Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva: Gummerus

Olen seurannut Vera Valan Arianna-sarjaa alusta asti, joten kolmaskin osa oli luonnollisesti saatava, varsinkin kun edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, loppui täydelliseen cliffhangeriin mitä Ariannan salaperäiseen menneisyyteen tulee. Tätä romaania on siis pitänyt oikein odottaa... lievästi pelonsekaisin tuntein jopa, sillä oikein kiinnostavan lopun jälkeen romaanisarjan seuraavasta osasta tulee helposti mahalasku. Onneksi ei. Ariannan taustatarina kiemurtaa kiinnostavasti ja ottaa vain lisää kierroksia.

Toki Villa Sibyllaan sisältyy myös itsenäinen rikostapaus, joka on melkoinen keitos. Perhedraamaa, salaseuroja, aseita heiluttavia ryöstäjiä ja mahdollisia myrkyttäjiä mahtuu kaikkia muurin kätkemään Villa Sibyllaan. Ariannan kutsuu hätiin Katia, äidiksi ryhtynyt uranainen, joka saa uhkaavia kirjeitä. Hän pelkää paitsi itsensä myös poikansa ja miehensä puolesta. Komea Lorenzon herättää intohimoisia tunteita taholla jos toisellakin. Mutta onko vaarassa Katia ja kuka häntä uhkailee? Arianna ryhtyy setvimään tapausta ja yrittää sen parissa unohtaa omat ongelmansa ja menneisyytensä painolastin.

Arianna - jota viimeksi taisin verrata Modesty Blaiseen ja Angelikaan - heittäytyy edelleen uhkarohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä selviä täysin naarmuitta. Onneksi sankarittaremme on neuvokas ja puolustautuu tarpeen tullen vaikka Loubutineilla.*

Periksiantamaton Arianna on mainiota kesäseuraa, kunhan ei ota asioita liian vakavasti. Loppukohtaus Villa Sibyllassa on ehkä turhankin perinteinen, mutta miksei sitä voisi genren perinteitä kunnioittaa.  Myös pientä yhteensattuman vikaa voisi jossain kohtaa ehkä nähdä... mutta toisaalta, valtaapitävien piirit ovat pienet, joten mitä siitäkään suotta nipottamaan.  Villa Sibylla on hyvää todellisuuspakoa ja mahdollistaa esimerkiksi vaatekaapin siivouksen siirtämisen hamaan tulevaisuuteen ilman pienintäkään tuskanparahdusta. Vietän koska vain mieluummin iltapäivän Roomassa, jota Vala kuvailee rakastavan runollisesti.

[--] Avoimista ikkunoista kuului astioiden kilahduksia, kun perheenäidit kattoivat pöytää. Ilmassa leijuva tuoremakkaran, grillatun kanan ja friteerattujen kesäkurpitsankukkien tuoksu kertoi lähestyvästä lounasajasta. Yhdessä talossa parahti itkuun vauva, ääni sai pihalla päivystävän sekarotuisen koiran haukkumaan kumeasti. Harmaan kivimuurin päällä auringon lämmössä loikoileva kissa ei korviaan lotkauttanut vaan jatkoi uniaan. (s. 113)

Liian ryppyotsaisille vakavikoille Villa Sibyllan kirous ei varmaan sovi, sillä käänteet ovat melkoisen melodramaattisia ja maailmankuva yksioikoinen, mutta minusta se oli loistavaa viihdettä. Juoni on hurja, miljöö herkullinen ja ruokaohjeet melkein pakottavat kauppaan parmigianoa hakemaan.  Ja taas vaihteeksi loppu jättää koukun syvälle lukijan sisuskaluihin...

Kiitos vaan Veralle taas kerran! Niin ja tietysti Gummerukselle, jolta kirjan sain.

Vera Vala (2014). Villa Sibyllan kirous. Gummerus. 978-951-20-9645-9.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkasta käsin Arianna vaikutti ahdistuneelta.
Lumiomenan blogissa luonnehditaan tyylipuhtaaksi viihdejännäriksi.
Amman piti sitten tehdä italialaista risottoa.

*Melkoiset aseet nämä ovatkin! 

