottavuutta, niin pahaa ja hyvää punnitessa ei ole kuin yksi tapa toimia. Ei pidä tuijottaa liikaa siihen mitä oikeasti voisi tapahtua. Pitää tuijottaa siihen mitä moraalinen enemmistö tahtoisi tapahtuvan. (s. 104)

Lasisilmä on täynnä uskomattomia ja samalla omassa kontekstissaan tismalleen oikeanlaisia käänteitä. Vähän niin kuin telkkarisarjat. Tai elämä. Vaikken samaistunut yhteenkään henkilöön, Lasisilmä upposi kuin lyijypaino. Tykkään tällaisista salafilosofisista tarinoista; ne palkitsevat silloinkin kuin emotionaalinen teho jää kevyeksi.

Johanna Sinisalo (2006). Lasisilmä. Teos. 951-851-102-0.

Arvioita:
Morren maailmassa meni ahmimiseksi
Mikko Kirjavinkeissä kiteyttää hyvin: terävä psykologinen trilleri

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri

Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.

[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,

[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)

Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

Loppiaisen lukumaraton: keskeneräisten kimppuun!

Kirjavarasto ja Virallinen Valvoja.

Viime heinäkuun lukumaraton jäi mieleen mainiona kokemuksena. Tiesin jo silloin, että tämän teen vielä uudestaan... Joululomalle suunnittelemani lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä kaikenlaisen muun puuhailun tähden, mutta otan nyt vahingon takaisin. Seuraavat 24 tuntia koostukoon kirjoista ja vain kirjoista, ehkä pientä nukkumistaukoa lukuunottamatta.

Tämän lukumaratonin teema on puhdistavasti keskeneräiset kirjat. Haluan tehdä tilit selviksi ja putsata pöytääni tuoreen vuoden kunniaksi. Nyt luen ainakin kesken olevat novellikokoelmat  pois alta. Myös kirjaston eräpäivien paine saattaa vaikuttaa valintoihin... ja lähestyvät Blogistanian kisat tietenkin! Onneksi kotona on tyydyttävä pinkka kaikenlaista luettavaa!

Ensimmäisenä lämmittelen Janne Juhani Kuusisen omakustanteella Hauskan miehen kirous. Olen sen  lokakuussa kerjännyt kirjailijalta itseltään ja aloittanut silloin saman tien - mutta jotenkin se jäi  uusien kirjojen vyöryn alle. Olen nyt sivulla 132. Tästä se lähtee, pitäkää peukkuja!

***
13.03

Hauskan miehen kirous luettu loppuun - 78 sivua oli jäljellä, mutta Kuusisen teksti on niin, öh, täyttä, että sitä ei silmäilemällä lueta. Tämä lastukokoelma on hauska, kamala, vaivaannuttava ja ylipäänsä sellainen, etten totta vie ota vastuulleni sen suosittelemista erityisesti kenellekään. Paitsi ehkä Ben & Jerry's jäätelöä intohimoisesti rakastaville, sillä Kirous sisältää aidon ja alkuperäisen reseptin. Olen varma, että Wumon ja Fingerporin ystävät pitävät osasta Kuusisen lastuista... mutta olen myös varma, että jokainen jonkun tarinan kohdalla irvistää inhosta. Edelleen, veikkaan että äänet jakautuisivat varsin yksilöllisesti. Oman tieteellisen insta-analyysini mukaan lastusista 28 % oli äänenhörähtelyä aiheuttavia kunnon iskeleitä, 56 % oli yhdestä kolmeen hyvää oivallusta sisältäviä sytykkeentapaisia ja 10 % oli puhtaita huteja. Ei mene tasan, ei, mutta kun minä olen enemmän tällainen kvalitatiivinen analyytikko, enkä sitä paitsi ymmärtänyt kaikkia juttuja.

Lemppareitani olivat uniinkin tuleva Poodleloppet, jossa on Hugleikur Daggson -tunnelmaa: otetaan ravirata, maantiejyrä ja... mutta ei. Tätä saattaa lukea joku koiranomistaja. Myös Firma, Voitto ja Pattaya osuivat.

Kiinnostuneiden kannattaa varovasti tutustua miehen blogiin täällä.

***
13.45

Heinäkuusta asti kesken ollut Osuuskumman Huomenna tuulet voimistuvat luettu loppuun. Sivumäärästä ei ole tietoa, sillä oma (arvostelu)kappaleeni on sähköinen. Aloitin Tuulet viime heinäkuun lukumaratonilla, ja palasin siihen kerran tässä välilläkin, mutta niin vain oli jäänyt osa novelleista vielä lukematta. Nyt luin Risto Isomäen saatteen sekä novellit Mare Nostrum, Puuton maa ja Luonnon järjestys.

