| Jo vähän kolhiintunut pokkarini. |
Heti perään on varmaan syytä lisätä, että en viittaa tuolla (todellakaan) Edith Södergranin runoihin - kyse on meikäläisen henkilökohtaisesta ongelmasta. Olen lähtenyt tähän runouteenuudelleenkouluttautumisprojektiini heikolla tekniikalla ja väärällä taktiikalla.
Heikolla tekniikalla tarkoitan, että minun on vaikea löytää itsestäni sitä hiljaista pistettä, jossa runo aukeaa. Väliin luen runoa kuin ratkoisin sudokua, välillä kuin pänttäisin tenttiin, välillä kuin katsoisin nyyhkyleffaa. Se tasapainoinen tila, jossa tunne taluttaa hellästi älyä kohti runon kokemusta, sijaitsee tukevasti mukavuusalueeni ulkopuolella.
Ja taktiikka sitten - minkälainen tollo laittaa itselleen tavoitteeksi lukea runoja kirjallinen kerrallaan? Ja sitten valitsee opuksia otsikolla "kootut runot "kirjoiksi? Ei ihme että iski ähky.
Otan kapustan kauniiseen käteeni ja tunnustan tappioni. Ei mene alas näin. En enää lupaa itselleni muuta kuin sen, että kerran kuussa bloggaan jotain joistain runoista, olkoon aiheena kokoelma tai puoli tai kuusi. Saan vaikka poimia paloja sieltä täältä jos siltä tuntuu... Pointtihan oli opetella lukemaan runoja, ei vihaamaan niitä.
Heti helpotti!
Sitten asiaan. Edith Södergran. Ostin tämän koottujen runojen pokkaripainoksen syksyllä kirjamessuilta. Osasyy on Anki, jonka nyt tauolla olevan blogin sivupalkissa on pitkään komeillut eräs Södergranin tunnetuimmista runoista, Vierge moderne. Olen nyt edennyt Södergranin koottujen kanssa noin puolimatkaan, ja ajattelin tänään jutustaa tähänastisista kokemuksistani.
Minulla on ollut Södergranin kanssa muutamia aivan älyttömän hienoja hetkiä, joskin myös kasapäin turhautuneita päänraapimishetkiä. Moni runo ei sano minulle oikeastaan mitään, ei millään määrällä miettimistä. Tiedättekö sen tunteen kun ei pääse sanaristikossa edes alkuun? Ei ollenkaan? Tarkoitan juuri sitä tunnetta.
Toisten runojen kanssa melkein ymmärrän... Mutta, ehkä, kai, en sittenkään. Esimerkiksi runo Neidon kuolema, kokoelmasta Syyskuun lyyra vuodelta 1918. Olen viimeisen parin kuukauden ajan ottanut sen esiin varmaan kuuteen kertaan, enkä pääse sen kanssa puusta pitkään. Ymmärtäisin sen - omalla tavallani - jos yksi ainoa sana olisi toisin. Mutta kun ei ole.
Kyllä siinä on "neitojen" eikä "naisten" vaikka luen kuinka monta kertaa.
Lopulta päätin, että runo saa tarkoittaa minulle sitä mitä ajattelen sen tarkoittavan ja sillä siisti. Runopoliisin ratsiaa odotellessa... Onneksi Södergran on itse sanonut: Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina.
Otin esille tuon jankkaamiseni Neidon kuoleman kanssa, koska se tuntuu oireelliselta. Luulen, että tässä on yksi minun heikkouteni runonlukijana, ehkä ihmisenäkin: kun näen yhden vastauksen, lukitsen sen. Ja koska se vielä on itse keksimäni vastaus, kiinnyn siihen enkä tahdo nähdä muita. Saan toden teolla ravistella itseäni löytääkseni sen toisen ja kolmannen suunnan... Ja joskus jään kyhjöttämään umpikujaani vaikka kuinka ravistuttaa.
Moniuloitteisten tekstien kanssa ei kai pitäisi olla näin helppo nakki. Pitäisi flirttailla ratkaisujen kanssa, ei heittäytyä suin päin niiden syliin.
Sitten hyviin hetkiini näiden runojen kanssa. Södergranin runot hehkuvat tunnetta ja voimaa. Kun oma mieli on oikealla tolalla, kun Södergranin tavoittama tunne resonoi jonkin oman elämyksen kanssa, näistä runoista tulee itkettävän hyvä olo. Kirkas ja syvä. Hetken aikaa on vain ihminen, ei nisäkäs eikä tuotantoyksikkö ensinkään.
Tuota euforiaa jahdaten minäkin mastodonttina taaperran runojen teillä... Vaikka tiedän että jumala rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia. Ehkäpä askel tästä yhä kevenee kun opin lukemaan runoja rennommin. Södergran on joka tapauksessa onnistunut vakuuttamaan että kannattaa jatkaa, ajoittaisista takuista huolimatta.
Loppuun tietysti runo. Emmin pitkään valintaa kahden Runoja - Dikter (1916) kokoelman runon välillä, mutta päädyin lopulta tähän Tuskaan, josta tarjoilen teille alkuosan. Asettelut ovat valitettavasti pielessä, rivinvaihtoa mutkikkaampaan en Bloggerin muotoilujen kanssa yllä. Tuska on moniin muihin Södergranin runoihin verrattuna yksioikoinen ja helppo... Mutta ei ainakaan tule tunnetta, että pitäisi tuntea ajan kirjallis-kulttuurinen konteksti ymmärtääkseen Tuskaa.
Tässä Södergran puhuu suoraan minulle.
Tuska
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella
ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa
pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvina sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä
tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa
pusertanut kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä
itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme -
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme
vielä.
Tuska kastaa lapset ja valvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.
[--] s. 71
Edith Södergran (2010, alkuperäiset 1916-1922). Elämäni, kuolemani ja kohtaloni. Kootut runot. Suomentaneet Pentti Saaritsa, Uuno Kailas ja Aale Tynni. Otava/Seven. ISBN 978-951-1-23580-4.
Kommentteja/tulkintoja:
Appelsiinipallo
Naakku
Anki