Kesäkuun kaaos

Yksityiskohta maalauksesta by Neiti B.

Kesäkuu on mennyt pikakelauksella. Päivät ovat kirmanneet kuin navetasta karanneet kevätvasikat. On itselläkin vähän nautamainen olo. Tämän märehtivän sorkkaeläimen lukeminen on ollut koko kuun harvinaisen jahkailevaa ja jauhavaa. Aloitankin heinäkuun poikkeuksellisen kaoottisessa tilassa: peräti yhdeksän kirjaa on aktiivisesti kesken, ja niistä kaksi kahdella kielellä. Kaikkia tekee mieli lukea, mutta olen näemmä liian levoton asettumaan aloilleni.

Blogijututkin ovat niiiiiin rästissä... Pitää välillä oikein muistuttaa itselleen, etteivät kirjat loukkaannu, jos en kirjoita niistä vaan lähdenkin rangelle palloja rankaisemaan. Lievästi synnintuntoinen olo on silti. Olen episkopaalisesti "tehnyt sitä mitä minun ei tulisi tehdä, enkä ole tehnyt sitä mitä minun tulisi tehdä" ja niin pois päin. Sen verran sain aikaiseksi, että siivosin muistilistaltani pois kirjoja, jotka eivät enää tunnukaan houkuttelevilta. Mm. Ursula Pohjolan-Pirhonen putosi. Selailin anoppilassa yhtä hänen romaaniaan ja muistin taas, mikseivät hänen kirjansa ole ennenkään innostaneet.

Luettavien lista tuntuu silti pitenevän nopeammin kuin luettujen. Kirjasto on kuin karkkikauppa paitsi että tuotteet eivät maksa mitään. Eivätkä lihota.

En oikeastaan tiedä mitä tässä valitan. Pääasiat ovat kesäkuulta kunnossa: olen lukenut monta hervottoman hyvää kirjaa. Pettymyksiä ei juuri tullut. Kirjakuun korkeimmat huiput taisivat olla Mitä essee tarkoittaa? ja Habibi. Myös sarjoista - Syysmaasta ja Koskisista - jäi hyvä maku. Jotain on blogattukin.

Luettu ja blogattu:

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti
Lubna Ahmad Al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja (osin toukokuussa)
Erlend Loe: Supernaiivi
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies
Johanna Venho (toim): Mitä essee tarkoittaa?
Marian Keyes: Hurmaava mies
Anja Snellman: Ivana B
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Graig Thompson: Habibi

Luettu muttei blogattu:

Bernhard Schlink (2010). Viikonloppu. Ihastuin kovasti Schlinkin Lukijaan, joten innosta pinkeänä lähdin etsimään lisää Schlinkiä. Viikonloppu kertoo vankilasta vapautuvasta saksalaisesta terroristista, jonka sisar kokoaa miehen menneisyyteen liittyvää porukkaa hänen ensimmäisen vapaan viikonloppunsa seuraksi. Kirja on erittäin tyylikäs ja hyvin rakennettu... mutta jostain syystä se jätti minut lähes täysin kylmäksi. Sain vaivoin loppuun. Ehkä näissä hahmoissa ei ollut samaa suoraa osuvuutta, joka Lukijan Michaelissa ja Hannassa tehosi; ehkä en vain osaa orientoitua tähän saksalaiseen terrorismitraumaan, kun meikäläisten suomalaista 70-lukua hallitsivat ihan muut traumat. Viikonlopun asetelmassa ja tyypeissä on jotain niin äärimmilleen tyyliteltyä, että vaikka jokaisen henkilön sisäiset tilitykset ovat sinänsä uskottavia ja toimia, yhdistelmä maistui minun suussani teennäiseltä eikä juttu oikein vienyt mukanaan. (Ja Viikonlopussa oli yksi erityisinhokkielementtini... siinä kirjoitetaan kirjaa. Voi itku. Tosin se kirjoittaminen oli hyvin perusteltu ja tehty tässä, mutta silti.) Viikonlopusta ovat kirjoittaneet mm. Jaana ja Leena.