Yritän tässä sisällysluetteloa tuijotellen miettiä, mikä novelleista on eniten mieleeni, mutta ne ovat yhteisestä teemasta huolimatta keskenään niin erilaisia, että valintaa on vaikea tehdä. Jussi Katajalan Mare Nostrum on monella tavoin klassinen tarina, josta pidän väkisinkin. Soikkelin Urho ja kettu on jäänyt aika kirkkaana mieleen. Meresmaan Lintukoto heinäkuulta taitaa silti olla edelleen lempparini; puhdaslinjainen ja tiivis.

Kaikkiaan kokoelma on minusta pätevää työtä. Okei, Osuuskumman toimitustyössä on ehkä pientä arkuutta  ja tekstien viimeistelyn taso vaihtelee. Varmaan kirjoittajakollegoiden on vaikea toistensa tekstejä kovin rankasti sorkkia! Mutta kaikkiaan konsepti on kirkkaasti osoittanut toimivuutensa. Ja raapalepalvelu, jonka taannoin ostin, on osoittautunut juuri minulle passeliksi tavaksi nauttia sopivia annoksia lyhytproosaa.

Seuraavaksi taidan silti käydä käsiksi romaaniin. Kesken olisi kaksi, neljä, mutta yksi on melkeinen tiiliskivi ja toinen englanninkielinen. Hmm. Keitänpä teetä ja päätän sitten.

***
16.01

Lukumaratonin ensimmäinen keskeneräinen romaani (ja tuoreet 246 sivua) luettu! Aloitin Anne Leinosen Viivamaalarin jo kuukausi tai pari sitten. Se ensimmäinen yritys jäi sivulle 22. Alku oli niin hämmentävä, että siirsin kirjan syrjään ja tartuin dekkariin. Nyt mieliala taisi olla sopivampi. Aloitin uudestaan alusta.

Viivamaalari on edelleen hämmentävä... mutta se on myös kiehtova ja kaoottisella tavalla kiinnostava tarina. Päähenkilö elää todellisuudessa, jossa kaikki voi muuttua milloin vain ja selviytymisen elinehto on loputon sopeutuminen. Varsinaisen kertojan lisäksi tarinaan limittyy pätkiä muidenkin ihmisten elämästä. Kaikki liittyy kaikkeen eikä vakaata pintaa ole helppo tavoittaa. Jotain kiinteää jälkeä seuraa silti Ursula, viivamaalari, jonka vetämä valkoinen viiva halkoo aavemaisen kaupungin epävakaata maisemaa; kun kertojalle arvotaan työtehtäväksi käsitetaiteilijana toimiminen, hän liittyy Ursulan seuraan oppiakseen uuden alansa. Matkalla voi tapahtua mitä tahansa ja tapahtuukin.

Loppuratkaisu sitoo - uskomatonta! - langanpäät yhteen. Monisyinen kirja. Ehdottomasti sellainen, joka ansaitsi keskittynyttä ja keskeytyksetöntä lukemista. Tekisi mieli kirjoittaa tästä kunnon juttu, mutta ei auta, seuraava keskeneräinen kutsuu.

***
18.45

Maarit Verrosen novellikokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä tarttui mukaani kesällä Finnconista. Luin matkalla ensimmäisen pitkän novellin Pala hopeaa. Ja siihen se jäi, kirja hautautui työhuoneen pinoon. Nyt tempaisin reippaasti loput 240 sivua ja ihmettelen itsekin, miksi en voinut lukea näitä mainioita novelleja aikaisemmin. Verronen on huikea sivullisuuden kuvaaja. Hänen henkilönsä ikään kuin katsovat ulkoa omaa elämäänsä. Tai toisten, usein kammottavin seurauksin.

Useimmat näistä tarinoista tuntuvat edelleen järisyttävän tuoreilta, vaikka setti on lähes 20 vuotta vanha. Viimeisen lapsitähden novelleista erityisesti Toinen mahdollisuus ja Tulenkultaiset kipinät tekivät vaikutuksen, samoin kuin kokoelman viimeinen, haikeankarvas Sarajevo, Sarajevo.

(Tässä käy kohta niin, että hyvien novellikokemusta innoittamana perun koko alkuperäisen ajatukseni novellien välttelystä. Krhm. Taitaa olla paras että otan seuraavaksi taas romaanin.)

***

22.02

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (kiitos kirjasta Ilselän ihanalle Minnalle) oli kesken vain hiukkariikkisen, mutta kaikki lasketaan... Jatkoin sivulta 13, johon asti luin heti paketin joulunapäivänä avattuani.  209 sivua lisää siis. Vauhti ei päätä huimaa, mutta onhan sitä huolehdittava ravinteista (lasagnea) ja nesteytyksestä (punaviiniä) välillä. Punaviini sopikin mainiosti Ehtoolehdon tunnelmaan, sillä palvelutalon hilpeät ysikymppiset ymmärtävät hyvin tämän elähdyttävän aineen hyvää tekevän voiman.

Ihan Sivistyksen turhan painolastin hervottoman hihityttävälle tasolle Ehtoolehto ei yltänyt, mutta kaikkiaan pidin siitä silti. Lindgren rinnastaa hauskasti vanhusten lievistä muistiongelmista johtuvan sekavuuden ja maailmanmenon yleisestä kummallisuudesta johtuvan, noh, normaalin sekavuuden. Esimerkki: kun tarmokas rouvakaksikko Siiri ja Irma käy postissa, he jättivät neljä kirjettä neidille, katselivat hetken ympärilleen ja kinastelivat siitä, oliko tämä posti enää pääposti, oliko mahdollista, että sama arkkitehti oli piirtänyt Postitalon ja uimastadionin, oliko pääposti tehokkaampi posti kuin jokin muu ja tarvittiinko ollenkaan pääpostia ja miksi ihmeessä kukaan siirtäisi pääpostin jonnekin Pasilaan, kunnes he huomasivat, että postissa oli kirjasto, ja menivät sinne lukemaan lehtiä. 

Dekkarijuoni on aika turhanaikainen, mutta tarjoaa kehyksen mukaville tyypeille ja monelle raitiovaunuajelulle ja hautajaiskäynnille. Mitä palvelutaloympäristöön tulee, tämän luettuaan on viimeistään oltava samaa mieltä takakannen kanssa: kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle. Ehtoolehdon viehätys on paljolti sen huipaisan lörpöttelevässä sävyssä, joten olisi kai typerää sanoa, että kirja olisi kestänyt vähän tiivistämistä.

Ehtoolehdolle on tulossa jatko-osa, jonka ajattelin myös lukea. Kunhan se nyt ensin ilmestyy.

Hm. Nyt onkin vaikea paikka edessä kirjavalinnan kanssa. Kesken on (jos äänikirjoja ei lasketa) enää englanninkielinen pokkari, keltaisen kirjaston tiiliskivi, yksi esseekokoelma ja Vänrikki Stoolin tarinat.... Viimeksi mainittu ei kerta kaikkiaan istu tunnelmaan ja esseekokoelmaa vastaan puhuu tuo punaviini.

Enttententten.

***
8.33

Tulipa nukuttua pitkään!

Illalla ja aamulla olen nyt lukenut kesken jäänyttä matkakirjaa. Aravind Adigan The White Tigerin aloitin heinäkuun Intian matkalla, lentokoneessa. Myöhemmin luin sitä pätkissä sivulle 97 asti... mutta jotenkin jotain muuta tuli aina väliin. The White Tiger koostuu Balram Halwain, valkoisen tiikerin, kirjeistä. Balram kasvaa hyväksikäytön ja alistumisen verkossa, muttei ikinä opi täysin hyväksymään osaansa. Tiger on eräänlainen kasvutarina: miten maalaiskylän köyhästä pohjasta tulee menestynyt yrittäjä ja murhaaja.

Kertomus Intian kurjuudesta kuulostaa synkeältä ja onkin sitä, mutta Adigan onnistuu jotenkin ilmaisemaan asiat niin, että vaikutelma on värikäs, älykäs ja hauska. Ja sydämeenkäyvä. Mietin miksi ihmeessä näin hyvä kirja on ollut näin pitkään kesken... luultavasti siksi, että tarinassa ei ole kiireen tuntua. Jo alussa tietää miten se loppuu; ei ole erityistä kiirettä selvittää miten maaliin päästään. Tiger ei myöskään tunnu kärsineen odottelusta. Alku on pysynyt mielessä hyvin ja Balramin tarinointiin oli helppo päästä uudestaan mukaan.

Jos tekee mieli lukea jotain intialaista, Adigan on hyvä valinta. Kiitos Mari A:lle suosituksesta!

Loppukirin aika! Teeman mukaan pitäisi nyt kai jatkaa keskeneräisen tiiliskiveni kanssa, mutta ei, se jäisi edelleen pahasti kesken. Taidanpa ottaa viimeiseksi jotain kirjaston erääntyvien listalta.

***
11.25

Johanna Sinisalon Auringon ydin on itsestäänselvyys lukulistalla, niin paljon olen Sinisalon kirjoista pitänyt. Sain Ytimen lainalle jo jonkin aikaa sitten, ja nyt kirjasto haluaisi pian omansa takaisin.

336 sivua erittäin mukaansatempaavaa tarinaa. En yleensä erityisemmin pidä vaihtoehtoisiin historioihin perustuvista kirjoista, mutta tämä versio Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta vuonna 2013 on mainio.

Auringon ytimestä pitää kirjoittaa erikseen oma juttunsa.

Vajaa puoli tuntia. Yhden sarjakuvaromaanin ehkä ehtisi vielä lukea, mutta hosumiseksihan se menisi. Ehkäpä otan nyt sen välttelemäni keltaisen tiiliskiven ja taaperran tovin sen tietä eteenpäin.

