Joulu- ja matkakirjakooste

Vuosi ehti jo vaihtua ennen kuin löytyi inspiraatio viimeistellä tämä matkakirjakooste... hämmästyttävän nopeasti ihminen tottuu elämään ilman nettiä, kunhan ensi alkuun menee toviksi paikkaan, jossa ei ole verkkoyhteyksiä. Mutta arki on edessä, ei auta! Kun joka tapauksessa on siis palattava moderniin yhteiskuntaa tietoliikenneyhteyksineen päivineen, yritän nyt pehmeää laskua tiivistämällä joulukuun lukuseikkailut pääpiirteissään tähän.

Mieleenpainuvin kirja taisi olla  Laune Paull'n The Bees, jonka ostin matkaevääksi. Kirja inhimillistää mehiläisyhteiskunnan samaan tapaan kuin rakas Ruohometsän kansa kaniinit. 

Ajatus kuulostaa pähkähullulta. Maija Mehiläinen aikuisille? Mutta jotenkin kokonaisuus toimi. Tämä ei ole kirja, jota tekisi mieli lukea moneen kertaan, eikä sitä voi erityisenä esteettisenä elämyksenä ylistää - mutta mehiläisyhteiskunnan kuvaus viihdytti ja kiehtoi. Päähenkilö (päähyönteinen??) Flora 717 alkoi jossain vaiheessa tuntua ihan samaistuttavalta tyypiltä. 

Olen lukenut kirjoja, joissa ihmiset  tai näennäisihmiset muodostavat hyönteismäisen yhteisön (Wyndhamin Käenpojat ja Steven Baxterin Coalescent esimerkiksi), ja niissä hyönteismäiseen joukkoälyyn liittyy pahaenteinen sävy, varmaan siksi että ajatus joukkoälystä uhkaa länsimaisen kulttuurin perusoletusta yksilön ensisijaisuudesta. The Bees tekee pesäyhteisöstä yksilöiden ja yksiköiden dynaamista yhteistyötä ja siten helpommin lähestyttävää. 

En haluaisi olla mehiläinen, enkä haluaisi asua Pohjois-Koreassa, mutta tämä kirja kannatti kyllä lukea. Hyvää kertomakirjallisuutta todella erikoisesta aiheesta.

Melko tasapuolisesti mieleenpainuvimman paikasta kamppailee George R. R. Martinin Fevre Dream. Tämäkin kirja on ollut pitkään lukulistalla, muistaakseni Taikakirjaimien Raijan suosituksesta... kirja oli esillä kun keskustelimme 101 spefin helmen listasta.

Sain jossain vaiheessa lievän vampyyriallergian, joten Fevre Dream odotteli pinossa useamman vuoden. Nyt tempaisin sen matkalle mukaan ja vau - kyllä kannatti! Genren perinteitä nuodatteleva mutta erittäin ilmeikäs tarina sijoittuu jokilaivojen aikaan ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa.  Kapteeni Abner Marsh on mukavasti roheva tyyppi, ja vampyyrit juuri sopivasti traagisia.

Tykkäsin tästä enemmän kuin odotin. Yhtään kiinnostavaa naishahmoa kirjassa ei ole mutta tässä genressä en jaksa asiasta mussuttaa. Fevre Dreamissa oli tunnelmaa ja tyyliä.

Kolmas maininan arvoinen kirja tässä yhteydessä on Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa.  Jos en olisi jo lukenut aika monta mainiota Murakamia, olisin tästä varmaan ihan haltioissani. Maailmanloppu on hieno kirja; sen iskuvoimaa vain syö sijoittuminen johonkin asteikon keskivaiheille murakamiasteikollani. Katja on kuvannut tätä mainiosti.

Näiden lisäksi luin erinomaisen yhden historiakirjan ja kaksi dekkaria. Näistä on omat juttunsa tekeille, joten säästän sanomiseni myöhemmäksi.


***

Muita luettuja matkalta ja joulukuulta:

Arthur Miller (2011) Pure

Yksioikoisella tavalla vertauskuvallinen tarina Pariisista vähän ennen vallankumousta.  Insinööri Jean-Baptiste saa tehtäväkseen hävittää les Innocentsin hautausmaan ja kirkon keskellä Pariisia. Pariisin tavat ja tuttavuudet osoittautuvat yhtä järisyttäviksi nuoren miehen mielenrauhalle kuin löyhkäävä luiden sadonkorjuu.

Näin jälkikäteen ajatellen Millerin henkilöt ovat aika yksioikoisia ja ilmeisiäkin, mutta lukiessa henkilöt jaksoivat kiinnostaa. Miller ei nimittäin pura hahmojensa ajatuksia loppuun asti eikä selittele heiden tekemisiään; lukijalle jää tilaa havaita ja löytää itse. 

Ei ihan yhdentekevä – muttei myöskään yhtä vaikuttava kuin vaikkapa Hilary Mantelin A Place of Greater Safety.
Michael Robotham (2014) Life or Death 

Keskinkertaista nokkelampi tarina miehestä, joka pakenee vankilasta päivää ennen vapauttamistaan.
Robotham pyörittää kertomusta mukavasti ja pitää lukijan hereillä. Enimmäkseen tykkäsin. Pienikokoisuus tuntui vähän keinotekoiselta, noh, keinolta yksilöllistää FBI-agenttia, jolle muuten ei juuri yksilöllisiä ominaisuuksia siunaantunutkaan, mutta muissa hahmoissa oli riittävästi imua.

Kiinnosti ainakin sen verran, että voisin lukea jotain muutakin samalta tekijältä.

Remes Ilkka (2016) Jäätyvä helvetti

Ex-supomies Lari Vuori tekee taas pieniä ihmeitä kun Suomi joutuu hybridisotaan. Kirjan pelottavaa ydintä ei latista edes rasittava kieli.

Minna Lindgren (2014) Ehtoolehdon pakolaiset

Luettuani sarjan edellisen osan Kuolema ehtoolehdossa olin päättänyt lukea tämänkin, ja ostinkin kirjan jo ajat sitten. Lukeminen tuntui vain lykkääntyvän ja lykkääntyvän,  joten lopulta otin sen lomalukemiseksi ja sain kuin sainkin luettua. Ehtoolehdon tarina jatkuu jokseenkin samalla tyylillä, mutta ironiaa on vähemmän ja jahkaamista enemmän.Tällä kertaa ehtoolehtolaisia kohtaa tuo urbaanin suomalaisen kauhein luonnonkatastrofi: putkiremontti.

Haluaisin pitää näistä kirjoista enemmän, mutta kahden kirjan jälkeen on kai pakko myöntää, että näillä on taipumus jäädä minulla pitkille tauoille. Saatan jättää kolmannen osan väliin, vaikka Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti onkin yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Amma sai Pakolaisista enemmän irti.

Patricia Moyes (1971) Season of Snows and Sins

Jäi käteen lentokentän kirjanvaihtopisteeltä. Henry Tibbet ja hänen vaimonsa selvittävät murhaa Alpeilla. Takuuvarmaa Moyes-tyyliä. Tämän olen lukenut joskus aikaisemminkin mutta suomennoksena... ja loppuratkaisun olin onnellisesti jo unohtanut.

John Grisham (2015) Rogue Lawyer

Minulle on tullut sellainen tunne, että Grishameita on nykyään kahta lajia: niitä joita Grisham kirjoittaa itse ja sitten niitä joihin vaan on lyöty nimi päälle. Sycamore Row oli erinomainen romaani, mutta nyt olen lukenut kaksi todella surullista vähän-sinne-päin grishamia, joita en millään muotoa tahtoisi uskoa hänen omiksiin. Gray Mountain oli heikko esitys eikä Rogue Lawyer ole sen kummempi. Autossa toimistoa pitävä lakimies on sitä paitsi jo nähty. Pyh.

Philippa Gregory (2015) The Taming of the Queen

Gregoryn versio Katariina Parrin (Henrik VIII kuudes vaimo) tarinasta ei erityisesti innostanut, mutta ei myöskään pahemmin ärsyttänyt. Draaman käänteet olivat jo ennestään tuttuja. Henrik-tulkinta oli minun makuuni turhan alleviivaava.

S.J.Watson (2015) Kaksoiselämä (suomentanut Laura Beck)

Watsonin Before I go to Sleep oli minusta aikoinaan mainio jännäri, joten tartuin tähän uutuuteen suurin odotuksin. Valitettavasti Kaksoiselämä osoittautui aika tavalla tylsemmäksi, ehkä siksi etten onnistunut samaistumaan päähenkilöön juuri lainkaan. Uskomattomat juonenkiemurat eivät sinänsä haittaa - harva psykologiseksi trilleriksi kuvattu kirja on varsinaisesti uskottava -mutta yhdentekevä minäkertoja pilaa huvin jokseenkin täysin. Annika ei myöskään innostunut.

Paula Havaste (2015) Maan vihat

Tuulen vihojen jatko-osa jatkaa tarinaa tyydyttävästi. Jos tykkäsi Tuulen vihoista, tykkää luultavasti tästäkin. Siitä olen Hyllytontun kanssa samaa mieltä, että Larrin osuuden ovat vähän päälleliimattuja; Kertte jaksaisi kannattaa tarinaa ilman eksäänsäkin.

***

Vuosi 2015 oli heikonpuoleinen luku- ja bloggausvuosi. Satakunta kirjaa tuli kaikkiaan luettua, mutta blogiin ehti niistä murto-osa. Työt veivät ja vähän reissutkin. Ennuste vuodelle 2016 ei ole sekään kummoinen, sillä työssä on taas edessä uuden opettelua, onneksi tosin ihan mukavassa mielessä.

Ihanaa joka tapauksessa että on kirjat. Tällaista katsausta tehdessä huomaa taas, että miten paljon lukeminen antaa! Aina pääsee arkea karkuun jos on kirja.

Loppuun vielä kuva joulukuun lukumaisemista. Vaikka paluumatka pieleen ja laukku on vieläkin kateissa, kannatti tuolla käydä...

Oikein hyvää lukuvuotta 2016 kaikille!

Lukumaisemia Seyschelleiltä.

Lyhyet vuodelta 2015 L - Ö

Sarah Lotz. The Three. Pikkuisen hajanainen trilleri lähtee upeasta alkuasetelmasta, miksaa uskontoa, politiikkaa ja kolmansia ulottuvuuksia, ja päättyy lievään lässähdykseen. Kiinnostavasti toteutettu kerronta kantoi hyvin.

Reijo Mäki. Ehtookellot. Äänikirja meni autoiluseurana, muttei tämä novellikokoelma ei nouse suosikiksi Mäen tuotannon joukossa.

Remes Ilkka: Jäätyvä helvetti
Ex-supomies Lari Vuori tekee taas pieniä ihmeitä kun Suomi joutuu hybridisotaan. Kirjan pelottavaa ydintä ei latista edes rasittava kieli.

Christian Rönnbacka: Julma
Porvoon poliisin kruunaamaton stand-up kuningas jahtaa pedofiileja; häntä taas jahtaavat tuontitappajat. Toimintapläjäys on äänikirjana mainiota siivousseuraa.

Lisa Scottoline. Killer Smile 
Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Lisa Scottoline. Think Twice
Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Lisa Scottoline. Accused
Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Lisa Scottoline. Betrayed
Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Lisa Scottoline. Devil's Corner
Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Lisa Scottoline. Daddy's Girl
Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Lisa Scottoline. Dirty Blond
Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Lisa Scottoline. Every Fifteen minutes
Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

Erik Axel Sund: Varjojen huone.
Trilogian kolmas osa purkaa bysanttilaisen rikosvyyhdin jokseenkin toimivasti. Ehdin silti jo vähän hyydähtää inhottavuuksissa piehtaroivaan tarinaan.

Erik Axl Sund. Lasiruumiit. Varistyttö-trilogian kirjoittajilta pukkaa uutta. Nuorten itsemurha-aaltoa käsittelevä dekkari kammottaa tehokkaasti mutta taitaa silti unohtua helposti. Ei näin synkkiä halua muistella. Lukemisteni historiaan tämä jää ensimmäisenä e-kirjalainani.

Donald Westlake. Minäkö vakooja!
Vanha kunnon Westlake. Tämä 60-luvun löytö on kieltämättä ikäisensä, mutta nautin siitä stereotypioista huolimatta. Tai ehkä niiden takia.

Ilkka Remes: Horna

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Vuodesta toiseen Suomen myydyimpien listalla keikkuva Remes on tainnut minulta jäädä kokonaan väliin. Tai voipi olla että joskus olen jonkun Remeksen kirjan lukenut, mutta ei ainakaan muistu mieleen. Noloa.

Jännäreiden suhteen olen härskisti suosinut ulkomaisia tekijöitä, ihan vaan siksi, että kaikki dramaattiset jutut (Luojan kiitos!) tapahtuvat jossain kaukana. Täällä Suomessa alkoholimainonta on vakava uhka ja eläkeuudistusneuvottelut henkeäsalpaava jännitysnäytelmä. Tietynlainen tylsyys on eduksi näin elämisen kannalta. Mutta agenttitrillerin tapahtumapaikaksi tämä turvavälien ja hygieniapassien valtakunta on minusta ahdas.

Paitsi että tällä kertaa ei ehkä olekaan. Kustantajan tiedotteesta näin Remeksen tarttuneen pelottavan ajankohtaiseen aiheeseen ja pyysin Hornan luettavaksi. Ukrainan kriisi on saanut ainakin minut miettimään uusiksi suhtautumistani niin Natoon kuin rakkaaseen itänaapuriinkin.

Mitäs jos tilanne vielä kiristyisi? Jäätynyt konflikti voi kuumeta uudelleen, eikä Ukrainassa ole tilanne vielä edes kunnolla haalea. Suomi on Naton rauhankumppani, mutta Nato-jäsenyys? Niin kuin Suomen Kuvalehdessä taannoin terävästi todettiin, perinteisesti ajankohta ei ole aiheen käsittelyyn sopiva.

Ja jos Ruotsi yllättäen liittyisi Natoon?

Näin käy Hornassa.

En tuntenut Hornan jälkeen mitään pakonomaista tarvetta rynnätä kirjastoon Remeksen aiempia romaaneja lainaamaan... mutta kaikkiaan se oli lajissaan minusta ihan toimiva yksilö. Tunnepuolen kuvaus ei ole Remeksen vahvuuksia, ja henkilöiden motiivit ovat suoraviivaisuudessaan lähes hellyyttävän naiiveja. Mutta toimintaa riittää, ja vaikka Remeksen hahmot ovat ehkä ohuita, eivät he ainakaan ole niin hassunkursia kuin Soininvaaran henkilöt Ebola-Helsingissä. Pidin myös siitä, miten informaatiosodankäyntiä ja suurvalta-asetelmia Hornassa käsiteltiin: pelottavasti.

Seuraavaksi kotikutoinen turvallisuuspoliittinen analyysi, joka ei suoranaisesti liity kirjaan.

***

Pieneen pelkoon on ehkä syytäkin. Ei sellaisessa apua-juostaan-bunkkereihin -mielessä mutta kenties eipäs-nyt-olla-ihan-lapsenuskoisia-sentään -tyylilajissa voisi itse kukin miettiä aina joskus syntyjä syviä. Kansainvälinen politiikka ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä totuus aina voita. Demokraattiset, ihmisoikeuksiin ja vapaaseen tiedonvälitykseen uskovat valtiot joutuvat politiikassaan ottamaan huomioon kaikenlaisia hankalia rajoitteita, jotka eivät sido valtiojohtoa toisentyyppisissä maissa.

Lisäksi epäilen, että meitä suomalaisia vaivaa pitkäaikainen hyvinvointi, joka tekee hankalaksi kuvitella, että asiat voisivat oikeasti muuttua, ja että kukaan voisi tahtoa meille mitään pahaa. Mehän olemme kaikin puolin harmittomia ja epäkiinnostavia. Siksi meikäläisenkin on ollut vaikea sijoittaa edes kuvitelmissaan Suomea kansainvälisten juonittelujen polttopisteeseen. Paitsi ehkä kauttakulkumaana.

Ajat voivat muuttua.

***

Kirjaan palatakseni, sydämeni kuuluu yhä alkuperäiselle Tom Clancylle ja kaikkien aikojen sankareista, noh, sankarillisimmalle, Jack Ryan vanhemmalle. En Clancyn trillereiden voittanutta ole vielä löytänyt mitä viihtymiseen tulee (kunhan lukiessaan hyppää yli aseiden tekniset yksityiskohdat). Joo, John le Carré ja Graham Greene ja niin edelleen, hienoja jee, mutta puhunkin puhtaasta viihtymisestä - siitä että unohtaa mitä pitäisi olla tekemässä ja jännittää huulta purren puhtoisten sankareiden kohtaloa kauheiden pahisten käsissä.

Ihan samaan luokkaan en Remestä nostaisi, mutta Horna kannatti kyllä lukea. Isoin plussa oli minulle yleinen asetelma. Ja hei - Sauli Niinistölle kirjoitettu rooli oli bonus. Vau. Toivottavasti ei tarvitse Suomen presidentin koskaan moisia repliikkejä tosielämässä lausua.

Niin, repliikeistä tulee mieleeni kieli, ja kai siitäkin jotain on sanottava. Tai ei, annetaan Remeksen puhua puolestaan, ja muistetaan samalla genre. Kas tässä Hornan ensimmäinen kappale.

Pilviseltä Barentsinmereltä puhaltava tuuli hiveli korkealla töyräällä Koillis-Norjan vuonolla seisovaa pallon muotoista rakennelmaa, jonka läpimitta oli lähes neljäkymmentä metriä. Sen sisältä maailman tehokkaimpiin kuuluva amerikkalainen Globus II -tutka tarkkaili Kuolan niemimaata ja koko Venäjää. Kesä oli hiipumassa vuonoilla, pohjoistuulessa tuoksui jo jää. (s. 5)

Että silleen. Kuten sanottu, Remeksen aiempia tuskin lähden kirjastosta jonottamaan, mutta pidän kyllä silmäni auki kun seuraava ilmestyy. Jokin siinä kutkuttaa kun Suomessa tapahtuu suuria. Edes fiktiossa. Mieluummin vain fiktiossa.

Ilkka Remes (2014). Horna. WSOY.978-951-0-40702-8.

Arvioita:
Anne Savolainen Turun Sanomissa kuvaa hykerryttävän ajankohtaiseksi. Jep.
Vesa Karonen Hesarissa olisi kaivannut huumoria.