The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Kuva: Asema

Terhi Ekebom on ollut epämääräisesti to do -listalla jo  (auts!) elokuusta 2011 asti, mutta nyt vasta suvaitsi aikomus realisoitua. Eihän se muuta tarvitse kuin että kirja hyppää kirjastossa syliin.

Syliin hyppääminen sopii hyvin Kummituslapselle, sillä juuri niin käy kirjan sisälläkin, joskin äärettömän paljon hienovaraisemmin ja vähäeleisemmin. Nainen muuttaa taloon synkän, henkien riivaaman metsän reunalla. Metsästä löytyy myös kummituslapsi, pieni valkea kajastus, joka ei halua haihtua.

Tekstiä on äärimmäisen vähän. Ekebom nojaa herkkiin kuviin ja onnistuukin hyvin luomaan omaperäisen, tenhoavan tunnelman. Vaikka itse tarina on hyvin yksinkertainen ja kuvat petollisen "helppoja" asetelmallisuudessaan, kirjaa jää katselemaan moneen kertaan. Sydäntä litistävää kuvakerrontaa.

Olisi kiva tietää miten tämä toimii vaikkapa pienellä ekaluokkalaisella... riippuu varmaan lapsesta. Ja äidistä! Jos tenavalla on yhtään kyselytaudin oireita, Kummituslapsi voi johtaa aika riipaiseviin keskusteluihin.

Tällainen minimaalisella tekstillä toteutettu sarjakuva, jonka painopiste on emotionaalisessa tehossa, ei oikeastaan ole minun lajini. Mutta kolahtipas vaan siitä huolimatta.

Joskus ei tarvita paljon sanoja.

Terhi Ekebom (2013). Kummituslapsi. Asema. 978-952-5909-15-9.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa arvelee tämän sopivan laajalle ikäryhmälle.
Reijo Pois työpöydältä -blogissa kuvaa lohdulliseksi.
Virpi Alanen Turun Sanomissa luokittelee taiteellisesti korkeatasoiseksi sarjakuvaromaaniksi.

Marraskuun kootut

Marraskuu on ollut enimmäkseen pimeää ja synkkää, mutta loppukuusta saatiin sentään lunta maahan maailmaan valaisemaan. Lukemaankin olen kiireistä huolimatta ehtinyt, ja nauttinut lukemastani täydestä sydämestä. Lupasin itselleni joululomalla lukumaratonin ja odotan sitä jo innolla. Hmm… Pitäisiköhän harkita 42 tunnin maratonia? Ihan sadan tunnin ultramatkalle en sentään uskaltaudu! Ja kai tässä on ensin pantava marraskuu pakettiin ja selviydyttävä joulukuun töistä.

Luettu ja blogattu:

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit
Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa
Hugh Howey: Siilo
Antti Tuuri: Alkemisti: Maallinen rakkaus
Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Lisäksi kävin marraskuussa vähäväkisillä Seinäjoen kirjamessuilla, joille ei lehtitietojen perusteella ole jatkoa tulossa. Ei siis muuta kuin Helsinkiin taas ensi vuonna!

Marraskuun paras lukuelämys taisi olla Kuin kansanlaulu. Ravilo kirjoittaa jotenkin niin väkevästi, että tarina menee ihon alle, vaikka elämänpiiri on vieras. Howeyn Siilo puolestaan saa "kuukauden koukuttajan" arvonimen. Jotenkin lämmin kokemus oli myös Sara Kokkosen tyttökirjakirja, joka hehkuu intoa ja asiantuntemusta. Olen muutamia anglosaksisia klassikoita lukuunottamatta lukenut lapsena hyvin vähän tyttökirjoja; nykyinen kiinnostus genreen on herännyt puhtaasti kirjablogien, etenkin Saran blogin, ansiota.

Luettu muttei blogattu:

Mia Vänskä (2013). Musta kuu. E-kirja, itse ostin. Pienen mökkikylän asujaimisto eksyy pahaan lumoukseen, jota säteilee paikalle kirouksen satoja vuosia sitten langettanut noita. Vänskä on tässä saanut minusta jopa aidomman kauhuvaihteen päälle kuin Saattajassa, mutta samalla kokonaisuus tuntuu hajanaisemmalta ja jotenkin telkkarisarjamaiselta. Laaja henkilögalleria pyrkii vähän hajoamaan synkkään metsään, enkä massiivisesti innostunut, vaikka kirja ihan viihdyttävä olikin. Morren mielestä tämä oli edeltäjäänsä kypsempi teos.

Liisa Nevalainen (2013, alkuperäinen 1986). Viimeinen rooli. E-kirja, itse ostin. Teatterimaailmaan sijoittuvassa murhassa on simppeli henkilökaarti, mutta tämä on siitä mukava dekkari, että kaikkia voi epäillä erinomaisin perustein. Helppoa ahmittavaa. Olin jo muutaman luvun ehtinyt natustaa kun tajusin, että olen joskus kauan sitten tämän jo lukenutkin.

Amir &Khalil (2011). Zahran paratiisi. Kirjastosta. Nettisarjakuvana liikkeelle lähtenyt kuvaus Iranin kansannousussa kadonneen nuoren miehen etsinnästä on hyvätasoinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Pidin itse Persepoliksesta enemmän, mutta tehoa on tälläkin… Suora poliittinen agenda kääntyy usein hienoisesti itseään vastaan, ja Zahran paratiisissa on ehkä pikkuisen enemmän toistoa kuin tarina sinänsä vaatisi, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen se on. Mustavalkoinen kuvitus hyödyntää perspektiivejä hyvin. Loppu saa kylmät väreet selkäpiihin, sillä sivuille on painettu pikkuriikkisin kirjaimin 16 901 nimeä: Iranissa surmansa saaneita. Mari suosittaa, ja hänen jutustaan löytyy myös näytekuvia.

Dan Brown (2013). Inferno. Kaverilta lainattu. Muuan kamuni luki tämän ja huomautti, että professori Langdon, tuo hyvin pukeutuva mikkihiirikellomies, seikkailee symboleineen tällä kertaa ajankohtaisissa maisemissa… nimittäin Firenzessä ja Istanbulissa. Kun molemmissa on tänä vuonna tullut käytyä, oli sitten pakko lukea itsekin. Ja miksikäs ei. Edellinen kokemukseni kirjailijasta oli kaamea, mutta Inferno upposi ihan mukavasti. Teksti on toisteista, mutta silmäni osaavat suodattaa jankutuksen paremmin kuin korvani. Kokonaisuus on laskelmoitu, enkä onnistu kiinnostumaan Brownin henkilöistä, mutta tuoreessa muistissa olevat tapahtumapaikat ja ripsakka tahti sai jatkamaan lukemista jopa vähän yli nukkumaanmenoajan. Ilkka Taavitsainen Keskisuomalaisessa määrittelee kirjan ongelmaksi yhdentekevyyden. Hm. Enpä tiedä onko se tässä genressä ihan massiivinen ongelma.

Mari Jungstedt (2010). Aamun hämärissä. Kirjastosta. Gotlanti alkaa lomakohteena kiehtoa enemmän ja enemmän, mikä on sinänsä outoa, koska selvästikin saarella lakoaa väkeä kuin taloa taifuunissa. Tällä kertaa kuolema kohtaa aamulenkillä hölkkäävän rakennusurakoitsijan.  Tämä oli ensimmäinen Jungstedtin dekkari, jonka kohdalla arvasin motiivin etukäteen, vaikka varsinainen murhaaja toki yllätti. Toimittajan  Johanin ja hänen päättämättömän kultansa Emman juttu alkaa vähitellen kyllästyttää, mutta poliisilaitoksen väestä Karin paljastaa itsestään uusia puolia, joten olen edelleen tyydyttävästi koukussa vakihahmojen yksityiselämään. Kirjavinkkien Irja tykkäsi.

Mari Jungstedt (2011). Kevään kalpeudessa. Kirjastosta. Murha uuden kongressitalon avajaisissa saa liikkeelle vanhat tutut poliisit ja journalistit. Nuorisoväkivalta puhuttaa. Tässä dekkarissaan pureudutaan vanhemmuuden vaikeuksiin ja vaikeisiin vanhempiin. Tarina on tavallisen sujuva, mutta nyt taitaa olla aika pitää vähän taukoa Jungstedtistä. Nopeaan tahtiin näitä luettuani olen hiukkasen leipääntynyt. Yksi inhokkikliseeni, rikosta tutkivien ihmisten henkilökohtaiset yhteydet rikokseen, alkaa esiintyä aika tiheään näissä tarinoissa... tässä dekkarissa pongasin kolme leikkauspistettä, ja se on aika paljon. Jopa Gotlannissa, jossa kaikki ilmeisesti tuntevat toisensa. Taidan vaihteeksi lukea Anna Janssonin Maria Wern-juttuja, Gotlantiin pääsee niidenkin kyydissä.  Kirsi hyydähti sarjaan juuri tämän osan kohdalla.