Agatha Christie (2010, alkuperäinen 1936). Murha Mesopotamiassa. Lainasin tämän äänikirjan kun se tuli kirjastossa vastaan. Romaani on sinänsä minusta hyvin tyypillinen Christie-dekkari kaikkine tyypillisine piirteineen. Olen tämän ennenkin lukenut, ja muistin hyvin loppuratkaisunkin. Ehkä siksi huomio kiinnittyi ääneen tavallista enemmän? Audiolaadusta on pakko antaa miinusta. CD-levyiltä kuunnellessa tuntui useampaan kertaan, että alkuperäinen äänitys ilmeisesti tehty nauhalle... ja nauha on välillä vähän venynyt. Myös kohina oli omaa luokkaansa. Silti Mesopotamiaan oli mukava palata. Tästä kirjoitti äskettäin Salla.

Seppo Jokinen (1997). Koskinen ja raadonsyöjä. Pidin Siimamiehestä ja luin seuraavan Koskiseni melkein heti perään. Tässä Koskinen hoitelee lapsikaappausta ja murhaa, joka tapahtuu atk-osastolla. Atk-ajankuva on nostalgiaherkkua, pankkien luotonantoon liittyvät viittaukset puolestaan taas vaihteeksi ajankohtaisia. Minusta Raadonsyöjä oli jopa astetta paria parempi kuin Jokisen esikoinen, sillä päähenkilöstä sai aidomman ja luontevamman vaikutelman. Bookcrossing-kommentteja täällä.

Seppo Jokinen (1998). Koskinen ja pudotuspeli. Lisää Koskista; pankkiryöstö ja mielisairaalamurhaaja. Koskinen on ylennyt komisarioksi ja yrittää totutella hoitamaan paperitöitäkin. Avioliiton jää risahtelee ja teini-Antti uhmaa. Ei iskenyt ihan niin hyvin kuin Raadonsyöjä, mutta pidin. Jokinen sirottelee taiten mukaan sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät päähenkilöstä uskottavasti ristiriitaisen. Ritva Sorvalin arvio täällä.

Seppo Jokinen (1999). Koskinen ja taikashow. Koskinen pohtii taikurin avustajan itsemurhaa, seikkailee ruotsinlaivalla ja käy läpi avioliittokriisin. Tässä kirjassa Koskinen tuntui jotenkin epätodelliselta, eikä juonikaan ollut ihan parhaimmistoa. Ensimmäiset kolme toimivat paremmin, mutta ruotsinlaivatouhussa oli tiettyä aitoutta. Kirsi on kuunnellut tämän äänikirjana.

Seppo Jokinen (2000). Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Koskinen toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lähtee taas Kreikan saaristoon purjehtimaan kamunsa Juusosen kanssa. Ulkomainen tapahtumapaikka toimi, vaikka Tampereelle on jo vähän ikävä... Juoni oli minusta melko päätön ja tuntui epäuskottavalta. Kahden suomalaismiehen keskinäistä jäyhäilyä oli tosin kiva seurata. Mutta seuraavassa Koskisessa kai jo päästään normaaleihin kuvioihin? Nämä reissukirjat eivät oikein sytyttäneet. Keijo Kettusen Hesari-arvio täällä.

Jack McDevitt (2008). The Devil's Eye. Alex Benedict -kirjat eivät ole vielä tuottaneet pettymyksiä. Eye on mainio tarina kosmisista katastrofeista, ihmisistä, diplomatiasta ja ahneudesta. Avaruusvisiot ovat huikeita, mutta eivät jätä varjoonsa pienten ihmisten pieniä heikkouksia ja vahvuuksia. Benedict-kirjoissa on kai kaikissa ollut jokin moraalisen pohdinnan piirre; siksi tykkään niistä. Actionia muttei aivotonta sellaista. Täynnä hyvän scifin sisäänrakennettua ihmettelyn iloa. Juttua edellisestä lukemastani McDevittistä täällä, ja Steven H. Silverin arvio Eye'sta täällä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. Sarjan seuraava osa Hiekkasotilaat ilmiintyi, joten luin pikaisesti uudestaan ensimmäisen. Routasisarukset kesti uudenkin lukemisen; nyt kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, sai enemmän irti persoonista ja maailmasta (lue: maltoin keskittyä). Palaan asiaan Hiekkasotilaiden osalta.

Muitakin bloggaamattomia on. Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jota en halua jättää väliin, tulee varmaan ensi viikolla kuvailtua. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoista ensimmäinen osa Nimettömät on kuunneltu äänikirjana, mutta kirjoittelen varmaan kaikista osista yhdessä, arviolta heinäkuun lopulla. Lisäksi juttua on tulossa (edelleen!) Fablesista. Viimeisin ostamani osa on yhä lukematta; kaipaisin kokonaista rauhallista päivää keskittyäkseni rauhassa sarjaan, mutta ei ole vielä löytynyt.

Runobloggausyritelmäni on aivan päreinä; muutan mieltäni sitä mukaa kun kirjoitan. Runoista on vaikea kirjoittaa! Nostan hattua Ketjukolaajalle ja hdcanikselle, jotka onnistuvat vähän väliä sanomaan runoista paljon lyhyesti. Olen touko-kesäkuun aikana lukenut Edith Södergranin kootut loppuun ja yhden Eila Kivikk'ahon kokoelman. Mutta sanat pakenevat.

Kuukauden hakusana:

Hakusanatkin ovat olleet vähän karkuteillä - tai ainakin kesälaitumilla. Ajankohtaan sopivia mutta silti harhaisia hakuja kesäkuulta olivat esimerkiksi ranta, mistä hevosvaunut häihin porvoossa? ja sauna-aiheiset maalaukset. Myös Jukolan viestin tuloksia oli joku eksynyt täältä etsimään...

Suosikkini on silti käytännöllinen ja napakka

miten tehdään olkihattu

Kunpa tietäisin! Ja toivottavasti sellaiselle vielä tulee tarvetta tänäkin kesänä.

EDIT: Linkki lisätty

Lukija

Tämä erikoinen ja vaikuttava kirja päätyi minulle lainana yhdeltä lukupiirikamulta, tai oikeastaan lukupiirikamun mieheltä. Hyvä että päätyi, en varmaankaan oli tullut kansien perusteella lainanneeksi tätä kirjastosta.

Spoilaamatta en voi kovin pitkälle kirjan selostamisessa mennä - ja uskon, että tämä kirja on eniten edukseen kun sen juonen antaa aueta lehti lehdeltä kuin valkovuokon - mutta ensimmäisen osan ytimen voi kertoa pilaamatta mitään keneltäkään. Alussa viisitoistavuotias koulupoika toipilaslomallaan rakastuu tuntemattomaan keski-ikäiseen naiseen. Hannan keho, Hannan läsnäolo, hänen vierautensa ja tuttuutensa, kaikki nämä hallitsevat nuoren Michaelin mieltä. Poika ei kuitenkaan mene järjiltään eikä joudu minkään eroottisen manian valtaan, ei sen enempää kuin kukaan rakastunut. Päinvastoin. Jotenkin Michael kasvaa poikkeuksellisen suhteensä myötä. Hän ylittää Hannan kanssa ikärajat ja luokkarajat; rohkeus tässä yhdessä asiassa tekee hänestä rohkean tuhannessa muussa asiassa, hyppyyttää kerralla yli aikuisuuden kynnyksen.

Tietenkään suhde ei voi jatkua. Mutta voiko se päättyäkään - voiko sellainen päättyä, joka jättää elämänikäiset jäljet?

Tässä kohdassa joku saattaa jo miettiä, miksi ihmeessä kirjan nimi on Lukija eikä vaikka Kehdonryöstäjä, mutta eipäs hoppuilla. Lukemisella on tärkeä rooli Hannan ja Michaelin suhteessa; ennen rakastelua Michael lukee naiselleen ääneen. Näytelmiä, romaaneja, novelleja. Ensin luettiin, sitten mentiin suihkuun, sitten rakasteltiin ja maattiin vielä hetki vierekkäin - sellaiseksi meidän tapaamisemme muodostuivat.