Asko Sahlberg: Herodes

Kuva: WSOY

Herodes oli tuplasti luettavien listalla, sillä se solahtaa luontevasti meneillään olevaan Rooma-putkeeni ja on myös ihastuttavan ajankohtainen, kiitos Finlandia-ehdokkuuden. Tätä kirjajärkälettä ei kuitenkaan lukaise ihan yhtenä iltapuhteena, joten tovin olen sen kanssa askarrellut... ja välissä piti rentouden vuoksi lukea jotain ihan muutakin.

Herodeksen nimihenkilö ei ole se joulualusajan "hevosillaan ja vaunuillaan" ajeleva stryränki-Herodes vaan hänen poikansa Herodes Antipas, Galilean ruhtinas Rooman vallan alla kristinuskon alkupäivinä. Vaikka klienttihallitsijalla ei paljon valtaa olekaan, on Herodeksen suku sitä innokas tavoittelemaan, eikä Herodes tunne oloaan kovin turvalliseksi Tiberius-keisarin kuoltua. Herodes painii yhtä aikaa menneiden tekojensa muistojen ja päivänpolttamien ongelmien kanssa. Mutta mennyttä vatvoessaankaan hän ei sorru tyhjään katumukseen, ja asemastaan taistellessaan asennoituu lähes fatalistisesti.

Juoni tarjoaa tärppeinä kohtaamisia Raamatusta tuttujen henkilöiden kanssa. Pontius Pilatuksesta on aina kiva pongata uusi tulkinta. Sahlbergin Pilatus onkin taas kiinnnostavasti erilainen kuin Waltarin Valtakunnan salaisuudessa tai Bulgakovin Saatanassa. Myös karismaattinen Johannes Kastaja ja nuhjuinen Jeshua kohdataan; jälkimmäisen seuraajat herättävät Herodeksessa huvittunutta ärtymystä. Loppujen lopuksi uusi pikkulahko on silti vain sivuseikka ruhtinaan elämässä.

Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi. (s. 657)

Herodes käsittelee historiallisesta aiheestaan huolimatta hyvin yleisiä teemoja. Valtaa, politiikkaa, uskontoa… mutta myös ihmisen kasvua kuolevaisuuteen. Herodeksen valta on matojen kalvamaa, onttoa ja tyhjää. Mihin on vallasta, kun sillä kuitenkin on rajansa? Suurimman vallan kantajat, Rooman keisarit, ovat kirjassa onnettomia ja hieman hulluja kaikki. Valta ei tarjoa turvaa eikä mielenrauhaa. Kiivasluontoinen mutta vanhemmiten tasaantunut Herodes on jotenkin oppinut elämään niin oman erehtyväisyytensä kuin asemansakin kanssa, eikä suotta soimaa itseään. Jos oikein lyhyeen tiivistäisi: elämä on. Vaikkapa Waltarin Sinuheen verrattuna Herodeksen asenne on minusta valoisa ja rauhallinen, kyynisistä vivahteista huolimatta.

Sahlbergin sanotaan kirjoittaneen Herodeksessa erilaisella tyylillä kuin aiemmissa romaaneissaan. Voipi olla mutten tiedä - minulle tämä oli ensimmäinen Sahlberg, vaikka Yhdyntä on roikkunut lukulistalla jo kauemmin kuin haluan myöntää. Herodes oli joka tapauksessa aika rönsyilevää ja viipyilevääkin tekstiä. En kumminkaan kokenut sitä erityisen raskaaksi, sillä kuvakieli on hallittua ja tarina etenee tyydyttävästi vaikka Herodeksen ajatuksen poukkoilevatkin. Vähän hidaslukuinen ja -tempoinen Herodes kyllä oli, vaikkapa parhaillaan kuuntelussa olevaan Mikael Karvajalkaan verrattuna, mutta kertaakaan ei käynyt mielessä jättää kesken. Dialogi oli paikoin suorastaan herkullista; Salhberg ei ainakaan aliarvioi lukijaa kirjoittamalla jokaisen vitsin auki.