Mika Waltari (1959). Valtakunnan salaisuus. Kirjastosta. Oikea Rooma-buumi meneillään… Luettuani Ihmiskunnan viholliset ostin Roma-sarjan DVD:nä ja lainasin Vihollisia edeltävän Valtakunnan salaisuuden, joka kertoo Minutuksen isästä, Marcuksesta. Valtakunnan salaisuus, jossa eletään ensimmäistä pääsiäistä ja sen jälkimaininkeja, on selvästi Vihollisia selkeämmin uskonnolliseen tematiikkaan kiinnittynyt. Se on myös tiiviimpi ja dramaattisempi, ja aihehan on väkisinkin kiehtova…. mutta sittenkin taisin pitää Vihollisista enemmän. Ehkä nämä olisi kannattanut lukea oikeassa järjestyksessä; silloin olisin luultavasti saanut molemmista enemmän irti. Salla suosittaa tätä pääsiäislukemistoksi - hyvä idea!

Dorothy L. Sayers & Jill Paton Walsh (1998). Thrones, Dominations. Omasta hyllystä. Jostain syystä teki mieli lukea uudestaan tämä Dorothy L. Sayersilta kesken jäänyt romaani, jonka Jill Paton Walsh sittemmin saattoi loppuun. Tässä Lord Peter Wimsey ja Harriet Vane ovat jo selvinneet myrskyisästä kuherruskuukaudestaan. Kiehtova 30-luvun Lontoo on upea tausta uuden murhan selvittelylle. Ensimmäisen kerran tämän lukiessani pidin Walshia hyvin uskollisena Sayersin tyylille, mutta nyt kun juoni oli jo tuttu, huomasin olevani vähän kriittisempi. Silti, Thrones on kelpo kamaa verrattuna esimerkiksi Rex Stoutin maailmassa jatkaneen Robert Goldsborough'n tekeleisiin.

Ferri & Conrad (2013). Asterix ja piktit. Itse ostin. Luin viime kuussa kaikki kotoa löytyvät Asterixit ja sen jälkeen innostuin hankkimaan puuttuvatkin, Obelixin kaleerin ja uusien tekijöiden Piktit. Conrad tekee minusta pätevää työtä; kuvista ei arvaisi tekijäkaartin vaihtuneen. Ferrin tarina ei ihan yllä aiempien Asterixien parhaimmiston tasolle - mutta ei se kyllä niin huonokaan ole kuin jotkin uusimmista. Odotan mielenkiinnolla seuraavia, ehkä Ferrikin siitä rentoutuu ja oppii irrottelemaan. Reijo Pois työpöydältä -blogista odottaa luottavaisin mielin jatkoa.

Camilla Läckberg (2012). Merenneito. Elisan äänikirja, itse ostin. Merenneito on ollut kesken pienen ikuisuuden mutta nyt sain sen vihdoin loppuun. Olen kuunnellut tätä enimmäkseen lenkeillä, ja koska olen juossut aika harvoin yksin, eteni kirjakin hitaasti. Loppua kohti opettelin kuuntelemaan kirjaa myös kotitöitä tehdessäni. Siitä taitaakin tulla tapa! Mitähän itse kirjasta sanoisin? Alkuun en oikein intoutunut. Lukija lukee harvinaisen heikolla rytmityksellä ja jotenkin kyllästyneen kuuloisesti, mikä saa kielen kuulostamaan kömpelöltä ja kutsuu huomaamaan kaikki pienet toistot. Vasta viimeisellä kolmanneksella aloin innostua tarinasta, joka onkin paljon rankempi kuin alussa tuntui. Kirja loppuu niin koukuttavasti, että piti heti laittaa varaukseen sarjan seuraava osa. Norkku suorastaan haltioitui ja Sara kuvaa jäätävän hyväksi.

Joulukuussa kannattaa muuten seurata kirjabloggaajien joulukalenteria, jonka ensimmäinen luukku aukesi tänään Luettua elämää -blogissa. Samasta paikasta löytyy myös lista tulevista luukuista.

Valoisaa joulukuuta kaikille!

Kuolemaa lokakuussa

Lokakuun koosteeni sopii loistavasti näin vainajien muistopäivälle, sillä se on kuolemaa täynnä. Olen suorastaan kahlannut veressä Rooman historiaa ja dekkareita lukiessani. Kuukauden aloittanut Kingin kauhupläjäys menee sekin samaan settiin. Toki poikkeuksiakin löytyy: Hirvisaaren Me, Keisarinna, Hiltusen Iso kertovat elävien ongelmista. Ja tietenkin rakkaat Asterixit! Niissä ehkä tapellaan ja upotetaan laivoja ja jäädään hiidenkivien alle… mutta kukaan ei kuole.

Dekkareihin liittyi myös kuun ainoa kirjallinen tapahtumani. Kirjamessuille en tänä vuonna päässyt, mutta Vera Vala vieraili Kauhavan kirjastossa ennen messuja paikallisia lukijoitaan tapaamassa, joten sinne painuin minäkin. Mainio tilaisuus! Veran tarinointi Italiasta ja kirjoittamisesta oli niin viihdyttävää, että kukaan ei meinannut malttaa lähteä kotiin. Kuvaa oli tosin vaikea ottaa, sillä Vera elehtii niin nopeasti, että hidas harrastelija kamerakännyköineen on pulassa… Onneksi yksi otos lähes onnistui.

Kuukauden paras kirja oli kai fanitytölle väkisinkin Doctor Sleep. Ei voi mitään, uusi King on uusi King ja sillä siisti. Toisena nostona otan esiin Mari Jungstedtin dekkarikolmikon, joka oli positiivinen ylläri. Nyt aion lukea kaikki Jungstedtin dekkarit. Hyvä että löytyi uusi innostava sarja. Seppo Jokisen kanssa olenkin nyt osapuilleen sujut, enää viimeisintä Koskista jonottelen kirjastosta.

Kolmannen kunniamaininnan saakoon Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola, joka on… no, se on Hugleikur Dagssonin Perimmäinen pohjola. Elämme ironisia aikoja ja Dagsson osaa sanoa sen omintakeisesti.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto
Steven Saylor: Roma ja Empire
Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna
Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!
Asterixit
Pekka Hiltunen: Iso

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2013, alkuperäinen 2009). Redemption. Itse ostin. Tanskalainen dekkaristi kirjoittaa puoliksi hupailevaa, puoliksi groteskia rikostarinaa, jossa poliisien eksentrisyys on melkein keskeisempi elementti kuin rikos itse. Mutta hattu päästä, Adler-Olsonin sarjamurhaaja on poikkeuksellisen älykäs ja pelottava tapaus, uskottavasti vinksahtaneella tavalla, ja uskonnollisia yhteisöjä tarkastellaan kiinnostavasti joskin aika negatiivisesti. Tekstissä jotenkin kuultaa, että se on käännetty englanniksi… tätä kirjailijaa olisi luultavasti ollut kivempi lukea vaikkapa hyvänä suomennoksena. All the books I can read -blogissa tämä sai yhdeksän pistettä kymmenestä.

Mari Jungstedt:
(2013, alkuperäinen 2004). Meren hiljaisuudessa.
(2008, alkuperäinen 2005). Saaren varjoissa.
(2009, alkuperäinen 2006). Muurien kätköissä.
Löysin työpaikan kirjankierrätyskasasta pari Jungstedtin dekkaria ja luin yhden matkalla Italiaan. Onneksi huomasin, että löytämäni pokkariyksilöt eivät olleet sarjassa peräkkäin; toinen jäi siis odottamaan vuoroaan ja jatkoin kirjaston aarteilla. Meren hiljaisuudessa on masentavan todentuntuinen tarina nuoren tytön hyväksikäytöstä, Saaren varjoissa tehdään arkeologisia kaivauksia ja sivutaan muinaisuskontoja, Muurien kätköissä tutkailee taidemaailman nurjaa puolta ja miesten välisiä irtosuhteita. Mainioita Gotlanti-dekkareita kaikki, jatkan ilman muuta tämän sarjan kanssa. Sopivan helppoa ja nopeaa luettavaa. Jungstedtin dekkarit kannattaa minusta lukea järjestyksessä, sillä vaikka rikokset ovat erillisiä, päähenkilöiden yksityiselämässä on selvää draaman kaarta. Harmittaisi päästä liian aikaisin perille vaikkapa Johanneksen ja Emman suhteiden kehityksestä! Myös Susaa Jungstedtin sarja innosti.

John Grisham (2012). The Racketeer. Kaveri lainasi. The Racketeer on hyvää perusgrishamia. Lähinnä rangaistavaan typeryyteen syyllistynyt lakimies istuu pitkää tuomiota liittovaltion vankilassa ja tarjoaa FBI:lle diiliä: hänellä on avaimet käteen ratkaisu kuumaan murhatutkimukseen, vastineeksi tarvitsee vain päästää mies häkistä. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän pimeitä nurkkia koluava trilleri on toimivaa vuoristorataluettavaa. Tapahtumissa riittää jännittämistä, vaikka päähenkilöön ei kummoista tunnesidettä synny. The Racketeer ei yllä ihan Grishamin huippujen tasolle, ja loppu on suoraan sanottuna Hollywood-meininkiä... mutta kyllä tällä Frankfurtista Bologneen lensi.  The New York Timesin Janet Maslin tuumii, että tämä nimenomaan ei ole tyypillistä Grishamia vaan vähän parempaa.

Lee Child (2012). A Wanted Man. Itse ostin. Jack Reacher on taas tien päällä, viimeisimmän seikkailunsa jäljiltä vähän kolhiintuneena mutta edelleen pystyssä päin. Hän pummaa itselleen peukalokyydin, joka osoittautuu mutkaksi matkalla. Vihollisen ja liittolaisen osassa tällä kertaa ärhäkästi asiallinen FBI-agentti Julia Sorenson. Reacherin ja Sorensonin välille ei synny mitään kipinää, joten kirja jää siltä osin tylsäksi, ja lopun puolisotilaallinen rynnäkkö oli sekin aavistuksen puuduttava. Mutta lakoninen dialogi ja huolella punottu juoni toimivat Childin tavalliseen tapaan. Sivuja kääntää huomaamattaan. Mysterious reviews arvioi keskitason Reacheriksi.

Eeva Tenhunen (2013, alkuperäinen 1980). Viimeinen pari. E-kirja, itse ostin. Elisan tarjoukset ovat purreet, edullisia dekkareita on tullut hamstrattua virtuaaliseen kirjahyllyyn. Lukeminen kestää joskus kauankin, kun näitä tulee luettua paloittain lähinnä kassajonoissa… mutta luettua niitä vain tulee. Viimeisessä parissa kirjailija Liisa palaa nuoruutensa rippileirikylään ja sotkeutuu komeaan psykologiin. Viimeinen pari oli toistaiseksi ehkä heikoin kokemukseni Tenhusen dekkarien parissa. Rippileirimiljöö ei innostunut (ehkä siksi etten itse ole koskaan rippileireillyt) ja Liisan koheltaminen jätti tällä kertaa kylmäksi. Ja arvasin murhaajan - se on aina huono merkki!

Tuomas Vimma (2011). Raksa. Äänikirja, kirjastosta. Olenpas iloinen, etten lukenut tätä ennen asuntokauppojani. Olisin halvaantunut kauhusta ja jättänyt remppakohteen sikseen. Tunnen itseni nyt hyvin, hyvin onnekkaaksi, kun asiat osapuilleen onnistuivat. Raksan juoni ei ole kummoinen, eikä henkilöhahmoissa ole paljon päätä tai häntää, mutta projektipäällikkönä työskentelevän Samin sisäpiiriläisnäkemykset rakennusalasta ja ronskein vedoin piirretty kuvaus superpomo Danikasta viihdyttivät silti mainiosti. Kerronnan reipas liioittelu yhdistettynä pelottavan uskottavalta kuulostavaan raksatietouteen  toimivat minulle. Myös jatko-osa Ruutukymppi tulee varmaan luettua. Siinä Sami ja Danika epäilemättä kuolevat maksakirroosiin tai keuhkosyöpään, sillä viinaa ja tupakkaa Raksalla palaa kuin remontoijalla rahaa… ja se on paljon se! Minulle Raksa toimi mainiosti äänikirjana, sillä Vimman tyyliin kuuluu sanoilla leikittely, josta lukija Jukka Peltola osaa ottaa sopivan eleettömästi ilon irti. Norkkukin tykkäsi.

Veikko Huovinen (1989, alkuperäinen 1970). Lampaansyöjät.  Äänikirja, kirjastosta. Oikeastaan oli aikomukseni lainata Havukka-ahon ajattelija, mutta siitä oli varauksia... joten lainasinkin Lampaansyöjät. Nykynaisen näkökulmasta tämä kahden lampaita kaappailevan äijänkäppänän veijaritarina on epäilemättä äärimmäisen seksististä shaibaa, mutta rehellisesti: tykkäsin älyttömästi. Huovisen kielenkäyttö on niin rikasta ja raikasta, että Paasilinna tuntuu kalpealta kopiolta. Jotain paasilinnamaista itse tarinassa oli, mutta ainakin äänikirjana Huovinen vei nyt pisteet 6-0. Ja lukijana Kauko Helavirta. Ah! Tässä Sallan kommentit kirjasta.

Hugleikur Dagsson (2011). Perimmäinen pohjola. Kirjastosta. Tämä sarjakuva jättää minut osapuilleen sanattomaksi. Dagssonin piirrostyyli on äärimmäisen pelkistettyä mutta jotenkin se silti toimii… Tämän albumin kanssa vuoron perään nauratti ja tuli haikea olo. Pohjola on albumin mittainen tarina, joten Saako tälle edes nauraa? -tyylistä vitsikimaraa ei kannata odottaa. Hykertelemään kyllä pääsee, ja hymyilemään vinosti. Tarina on kauniilla tavalla kaamea ja sopii pimeään vuodenaikaan kuin urut kirkkoon. Jos Dagssonista voi jotain päätellä, islantilaiset ovat ihanasti vinksahtaneita. Kirsi suosittelee, että lopun infopaketti islantilaisista taruista kannattaa lukea ensin. Toisaalta, voi tehdä niin kuin minä ja lukea ensin sarjakuvan, sitten infopaketin ja sitten uudestaan sarjakuvan. Dagssonin kuvablogi täällä. (Huom, käynti omalla vastuulla.)

Lisäksi luin Mika Kähkösen romaanin Pimeimmät tunnit, joka saanee lähipäivänä oman juttunsa. Onnistuin myös hankkimaan Huuto.netin kautta Asterix-pinostani puuttuneen Obelixin kaleerin, ja se piti tietenkin lukea heti.

Toivottelen kaikille mukavaa marraskuuta. Sää on ehkä vähän masentava… mutta toisaalta, sitä mukavampi käpertyä kirjan kanssa sohvan nurkkaan!

33 X Asterix

Uderzo: Riidankylväjä

Kävin äskettäin Roomassa. Piti sitten lukea muutama Rooman valtakuntaa käsittelevä kirja. Innostuin myös kaivamaan esille rakkaat vanhat Asterixini.

Tallella ovat. Myös tenho on tallella: kun lukee yhden, pitää lukea kaikki, ainakin jos aloittaa paremmasta päästä.

En edes yritä kirjoittaa koherenttia analyysia Asterixeista. Jos niistä pitää, tietää jo oleellisen. Jos ei, ei varmaan ole vielä lukenut niitä. Sitä paitsi luettuani nyt hyvin lyhyessä ajassa kaikkiaan 33 albumia ovat  ajatukseni hiukkasen sekavat...  nunc ehkä est bibendum? Mutta laitanpa silti jakoon mitä tämän kierroksen myötä opin.

1. Asterixeja voi muutaman vuoden täyspaaston jälkeen ahmia putkeen kuin hourupäinen.

2. Etulehden karttaan isketyn legioonakotkan mystinen kirjanyhdistelmä SPQR on lyhennys sanoista Senatus Populusque Romanus, Rooman senaatti ja kansa. Sama lyhenne löytyy myös monen roomalaisen rakennuksen seinästä. Tulkitsen sen tarkoittavan Valtion Rahoittamaa... Tai sitten se on ollut imagomainontaa.

3. Takakansista löytyvään luetteloon ei voi luottaa. Obelixin kantamassa hiidenkivessä albumit listataan suomennosjärjestyksessä. Siitä aiheutuu tarpeetonta anakronismia. Oikea järjestys löytyy täältä.

4. Asterixit ovat loistavaa kansainvälisyyskasvatusta ja yleissivistäviä kuin mitkä. Mitä tästä Euroopasta tulisi ilman stereotypioita? Meiltähän loppuisi keskinäinen kommunikaatio kokonaan.

5. Minä vain kuvittelin, että Asterix Gladiaattorina sijoittuu osin Colosseumille. Mutta ei. Sehän tapahtuu Circus Maximuksella. Mikä onkin hyvä, sillä Roomassa selvisi, että nykyään Colosseumina tunnettu rakennus pystytettiin vasta 130 vuotta Asterixin aikojen jälkeen.

6. YKSI PUUTTUI!!! Kirous ja kuolema, jossain vaiheessa minulta on jäänyt ostamatta Obelixin kaleeri. Eikä sitä löytynyt Antikka.netistä eikä Bookysta. Onneksi on Huuto.net.

7. Kyynikot, jotka motkottavat viimeisten albumien tasosta, ovat osittain oikeassa. Gallialainen kertomataulu, Asterixin & Obelixin syntymäpäivä ja etenkin Taivas putoaa niskaan ovat vähän, noh, noloja. Ruusu ja miekka ei sekään iskenyt... mutta siitä sentään selvisi miksi Idefix niin tykkää puista.

8. Innolla odotan mitä tuore tiimi on saanut aikaan, vaikka Hesarissa vastaanotto oli nuivahko. Upo-uusi Asterix on nimittäin ilmestynyt! Helsingin kirjamessuilta sen olisi jo voinut pongata, mutta kun messuiluni jäi tänä vuonna virtuaaliseksi, pitää käydä kaupassa ostoksilla.

9. Paras albumi on Asterix ja Riidankylväjä tai Alppikukka tai Ennustaja. Tai Asterix gladiaattoriana tai  Olympialaisissa. Tai sitten Jumaltenrannan nousu ja tuho. Tässä asiassa minulla on todella vankka mielipide.