Jos tämä olisi pelkästään epäsuhtainen rakkaustarina, en varmaan olisi kirjasta kummemmin innostunut. Mutta Lukija on enemmänkin. Ensinnäkin se on poikkeuksellisen hieno kasvukertomus, tai ainakin meikäläisen silmissä poikkeuksellisen hieno, sillä yleisesti ottaen en kasvukertomuksista perusta. Schlink kuitenkin onnistuu aikuistumisen tuskan ja nautinnon kuvaamisessa upeasti. Tarina kerrotaan minä-muodossa, jo keski-iän ylittäneen Michaelin muisteluna. Vanhempi Michael katsoo taaksepäin ja kasvun kuvauksesta tulee hienosyistä ja haikeaa, ilman että siitä tulee tunkkaista.

Toiseksi, Lukija on terävä ja vähän sydäntäsärkeväkin kuvaus siitä, miten saksalaiset yrittävät tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. Sisäinen rauha on mahdotonta syyllisille ja syyttömille, sodanjälkeiselle sukupolvelle. Kaikki haluavat irtisanoutua kollektiivisesta häpeästä, osa aidosti häpeää kärsineenä, osa kenties vastakkaiset tunteensa kätkien. Näin Schlink kuvaa nuoren Michaelin opiskeluaikojen tunteita:

[--] Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa. (s. 98)

Tapa, jolla Schlink käsittelee natsirikollisten tuomitsemista on älykäs. Lukijasta välittyy tunne, että tuomitseminen on väistämätöntä ja tarpeellista - ja samalla tunne, että sitä tehdään enemmän henkiinjääneiden vapauttamiseksi kuin tekojen hyvittämiseksi. Mikään ei voi hyvittää mitään. Syyttävä sormi ei vapauta häpeästä, mutta se muutti passiivisen kärsimyksen ja häpeän energiaksi, toiminnaksi, aggressioksi.

Eikä siinä vielä kaikki, niin kuin ostoskanavalla on tapana sanoa. Rakkauden, aikuistumisen ja kollektiivisen syyllisyyden lisäksi Schlink käsittelee yksityistä häpeää, yksinäisyyttä, eristymistä ja kirjallisuutta. Kaikki tämä ja vain 227 sivua selkeitä, yksinkertaisia selkeitä lauseita. Olen ihan ällikällä lyöty. Vau ja kaikkea sen tapaista. Kaiken järjen mukaan tämä ei olisi ollut minun kirjani ollenkaan, mutta olihan se. Suorastaan harmittaa antaa se takaisin omistajalleen. Itse asiassa olin niin vaikutettu, että piti tilata tästä kirjasta tehty leffakin, vaikka se tuskin voi vetää vertoja kirjalle.

En olisi uskonut, että näistä aiheista voisi kirjoittaa romaanin, joka jättää jälkeensä melkein tyynen olon, ja kuitenkin selvästi voi. Luin heti perään yhden Anne Frankin elämänkerran (siitä toiste) ja se pyyhkäisi tyyneyden tiehensä taas muttei himmentänyt ihailuani Schlinkin romaania kohtaan. Kaverilla on ripakopallinen taitoa, kun on tämän kirjoittanut. Loistava kirja, suosittelen kaksin käsin.

Pitääpä vielä loppuun kehaista suomennosta... Joskus saksasta (ja venäjästä!) käännetyt kirjat ovat aivan kummallista lausepuuroa, mutta tämä on kristallinkirkasta ja ilmaisuvoimaista, lukeminen ei tuota pienintäkään tuskaa.

Bernhard Schlink (1998, alkuperäinen 1995). Lukija. WSOY. Suomentanut Oili Suominen. ISBN 951-0-22525-8.

Arvioita:
Maria Säntti on arvioinut tämän Hesarissa (huom! spoilereita pukkaa!)
Anne Rannikko-Mattila Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa