Kalavale: kansalliseepos

Kuva: WSOY

Kaikki blogia pidempään seuranneet ovat jo taatusti tajunneet tämän, mutta senkin uhalla: kyllä Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru. Niin hyvä etten taatusti ole objektiivinen tai järkevä hänen kirjojensa kanssa. Ehkä sitten toisella lukukierroksella.

Voi kun näitä kirjoja olisi ollut enemmän. Kalavale ja Varasto ja Paskateoria kuuluvat ilman muuta minun listallani kotimaisten romaanien aateliin.

Säästelin viimeiseksi tätä Kalavaletta, Salmisen uusinta ja viimeiseksi jäänyttä romaania. Aiemmista arvelin, että Salminen on matkan varrella kehittynyt kirjoittajana. Kun vielä tiesin Kalavaleen käsittelevän tositeeveetä ja rahantekoa, olin jo ennakkoon aika varma, että tästä tulisi se paras.

MOT. Jos elämä on suklaarasia, minä olen se tyyppi, joka säästää toffeesuklaan viimeiseksi. Ja syöttää ananaskonvehdin koiralle.

Heh, rinnastinko tuossa juuri Kalavaleen suklaakonvehtiin? Nyrjähtänein metafora ikinä! Kalavale on paremminkin kimpale raakaa todellisuuden reidestä repäistyä lihaa. Salminen maustaa huumorilla ja tuo taiten tarjolle, mutta perusviestiä ei verhoilla mitenkään. Katso ihmistä. Jos löydät vielä jostain sellaisen.

Kalavaleessa, kuten Varastossakin, on oikein kunnolla tarina. Kalavale kertoo miten tehdään tämän päivän kansanrunoutta, suuren suosion tositeeveesarjaa. Vanhan ajan viihdekeisari Hanski, hänen petipupunsa Oona ja myyntipäällikkönsä Kasperi pistävät pystyyn Ausvitsin, kovan luokan BB:n, jossa työttömät toisintavat Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta. Sähköshokeilla saadaan säpinää, Fortum sponsoroi ja yleisö äänestää. Hanski tuo pakettiin maineensa ja rahansa, Oona nätin runkonsa ja alaluokkaisen rajuutensa, Kasperi kaiken mitä kauppakorkeakoulu voi opettaa.

Kasperi keksi hakea ohjelmalle EU:n ympäristömerkkiä. Se toimitti johonkin virastoon tarkan selvityksen kuinka pahvit kerätään talteen, säästölamppuja käytetään, kananmunankuoret ja eväsleipien murut kompostoidaan, vihreää sähköä ostetaan ja vähäpäästöisillä autoilla ajetaan. 

- Meidän pitää vähentää kopiopaperin käyttöä kymmenen prosenttia, se kuuluu ehtoihin, Kasperi sanoi. - Mä laitan tähän hakemukseen, että vähennys on kaksitoista. Auschwitz tuntee vastuunsa. Tästä tulee maailman ensimmäinen tv-sarja, jolla on ympäristösertifikaatti. (s. 91)

Ja show on suuri menestys, totta kai. Salmisen kalavale onkin se valhe, joka kalalle kerrotaan kun sitä kutsutaan onkimaan. Todellisuudessa haavia pitelevät aina samat tyypit, ne jotka pystyvät käyttämään totuutta luovalla tasolla. Turnajaistalouden järjestelmässä voittaja vie kaiken.  Kaikki mitä Salminen sanoo on niin totta, että se on melkein satiiria. Tai siis - onhan tämä satiiria. Kai. Tekstin tyylikin on tässä vihdoin sopivasti tasapainoinen - runollinen ja arkiruma istuvat nätisti samalla penkillä ja laulavat samalla sävelellä.

Oi, ja minulle henkilökohtaisesti bonus: tässä kirjassa golf on kerrankin oikeassa roolissa, luonteen litmustestinä eikä vain rucola-salaattina jotain kuvitteellista statusta kuvaamassa. Ja kirjan loppukin on juuri oikeanlainen. En keksi mitään valittamisen aihetta. Se ei ollut edes liian lyhyt vaan juuri täsmälleen oikean mittainen.

Pitää pyyhkiä välillä vaahtoa suupielestä. Voisin jatkaa samaan malliin vaikka kuinka pitkään. Asiallisempi analyysi vaatisi tuumaustauon, mutta en malta. Sitä paitsi tämän luettuani en oikein osaa lukea muutakaan ennen kuin olen juttuni tehnyt.

Koitetaan nyt kuitenkin lopuksi sanoa jotain järkevää. Kröhm.

Suosittelen Kalavaletta varauksetta kaikille, jotka pohtivat minkälaista maata ja maailmaa asuttavat. Tässä se on, yksissä kansissa, tuttuna kuin takakylän poikien taskulämmin kossu, outona kuin avaruus: Suomi sukeltamassa globaalin markkinatalouden innovaatiovirtoihin. Tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestymisaikanaan.

Kirjasta nauttii ehkä enemmän jos osaa lähiöslangin alkeet ja taloussivujen tutuimmat termit... mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Ei myöskään ole tarpeen arvata, että Hanskin esikuva on ilmeisesti Spede; minä ainakin tunnen niin heikosti viihdemaailmaa, että vasta ihan kirjan lopulla moinen ajatus kävi edes mielessä.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2005). Kalavale. Kansalliseepos. WSOY. ISBN 978-951-0-33379-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jani Saxell Kiiltomadossa
Ina Inahduksessa

EDIT: Tuon Zimbardon kokeen lisäksi Kalavale voisi viitata myös Milgramin sähköshokkikokeisiin. Ja Sallan blogin kommenteista löytyi vihjettä, että tällaista olisi kokeiltu käytännössäkin... Kyllä ihminen on ihmeellinen!

Varasto

Varasto joulutunnelmissa? Nääh.

(Jos on joulukiireitä, tässä lyhyt tiivistelmä. Sairaan hyvä kirja. Hyvää joulua.)

Tajusin äkkiä, että minähän näen suurella todennäköisyydellä ensi viikolla Varaston elokuvana. Pakko siis lakata hautomasta itse kirjaa hyllyssä ja lukea se, vaikka Salmisia tekisi mieli säästellä. Sattumoisin tulevasta ensi-illasta oli juuri tänään juttua Hesarista, nettiversiota en löytänyt.

Varaston kertoja Antero Rousku on varastossa töissä. Palkalla ei elä, ei ainakaan niin että mokkanahkatakkia pääsisi ostamaan, mutta luontaisetuna on sentään mahdollisuus myydä omaan piikkiin firman tavaraa. Rousku taitaa olla Urkin ohella Salmisen inhottavimpia sankareita. Ällöttävyys olisi sietämätöntä, ellei Salminen välillä vilauttaisi sitä kolikon toistakin puolta. Rousku on myös hyvin onneton, onneton ja avuton onnettomuudessaan, vaikka kelpo kapitalistin tavoin pyrkiikin kartuttamaan kassaansa kaikin keinoin. Tunteeton Rousku ei ole, tunteet vain eivät ole niitä mukavimpia.

Varasto on niukkuudessaan mainiota vastapainoa vaikkapa Huorasadun tursuilevalle runsaudelle. Salminen kirjoittaa vähäeleisesti ja yksinkertaisesti. Sanat tipahtelevat kuin maalipisarat puukolla puhkotusta purkista. Mutta tässä remontissa ei maalata trendikkäillä tehosteväreillä tai edes maalarinvalkoisella, tässä suditaan arjen harmaata ja laitetaan sekaan tummia läikkiä toivottomuutta.

Mitenköhän tämä kirja kääntyy komediaelokuvaksi? Ehkä yllättävänkin hyvin, sillä näyttelijät voivat tuoda komiikan esille suoraviivaisemmin. Kirjan huumori on aika, noh, tummaa, sellaista revi siitä -huumoria. Nauraakseen pitää nähdä itsensäkin oravanpyörässä ja nauraa sille. Ehkä se jekku onkin siinä.

Lukiessani kävi mielessä, että tämä on inhorealisimia samassa mielessä kuin kabuki on teatteria: äärimmäisen tyyliteltyä kamaa. Mielihyvän hetket on karsittu, ankeuttajat maleksivat nurkissa. Onko ihminen ihminen ensinkään, jos häntä ei ympäröivä yhteisö kunnolla ihmiseksi laske?

Myyntipuolella työskentelevä Karita onnistuu biologisia aseita ja silkkaa kiristystä käyttäen kaatamaan Rouskun parisuhteeseen. Tulevasta isyydestä maalaillaan Rouskullekin uutta mahdollisuutta, mutta tuleeko siitäkään mitään?

- Se on Jenna. Se on kolme vuotta, minä sanoisin ja hakisin lisää kaljaa. Jouluksi toisin lapselle ison Muumin ja muovailuvahaa. En viipyisi kauan, sillä Karitalla olisi jo uusi mies. Sillä olisi ponihäntä ja paskaiset farkut ja Harrikka-paita ja se kääntyisi sohvalta katsomaan minua kaukosäädin kädessä. 

En minä lopulta tulisi olemaan sen kummempi isä kuin moni muukaan. Karita ja minä ja lapsi olisimme aivan tavallinen tarina. Tässä lähiössä eivät muutkaan ihmiset toisiaan tarkastaneet. Säästärin tarjoukset olivat tärkeämpiä kuin hellyys ja romantiikka. [--] (s. 80)  

Joulun aikaan on mukavampi ajatella, että sitä hellyyttäkin löytyy, jostain piikkikuoren alta. Ja uusi vauva on aina uusi toivo. Salmisen kirjan lopussa toivonsäde näyttää kyllä aika valjulta. Nyyh.

Menee vähän OTT mutta senkin uhalla.... Valoisaa, lämmintä ja hellää joulua!

Arto Salminen (1998). Varasto. WSOY. ISBN 951-0-22926-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Janne Kuusinen blogissaan Salmisen koko tuotannosta

Lahti

Kuva: WSOY.

Arto Salminen. Takuuvarma.

Joka ainut Salmisen kirja on ollut lyhyt, täsmällinen, raaka ja terävä. Salminen täyttää lasin piripintaan eikä yhtään yli. Yksi kirja kannattaa aina nauttia kertakulauksella jos mahdollista. Pakastinkylmänä. Menee hattuun.

Lahti kertoo rinta rinnan kahta tarinaa. Ne eivät ole täysin erillisiä, vaikka ensin siltä vaikuttaakin. Yhdessä tarinassa lääkintäkoulun varusmies lähetetään salaiselle erikoiskomennukselle metsään parin joukkuetoverinsa kanssa. Puiden varjossa tehdään näkymätöntä työtä kansallisen turvallisuuden eteen. Marko katselee ja kuuntelee kun korkeat upseerit toteuttavat maanpuolustuksellista kutsumustaan. Kummasti vain muistuttaa armeijakin jo puolustusalan konsernia.

Samaan aikaan siviilissä kulkee toinen juoni. Keski-ikäinen maahantuontiyrittäjä kiemurtaa matona keskusliikkeiden koukussa. Hinnalla ei voi kilpailla eikä vähittäismyyntikanaviin ole pääsyä. Mitään ei jää, mistään ei saa kiinni, kaikki on jo lainan panttina ja Hiacessa palaa öljyvalo. Suuruuden ja tehokkuuden logiikka on syönyt elintilan pieneltä.

Olin elänyt parhaan miehuuteni brezhneviläisessä Suomessa. Se oli turvallinen sopukka. Kaikki oli selkeää, kaupankäynti oli yksinkertaista. Toin tavaraa maahan ja myin sen. Rahaa tuli niukasti, mutta kuitenkin. Koko perkeleen Suomi oli alistunut ja alistettu, valtiokoneisto piti huolen kaikesta, valvoi ja kyttäsi. Se siinä oli parasta. Silloin pärjäsi lahjaton ihminen, sellainen kuin minä. Silloin ihmisessä arvostettiin muitakin ominaisuuksia kuin pronssiin valettua ahneutta. 

Koskaan en ole ollut vasemmistolainen, mutta nyt kun vasemmisto oli kadonnut, tajusin kuinka tärkeä se oli ollut. Entisaikojen maailma oli jumissa vasemmiston ja oikeiston välissä, se pysyi paikallaan, seisoi niillä sijoillaan. Ei ollut kehitystä, ei ollut kasvua, ei synergiaa eikä tehostamista. Ei ollut harmonisointia eikä elinkaarianalyysia. (s. 84)

Salmisen teksti on jämäkästi rytmittyvää. Se tuo yhteen kauniin ja ruman, liittää ne saumattomasti toisiinsa. Tällainen teksti syö hetkiä, vie mukanaan. Ei tee mieli lopettaa lukemista ollenkaan. On kuin eläisi hetken kellotonta aikaa, viisareista irronnutta, metsään paennutta luonnonaikaa.

Salmisen metsässä ammutaan konetuliaseilla. Tässä kirjassa runolliset ilmauksetkin istuvat kokonaisuuteen upeasti, ehkä siksi että kertojien persoonissa ei ole mitään mikä sotisi kauneudentajua vastaan. Lahdin tarinoiden kertojat kahlaavat sonnassa mutta eivät silti ole paskajätkiä. Sikamaisen hyvä kirja, sellaista absurdia, joka ei olekaan absurdia.

Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi kirjaa. Olen lukenut niistä neljä. Aidosti jurppii jo nyt, että enää kaksi on jäljellä. Tässä on yksi luonnonvara, jonka ehtyminen on vääjäämättä edessä. Ensi viikolla menen silti varaamaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2004). Lahti: Hupailu. WSOY. ISBN 978-951-0-33378-5.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Salla Lukupäiväkirjassaan

Paskateoria

Kuva: WSOY

Jonathan Strange & herra Norrellin jälkeen teki mieli lukea jotain ihan päinvastaista. Onneksi olikin varalla yksi Arto Salmisen romaani (Ei-kuori ja Turvapaikka on jo luettu).

Paskateoriassa ei ole yhtään ylimääräistä koristetta, ei yhtään kiemuraa, ei herrasmiehiä eikä perinteitä, ei elegantteja alaviitteitä muinaiseen tarustoon. Tämä tapahtuu tässä, nyt; kymmenen vuotta ei ole vanhentanut kirjaa tippaakaan. Paskateoriassa on se, mikä on rumaa arjessa. Eniten sattuu kaipuu johonkin kauniimpaan, johonkin mihin ehkä joskus vähän aikaa uskoi.

Kirjan päähenkilö Antti Suurnäkki on iltapäivälehden toimittaja. Yksityiselämässä Antti pitää silmät kiinni ja panee pierevää kaunotarta Kulosaaren kulmilla, pakenee vaimon omakotitalounelmia asuntoon, johon ei mahdu edes suuria suunnitelmia. Töissä ahdistaa lööppipaskan tonkiminen; Antti on haaskalinnun hommissa ja huomaa, ettei enää riitä kuolleen saaliin revittely. Nyt pitää jo kaataa haavoittunut eläin, vetää maahan vaikka syöpälapsi, syödä sen kivulla. Ison ilmoittajan levymyyntiä sen sijaan edistetään tekopyhillä tyhjäsanoilla. Miestä meno huimaa. Huimaus tuntuu tekstissäkin, perspektiivi pettää, kaikki kiitää kohti kuilun reunaa.

Työväenluokka on mennyttä, nyt kurjistuu jo keskiluokka. Sitäkin hakataan kohta katuun kuin narkkaria metrossa, kaikki katsovat vierestä eikä kukaan näe. Yhteiskunta on mennyt semmoiseksi, että kukaan ei saa tietää mitään eikä viihde saa loppua kesken. Viihteen myllyä Anttikin polkee, mutta huonommalla ja huonommalla hapella. Nyt ei myy parempi lehti vaan huonompi.

Juurakko puhui sellaisella äänellä, että se teki sanoista suuria ja asiasta pientä. Kukaan ei voinut katsoa Juurakkoa silmiin kun se puhui, ei varsinkaan silloin kun se oli hiljaa.

- Pureutukaa ihmisiin joita te haastattelette, se sanoi. - Mä en halua tietää onko joku näyttelijä saanut elämänsä roolin tai onko laulaja uusien haasteiden edessä. Mä haluan lukea lehdestä, että näyttelijällä on tippuri ja laulaja on piessyt akkansa huumepäissään. Mä en halua tietää mitä mieltä pääministeri on jostain vitun globalisaatiosta tai segregaatiosta. Mä haluan tietää kuinka se nuoruudessaan luki kellarissa Jallua ja veti käteen. Onko selvä? (s. 92-93)

Salmisen kirjat herättävät suuttumuksen ja tunnistamisen fiiliksiä. Tulee vihainen ja väsynyt ja samalla jotenkin kirkkaampi olo. Kuin näkisin maailman vähän toisin, ymmärtäisin sitä eri tavalla. Vaikken tajua mihin perussuomalaisuus kuvittelee menevänsä, Salmista lukiessa on kuin ymmärtäisin mistä se tulee: toivottomuudesta ja vaihtoehdottomuudesta ja turhautuneesta näköalattomuudesta. 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut kuin yhtä lajia yhteiskunnallista visiota, ja se visio on katutasolla kylmää kertomaa: tulos tai ulos. Kurjaa että ulospuolelle joutuneille tarjoillaan enemmän vihollisen kuin vaihtoehtoisen vision etsintää; ei mietitä mitä muuta kuin tulosta voisi tavoitella... mietitään ketä voi syyttää kun tulosta ei tule.

Salmisen Paskateoriassa ihmiskunnan loputon piereksiminen kerää koko ajan jonnekin tuonne ylös paskamolekyylejä, jotka jonain päivänä romahtavat niskaamme. Ihmiskunnasta en tiedä, mutta viime kevään vaaleissa taisi jokin määrä menneiden vuosikymmenien tyhjiä kaasupäästöjä kiteytyä ja romahtaa. Kapinoita on monenlaisia.

Kyllä Arto Salminen on ihan oma kirjallisuudenlajinsa! Henkilöt eivät ole kovin kokonaisia tai kiinnostavia tai vetoavia, eikä tarinassa oikeastaan tapahdu mitään, eikä alle 150 sivuun ehdi kunnolla edes hukata itseään... ja silti kirjat kolahtavat että kumisee. Jurppii, että Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi romaania. Miten jokin voi olla yhtä aikaa näin kaunista ja näin kamalaa? Sairasta ja sairaan kaunista.

Salmisen kirjat ovat kuin se tuskanhuuto, joka tuli ikkunoiden läpi ja herätti lähitalojen asukkaat, säikäytti lehdenjakajan, hiljensi tappelun ostarilla, poukkoili hulluna männikössä ja polvistui lopulta nyyhkyttämään Itäväylän varteen.

Ei kannata lukea tätä jos huuto ahdistaa.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2001). Paskateoria. WSOY. ISBN 978-951-0-33376-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kari Levola Kiiltomadossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Turvapaikka

Kuva: WSOY

Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.

- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 

Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 

- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 

- Siis sormukset? varmisti maaherra. 

- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 

George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 

- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)

Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Ei-kuori

Kuva: WSOY 

Kun katson kahta edellistä blogijuttuani, tuntuu että tähän väliin pitäisi tulla jokin siirtymä, sellainen kuin uutisissa. Tiedättehän, ja seuraavaksi ulkomaille tai Mari kertoo nyt meille urheilutuloksia. Montgomerystä ja Janssonista ei pitäisi hypätä Arto Salmiseen ilman jonkinlaista bufferia.

Kuvitelkaa siis tähän vaikka Peter Nyman sanomaan seuraavassa inhorealismiin; käväistään elämän kääntöpuolella.

Bongasin Arto Salmisen potentiaalisesti kiinnostavana kirjailijana Sallan lukupäiväkirjasta. (Kiitos vain taas kerran, en enää tiedä kuinka monta säädyttömän hyvää kirjaa olen sieltä löytänyt!) Lähikirjasto ei tarjonnut Lahtea eikä Varastoa eikä Paskateoriaa, mutta Ei-kuori oli hyllyssä.

Veljekset Urkki ja Seppo ajavat taksia, haisevat kuselle ja ostavat naista silloin kun rahaa jostain löytyy. Läski ja luuseri ei muuten saa. Äiti sietää Urkkia kotonaan kuin sinne pesiytynyttä menninkäistä: minkäs sille mahtaa että se siinä on. Mummo joutuu sairaalaan, siltä voisi myydä kämpän pois. Ei Koskelan sairaalasta kukaan palaa. Muusikko-Roope kulkee taksin kyydissä kännisestä harhasta toiseen. Raha ei korvaa sitä mikä on hukkunut matkalla maineeseen.

Ei-kuori alkaa suorastaan pelottavalla kohtauksella. Urkki ajaa Vihdintiellä hevosvaunun perässä. Vaunusta on pohja pettänyt, konin takajalat viilovat tietä, kengät lyövät kipinää asfaltista. Hevosvaunua vetävässä autossa sitä ei huomata. Urkkikaan ei viitsi kuskille vinkata kun huomaa mustalaiseksi. Hoidelkoon manne oman hevosensa. Eikä juttu siitä kevene.

Salmisen mielikuvat puraisevat heti, olen välittömästi myyty. On hyvä että kirja on ohut, sillä se piti lukea yhdeltä istumalta. Pureskeluun saattaa mennä kauemmin. Ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa tästä vielä, sillä mitään järkevää sanottavaa ei ole ehtinyt kiteytyä... mutta tuntuu mahdottomalta lukea mitään muuta ennen kuin saan tämän ulos itsestäni.

Blogia seuranneet tietävät, että olen juoni-ihmisiä. Tykkään siitä, että kirjassa on alkutilanne ja lopputilanne ja niiden välillä polveileva, mielellään vähän yllättävä, tie. Jos tie näyttää tutun maiseman vähän uudesta kulmasta, sen parempi.

Ei-kuoressa tällaista perinteisen tyylistä juonta ei ole. Alkuasetelma ja lopun kohtaus ovat osa samaa jatkumoa, mutta jännästi heijastumia toisistaan. Yhdellä hetkellä ja toisella ei ole todellista eroa, sillä henkilöt eivät ole menossa mihinkään. Elämästä ei ole saatavissa mitään. Yhden yön palkalla elin kaksi päivää, kahden päivän palkalla elin yhden yön, siksi rahat eivät riittäneet. Urkin elämä on lammikko seisovaa vettä. Mätänevä pohja lähettää kaasukuplia pintaan, siinä koko liike. Urkin ja Sepon äiti ei ole sen kummempi. Hänellä vain on vielä vähemmän toivoa, vähemmän elämää jäljellä.

Kun kirjassa ei ole perinteisessä mielessä juonta, sen pitää lunastaa itsensä esimerkiksi loistavalla kielellä tai viiltävällä ihmiskuvalla tai herättämällä ajatuksia. Ei-kuori tekee kaikkia kolmea. Salminen on sommitellut paskaduunia tekevien surkimustensa tilanteista rumuuden asetelman, joka on rujosti kaunis.

En ole ihan varma mitä kirja sanoo (sen ilmeisen lisäksi: toiset saa vain ei-kuoria eikä niillä voiteta mitään), mutta se jätti minut kuohuksiin ja vähän sekaisin. Kuin olisin käynyt vieraalla planeetalla, rinnakkaisessa todellisuudessa. Se on kirjalta hyvin se.

Lisään vielä tekstistä, että Salminen kirjoittaa minusta kiinnostavasti. Tyylilaji on sävyltään sukua Ravilolle, mutta Salminen on jotenkin koristeellisempi. Yksi särö Ei-kuoressa olikin minusta ristiriita minä-kertojien kauniin kielen ja vähemmän kauniin mielen välillä. Ei tunnu oikealta, että kaveri joka ajattelee näin...

Asfaltin jälkeen hiekkatie tuntuu pehmeältä. Se oli kuin runo jonka sora oli kirjoittanut taivaan luettavaksi. Auton valot paljastivat tienvarren pajut ja aidanseipäät, jotka pitivät yötä pystyssä. Taloja putkahteli pimeydestä vastaan. Ajoin hiljaa ja odotin kääntymisohjeita. Dieselin raksutus karkasi pimeyden turvin, mutta ei tiennyt kuinka taajamien ulkopuolella käyttäydytään. Se törmäsi pöheikköön ja kadotti ryhtinsä. (s. 79)

...runkkaa pitkin metsiä, pöllii kuolleen taskusta irtosetelit ja - no, en taida kirjoittaa tähän mitä hän näppylähanskoilla tekee.

Takakannessa sanotaan, että Ei-kuori on annos todellisuutta, jossa kaikki hyväksikäyttävät kaikkia. Jeps. Se kuvaa hyväksikäyttöä ja samalla hyväksikäytön surullista hyödyttömyyttä sellaisena hyökynä, että hetken ihan kaikki tuntuu pahalta ja toivottomalta. Silti tylytys koukutti oudosti. Tämä oli sellainen kirja, joka jää möyhimään päässä. Kyllä ne loputkin Salmiset on luettava.

Lopuksi vielä, tämä kirja EI sovi herkkätunteisille ihmisille. Salmisen vision on aika radikaali. Jos et tykkää tylytyksestä, jätä väliin!

Arto Salminen (2003). Ei-kuori. WSOY. ISBN 951-0-27862-9.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Sallan lukupäiväkirjassa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa

(Heh, Salla on näemmä poiminut esille saman kohtauksen kuin minäkin - ja Riitta Vaismaa kommentoi samaa kielen epäsuhtaa... Ei-kuori taitaa antaa lukijoilleen selvemmät signaalit kuin tajusinkaan! :D)