10. Onpa upea fiilis kun huomaa, että jotkut jutut ovat keski-iässä vähintään yhtä hyviä kuin alakouluiässä. Ehkä vähän eri syistä mutta kumminkin. Nam.

Melkein valmis maaliskuu

Pieni järvi suuressa kaupungissa: tänne olen menossa.

Mahdollisesti pian päättyvä kuukausi oli maaliskuu. Säiden puolesta vaikea sanoa:välillä oli huhtikuisen lämmintä ja lupaavan aurinkoista, välillä oli lumimyrskyä. Pakkanenkin kävi lähellä parinkympin virallista palelurajaa. Ja nyt kuukausi on jäämässä bloginkin osalta kesken. Naputtelen tätä koostetta ajastukseen Helsinki-Vantaan lentoasemalta* ja luen kommenttinne kaukomailta käsin.

Lukemisen puolesta kuukausi tuntuu kohtuulliselta. Vaikka määrä ei päätä huimaa, tällä kertaa melkein tekisi mieli sanoa, että laatu korvaa määrän. Melkein-maaliskuuni tähän mennessä luetut ovat olleet niin kovatasoista kamaa, että tuntuu kuin olisin lukenut vaikka mitä.

Luettu ja blogattu:
Minette Walters: Kameleontin varjo
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt
Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Luettu muttei blogattu:

Agatha Christie (alkuperäinen 1935) Aikataulukon arvoitus. Luulin varmasti lukeneeni osapuilleen kaikki Christiet ainakin kertaalleen, mutta niin vain osoittautui, että tätä en ole lukenut - nimi on liittynyt muistikuvissani ihan eri juoneen. Kuuntelin tämän äänikirjana (lukijana iki-ihana Svedberg) ja nautiskelin: mahtavaa kun saa "uuden" christien luettavaksi! Hercule Poirot ratkoo sopivasti hömelön kapteeni Hastingsin kanssa erikoista rikosten sarjaa. Ensin arvasin murhaajan, sitten päätin että olin erehtynyt... ja sitten totesin, että minua oli vain hämätty ja olin alunperinkin oikeassa mutta vääristä syistä. Näin käy kun lukijaa pyörittää todellinen ammattilainen. Tämän ovat kuunnelleet myös Salla ja Kirsi.

Jukka Koivusaari (2009). Jäniskoira - Silmänpalvojat. Kannatti käydä Tampere kuplii -tapahtumassa. Sieltä pongasin tämänkin pienen sarjakuva-albumin. Seuraavan kerran sarjakuvahappeningiin osuessani pidän silmät auki siltä varalta, että Jäniskoira-sarjaa olisi enemmänkin liikkeellä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiselle myöhäismesoliittiselle kivikaudelle, Silmänpalvojat on hilpeästi ironinen kuvaus entisten työntekijöiden yrityksen toiminnalle aiheuttamista turvallisuusriskeistä, ja siitä miten tiimityöskentely ei aina suju kitkatta. Samalla selviää pari historiaan liittyvää arvoitusta. Tyyli on perinteinen mutta ilmeikäs. Tykkäsin. Googlen henget paikansivat Pyrolan arvion.

Hannakaisa Länsisalmi (2013). Uudista liiketoimintaa. Innovointia A:sta noin K:hon, jos lyhyesti pitää kuvata. En voi sanoa, että tässä olisi kauheasti uutta tullut mutta muutama vanha juttu mukavalla tavalla pakattuna sentään. Sitä paitsi Länsisalmi ansaitsee pisteet sillä, että toistaa sitkeästi eräitä helposti unohtuvia totuuksia, ml. "ei kannattaisi ignoorata asiakasta" ja "kiinnostuneet ihmiset tekevät parempaa jälkeä". Itsestään selviä juttuja, joo, ja silti... Jotkut asiat menevät niin hitaasti perille, että niitä kannattaa jankuttaa useammassakin kirjassa. Päätin tämän hankkia Kauppalehden arvion luettuani.Sitä ei hakukone nyt halua tuoda tarjolle, joten tässä Talouselämän kommentti. (Ai niin - hinnoittelusta Länsisalmi ei paljon puhu, mutta oli se tässä kohdillaan. Auts. 173 sivua ja päälle neljäkymppiä. Siitäs sain kun en malttanut odottaa kirjastoa.)

John Steinbeck (2010, alkuperäinen 1954). Torstai on toivoa täynnä. Steinbeckin Cannery row lumosi minut taannoin äänikirjana. Aika pian sen jälkeen ostin jatkon pokkarina, mutta tovi ehti vierähtää ennen lukemista. Nyt tuli luettua. Neljä tuntia lentokentillä ja -koneissa riittää oikein hyvin tällaiseen parahultaiseen romaaniin.Sain Torstain loppuun niin ajoissa, että ennen portin aukeamista ehdin varmaan vielä tämänkin jutun naputtaa. Eikä muuten johdu lentokenttäpunaviinistä, että Torstai oli mielestäni erinomaisen hieno kirja! Steinbeckilla on taito katsoa ihmistä ja nähdä pahassa hyvä ja hyvässäkin hyvä. Ei paha. Pidän myös siitä, että kun Steinbeck (ainakin näennäisesti) eksyy aiheestaan, harhapolulla viihtyy yhtä hyvin kuin tarinan tiellä. Peukut siis pystyssä kaksin käsin. Aika kova juttu, että vuonna 1962 Nobelilla palkittu kirjailija edelleen tuntuu kiinnostavalta.

Lisäksi luin maaliskuussa Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät, johon palaan kunhan ehdin järjestellä ajatukseni. Tai kun olen taas kotona. Kumpi nyt ensin tapahtuu. Missään tapauksessa en henno jättää bloggaamatta niin hienosta kirjasta.

Mikä oli maaliskuun herkuin herkku? En totisesti osaa sanoa. Löytyn Sekakäyttäjät, Oksasen Kyyhkyset ja Hemmingssonin Tyttöystäväsi olivat kaikki järisyttävän hyviä mutta niin erilaisia, että en osaa asettaa niitä paremmuusjärjestykseen. On vain kiitollinen olo siitä, että maailmassa on näin paljon fiksuja ihmisiä, jotka antavat itsestään luomalla näitä teoksia.

(Nyt ottaisin lakin päästä jos sellainen olisi.)

Loppuun tunnustus: en muista salasanaani Google Analyticsiin. Se on kotikoneen muistissa, yhdessä 624 muun salasanan kanssa. Tällä reissulla on mukana vain työläppärillä, joten kuukauden hauskinta hakusanaa ei voi edes arvailla. Ei se mitään: ensi kuussa siis kovempi kisa tiedossa.

Hyvää kevättä kamut!


*Kiitos wifistä, Finavia! Ilmaisen palvelusi hinta-laatu -suhde on loistava!

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Kuva: WSOY

Vau.

Oikeasti: vau!

Olen bongannut Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt -sarjakuvan joskus, jossain, jonkun blogissa. Varmasti. Susan? Erjan? Kansi on niin jumalattoman tunnistettava, että se on kaivertunut muistiini. Silti en ensimmäisellä vilkaisulla innostunut riittävästi ryhtyäkseni niin vaivalloiseen puuhaan kuin albumin hankkimiseen.

Kansikuvakin on ruma ja pelottava ja jotenkin... psykoottinen.

Jokin muistikuva ensikohtaamisesta Tyttöystävän kanssa on kumminkin jäänyt, sillä Tampere kuplii -tapahtumassa käydessäni tarttui se itsestäänselvästi käteeni. Eikä lähtenyt enää irti pienellä selailulla. Näpistyssyytteiltä välttyäkseni maksoin pyydetyn hinnan. Näin hienosti holistinen universumi järjestää laiskojen asiat.

Tyttöystäväsi on juuri niin raadollinen ja armoton kuin voisi kansikuvan perusteella odottaa. Hemmingsson  on varmaan etäistä sukua Hugleikur Dagssonille, sillä Tyttöystävän kanssa kysyin pariin kertaan itseltäni, että saako tälle edes nauraa... ja vastasin että saa. Hemmingssonin riipivän suorasukainen kurkistus miesten, naisten ja näiden kahden yhdistelmien maailmaan on kammottavalla tavalla hauska.

En eläissäni sanoisi sellaisia asioita kuin Hemmingssonin naiset sanovat. Ihan totta. Lupaan.

Mutta jollain tavalla tunnistan ajatukset. Jokaisen sopimattoman kuvan takana on karu (osa)totuus jostain: työelämästä, parisuhteesta, stereotypioista, vieraudesta....

Ennen kaikkea kyse on kai odotuksista. Siitä mitä odotamme ja oletamme, itseltämme ja toisiltamme. Tyttöystävässä itsestäänselvyydet revitään päivänvaloon, ja voi luutuma sentään, kyllä ne ovatkin hassuja kun kirkkaassa auringonpaisteessa katselee.

Visuaalisessa mielessä olen kahden vaiheilla Tyttöystävän kanssa. Olen niin esteettisesti rajoittunut, että tykkään, krhm, näteistä kuvista... mutta eihän tämä olisi toiminut ollenkaan, jos kuvat olisivat olleet kauniita! Juuri näin rujoilta niiden kuuluukin näyttää, tukahdutettujen ja alitajunnan ahtaudessa vääristyneiden ajatusten.

Kiemursin naurusta. Tämä kannattaa lukea jos suinkin silmä kestää. Sopii etenkin herttaisille naisille... kaikille, jotka ovat halunneet iskeä nyrkin pöytään mutta jättäneet sen tekemättä ja syöneet sen sijaan suklaalevyn. Tervetuloa Pimeän puolelle!

Nina Hemmingsson (2011, alkuperäinen 2006). Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. WSOY. Suomentanut Saara Pääkkönen, tekstannut Mika Lietzén. 978-951-0-38243-1.

Arvioita:
Jukka Laine Kvaakissa koki tämän miesvihamieliseksi... minusta Tyttöystävä oli kyllä lähinnä mustaa huumoria, jossa kärki osoittaa naisiin vähintään yhtä paljon kuin miehiin. Hm. Ehkä tämä on taas sitä sukupuolittunutta lukemista.
Umamin jutussa löytyi hahmoille hyvä sana: "groteski"

Huima helmikuuni

Kaapin paikka

Helmikuu on ollut huima! Okei, lukurintamalla tuli ehkä kaikkien aikojen mahalasku, mutta muuten kuukausi on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kävi nimittäin niin, että heti kuun alussa löysin Sen Oikean ja menin ihan sekaisin. Rakkautta! Melkein ensi silmäyksellä olin jo valmis sitoutumaan ja luopumaan vapaudestani...

Asunnon. Sen oikean asunnon.

Minä ja pankkini ostimme yhdessä herkullisen kolmen huoneen remonttikohteen.  Pankki ei tosin ole osallistunut ruumiilliseen työhön; purkutyöt ovat jääneet minulle. Olen tarttunut tilaisuuteen terminaattorin tarmolla.

Kyllä kuulkaa saa naisihminenkin pahaa jälkeä aikaan sorkkaraudan ja akkuporakoneen kanssa.

Lukupäiväkirjassa ei ole ollut paljon päivittämistä, kun lukija on sivujen kääntelyn asemesta repinyt seiniltä kaakeleita, tapetteja ja kaappeja. Olen tässä kuussa ehtinyt lukea vain kaksi kirjaa ja kaksi sarjakuvaa. Surkeaa. Onneksi rempan "vain ammattilaisille" -vaihe on alkamassa. Iltakiireet ehkä helpottavat. On jo kovasti ikävä kirjoja, täytyy myöntää.

Petri Tammisen Rikosromaanista tuli blogattuakin.

Bloggaamatta jäivät:

Sofi Oksanen (2003): Stalinin lehmät. Luin tämän nyt toiseen kertaan lukupiirin innoittamana. En tosin ehtinyt sitä aikataulussa lukea, mutta aloitettuani teki kuitenkin mieleni jatkaa loppuun asti. Kyllä Oksanen osaa kirjoittaa. Teksti on vahvaa ja selkeällä tavalla kaunista, ei ylenpalttisen koristeellista... ja totta kai rakenne ja rytmitys ovat kohdillaan. Joidenkin mielestä ajasta toiseen hyppiminen on häiritsevää - Lehmissä liikutaan 40- ja 50-luvuilla, 70-  ja 80-luvuilla ja päähenkilön nykyajassa - mutta minua se ei vaivaa. Päinvastoin, tarinalinjat ryydittävät sopivasti toisiaan.

Stalinin lehmät kuljettaa mukanaan, vaikka teemat ovat raskaita ja vähän masentavia. Bulimian / anoreksian kuvaus on tässä minusta himpun romantisoivaa. Toisaalta se on myös tehokasta. Pidin siitä, että päähenkilön arjen konstit ja ongelmat olivat esillä, se toi kontrastia runolliseen "Herraani" ja itseinhon dramatiikkaan. Jokin osa minusta pitää tuota Annan traumaa identiteetistään, noh, liioiteltuna, mutta Suomi-Viro -akseli kannattelee kirjaa.  Linneaa Lehmät ei vakuuttanut, Kaarina Hoo tykkäsi.

Nyt arvon, että pitäisikö seuraavaksi lukea Oksasen uusin, kun Lehmät on tuoreessa muistissa... vai tyytyisinkö johonkin kepoisempaan tiiliskiveen.

Willingham & co (2013): Fables 18: Cubs in Toyland. Saattoi olla synkin Fables ikinä, tämä... raastava ja armoton tarina, joka kertoo kahden Bigbyn ja Snow'n lapsen kohtalon. Narratiivisuuden vaatimukset ovat julmat, eikä taruolento pääse helpolla. Vaikka Fables ilman muuta on viihteellistä sarjakuvaa, mitään akuankkaa se ei todellakaan ole. Salla on kirjoittanut tästä osuvasti.

M. A. Jeskanen (2011). Santala.  Tämä Perkeleen jatko-osa on tyylillisesti samoilla linjoilla kuin Perkelekin. Tällä kertaa tarinassa on minusta selkeä punainen lanka: se kertoo Santalan, tietäjän, elämästä ja urasta. Rinnalla kuvataan noitia jahtaavan Laurentiuksen kipuilua, vaikka hän jää Santalan rinnalla vähän haaluiseksi hahmoksi. Fablesistakin tuttu Baba Yaga esiintyy vierailevana tähtenä!  Jos piti Perkeleestä, pitää luultavasti tästäkin. Tykkäsin. Jossain vaiheessa tekstauksen epäselvyys vähän ärsytti, mutta tummanpuhuvat kuvat toimivat hyvin. Morrekin piti, vaikkei yhtä paljon kuin episodimaisesta Perkeleestä.

Kuukauden hakusana:

Eniten olen naureskellut erilaisille Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan liittyville hakusanoille; ei voi olla hihittämättä kun tietää mihin niillä päädytään. Ehkä harhaisin haku on silti tässä kuussa

jäniksen symboli kiinalaisilla kirjaimilla

Eipä ole tullut vastaan... tietääkseni.

Mahtavaa maaliskuuta kaikille!

Tämäkin tammikuu

Neiti B, yksityiskohta harjoituksesta. 

Pitänee aloittaa kertomalla, että kuvitus ei liity aiheeseen... En ole, krhm, esimerkiksi laihtunut tässä kuussa tai mitään sellaista. Kirjadieetti on kyllä edelleen kevyt ja vähäkuituinen, mutta selvästi reippaammassa tahdissa täälläkin on romaaneja rouskutettu kuin parina aiempana kuukautena.

Luettu ja blogattu:

Liisa Nevalainen: Punainen hattu
Stephen King: The Dead Zone
Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia
Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää
Bill Willingham & co: Fables 8 - 12
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuukauden nostalgiapläjäys oli Kingin The Dead Zone. Oli mukava huomata, että vanha suosikki kolahti yhä. Kuukauden uutuus oli ehdottomasti Wolfen Kiduttajan varjo. Haastavinta lukemista tarjosi Miss Lonelyhearts, Fablesin kanssa taas vietin oikeaa sarjakuvan juhlaa. Samalla tuli täyteen puolentuhatta blogijuttua. Jotkut eivät osaa pitää mölyjä mahassaan, kuten vaarini olisi sanonut... Onneksi nettiin mahtuu!

Tammikuun paras kirjakokemus oli silti vielä toistaiseksi bloggaamaton kirja 50-luvulta, mutta arvaatteko mikä? Se on monien bloggaajakamujen suursuosikki, lukupiirissämme mielipiteitä jakanut, kahteen kertaan käännetty kirja, joka on myös yksi 17-vuotiaan Neiti A:n lemppareista.

Siitä tulee ensi viikolla juttua. Muutama muu jää nyt lyhyelle maininnalle.

Luettu muttei blogattu:

Ville Ranta (2003, 2008). Sade. Tämä sarjakuvaromaani tuli hankittua, koska kotimaisiin sarjakuvantekijöihin tutustuminen on ollut pitkän aikavälin listallani. Nyt voin viivata Rannan yli... ainakin toistaiseksi. Älkää käsittäkö väärin: Sade on erinomaisen hieno teos, moniulotteinen ja ilmeikäs. Tarinaa en oikeastaan ymmärtänyt, mutta se tuntui mukavasti haikean absurdilta. Rannan riisuttu, suorastaan alaston piirrosjälki ei vain ole ihan minun juttuni. Myös rytmitys herpaannutti; ei ole minun makuuni kun jäädään tunnelmoimaan vaikkapa vessassa istumista ruutukaupalla. No joo. Rajoitteensa kullakin, tässä varmaan sitten minun.

Seppo Jokinen (2005). Sana sanaa vastaan. Tässä dekkarissa vanha tuttu komisario Koskinen Tampereelta kaivautuu menneisyyteen: kuolleena löydetty kasikymppinen nainen johdattaa hänet kauan sitten tapahtuneen murhan jäljille. Nykyhetkessä päänvaivaa aiheuttaa tarmokas mielenosoittajajoukko. Henkilökohtaisessakin elämässä on pientä vipinää. Perushyvää perus-Koskista, jota ryyditti mukavasti yhden tutun poliisin häähumu.