***
12.00

Se oli siinä! Viimeinen sprintti oli kolkyt-ja-risat sivua Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka alkaa vähitellen (vihdoin) hieman kiehtoa.

Tällä kertaa nukuin selvästi enemmän ja luin selvästi vähemmän kuin heinäkuun maratonilla. Saldoksi kertyi 1109 sivua + Osuuskumman e-kirjan novellit, joiden sivumäärää en tiedä.

Jäi hyvä mieli. Sain loppuun monta keskeneräistä kirjaa, ja kaikki olivat omalla tavallaan hyviä lukukokemuksia, nyt kun maltoin keskittyä niitä lukemaan.

Minkäänlainen lukuväsymys ei vaivaa... jos ei olisi pakko vähän käyttää aikaa myös kodinhuoltohommiin, voisinpa ottaa ja jatkaa saman tien lukemista iltaan asti.

Kiitos tsempistä kaikille kommentoineille!

Linnunaivot

Kuva/kansi: Teos/Miika Innonen

Johanna Sinisalon Linnunaivot on ollut lukulistalla jo tovin. Alunperin oli aikomus lukea tämä jo ennen Enkelten verta, mutta tavalla tai toisella lipsahti näin päin.

Linnunaivot on hyvin erilainen kirja kuin muut lukemani Sinisalot. Tämä on yhtä paljon tutkielma kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan kuin ihmisestä maapallon asukkina. Linnunaivoissa nuori melkein-pariskunta lähtee pitkälle vaellusmatkalle. Jyrki etsii äärikokemusta, kenties yhteyttä luontoon ja jotain kulutusyhteiskunnasta kadonnutta miehuuskoetta. Heidi kulkee mukana, koska haluaa paradoksaalisesti sekä pitää kiinni että olla vapaa.

Vaeltaessa oppii paljon toisesta ja vielä enemmän itsestään.

Vaelluksen takana ja taustalla kulkee vahva ekologinen juonne. Jyrki lipsahtaa välillä suorastaan saarnan puolelle kuvatessaan ihmisen milloin missäkin elinympäristössä tekemää tuhoa. Asetelmassa on hienoa ironiaa: kaksi suomalaista lentää Tasmaniaan olemaan luonnossa ja varoo huolella jättämästä roskia kansallisupuistoon. Kotimaassa toinen tekee öljy-yhtiölle peeärrää ja toinen kaataa salmarikossua Lapin turisteille. Sinisalon Linnunaivot konkretisoi elämäntapamme eettisen haasteen hyvin.

Juonellisesti taisin pitää Enkelten verestä enemmän, mutta Linnunaivot kiehtoo kirjallisena tuotoksena ihan toisella tasolla. Heidin ja Jyrkin eroavaisuudet hiipivät vuorotellen kerrotuissa pätkissä kiinnostavasti esiin. Vaellus kokemuksena tuli hyvin iholle.

Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä. 

Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä. 

Kun normaalisti tallustaa biitsillä, on kivaa kaivaa varpaansa hiekkaan. Normaalisti on kivaa, kun jalka uppoaa santaan. 

Normaalisti sinulla ei ole kaksitoistakiloista rinkkaa selässä ja vaelluskenkiä roikkumassa kaulassasi niin että niiden kannat ja kärjet hakkaavat kylkiluita. (s. 110)

Kiinnostavinta Linnunaivoissa on silti vaivihkainen rinnastus kea-lintujen ja ihmisten välillä. Keojen ruokkiminen kansallispuistossa on ankarasti kiellettyä, sillä kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Silloin fiksut ja ilkeät linnut kehittävät sijaistoimintoja, tekevät tuhoa jotain tehdäkseen. Linnunaivoissa kulkee Jyrkin ja Heidin tarinan rinnalla kuvaus sellaisesta elämästä, ilkeästä ja fiksusta ja tuhoisalla tavalla helposta. Kun elossapysyminen ei vaadi työtä, kun asema on merkityksetön, onko muuta tekemistä kuin jättää jälkensä maailmaan, jättää se repien ja raapien ja polttaen? Onko se eläin vai ihminen, joka tuolla kurkistaa pitsalaatikkopesästään?

Linnunaivot jätti jännän jälkimaun. Helppolukuinen mutta aidosti ovela romaani. Tekisi mieli sanoa että upea. Mitä hemmettiä, sanotaan vaan: upea. Linnunaivot pani miettimään oman elämäni (metaforisia) helppoja hiilihydraatteja, ja sitä miten itsekukin "kuitunsa" hankkii. Tai on hankkimatta. Tätä romaania voi suositella myös niille, jotka eivät viihdy kovin spefeissä sfääreissä.

Johanna Sinisalo (2008). Linnunaivot. Teos. ISBN 978-951-851-177-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Ilse Juuri tällaista -blogissa
Mette Luetuissa
Amma Amman lukuhetkissä

Enkelten verta

Kuva/kansi: Teos/ Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Olenko joskus morkannut lähikirjastoani huonon sarjakuvavalikoiman takia? Tiedän että olen. Mainostetaanpa vaihteeksi sen plussapuolia: monenmonituista kertaa jokin suuremmissa kaupungeissa pitkän jonon kautta hankittava uutuusteos sujahtaa täällä meillä lainauskassiin ihan vain palautushyllyn kautta. Viimeksi kun kiepahdin kirjastossa, bongasin sieltä sekä Shriverin uusimman että tämän Sinisalon.

Ratkesipahan samalla visainen kysymys, kumpi lukea ensin, tämä vai Linnunaivot.

Enkelten verta kertoo mehiläisten joukkokadosta. Sattumoisin se on mietityttänyt minua ennenkin. Mehiläisten joukkokato on näet henkilökohtainen suosikkini suureksi maailmankatastrofiksi, heti käsistä karanneen kvartaalikapitalismin jälkeen. John Christopherin Grass (suomennettu nimellä Nälkäkuolema) herätti minut joskus 80-luvulla ensimmäisen kerran munaskuita myöten tajuamaan, miten haavoittuva on nykyisin elämää länsimaissa ylläpitävä järjestelmä. Ei tarvita vedenpaisumusta eikä edes ydintuhoa... Kun jokunen vuosi sitten satuin näkemään dokumentin, jossa kuvailtiin vuonna 2006 tapahtuneita CCD eli Colony Collapse Disorder -tapauksia, olin heti myyty. Miten elegantti tapa sivilisaation tuhoutua! Baabelintornimme lepää kapealla jalustalla ja mehiläiset ovat yksi rakennelman holvikivistä. Poista mehiläiset yhtälöstä ja simsalabim, se oli siinä.

Enkelten verta ei pahemmin herkuttele sivilisaation kaatumisella, sillä tässä kirjassa keskitytään mikrotasoon. Kolme sukupolvea Toivonojan miehiä - Ari, Orvo ja Eero - edustavat kukin omanlaistaan luontosuhdetta. Ari on arkkityyppinen hyväksikäyttäjä, Orvo perinteisempi tasapainoilija, Eero nuori aktivisti. Näkökulmia on mahdoton sovittaa yhteen. Orvon on helpompi ymmärtää mehiläisiään kuin isäänsä - mutta löytääkö hän tien poikansa luokse, harhojen ja harhautusten läpi? Mitä ennustaa kuollut kuningatar, mistä kertoo tyhjentynyt pesä?

Teksti on sekä heikoimmillaan että vahvimmillaan minäkertoja Orvon selostaessa tekemisiään ja ajatuksiaan. Välillä Orvon sisäinen monologi tuntuu ylidramatisoivalta, jopa (uskallanko sanoa tämän?) epämiehekkäältä. En oikein usko draamakuningataräijiin. Ja vahva samaistuminen olisi avuksi kun vastaan tulee paljon niitä.

Siis lyhyitä lauseita. Toistoa.

Ja yhden lauseen kappaleita.

Mutta tuon sanottuani, tunnustan toisenkin puolen. Orvon pohdinnoista löytyvät myös kirjan vaikuttavimmat kohdat, ja Orvosta ehti syntyä kirjan mittaan elävä kuva. Mehiläistenhoitaja-kauppatieteilijä-yksinhuoltajaisä havainnoi asioita usein omaperäisesti.

En tänä päivänäkään tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalisuus yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeroon oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se oli erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuita myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria. (s. 194)

Juoneen liittyy vahvoja myyttisiä elementtejä (varoitus täysrealisteille!), mutta tarinaa kerrotaan paljolti faktapohjalta. Mehiläisten maailmaa ja merkitystä käsitellään perusteellisesti, ja Eeron eläinten asemaa käsitteleville blogiteksteille on annettu paljon tilaa. Lihan tehotuotanto saa kyytiä niin että höyhenet vain pöllyävät. Moittisin ratkaisua periaatteessa pitkästyttäväksi - saarnat saavat aina silmäni painumaan umpeen - mutta kumma kyllä Eeron kiilusilmäinen aktivismi ei kyllästyttänyt. Eeron teksteissä on jotain surullista, niin kuin missä tahansa fanatismissa on, mutta lisäksi niissä on sitä nuoren ihmisen ehdottomuutta, kirkasrajaista ja kuolematonta varmuutta, johon harva kypsemmällä iällä kykenee. Ehkä hyvä ettei kykenekään.

Kokonaisfiilikseni kirjasta jäi positiivisen puolelle, vaikka tuossa vähän tekstityylistä natkutankin. Orvon kutkuttava paikka sukupolvien triangelidraamassa ja tietysti mehiläiskato upeana teemana nostavat pisteitä. Enkelten verta onnistui myös yllättämään ja pysäytti paikka paikoin aprikoimaan. Pariin kertaan piti nauraakin.

Päivänlaskun veroiseksi sommitelma ei silti yltänyt. On kuin osa potentiaalista olisi hukkunut mehiläis- ja lihatuotantotiedon hyökyaaltoon. Moniäänisyyttä olisi kaivannut enemmänkin.

Pitää vielä loppuun lainata Neiti A:ta, jolle kirjan luettuani vaahtosin mehiläiskadoista. "Me kaikki kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Jos se tapahtuu mehiläisten takia, voidaan ainakin nauttia jutun ironiasta."

Johanna Sinisalo (2011). Enkelten verta. Teos. ISBN 978-951-851-414-8.

EDIT: Muutaman tunnin itsetutkiskelun jälkeen on pakko, tehdäkseni kirjailijalle oikeutta, tulla lisäämään pieni huomautus loppuun: luin tätä heti Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän jälkeen. En tiedä olisivatko Orvon pätkähtelevät osuudet häirinneet minua muulloin... siirtymä saattoi olla liian suuri!

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa

Elämää elokuussa

Elokuisessa kesässä on jo pientä haikeutta ja illoissa kätkevää hämärää. Syksyn kiireet syöksähtävät päälle. Erityisen elokuista on omenasadon kanssa puuhastelu, ainoa trendikäs kotoilumuotoni. Purkitetaan, pakastetaan; vaniljalla, kanellilla, ilman mausteita; tietää piirakoita ja kastikkeita pitkin vuotta. Elokuussa on puolensa!

Tiesittekö muuten että omenoita kuoriessakin voi lukea? Jos ei lue kirjaston kirjaa?

Elokuussa tuli luettua 29 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Kirjoista kuusi on e-kirjoja ja yksi äänikirja. Kaunokirjallisuudesta 20/25 on naisten kirjoittamaa. Huh, heinäkuun akkamaisella linjalla on näemmä jatkettu. Jos tämä jatkuu senkin jälkeen, kun 101 naisten kirjan lista on luettu, joudun varmaan ottamaan kiintiöt käyttöön.

Luettu muttei blogattu:

Thea Atkinson (2010) Anomaly. Ensimmäinen poiminta Big Al's books & pals -blogista, joka keskittyy indie- & e-kirjoihin. Anomaly on jonkinlainen ystävyys- ja kasvukertomus, jossa päähenkilön vaikeasti hahmotettava sukupuoli-identiteetti (ja lopulta sen sivuuttaminen) saa paljon tilaa. Päähenkilö J on väliin mies ja väliin nainen, ainakin korviensa välissä. Ei ollut minun kirjani; luin loppuu, mutta tuskin tartun tämän perusteella muihin Atkinsonin teoksiin.

Jeff Vandermeer (2011) Secret lives. Tämän hankin, koska se tuli tarjolle niin erikoisella tavalla. Nämä sosiaalisen median ilmiöt ovat kiinnostavia... Italialainen e-kirjakustantamo 40k tarjosi tätä twitterissä ilmaiseksi yhdessä Mike Resnickin Keepsakesin kanssa, ja pyysi vastineeksi, että kirja arvioidaan Amazonissa. (Kannattaa muuten kurkata 40k:n saittia jos kustannusalan uudet ilmiöt kiinnostavat, jännä firma.) Koska Vandermeeriin on iät ajat pitänyt tutustua, tartuin tarjoukseen.


Secret lives itse on erikoinen kokoelma enimmäkseen hyvin lyhyitä tarinoita ihmisten salaisista elämistä. Enkä tarkoita nyt mitään salkkarityylin salaisuuksia, vaan jotain huomattavasti kummallisempaa. Maagista realismia tämä varmaan oli. Välillä kiehtova, välillä vähemmän - kuten kokoelmat usein. Enimmäkseen tykkäsin. On hyvä muistaa, ettei kukaan meistä ole vain sitä mitä päälle näkyy...

Johanna Sinisalo (2003) Sankarit. Sinisalo siirtyi heti ensimmäisen luetun romaanin jälkeen lue-koko-tuotanto -listalleni. Sankarit Kirja on eräänlainen Kalevalan moderni toisinto ja samalla kommentti nykyisestä elämänmuodostamme. Kalevala-teemoja oli hauska bongailla. Toisaalta, kokonaisuus ehkä kärsi siitä, että edettiin kovasti kansalliseepoksen ehdoilla. Mutta rakastin hulvatonta tunnelmaa ja ihmistyyppejä. Myös Sinisalon vaivattomasti vaihteleva tyyli ja kielellinen napakkuus miellyttävät. Ihan Päivänlaskun veroinen lukukokemus Sankarit ei minulle ollut, mutta kaikkiaan pidin kirjasta. Linnunaivot vai Enkelten verta seuraavaksi?

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä The Company -sarjan osasta, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. Sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendozaa ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun The Company -kirjan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä osassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Sirpa Kähkönen (1998). Mustat morsiamet. Kähköstä on pitänyt lukea jo pitkään, niin houkuttelevia juttuja on blogeissa ollut. En kuitenkaan halunnut aloittaa 101 naisten kirjan listalta löytyvästä Jään ja tulen keväästä vaan etsin käsiini sarjan ensimmäisen. Murteen ja kaunokirjallisen tyylin vaihteluun kesti hetken tottua, mutta totuttuani tykkäsin kovasti. Lapsuuskesät Kuopiossa palasivat mieleen murretta mutustellessa, ja tarinasta tuli mieleen pikkulikkana piikomaan pantu isomummoni, ja Leena Landerin Käsky... Hyvä ja ehyt kirja, elävänoloista historiaa.

Suzanne Collins (2010) Nälkäpeli: Vihan liekit (trilogian toinen osa). Oi voi, tätä piti lukea yötä myöten. Olen ihan koukussa nuorten sarjaan - noloa? Ja kolmatta osaa joutuu jonottamaan kirjastosta... Vihan liekeissä parikin keskeistä juonikuviota kalskahti himpun falskilta, mutta eipä haitannut menoa; kerronta on niin vauhdikasta ja Katniss niin liikkis, etten jaksa kitistä pienistä. Tämän osan kohdalla mieleeni alkoi nousta myös kaikenlaisia yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mahdolliset opetukset on haudattu sen verran näppärästi tiukan toiminnan ja traagisen romantiikan alle, ettei niillä ole kitkerää sivumakua. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa teineille ja vähän vanhemmillekin.

Timo Mäkelä (2008). Minun elämäni. Hesarista tutun vanhan herran mietelmät saivat uutta ulottuvuutta kokoelmana. Tykkään. Timo Mäkelää on tarkoitus kaukolainaillakin; ainakin se Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri on pakko saada hyppysiin.

Guy Delisle (2010, alkuperäinen 2000). Shenzhen. Ehdin jo aiemmin hehkuttaa Delisle täällä ja täällä. Samat kehut pätevät! Erinomaisen kiinnostavaa ja mietityttävää sarjakuvaa, ilman yletöntä saarnaamisen makua. Pari Kiinaan liittyvää kirjaa olisi odottamassa, tämä liikauttaa niitä jonossa eteenpäin.

Kesken jäi:

Päivi Alasalmi (1995). Sudenhetki. Olenko maininnut, että novellikokoelmat tekevät usein tiukkaa? Tämä teki liian tiukkaa. Kokoelman aloittava reilu satasivuinen nimikertomus ei auennut ollenkaan. Aika pitkälle lukea tuhnustin ihan periaatteesta (Alasalmen romaanit ovat olleet niin sairaan hyviä minusta), mutta ei siitä tullut mitään. Huomasin että tekee mieli tiskata sen sijaan että lukisi vielä pari sivua. Luovutin.

Kuukauden hakusana:

Harhaisimman hakusanan kanssa sai taas pähkiä. Hervottomia juttuja tuli toki oikeaan osoitteeseen, täällähän niitä. Lopeta tyttömäinen käyttäytyminen saattoi olla bloginpitäjälle osoitettu kehotus, ehkä sitä ei voi laskea mukaan.

Mutta ehdottomasti väärästä paikasta etsittiin tietoa sanoilla

mitä pidetään oikeaoppisesti kiltin alla

Tämä on siisti blogi, en todellakaan kerro!

Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo on ollut mielessä moneen kertaan kuluneen talven aikana. Tuntuu hullulta että olen lukenyt niin vähän Sinisaloa, ja tässä on takana surullinen tarina. Aikoinaan minua kiehuttivat hänen genrekielteisiksi kokemani lausuntonsa. Sinisalo näet Finlandian voitettuaan selväsanaisesti ilmaisi, ettei halua tulla leimatuksi scifi-kirjailijaksi, vaikka hänen novellinsa olivat ennen esikoista päässeet lukijoiden käsiin paljolti juuri scifi-lehdissä. Minua ärsytti (ja ärsyttää) että scifin lukijat usein stereotypioidaan todellisuuspakoisiksi nörttipojiksi. Sinisalon jokin haastattelukommentti sitten osui ja upposi. Niinköhän tässä alan ammattilainen haluaa irti genrestä? Miksi? Onko noloa lukea tai kirjoittaa tässä genressä!?

Kiukunpuuskassa jätin sitten Finlandia-palkitun kirjan väliin ja boikotoin novelleja. Jos ei kerran ole scifiä niin voin olla ilmankin, eipä ole Finlandistit yleensä kiinnostaneet.

Näin sitä kasvaa ja kypsyy, tai ainakin lientyy. Nyttemmin tiedän paremmin, miten vaikea on saada lehdistössä yhtään kompleksisempi viesti ymmärrettävänä läpi. Ja nykyään voin ymmärtää miksi kirjailijaa saattaa rassata muiden pyrkimys lokeroida tuotantoa. Kuluneen talven aikana ollut blogeissa on puhetta Sinisalosta ja laiminlyöntini alkoi harmittaa. Morren juttu ratkaisi asian. Lainasin vihdoin Ennen päivänlaskua ei voi, pääsiäisenä luin.

Päivänlaskussa valokuvaaja Mikael löytää takapihalta otuksen ja vie sen kotiinsa.

Se on kovin heikko. Kun lasken sen sängylle, se ei rimpuile lainkaan vaan katsoo minua punertavilla kissansilmillään, joissa on pystysuora musta pupilli. Sill äon hieman kissan kuonoa ulkonevampi suora nenäharjanne, sieraimet ovat suuret ja ilmeikkäät. Suu ei muistuta lainkaan kissan tai koiran halkinaista kuonoa vaan on kapea vaakasuora viiru. Kokonaisuus muistuttaa niin paljon ihmisen kasvoja - kuin silkkiapinan tai muun litteänaamaisen kädellisen - että on helppo ymmärtää miksi näitä mustia otuksia on aina pidetty jonkinlaisina ihmisinä, luolissa ja koloissa asuvina, luonnon satunnaisesti luomina ihmisen pilkkakuvina.

Valossa näkee entistäkin selvemmin sen pentumaisuuden. Sen kasvon- ja vartalonpiirteissä on pehmeyttä ja pyöreyttä ja hellyttävää kömpelyyttä niin kuin kaikissa eläinten poikasissa. Katson sen etutassuja: ne ovat kuin rotalla tai pesukarhulla, notkeat nivelikkäät sormet ja pitkät kynnet. (s. 12)

Otus on peikko, ja Päivänlaskussa peikko on melkein kuin mikä tahansa harvinainen peto. Peikkojen asemointi luonnontieteeseen ja kansantaruistoihin tehdään tuomalla romaaniin paloittain keksittyjä otteita verkkolähteistä ja tietokirjoista. Päivänlaskun rakenteessa nämä lainaukset vuorottelevat eri kertojien näkökulmien kanssa.

Mikaelin yrityksessä huolehtia peikossa on jotain liikuttavaa ja vähän koomistakin. Sinisalo ei kuitenkaan tyydy keksimään peikkoa ja tuomaan sitä poikamiehen kaupunkikotiin; Mikaelin ja hänen miesystäviensä sekä samassa rapussa asuvan tuontivaimon ihmissuhteiden jännitteet fokusoituvat kiinnostavasti peikonpoikasen tuottamiin ongelmiin. Otus herättää Mikaelissa vahvan suojeluvietin. Peikko on Mikaelin objekti. Näin perinteisen moderni keinotekoinen vs. myyttinen alkukantainen vastaikkanasetteluun saadaan inhimillistä syvyyttä.

Lukijaa houkutellaan rinnastamaan samassa rapussa asuva tuontivaimo Palomita ja peikko; molemmat on suljettu asuntoihin, molemmat ovat uhanalaisia ja vallanalaisia. Toisaalta Mikaelin vahva viehtymys peikkoon rinnastuu Ecke-nimisen miehen himoon Mikaelia kohtaan. Mikaelin ihmisuhdekuvioihin sisältyy muitakin ovelasti toisiaan tasapainottavia peikkokeskeisiä kuvioita, joita lukija saa itse poimia eri kertojien näkökulmien välityksellä.

Kaikkiaan tarina on toimiva ja hyvin rakennettu, vain paikoin tuntuivat jotkin peikkotietousosuudet päälleliimatuilta. Loppu oli pienoinen pettymys, mutta kaikkiaan lukukokemus meni komeasti plussan puolelle. Alkuun tönköltä tuntunut kertojaratkaisukin - kertojina ovat hyvinkin lyhyissä pätkissä vuorotellen Mikaelin ja Palomitan lisäksi mainosmies Martes, Ecke ja Mikaelin entinen heila tohtori Spiderman - osoittautui loppupeleissa onnistuneeksi. Sinisalon kunniaksi pitää myös sanoa, ettei homoeroottinen värinä tuntunut ollenkaan typerältä edes  nelikymppisen heteronaisen silmissä. Sankarit menee harkintaan.

Johanna Sinisalo (2000). Ennen päivänlaskua ei voi. Helsinki: Tammi.
(Linkki kustantajan sivuille viittaa uuteen pokkaripainokseen)

Arvioita:
Tero Liukkonen Hesarissa
Eeva-Liisa Tenhunen Aikakoneessa
Hannu Kirjavinkeissä
Satu Satun luetut -blogissa

Ja bonuksena linkki yhteen Sinisalon haastatteluun, joka ei enää nosta verenpainettani pahemmin.