Niin, vitsin... Siitä pidin tässä erityisesti, että henkilöt kiusoittelevat ja kiukuttelevat ja katuvat ja ylipäänsä toimivat hyvin "tavallisesti" olematta silti ajatusmaailmaltaan tai asenteiltaan liian moderneja hahmoja. Jotenkin historiallisessa romaanissa on hyvin helppoa sortua joko copypasteamaan täysin nykyaikainen tyyppi menneeseen maisemaan tai sitten tekemään entisaikojen hahmoista yksiulotteisia irvikuvia, jotka ilmentävät jotain stereotypiaamme antiikinaikaisesta tai vaikkapa keskiaikaisesta ihmisestä. Sahlbergin Herodes oli ainakin minun silmissäni uskottava ja koherentti hahmo: riittävän erilainen käydäkseen ajanlaskun alun ruhtinaasta muttei ylikärjistetty kuitenkaan.

Herodes sopinee tiiliskiviä hyvin sietäville historiallisten romaanien ystäville. Aikakausi on kiehtova. Ja onhan aina hauska lukea romaania, jossa on älykkäitä, syviä ihmisiä.

Asko Sahlberg (2013). Herodes. WSOY. 978-951-0-395-462.

Arvioita:
Assyriologin blogista löytyy hyvää lisäkuvitusta.
Kirjakaapin kummitus kehuu kieltä
Marissa Mehr Turun Sanomissa näki uskon kirjassa vallan välikappaleena.

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

33 X Asterix

Uderzo: Riidankylväjä

Kävin äskettäin Roomassa. Piti sitten lukea muutama Rooman valtakuntaa käsittelevä kirja. Innostuin myös kaivamaan esille rakkaat vanhat Asterixini.

Tallella ovat. Myös tenho on tallella: kun lukee yhden, pitää lukea kaikki, ainakin jos aloittaa paremmasta päästä.

En edes yritä kirjoittaa koherenttia analyysia Asterixeista. Jos niistä pitää, tietää jo oleellisen. Jos ei, ei varmaan ole vielä lukenut niitä. Sitä paitsi luettuani nyt hyvin lyhyessä ajassa kaikkiaan 33 albumia ovat  ajatukseni hiukkasen sekavat...  nunc ehkä est bibendum? Mutta laitanpa silti jakoon mitä tämän kierroksen myötä opin.

1. Asterixeja voi muutaman vuoden täyspaaston jälkeen ahmia putkeen kuin hourupäinen.

2. Etulehden karttaan isketyn legioonakotkan mystinen kirjanyhdistelmä SPQR on lyhennys sanoista Senatus Populusque Romanus, Rooman senaatti ja kansa. Sama lyhenne löytyy myös monen roomalaisen rakennuksen seinästä. Tulkitsen sen tarkoittavan Valtion Rahoittamaa... Tai sitten se on ollut imagomainontaa.

3. Takakansista löytyvään luetteloon ei voi luottaa. Obelixin kantamassa hiidenkivessä albumit listataan suomennosjärjestyksessä. Siitä aiheutuu tarpeetonta anakronismia. Oikea järjestys löytyy täältä.

4. Asterixit ovat loistavaa kansainvälisyyskasvatusta ja yleissivistäviä kuin mitkä. Mitä tästä Euroopasta tulisi ilman stereotypioita? Meiltähän loppuisi keskinäinen kommunikaatio kokonaan.

5. Minä vain kuvittelin, että Asterix Gladiaattorina sijoittuu osin Colosseumille. Mutta ei. Sehän tapahtuu Circus Maximuksella. Mikä onkin hyvä, sillä Roomassa selvisi, että nykyään Colosseumina tunnettu rakennus pystytettiin vasta 130 vuotta Asterixin aikojen jälkeen.

6. YKSI PUUTTUI!!! Kirous ja kuolema, jossain vaiheessa minulta on jäänyt ostamatta Obelixin kaleeri. Eikä sitä löytynyt Antikka.netistä eikä Bookysta. Onneksi on Huuto.net.

7. Kyynikot, jotka motkottavat viimeisten albumien tasosta, ovat osittain oikeassa. Gallialainen kertomataulu, Asterixin & Obelixin syntymäpäivä ja etenkin Taivas putoaa niskaan ovat vähän, noh, noloja. Ruusu ja miekka ei sekään iskenyt... mutta siitä sentään selvisi miksi Idefix niin tykkää puista.

8. Innolla odotan mitä tuore tiimi on saanut aikaan, vaikka Hesarissa vastaanotto oli nuivahko. Upo-uusi Asterix on nimittäin ilmestynyt! Helsingin kirjamessuilta sen olisi jo voinut pongata, mutta kun messuiluni jäi tänä vuonna virtuaaliseksi, pitää käydä kaupassa ostoksilla.

9. Paras albumi on Asterix ja Riidankylväjä tai Alppikukka tai Ennustaja. Tai Asterix gladiaattoriana tai  Olympialaisissa. Tai sitten Jumaltenrannan nousu ja tuho. Tässä asiassa minulla on todella vankka mielipide.

10. Onpa upea fiilis kun huomaa, että jotkut jutut ovat keski-iässä vähintään yhtä hyviä kuin alakouluiässä. Ehkä vähän eri syistä mutta kumminkin. Nam.

Steven Saylor: Roma ja Empire

Kaksoiskirjajuttujen putki näemmä päällä, mutta ei voi mitään: luin nämä molemmat Steven Saylorin kirjat äskeisellä Italian reissullani ja niistä on ehdottomasti raportoitava yhdessä.

Roma kertoo (rummunpärinää) Roomasta, tarkemmin sanottuna Rooman valtakunnan synnystä ja kasvusta. Tarina alkaa hulppeasti vuodesta 1000 eKr. ja päättyy vuoteen 1 eKr. Suolakauppiaiden leiripaikasta kehkeytyy kirjavien vaiheiden kautta pieni kuningaskunta, sitten Rooman tasavalta, lopulta maailmanvalta. Saylor hallitsee melkein liian laajan aiheensa kutistamalla sen kahden suvun tarinaksi. Rooman valtiaiden piirin liepeillä liikkuvat Pinariukset ja Potitiukset sukupolvesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Tarina pysyy mittakaavaltaan inhimillisenä ja Rooman legendat heräävät eloon.

Empire jatkaa tarinaa osapuilleen siitä mihin Roma sen jättää, vuodesta 14 jKr., ja päättyy vuoteen 141. Tällä kertaa ollaan Pinariusten matkassa ja seurataan neljän sukupolven selviytymistä Rooman ehkä huikeimpina aikoina. Keisari Augustuksen pitkä rauhaisa kausi on päättymässä ja edessä ovat vaaralliset ajat. Tiberius, Galigula, Claudius ja Nero... Vespanius ja hänen poikansa... lopulta Trajanus ja Hadrianus.

En tiedä olisinko innostunut näistä kirjoista niin, ellen olisi niitä poiminut matkaan nimenomaan Roomasta. Roma kävi hyvästä kertauskurssista mitä tulee Rooman varhaisvuosien legendoihin, mutta se on väkisinkin ihmiskuvaukseltaan vähän ohut. 650 sivua on paljon... mutta aiheeseen nähden vähän. Parhaiten Romasta jäävät mieleen Romuluksen ja Remuksen kuningasajat sekä Caesarin päivät. Tiesittekö, että "caesar" alkujaan viittasi runsaaseen ja tuuheaan tukkaan? Nolompi juttu, sillä kuten Asterixista tiedämme, Caesar oli vanhemmiten kalju. Opettavainen kirja kaikin puolin!

Pidin siitä, että Saylor otti keskushenkilöikseen asteen tavallisempia ihmisiä eikä keisareita tai kuninkaita; se antoi liikkumavaraa ja teki eläytymisestä helpompaa. Saylor myös antoi itselleen mahdollisuuden jättää käsittelemättä asioita, joista ei ole tyydyttävän varmaa tietoa tai jotka olisivat liian puuduttavia lukijan hahmotettavaksi. Silti tarina tuntui välillä pakotetulta. Romasta näki, että kerronnan sitominen sukujen vaiheisiin edellytti kompromisseja.

Tarkkasilmäinen roomantuntija pongaa Vestan temppelin rauniot.

Empire sen sijaan oli kirjanakin vetävä tapaus. Roman kertomuksessa kirmaili 11 keskushenkilöä läpi tuhannen vuoden, Empire käsitteli neljä kohtaloa ja puolentoista vuosisataa. Ihmisten persoonistakin ehti saada selvää. Empirekin sisältää muutaman vähän kömpelön deus ex machinan, mutta kokonaisuus on silti toimiva, vaikken episodiromaaneista erityisesti pidä. Saylorilla on ollut pokkaa poiketa stereotyypeistä silloin tällöin. Esimerkiksi keisari Neron lähipiiriin kuuluva Lucius Pinarius on Neron aito fani, loppuun asti.

Oli mahtava lukea Empirea nyt kun Rooman muistomerkit olivat tuoreessa muistissa! Tässä kirjassa rakennetaan mm. Trajanuksen pylvästä ja Hadrianuksen mauseleumia ja Colosseumia (a.k.a Flaviusten amfiteatteri) ja tietenkin hengaillaan Neron hurjassa Domus Aureassa. Rakennusprojektit, sodat ja politiikka eivät kuitenkaan hallitse kirjaa ylenmäärin. Tilaa jää vihalle ja rakkaudelle. Ja filosofiallekin.

[--] There are moments when I'm with you that I forget where I am, even who I am. I lose myself in the moment.' 

She smiled. 'And isn't that delicious?' 

'Dangerous, Epictetus would say. To lose one's self in ecstasy is a trap, an exaltation of the body over the will, a capitulation to appetite, an invitation to heartbreak and disappointment because we have no control whatsoever over the passions and appetites of another. A person may love us one day and forget us the next. Pleasure can turn to pain. [--] (Empire, s. 403)

Eihän Saylor mikään Hilary Mantelin kaltainen tyylitaituri ole... eikä kumpikaan kirja saa varsinaisesti henkeään pidättämään... mutta romaaniparina Roma ja Empire olivat tyydyttävä setti. Helposti uppoava historian kertauskurssi. Kun pääsin loppuun, olisin toivonut tarinan vielä jatkuvan. Mutta ei. Ehkä pitäisi lukea uudestaan jokin omasta hyllystä löytyvistä Rooma-kirjoista. Ihmiskunnan viholliset tai peräti Tacituksen Keisarillisen Rooman historia.... Jälkimmäinen on aikalaishistoriaksi harvinaisen luettavaa tekstiä.

Ja onhan aina Asterix.

Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2007). Roma. Corsair. 978-1-84901-604-9.
Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2010). Empire. Corsair. 978-1-84901-602-5.

Arvioita:
David MacLaine pitää Romaa helppona introna syvempiä kirjoja varten
Simon ei Empiresta innostunut; Historical novel society tykkäsi enemmän mutta moittii ohuita naishahmoja.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Pysähdyn lomamatkoillani sen verran Neitien kotona, että pääsen tarkistamaan jääkaapin tilanteen ja lataamaan nettiin tämän juttuni Vera Valan uusimmasta. Kosto ikuisessa kaupungissa palaa contessa Ariannan kuulumisiin. Muistinmenetyksestä, menneisyyden salaisuuksista ja orastavasta rakkaudesta kärsivä punatukkainen yksityisetsivä selvittää tällä kertaa assyrologian apulaisprofessorin salaisuuksia tämän sisaren pyynnöstä. Yliopiston laitoksen sisäinen elämä osoittautuu mutkikkaaksi. Ja onko professoressa associatalla kytköksiä anarkistiliikkeeseen? Jäljet johtavat intohimoisen uteliaan Ariannan taas vaarallisiin paikkoihin.

Kosto on Hesarin kolumnistinakin tutun Vera Valan toinen dekkari. Esikoisen, Kuolema sypressin varjossa, ostin viime vuoden kirjamessuilta ja tykkäsin – Arianna de Bellisin tarinan jatko oli siis ilman muuta lukulistalla sekin. Molemmat ovat värikkäitä, epätodellisia ja varsin mainioita omassa lajissaan. Väkevällä kädellä vedetty italialainen paikallisväri on näiden dekkareiden suola.

[--] Romanttisen kadun kruununa oli Michelangelon suunnittelema holvikaari, jonka ikivihreä viiniköynnös oli ottanut syleilyynsä. Paavi Julius II:n rakennuttama katu oli lähes kilometrin mittainen ja suoruudessaan hämmästyttävä poikkeus Rooman historiallisen keskustan, centro storicon, mutkittelevien kujien joukossa. 

Arianna käveli kohti toimistoa, kun hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin. 

- Mi scusi, contessa de Bellis! (s. 17)

Arianna itsehän on jonkinlainen Modesty Blaisen ja Angelikan italiansuomalainen nykysisko, joka on vain sattumoisin asettunut vähän perinteisempiin dekkarikehyksiin, eikä siis ehdi peuhata lakanoissa tai ampua pahiksia ihan edeltäjiensä tahtiin. Mutta vanhan maailman dekkaritradition näissä romaaneissa maistaa. Yksityisetsivät ja perhesotkut ovat lajityypillisiä elementtejä jos minulta kysytään… Valan tapa sirotella joukkoon italian sanoja sekä Lähi-idän tutkimuksen laitoksen arkeologinen sivumaku tuntuvat melkeinpä kumarrukselta murhamamma Agathan suuntaan.

Kostossa ja Kuolemassa on mukana myös laajempi tarina, nykyaikaisen poliisisarjan tyyliin. Samalla kun yksittäinen jakso (kirja) ratkaisee yhden arvoituksen, (kirja) sarjassa selvitellään laajempia kysymyksiä. Katsoja (lukija) jää koukkuun miettiessään mitä Ariannan muistinmenetyksen aikana oikein on tapahtunut ja miten hänen rakkaussuhteensa kehittyy. Ja Koston loppu jättää oikein mukavasti lukijan roikkumaan viimeisen sivun reunalta...

Kosto tuntuu Kuolemaan verrattuna tiiviiltä ja nopeasti etenevältä. Voi olla että vaikutelma on omassa päässäni, Ariannan taustan mysteeri kun on jo tiedossa eikä sekoita kirjan päärikokseen keskittymistä. Heh, keskittymistä - ehkä se on väärä ilmaus tällaiselle kesäsukellukselle roomalaiseen suihkulähteeseen. Kosto solahti vaivattomasti poutapäiviin. Oikeastaan ainoa mikä jäi hampaankoloon oli nimi; sitä en ihan ymmärrä (paitsi että se sopii hyvin yhteen edellisen kirjan nimen kanssa!).

Kirsi arvioi toisessa yhteydessä, että Vera Valan kirjat flirttailevat avoimesti chick lit -genren kanssa. Se on minusta hyvin sanottu. Nämä ovat lajissaan mainioita yksilöitä. Jos ei lajista tykkää niin sitten ei; kukin päättää omasta kirjaruokavaliostaan. Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta. Toki näissäkin vähän irvistellään joillekin italialaisen yhteiskunnan heikkouksilla, mutta vähän ja kevyesti. Huomattavasti suuremman painoarvon minun lukukokemuksessani saivatkin ruokailut. Arianna laittaa kauhean hyvältä kuulostavaa munakoisojuttua siinäkin yhdessä kohtauksessa... nam. 

Punaviiniä ja juustoa sopii muuten nauttia tämänkin kirjan kanssa. (Suklaa olisi liikaa!)

Vera Vala (2013). Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus. 978-951-20-9296-3.

Arvioita:

Kirsiäkin harmitti tämän lopun jälkeen että jatkoa pitää odottaa

Amma tunnustautuu Arianna-faniksi

Karoliinan mielestä tämän kanssa viihtyy antidekkaristi

Mistress of Rome

Tämä kirja kuuluu luokkaan nettikaupan heräteostokset. (Se amazonin suositusalgoritmi on tappavan tehokas.) Hyvä puoli tällaisessa shoppailussa on, että sitten on kotona jotain sopivaa melkein mihin vain mielentilaan -

Mistress of Rome on tarina orjatyttö Theasta, joka on lapsena säilynyt hengissä surullisenkuuluisasta Masadan verilöylystä. Tarinan edetessä saa mukavasti käsityksen myös gladiaattorin, roomalaismatroonan ja senaattorin elämästä keisarillisessa Roomassa. Theasta kuoriutuu myöhemmin laulajatar ja keisarin rakastajatar. Orjatar siis pääsee huipulle, mutta hinta on kova. Thea menettää rakastettunsa ja joutuu piilottelemaan poikaansa; eikä ulospääsyä keisarin kiinnostuksen ansasta näy.

Mukavaa viihdettä, sellainen helppo historiallinen romaani, jossa tapahtuu, paljon ja välillä vähän melodramaattisestikin. Tässä on kaikkea: verta, vapisevia huulia, ahneutta, salaliittoja, uskollista ystävyyttä, polttavaa intohimoa, petoksia ja paheita, eikä juuri lainkaan huonoa hygieniaa. Mutta miksikäs ei: mitäpä järkeä olisi rakentaa huikea historiallinen tausta, ja sitten jättää se hyödyntämättä? Enpä varmaan viitsisi lukea muinaisesta Roomasta jotain leipurin rauhalliseen päivään syventyvää romaania. (Hmmm.... tarkemmin ajatellen luultavasti viitsisin.)

Joka tapauksessa moninaisten vaiheiden jälkeen loppu on jokseenkin onnellinen - yllätys! - melkein kaikille. Keisari Domitianus, josta Quinn onkin kirjoittanut pahimman mahdollisen tulkinnan, tosin saa ansionsa mukaan. Absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Ehkä.

(OTT, jopa Wikipedian erikieliset versiot antavat erilaisen kuvan Domitianuksesta; suomalainen ja englantilainen ovat ihan eri sävellajeissa. Piti oikein kaivaa esiin hyllystä löytyvä Tacituksen Keisarillisen Rooman historia, mutta eihän se yllä Domitianuksen aikaan. Domitianus ja Tacitus olivatkin aikalaisia - kiinnostavaa! Jos olisin tajunnut sen lukiessani, olisin pitänyt silmäni auki pikavierailun varalta.)

Mutta nyt annan väärän käsityksen tästä melko kevyestä kirjasta. Mistress ei tarkkaa historiaa. Se ei myöskään ole varsinaista romantiikkaa, sen verran harvassa ovat lemmenkohtaukset. Mistress on nimenomaan historiallista viihdettä. Rooman barbaarisilla puolilla suorastaan herkutellaan. Silti tämä ei ole viihderomaani kaikkein huonoimmasta päästä, sillä orjuus ja oikeudettomuus, joita kirja aiheensa vuoksi väkisinkin luotaa, antavat sille tiettyä painoa. Quinn myös sallii itselleen pienen pilailun aina silloin tällöin.

'Thea?' Penelope burst in, her grey curls vibrating with exasperation. 'Thea, that child of yours is beating up Chloe's son again-'

By the time I rushed down the hall in my bed robe, Vix's roars were filling the house.

'Call my mother a cheap whore!' Vix and Chloe's son were lurching about the atrium swinging at one another. 'She's not either cheap! She's very expensive! She's the best! Your mother gives it away for FREE!' (s. 240)

Olen vähän heikkona näihin vanhaan Roomaan ja Egyptiin sijoittuviin romaaneihin, keskiajasta puhumattakaan. Kun ottaa mukaan keisareita, gladiaattoreja, Amonin pappeja tai feodaaliruhtinaita saa heti piirun verran etumatkaa muihin viidekirjoihin. Mutta ihan täysiä pisteitä ei heru ellei kirjassa ole "sitä jotakin" - kieltä joka viettelee, ihmisiä jotka vavisuttavat, ajatusta joka viiltää...

Mistress of Rome olisi parempi kirja, elleivät henkilöt olisi melko stereotyyppisiä. Värikäs tausta tosin vie huomion lukiessa, mutta kirjasta tuskin jää pysyvämpää muistijälkeä. Kaikki syvyys luonteisiin oli luotu lisäämällä jokin yksittäinen persoonallinen ominaisuus. Viihdyttävää kyllä, vaikuttavaa ei. Siitä huolimatta luultavasti hankin prequelin (mitä on kronologisesti ensimmäistä osaa edeltävä jatko-osa suomeksi?) eli Daughters of Romen, odottamaan sitä melodraamaa-muinaisessa-roomassa -mielentilaa.

Kate Quinn (2010). Mistress of Rome. London: Headline.