Seppo Jokinen (2006). Hiirileikki. Koskisen ihmissuhdekiemuroilla on roolinsa tässäkin romaanissa, mutta nyt pääosan vie huima murhien ja pahoinpitelyjen sarja. Hiirileikki luotaa hienosti hyväksikäytön sekä miesten ja naisten välisen luottamuksen teemoja. Yksinäinen sielu on helppo saada satimeen. Vaikka juonessa oli jokunen ontuva piirre, pidin kovasti. Yksi parhaista tähän mennessä.

Seppo Jokinen (2007). Viha on paha vieras käsittelee ovelasti erilaista rikosten sarjaa. Joku pahantahtoinen hiippari vierailee kerrostalon asukkaiden kodeissa, öisin heidän nukkuessaan tai päivisin heidän ollessaan poissa. Pian löytyy yksi asukkaista kuolleena. Grhh...  Suht' tuoreena kerrostaloasukkina pidin tätä oikein mukavasti karmaisevana tarinana.

Seppo Jokinen (2008). Kuka sellaista tekisi. Tässä romaanissa tutkitaan rappioalkoholistien kummia kuolemantapauksia. Motiiveja tuntuu löytyvän niin Hervannan hyväntahtoisilta humanisteilta kuin kaupunkikuvaa kiillottavilla nimbyilijöiltäkin. Vai olisiko kyseessä yksityinen kostoretki? Varmaa on vain, että me ihmiset olemme outo joukkue tässä luomakunnan divarisarjassa. Niinpä. Kyllä poliisi sen tietää jos joku.

Murhaavaa ja vahvasti kotimaista meininkiä, eikös? Kuukauden pähkinäni onkin ollut vuoden 2012 käännettyjen suosikkien valinta. Huomenna on näet aika äänestää Blogistanian Globaliassa, kirjabloggaajien suuressa käännösromaanikisassa. Pitkään päätä raavittuani sain minäkin listani kasaan. Jos Bloggerin ajastus suo, se ilmaantuu tällä paikalle 1. helmikuuta kello kymmenen.

Loppuun vielä kuukauden hakusana, totta kai! Se on ylivoimaisesti tämä viehkeän kryptinen haku:

e=mc2 maskuliininen

Hilpeää helmikuuta!

500.s Fablesin merkeissä

"Mine! All mine! My precious..."

Tämä on muuten Booksyn 500. postaus. Tämä bloggausjuttu vähän karkasi käsistä...  blogin piti olla yhden (1) vuoden projekti. Nyt kipitetään jo hyvää vauhtia kolmatta vuotta eikä tielle näy loppua.

Mutta ei se mitään. Kiva on kivaa!

Hesarin stripit käytännössä olivat koko sarjakuvaharrastukseni monen monta vuotta, mutta kirjablogien myötä olen viime vuosina oppinut löytämään sarjakuvista enemmänkin. Erityiskiitos Sallalle, joka on johdattanut The Unwrittenin ja Fablesin maailmaan, Graig Thompsonista puhumattakaan!

Niin, Fables. Huomasin aika pian, että tämän sarjan kanssa todella harmittaa, jos ei ole vanhoja osia käsillä kun uudempia lukee. Siirryin siis pian kaukolainausstrategiasta hyllyynhaalimistaktiikkaan. Kuvan komea setti asustaa erityisesti sarjakuvia varten hankitulla korkealla hyllyllä.

Unohtakaa ne herttaiset Disney-kääpiöt.

Sarja oli minulta jonkin aikaa tauolla, mutta joulukuussa poimin taas irtolangat käsiini, ja aloitin reippaasti uudestaan melkein alusta. Ihan suorilta ei koko sarja tullut nytkään luettua, sillä menin huolimattomasti tilaamaan yhden puuttuvan osan Amazonilta*. Myöskään uusin eli 18. osa ei ole vielä ehtinyt hikisinä odottaviin hyppysiini...

Laitan tuonne loppuun lyhyesti jotain muistiin osista 8 - 17, sillä niitä en ole blogissa kuvannut. Krhm, lyhyesti. Pientä spoilausvaaraa on silti ilmassa, lue omalla vastuullasi!

Sitä ennen kuitenkin tunnelmia ja sarjan herättämiä haja-ajatuksia.

Kun mietin nyt kerrankin sarjaa kokonaisuutena, huomaan että se on melko vaativaa kamaa. Intertekstuaalisuutta on ilmassa niin sakealti, että melkein ei eteensä näe. Sitä uppoutuu helposti pongailemaan viitteitä sinne ja tänne... välillä suorastaan unohtaa seurata missä itse tarina liikkuu. Ehkä tekijätkin ajoittain lumoutuvat rikkaan aineistonsa mahdollisuuksista ja suuren linjan kuljettaminen jää? Jotkin albumeista ovat sekavan oloisia, hajanaisia. Toisaalta pitää muistaa, että Fables ilmestyy sarjakuvalehtinä, joten albumeiksi koottaessa ei aina synny parasta mahdollista balanssia.

Oikeastaan sillä ei ole väliä, sillä huonoimmillaankin Fables on hemmetin hyvää viihdettä.

Kun nyt mietin syntyjä syviä, tulin siihen tulokseen, että Fables ei tyydy vain ryöstöviljelemään vanhoja arkkityyppejä vaan myös uusintaa ja uudelleentulkitsee niitä. Kolikolla on aina se toinenkin puoli, ja Fablesin tapauksessa joskus kolmas tai neljäskin. Kaunotar ei ole pelkkä kaunotar... eikä Joulupukkikaan pelkkä joulupukki. Koko ja voima eivät korreloi, eivätkä hyvyys ja kauneuskaan. Eikä mikään ominaisuus ole pysyvä, sillä luomme itse maailmamme, teemme asioista totta mielikuvituksen voimalla. Heh, sehän se rahoituskriisiäkin pyörittää ja osakekursseja heittelee - raaka usko.

Kai se on niin, että kun tarinoita pyörittelee, mutkien kautta päädytään aina samoihin suuriin (oikean ja väärän, järjen ja tunteen, uskon ja tiedon) kriiseihin, mutta Fablesin tavassa käsitellä näitä jännitteitä on jotain herkullista. Keskeisten hahmojen persoonallisuudet ovat tyydyttävän syviä ja detaljit suorastaan pirullisen osuvia ja odottamattomia. Fablesin jälkeen ei esimerkiksi hammaskeijun legenda ole enää ihan entisensä.

Kaunis ja ilkeä käy, ruma ja ilkeä ei. Auts.

Jotkut oivalluksista ovat suorastaan tappavan tehokkaita. Fablesin taruhahmot lausuvat sellaisia totuuksia, joita me tavalliset tallaajat emme ääneen sano.

Viihdyttävää kyllä, helppoa ei.

Myös piirrostyyli on, ainakin minulle, jossain määrin vaativaa seurattavaa. Jos Aku Ankka on hissimusiikkia, tämä on... modernia jazziako? Jokainen albumi hyppii tyylistä toiseen. Rytmi, perspektiivi ja väritys vaihtelevat, intensiteetti pysyy yllä melkein koko ajan, kerroksia löytyy. Silti yksittäiset kuvat ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia; niiden vyöry vain on melkoinen kokemus kun lukee useamman albumin peräkanaa.

Pidän kuitenkin Fablesin visuaalista rikkautta arvossa. Se tekee näistä albumeista kestäviä. Tuntuu, että jokaisella lukukerralla löytää jotain uutta. Kaikkea ei yksinkertaisesti ehdi huomata ensimmäisellä kierroksella.

Suosittelen sarjakuvien ystäville!

Kannattaa tosin ehdottomasti aloittaa alusta, siinä määrin mutkikas kokonaisuus on kyseessä.

Bonuspisteitä vielä Willinghamille tämän syvällisen totuuden oivaltamisesta: 

Lukeminen antaa supervoimia...

Bill Willingham ym. (2006 - 2012). Fables, osat 8 - 17:

Fables 8: Wolves pitää sisällään Mogwlin etsintäretken, Bigbyn kommadoiskun, Cinderellan seikkailun korvakäytävässä sekä yhden sarjakuvamaailman kauneimmista suutelukohtauksista.

Fables 9: Sons of Empire on yksi sarjan sekavimmista albumeista, sillä tarinalinjat ovat osin kuvitteellisia ("jos tekisimme noin, kävisi näin"), osin limittäisiä ja osin täysin irrallisia... Tästä osasta löytyvät mm. kolme sokeaa hiirtä, Joulupukin intro, lentävä matto sekä Bigbyn veljet. Hannun ja Kertun Hannu eli Hansel ilmaantuu Fabletowniin suurlähettiläänä.

Fables 10: The Good Prince kertoo miten Fabletownin asukkaista sielultaan puhtain perustaa Havenin kuningaskunnan, turvasataman.

Fables 11: War and Pieces on tarina imperiumin ja Fabletownin sodasta. Kaunotar osoittautuu todelliseksi superagentiksi, jonka ainoa ase ei todellakaan ole rakkaus... ja Fabletwonin johtajisto juonii kasaan taistelusuunnitelman, jossa moni maaginen rajoite kääntyy salaiseksi aseeksi.

Fables 12: The Dark Ages kuvaa miten pimeä taas kerran nousee, pimeämpänä kuin koskaan. Pitkään vangittuna virunut arkkipaha herää, Fabletown menettää yhden rakkaimmista sankareistaan, tarmokas Rose Red vajoaa masennukseen ja ladossa syntyy uusi uskonto.

Fables 13: The Great Fables Crossover lainaa The Unwrittenin teemoja ja kuvaa mitä pahantahtoinen kirjoittaja voi tehdä fiktiivisille hahmoille. Crossover tuntuu jotenkin Fablesin laajoista teemoista irralliselta... mutta ei se mitään, Bigbyn vaiheet tässä albumissa ovat niin mainiot, että irrallisuuden antaa helposti anteeksi.

Fables 14: Witches seuraa kadonneeseen toimistoon juuttuneen lentävän apinan taistelua voittamattomia vihollisia vastaan, päästää Frau Totenkinderin keskinäyttämölle ja esittelee Havenin ensimmäisen sisäpoliittisen kriisin... josta voi syyttää pallopeliä.

Fables 15: Rose Red palaa Snow'n ja Rosen lapsuuteen, päästää Fabletownin sisäpoliittiset (noita)kärhämät täysin valloilleen ja huipentuu Frau Totenkinderin kaksintaisteluun. Ihanat sokeat hiiret vierailevat epilogissa.

Fables 16: Super team seuraa Fabletownin asukkaiden valmistautumista (taas kerran) kaikkien aikojen taisteluun. Nyt sovelletaan Pinokkion laatimaa strategiaa, joka edellyttää pukeutumista sähäköihin trikoisiin ja hulmuaviin viittoihin. Bigbyn isä Pohjatuuli sotkeutuu kuitenkin peliin ennen kuin arkkipahis, tuo kaikkien komeroiden uumenissa piileksivä pelon mörkö, ehtii iskeä turvasataman kimppuun.

Fables 17: Inherit the Wind on vaihteeksi sellainen albumi, jonka kanssa olin vähän hämmennyksissä, niin reippaasti tyylit ja tarinalinjat vaihtuvat. Bigbyn ja Snown pentueen kohtaloa pohditaan joka ilmansuunnasta, Rose Red kutsutaan erikoiselle uralle ja Bufkin, tuo lentävistä apinoista lukenein, organisoi vastarintaliikettä imperiumin raunioilla.


*Huono idea, koska Amazon toimittaa nykyään a) tuskastuttavan hitaasti ja b) lähettämällä pienetkin paketit, noh, paketteina. Vaikka ne mahtuisivat kirjeluukusta mainiosti. Paketit on noudettava postista. Kävellen. Jonottaen. Talvivaatteissa hikoillen. Siirryn The Book Depositoryyn lopullisesti. Hyvästi Amazon!

Lamauttava lokakuu

Kuukausikoosteen aika. Ulkona pimeä nousee, eikä lukuvalo oikein pala. Joskus elämä on lukemisen tiellä. Onneksi saatiin sentään lunta valaisemaan tätä synkkyyttä!

Antiplagiaatio-operaatio, johon osallistuin lokakuun alussa, oli kirjamessujen ohella kuukauden blogitapaus. Entäs kirjat? Liehun Helene ei kipua ykköseksi, vaikka tunnustan teoksen kovan laadun. Antti Tuurin Taivaanraapijat on ehdottomasti kuukauden yllättäjä - siitä en juuri odottanut pitäväni, mutta Taneli Mäkelän lukemana Tuurin teksti toimi loistavasti. Parhaaksi valikoituu silti Kähkösen Hietakehto. On hienoa kun odotettu kirja on odotetun upea.

Luettu ja blogattu:

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Marco Kosonen: Ravintola Loppu
Juha Hietanen: Seikkailujuoksija
Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Rakel Liehu: Helene
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Luettu muttei blogattu:

Nora Roberts: Meri-triologia
(2003). Aaltojen armoilla
(2003). Nousuvesi
(2004). Kotisatama
(2004). Sininen lahti

Iski alkukuusta romantiikan nälkä, tai ehkä keskittymishäiriö. Luin oikein laiskana vapaapäivänä kolme Robertsia ja seuraavana vielä yhden lisää. Siivoaminen on nössöille. Tämä neliosainen Meri-trilogia on minusta hyvää perusrobertsia. Juonikaaviot synkkaavat keskenään kuin kesyt siniaallot. Quinnin veljessarja on teini-ikäisenä adoptoitu komistusten kolmikko, Cameron, Ethan ja Phil. Kasvatusisän kuoltua veljet joutuvat mullistamaan elämänsä huolehtiakseen viimeisimmästä kasvattiveljestä, sulkeutuneesta ja kosketusarasta Sethistä. Neljännessä osassa Sethkin on sitten siinä iässä, että elämänmuutokset ovat tarpeen.

Ette ikinä usko tätä, mutta ällistyttävän sattuman kautta veljekset yksi kerrallaan löytävät kauniin, älykkään ja kiihkeän naisen! Ja vaikka joka kerta on jokin ylitsepääsemättömältä vaikuttava emotionaalinen tai käytännöllinen solmu auottavana, amor aina vincit omnia, vai miten se nyt meni? Samalla setvitään pala kerrallaan kasvatti-isän kuolemaan ja elämään liittyviä epäselvyyksiä, isän ystävällisen aaveen avustuksella.

Älkää suotta pelästykö aavetta: se on vain pienenpieni paranormaali sivujuonne. Suurin osa kustakin kirjasta on normiromantiikkaa, ja jokaisessa on sopivat kolme tai neljä kiihkeää kohtausta. Tällaiset useamman kirjan setit ovat muuten melko tyypillistä Robertsia. Säästää varmaan paljon työtä ja vaivaa, kun ei tarvitse jokaiseen kirjaan keksiä erikseen taustoja.

En kestä Robertsia äänikirjoina... adjektiiveja on liikaa... mutta paperihömpän kanssa mukava kääriytyä vilttiin silloin, kun tuuli yrittää repiä kattoa irti ulkona, ja jonkun on mukamas pakko vahtia takkatulta. Koko päivän.

Simon Lelic (2012). Laitos. Tykkäsin edellisesti Lelicin kirjasta, joten tämä lähti puolivahingossa kirjastosta mukaan, vaikka blogiarvioiden muistelin olleen haaleita. Laitos kertoo siitä, miten viaton ihminen joutuu pelon voimalla oikeuksia polkevan hallinnon voimankäytön kohteeksi. Arthur katoaa Laitokseen, ja häntä etsivät vaimo, poika ja toimittaja. Teema ei ole uusi... eikä Lelicin versio täysin vakuuta. Minusta juonessa oli selkeitä heikkouksia, ja kerronta jotenkin tökkäsi reippaan alun jälkeen. Lopussa tuli taas pientä liikettä, mutta lukukokemuksena tämä jäi luokkaan 'ok', ei sen enempää. Jorikin piti vähän vaimeana.

Giorgio Faletti (2011). Minä olen Jumala. Okei, puhtaasti nimellä myi tämä kirja itsensä. Piti katsoa mitä näin kunnianhimoisella otsikolla kirottu sarjamurhaajatrilleri on syönyt. Enimmäkseen sitä samaa kuin muutkin, kohtuullisen pätevästi toteutettuna. Naispoliisi Vivien on kaunis, sinkku ja ongelmainen; hänen aisaparinsa lehtikuvaaja Russell on syntinen ruoja mutta seksikäs, ja sarjamurhaajakuvio on tyydyttävän mutkikas... vaikka loppuratkaisusta jaan piiiiitkän miinuksen. Olisi toiminut Criminal minds -jaksossa, 450-sivuiseen trilleriin oli minusta liian yhteensattumallinen. Ja rehellisesti - henkilöt olivat aika kökköjä paikka paikoin. Eli kyllä ja ei. Sarjamurhaajista tykkääville ehkä enemmän kyllä kuin ei. Myös Norkku kokeili tätä.

Donald Westlake (2008). Varkaitten tusina. Ostin kirjamessuilta vaikka mitä, mutta ensimmäisenä päädyin lukemaan tämän divaripuolelta bongatun novellikokoelman. Donald Westlaken Dortmunder on nimittäin mahtava dekkarihahmo. Tai ehkä pitäisi sanoa, antidekkarihahmo, sillä Dortmunderhan on varas eikä poliisi. Hän vain on poikkeuksellisen epäonninen ja siksi hauska varas. Olen tainnut jossain vaiheessa lukea useimmat Dortmunder-kirjat Neideille iltasatuina - oli siis nostalgista palata hänen maisemiinsa! Tämä näppärä 11 kertomuksen setti oli minulle uusi ja nautin täysillä sen tarjoamasta pakomatkasta. Novelleista ei kuitenkaan kannata aloittaa; jos Dortmunder ei ole tuttu, nappaa Ihmisryöstön käsikirja tai Kuumaa kiveä.  Tusinan on lukenut myös Kirjavinkkien Hannu.

Kati Närhi (2012). Mustasuon mysteeri. Tykkäsin kovasti Kati Närhen edellisestä, joten Mustasuo tuli heräteosteltua messuilta. Ja kuulkaas, Närhen sarjakuva sopii hyvin keskittymishäiriöisellekin. Kulmikkaasti ironista, yksinkertaista ja tunnelmaltaan jotenkin riisuttua BBC:tä, tällä kertaa tyttöjen sisäoppilaitoksessa. Piirrostyylissä on jotain kiehtovaa ja Agneksella on persoonallisuutta. Tämän luki myös Salla.

Kesken jäi:

Minna Hakkarainen & Tove Selin (toim.) (2005). Lohikäärmeen hännällä. Yhteiskunnallinen tasa-arvo muuttuvassa Vietnamissa. Yritin kunnianhimoisesti lukea tämän osana Vietnam-teemaani... mutta en onnistunut. Valitettavasti jotkin tietokirjat alkavat maistua vanhoilta aika nopeasti, ja tämän kohdalla seitsemän vuotta ilmestymisestä oli minulle liian pitkä aika.

Kuukauden haku:

Tällä kertaa kuukauden hauskin on minusta ihan järkeenkäyvä haku, nimittäin...

punaisen viivan symboliikkaa

Hih, se johtaa tänne!

Sumea syyskuu

Syyskuun iloksi tämä Tampereen conista hankittu rintamerkki!

Syyskuu jäi melkoiseksi limboamiseksi näin bloggausmielessä; lukemiset jäivät vähiin ja kirjoittamisenergiakin valui muihin uomiin. Lisäksi vietin ikimuistoisen viikon lentokoneessa ja Vietnamissa ja lentokoneessa. Nyt olen käynyt Kirjallisuuden temppelissä (ei kirjakauppaa!!) ja ajanut skootterin kyydissä Hanoin katuvilinässä. Kyllä jää Särkänniemi kakkoseksi.

Reissun tähden jäivät juhlimatta myös blogin 2-vuotissynttärit, mutta ehkäpä vietän lähempänä vuodenvaihdetta syntymättömyyspäivää jonkun mukavan arvonnan merkeissä.  Vanhempainnetin mukaan muuten kolmannella ikävuodella kehitytään yleensä rauhallisempaan ja mukautuvaisempaan suuntaan. Mutta uhmaikäilmiötkin uhkaavat. Katsotaan miten käy!

Luettu ja blogattu:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
Paul Auster: The Book of Illusions

Luettu muttei blogattu:
Alison Weir (2012): A Dangerous Inheritance. Tudor-huumaa jälleen. Bongasin Norkulta tämän Weirin kuvauksen Lady Katherine Greyn ja Richard III:n äpärätyttären Catin elämänvaiheista. Eri aikoina eläneet nuoret naiset tutkiskelevat molemmat tahollaan ns. Towerin prinssien kohtaloa. Kummallakin on syynsä toivoa, että Richard III ei olisi syypää veljenpoikiensa murhaan. Mutta mikä mahtaa olla totuus pienen Edward-kuninkaan ja hänen veljensä, Yorkin herttuan, kohtalosta? Ei ihan parasta Weiria, jos minulta kysytään, mutta intohimoiselle tudoristille mukava makupala.

Agatha Christie (alkuperäinen 1934). Idän pikajunan arvoitus. Yksi kaikkien aikojen dekkariklassikoista, oikea stilisoitujen arkkityyppien mysteeri tyylikkäässä suljetussa huoneessa. Tämä ääni(tiedosto)kirja on kulkenut mukana elokuun alusta asti lenkeillä ja muissakin puuhissa, ja nyt se on loppu. Näistä tutuista klassisista dekkareista saa uusintakierroksilla irti vähän erilaisia asioita kuin ensimmäisellä lukukerralla. Nyt minua huvitti ja mietitytti Christien kuvaus eri kansallisuuksista. Hyvin brittiläistä! Sallakin kuunteli tämän alkuvuodesta.

Philippa Gregory (2012) The Kingmaker's Daughter. Tudor-pakkomielle jatkuu, vaikka tarkkaan ottaen näitä Ruusujen sotaan liittyviä romaaneja ei ehkä pitäisi laskea mukaan. Mutta onhan tässä ensimmäinen Henry Tudor sentään... Daughter kertoo Anne Nevillen, Richard III:n vaimon, tarinan. Annen isä, Warwick, oli keskeinen peluri tosielämän game of thronesissa, jota Yorkin ja Lancasterin saippuaooppera muistuttaa. Vain lohikäärmeet puuttuvat... Gregoryn tulkinta tapahtumista hovissa on jännästi erilainen tässä kirjassa, kertoja kun on vaihtunut. Aiemmissa kirjoissahan Gregory on jo käsitellyt Elizabeth Woodvillen ( Edward IV:n vaimon), Elizabethin äidin Jacquettan ja Margaret Beaufortin (Henry Tudorin äidin) perspektiiveistä näitä jännittäviä vuosia. Vaikka Gregoryn tyyli alkaa useamman romaanin jälkeen tuntua vähän toisteiselta, hän osaa kieltämättä ottaa kaiken irti erilaisista näkökulmista. Vähän häiritsi, että Weirin kirjan Catia ei näkynyt... Mutta aikakausi on kiehtova edelleen, ehkä aina. Addikti mikä addikti. Norkku, joka on kanssa-fani, on hänkin lukenut tämän.

Charles Burns (2007) Musta aukko. Mistä lie olen sortunut ostamaan tämän amerikkalaisen sarjakuvan klassikon? Nyt se jostain syystä kutsui lukemaan. Aukko kertoo lähes maagisen realismin keinoin nuorten ikuisesta kamppailusta saada hyväksyntää... ja siitä mitä on jäädä ilman sitä, ulkopuolelle. Rakkautta etsitään mutta ehkä ennen kaikkea eheyttä. Tarina on hyvin 70-lukuinen huumehuuruineen, enkä oikein tahtonut pysyä henkilöistä kärryillä. Kasvokuvastossa on jotain minulle hankalaa. Mutta Burnsin mustavalkoisissa ruuduissa on myös jotain jumalattoman tehokasta. Kuvat ovat yksinkertaisia, tummanpuhuvia, suorastaan raakoja. Niissä ihmiset uppoavat visuaalisestikin sielujensa pimeyteen, onneksi sentään välillä nousevat valoon ja aurinkoonkin. (Ihan villinä veikkauksena heittäisin, että Graig Thompson on Burnsinsa lukenut. Tai toisin päin. Habibi oli kieltämättä enemmän minun mieleeni, mutta hyvä hankinta oli tämä Aukkokin.) Tästä on kirjoittanut aikoinaan sarjakuvabloggaaja nimeltä W.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1917). Anne's House of Dreams. Tämä Anna-sarjan osa on ollut kesken pitkään. E-kirjana siitä tuli jotenkin vähän heittopussi, tiedättehän, se romaani, johon on helppo palata aina kun on pieni väli aikaa, kännykällä tai iPadilla. Vähän yllättyneenä huomaan nyt jälkeenpäin, että tämä oli tähän mennessä yksi lemppareistani Anna-kirjoissa. Ainakin House oli tähän mennessä paras aikuisesta Annasta kertova kirja. Annan onnen ja surun aiheet tulivat lähelle, ja hänen uusissa ystävissään on jälleen kerran hienoja tyyppejä. Vain Captain Jim tuntui lievästi liioitellulta. Se saa minut heti kieroutuneesti epäilemään, että kenties hän perustuu johonkin todelliseen henkilöön... Annasta omassa kodissaan on kirjoittanut mm. Sonja.

Mustan aukon lisäksi muutkin sarjakuvat ovat pienen tauon jälkeen alkaneet houkuttaa. Palasin lukemaan The Fablesia, mutta aloitin alusta, enkä vielä ehtinyt tässä kuussa minulle uusiin osiin.

Mitä jäi syyskuusta käteen? Kuukauden yllättäjä oli Austerin Book of Illusions, josta olin valmistautunut pitämään korkeintaan haaleasti. Se ylitti kirkkaasti odotukseni. Murakamin Sputnik-rakastettuni taisi silti olla tämän vähäkirjaisen kuukauden ykkönen. Juoksemisesta odottaa jo vuoroaan...

Mutta yritän pitää itseni kurissa. Jos lokakuu on yhtä hätäinen kuin syyskuu, en ehdi niin paljon kuin tavallisesti... ja haluan ennen kirjamessuja lukea ainakin odottamassa olevat esikoiskirjat. Ja totta puhuen spefiäkin on jo ikävä! Tekisi mieleni vihdoin korkata Heroes, tai tarttua noihin Finnconista  löytämiini Lessingin Argossa-sarjan kirjoihin.

Onneksi tässä lajissa ei ole tiukkoja määräaikoja sentään.

Kuukauden hakusana: 
Monta osuvaa hakua on taas tullut. 80-luvun teini täältä kyllä löytyy, ja yhdistelmä aivotyö lepo kirjallisuus kuulostaa sekin sopivalta. Toivon kumminkin hartaasti, että haku diagrammeja skitsofreniasta tuli väärään paikkaan...

Mutta mistä nämä eläintieteelliset haut tulevat? Harhaisimman haun kunniapaikasta kisasi tällä kertaa kaksi tasavertaista ehdokasta. Jätän kakkossijalle kummallisen närhi saaliseläimenä. Tämän kuun voittaja on

valkoinen käärme uunissa

Haettiinko tuossa jotain... ruokaohjetta? Älkää kertoko.

Habibi

Kuva: Like

Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.

Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa