Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.

Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)

Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan

Nimeltään Eerika

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Hilkka Ravilo on jo pitkään ollut kestosuosikkini, joten tietysti uusin, Nimeltään Eerika, piti sekin lukea. Eipä silti, en ole kaikkia hänen aiempiakaan vielä lukenut... ja onhan toivoa, ettei päälle seitsemänkymppinen kirjailija ole vielä lopettanut. Eerikasta päätellen hän ei ole ainakaan menettänyt teräänsä.

Melkein kaikissa Ravilon romaaneissa taitaa lukea määreenä kansilehdellä että "rikosromaani". Ja onhan niissä murhia, miksikäs ei, mutta Eerikan kohdalla aloin miettiä, onkohan nimikkeellä kuitenkin haettu jotain muuta rikosta. Murhat ovat useimmissa Ravilon kirjoissa jollain lailla toissijaisia. Olisikohan se suuri rikos sittenkin jokin muu? Ehkä elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus?

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarina. Hän varttuu uskonnollisessa kylässä äpärekläpinä, äiti Enni kun ei päässyt naimisiin asti saksalaisen autonkuljettakorpraalinsa kanssa. Kylän koulussa ei synninlapsella ole puheoikeutta eikä huoralle myydä maitoa. Sitkeä Enni tekee lampaanmaidosta juustonsa ja liittoutuu toisen hyljeksityn naisen kanssa. Jotenkin pärjätään.

Mutta kun Eerika on viidentoista, lähtee äiti etsimään saksalaista rakastettuaan ja tytön on lähdettävä etelämmäksi piikomaan. Minulla oli kassissa eväsvoileipiä, vaatteeni ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Elämä muuttuu, ensin yhden kerran, sitten toisen, kenties vielä kolmannenkin. Eerika oppii, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen, ja lopulta senkin, että itsestään päättää viime kädessä jokainen. Eerikakin.

Eerika korostaa kertojana toistuvasti tietämättömyyttään lapsena ja nuorena. Hän palaa lapsuutensa arvoituksiin aikuisuuden näkökulmasta, uudelleenarvioi elettyä elämää. Kontrasti menneen ja nykyisen välillä on koko ajan läsnä. Tieto on Eerikalle jonkinlainen turva, sitä hän tuntuu keräävän kuin orava talvivarastoa. Tietenkin Eerika on myös lukutoukka, kirjojen ystävä kuten Kylmien käsien Meerikin. Kirjoissa on muutenkin samaa sävyä, vaikka Eerikassa rikos on pienemmässä roolissa. Molemmat päähenkilöt arvioivat tarkoin silmin kirjojen maailmankuvaa, niiden rivienvälisiä oletuksia.

Jos kirjan päähenkilö oli porvaristyttö, kauppiaan tai majatalonpitäjän tytär, hänen piti itsensä osata talonpito, valvoa piikoja näiden suolatessa sianlihaa, täyttäessä makkaroita, savustaessa lampaanlihoja, kääriessä sylttyä ja valaessa kynttiöitä. Aatelisneidosta poiketen porvaristyttö osasi ottaa omiin käsiinsä työn kuin työn ja näyttää tyhmälle piialle, miten se piti tehdä. 

Mutta en löytänyt yhtään kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut maalaistalon piika, se, joka kylvi, kitki, korjasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavat, kehräsi langaksi ja kutoi kankaaksi. (s. 109) 

Eerikasta huokuu katkeruutta mutta myös valoa. Se on jollain tavalla eheämpi ja vähemmän raaka kuin vaikkapa Mesimarja tai Muovikassimies. Ravilo kirjoittaa edelleen julmista asioista, mutta nyt sävy on rauhallisempi, toteavakin. Kaikille ei suoda samoja mahdollisuuksia, ei lestadiolaisessa Lapissa, jossa juutalaisten jumala sovittelee ihmisten vehkeitä sisäkkäin pitäen tarkan huolen, ettei yksikään siittiö joudu hukkaan, mutta jokainen joutuu tykönään miettimään, mitä tekee niillä mahdollisuuksilla, jotka saa.

Eerika kertoo pienistä kipeistä kokemuksista mutta myös päivittäiseen elämiseen haudatuista suurista tunteista. Siinä sivussa se kertoo millaisia kuiluja erilaiset lähtötilanteet kaivavat ihmisten välille ja miten niitä kenties ylitetään. Eerika ei kokenutta ravilonlukijaa enää hätkäytä, mutta tämä kirja tuo hänen tutut teemansa hienosti esille ja kiteytti ainakin minulle jotain hänen tuotannostaan. Kaikkia tähän asti lukemiani voisi lukea myös yksilön olosuhteiden, geenien ja omien ratkaisujen painoarvon luotaamisena. Missä määrin kukin on sielunsa kapteeni? Ei mikään uusi pohtimisen aihe, mutta Ravilon tapa tuoda tuo kysymys Suomeen ja naisen elämään on minulle yhä tuore ja kiinnostava.

Nautin tästä romaanista todella paljon. Se piti lukea kertaistumalta. Eerikan tarina on väkevä. Jos vertaan Kätilöön, toiseen samoilta mailta itävään kertomukseen intohimosta, tässä sävy on aivan toinen: arkisempi ja jotenkin todempi. Kätilön villisilmä on kirjansa kontekstissa aito ja vastaansanomaton, mutta Eerikan voin kuvitella tänne, elämään. Vaikkapa kirjaston lainausjonoon.

Onneksi on vielä kolme Raviloa lukematta.

Hilkka Ravilo (2012). Nimeltään Eerika. Myllylahti. ISBN 978-952-202-360-5.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Kylmät kädet

Aamun Hesarissa julkaistiin syyskauden uusien kirjojen kooste. Vietinkin haaveellisen vartin ympyröimällä kaikki haluttavat ja päädyin viiteentoista kiinnostavaan. Mukana pari jo vuoroaan odottavaa. Valikointi on melkein tehtävä kirjailijan perusteella; eipä yhden rivin kuvauksesta kummoista käsitystä saa. Rasi-Koskisen Katariina olisi kyllä jäänyt lukematta luonnehdinnalla "kohtaamisia toden ja kuvitelmien rajoilla" - ei kuulostaisi yhtään minun kirjaltani!

Hyvältä näyttää syksy. Tervoa on tulossa ja Alistair Reynoldsia ja Kaari Utriota, ja se Sinisalo, joka on jo blogeissakin vilahtanut. Pimenevissä illoissa kajastaa lukulampun valoa...

Päivän varsinainen asia ei ole mikään syksyn uutuus. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Hilkka Ravilon kirjoja. Jo ensimmäisestä tiesin, että nyt on löytynyt kirjailija, jonka koko tuotanto pitää lukea. Taisin jo silloin tätä hehkuttaa, mutta sanon uudelleen: miten mukavaa onkaan löytää uusi vanha kirjailija! (Siis minulle uusi mutta kirjailijana konkari.) Sellaisen löydön jälkeen tietää, että monta hyvää romaania on odottamassa. Hehkuva esikoinen on toki hieno kokemus sekin, mutta sen luettuaan joutuu odottelemaan toista kirjaa vaikka kuinka kauan. Hilkka Ravilo, Arto Salminen, Lucy M. Montgomery, George R.R. Martin, Kage Baker - kaikki ovat olleet juuri tällaisia ihania uusvanhoja löytöjä minulle.

Tänään luin loppuun vuonna 2007 julkaistun Kylmät kädet, joka oli jälleen kerran taattua Ravilo-tasoa. Erinomaisesti rakennettu ja juurevalla, luontevalla tyylillä kirjoitettu kirja. Tapahtumat eivät etene ihan tasaisesti, mutta se ei haittaa ensinkään, koska muutenkin liimaudun joka sivuun.

Päähenkilö Meeri tuo mieleen Yö yllä viljan -romaanin Vapun. Meeri on ikänsä kovaa työtä tehnyt, vähään tyytynyt viisikymppinen leski, joka joutui pois sahan konttorilta nuoren, isorintaisen tuotannollis-taloudellisen syyn tähden. Uudella työpaikalla keittiössä Meeriä katsotaan pitkin nokkaa, sillä pienen kaupungin pahat kielet ovat tuominneet hänet todisteita kyselemättä. Kuppi menee lopulta nurin, kun kasvattitytär Tanita palaa kotikaupunkiinsa ja Meeri löytää jääkaapistaan parin käsiä, kirjakaupan kassissa. Mutta mitä on edessä - lisää vääriä tuomioita vai hengenlähtö kenties?

Meeri toi melkein vedet silmiin, niin kitkerännsuloinen on tämäkin tarina. Ravilo piirtää kuvan älykkäästä ja pragmaattisesta naisesta, joka ehkä katkeroituu muttei kovetu kuitenkaan. Tämä kirja onkin minulle esimerkiksi Mesimarjaa vakuuttavampi jossain mielessä. Pidin siitä miten Meeri on avoin kohtaamaan ihmisen ihmisenä, heti kun hänet itsensä kohdataan avoimesti ja asiallisesti. Hän kantaa vastuunsa, ja pakon edessä muidenkin vastuun, mitä nyt kerran sortuu hätäännyksissään pahaan tekoon...

Eikä Meerin jatkuvassa kestämisessä ja sietämisessä ole mitään marttyyrinkruunun kimallusta: sitä arkea vaan tulee eteen ja jaksettava on. Ravilon ihmiskuva osuu minusta niin hyvin nappiin tässä. Ei ole aikaa ja energiaa hienosyisille psyyken kriiseille: pitää selvitä skitsofreniaan sairastuvasta miehestä, vaikeasta lapsesta ja pyykeistä. Ei ole reilua, ei, mutta näin nyt vain on.

Kylmät kädet ei ole yhtä raaka kuin vaikkapa Mesimarjani, ei seksuaalisuuden sen enempää kuin väkivallankaan suhteen. Ajattelin taas, että Ravilon luonnehtiminen rikoskirjailijaksi on kovin harhaanjohtavaa. Minusta Kädet oli tarina rakkaudesta, selviytymisestä, tekopyhyydestä, elämän epäoikeudenmukaisuudesta, pienistä kaupungeista ja vähän kirjastoistakin. Samalla se on ironinen vierailu cappuccinokansan unohtamilla katvealueilla: siellä missä hullut ja röyhkeät korjaavat sadon, hiljainen hyve palkitaan huorittelulla ja porvariskakarat laulavat kirkkain silmin punalauluja.

Synkästä pohjavireestä huolimatta tämä oli minulle valoisin Ravilo tähän mennessä. Johtuisiko se osittain kirjoista? Meeri on lukutoukka, hänelle lukeminen on hengittämistä.

Lapsuuskodissa Meerille ei jäänyt aikaa lukemiseen, niinpä hän luki bussissa istuessaan ja koulussa välitunneilla. Ja kävellessään. Hän etsi reitit, jotka veivät puistojen halki, jolloin kuuli jo kaukaa hiekan ratinasta, jos joku oli tulossa vastaan. Hän kulki jalkakäytävillä talojen seinävieriä siksi, että seinän puolelta ei kukaan voisi häneen törmätä. 

Meeri kehitti tavan ottaa selville, oliko poika kiinnostunut kirjoista. Tanssikappaleiden väliajalla hän saattoi kysyä: "Mitä mieltä olet Mauri Sariolan romaanihenkilöistä? Eivätkö ne sinustakin ole turhan yksioikoisia?" Tai: "Minusta Mika Waltari kuvaa naisia kaksijakoisesti. Mitä mieltä sinä olet?" Monikaan poika ei tullut häntä toista kertaa hakemaan. (s. 52-53)

Niinpä. Sanoo paljon Meeristä, että hän kysyy silti. Tällainen vaivihkaa tehty luonnekuvaus on niitä juttuja, joista pidän Ravilon kirjoissa. Hänen henkilönsä ovat monessa mielessä aivan uskomattomia, mutta lukiessaan huomaa uskovansa ihan jokaikiseen, hullusta anopista kuukkelimieheen.

Hilkka Ravilo (2007) Kylmät kädet. Myllylahti. ISBN978-952-202-083-3.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Roz Kiltisti-blogissa

Pahan tytär

Kuva: Myllylahti

Päätin jokunen kuukausi sitten, että kaikki Hilkka Ravilon kirjat on luettava, mutta en rynnännyt hankkimaan koko satsia kerralla, vaan olen tyytynyt vähän kerrassaan nautiskelemaan näitä. Terävä ja armoton Ravilo silloin tällöin ryydittää mukavasti muuten aika pehmoisia kesälukemisia.

Pahan tytär on ovela nimi tälle kirjalle. Päähenkilö Marleena on äitinsä inhoamana kasvanut lahjakas tyttö, joka päätyy melkoisiin pahuuksiin itsekin. Äiti vihaa tytärtään, koska pitää tätä paholaisen sikiönä, oman syntinsä ilmentymänä. Mutta onko Marleena pahan isän paha tytär vai pahan äidin pahaksi vääntämä? Vai onko paha ollenkaan? Marleena ei oikeastaan kovin pahalta tuntunut, mutta hänellä on railakas tapa ratkoa ongelmiaan.

Ongelmia aiheuttavat miehet, kuten tapana on. Mutta eipä elämänoloissa ole muutenkaan hurraamista kun on syntynyt suutarintyttäreksi suopahasen laitaan. Kuvataiteellinen lahjakkuus antaa iloa ja välillä tuloakin. Vaan tekipä Marleena mitä vain, yrittää olla niin kuin odotetaan, onnea ei suoda. Lopulta oma luottamus ihmisiin on jo niin karrelle palanut, ettei hyvä pysy hyppysissä silloinkaan kun sitä olisi tarjolla.

Pahan tyttärestä tulee ympäristön kuvauksen puolesta välillä mieleen Yö yllä viljan, sillä tässäkin kirjassa sotien jälkeinen työläiselämä näkyy ja tuntuu. Ravilon luokkaretkellä ei niin vain noustakaan: saa olla kiitollinen jos pysyy hengissä. Kovin kaukaisilta tuntuvat sosioekonomisen aseman pohdiskelut siellä missä alusvaatteet ovat ylellisyyttä eikä kouluun tarvitse kengättömän talvella lähteä.

Palvelijat eivät naimisiin mentyään saaneet jäädä entiseen työpaikkaansa, nehän tekisivät sitten työnantajan katon alla sitä, mistä syntyisi kakaroita ja mihin ne kakarat laitettaisiin. Kirstin väittäessä herrasväen lisääntyvän samalla tavalla Lahja sanoi, että kun rikkaat naivat silkkilakanoiden välissä, eivät siinä yhtyneet pelkät kehot, siinä yhtyivät kokonaiset suvut ja rahalla pyhitetyt perinteet. Ja ettei ylhäisö uskonut palvelusväellä olevan tunteita, ainoastaan lisääntymiseen tarvittavat himot. Sitä sanoessaan Lahja painoi päänsä alas ja Kirsti näki sen silmien kostuvan. Sitten Lahja niisti nenänsä ja sanoi, ettei piian naimisiinmeno suorastaan syntiä ollut, mutta oli heti alkuun totuttava siihen, ettei ruoka työmiehen kanssa eläessä ollut enää paahtopaistia ja rapukohokasta eikä asunto itsestäänselvyys. (s. 98-99)

Kiinnostavaa tässä kirjassa oli myös monipuolinen mieskuva. Tyttärestä löytyi vähän joka lajin tallaajaa, hyvästä huolehtivasta miehestä rassukoihin ja hulivileihin. Pahan tytär oli minusta myös hallitumpi kokonaisuus kuin vaikkapa Muovikassimies. Fiilis ei ehkä ole yhtä raivokas kuin Yössä tai Mesimarjassa, mutta jännitettä riittää silti. Ravilo osaa jotenkin pudotella rajuimpiakin asioita rauhallisesti tulemaan, ilman melodraamaa. Toteavasta tyylistä huolimatta, tai kenties sen tähden, Ravilon tragediat ovat poikkeuksellisen uskottavia, silloinkin kun aiheet ovat uskomattomia. Tai ainakin sellaisia ettei niitä haluaisi uskoa.

Minulle Pahan tytär oli siinä mielessä vaikea kirja, etten osannut oikein kuvitella tuota Marleenan äidin ajatusmaailmaa. Siitä oli kiinnostava lukea - mutta eläytymään en pystynyt. Uskonnollisesti kajahtanut lastaan vihaava äiti naputtaa varmaan jotain rajoitinta vasten. Hyvä näin!

Hilkka Ravilo (2005). Pahan tytär. Suomussalmi: Myllahti Oy.

Arvioita:
Ankin kirjablogi

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Tämän Ravilon romaanin ostin Antikka.netin kautta pian luettuani ensimmäisen raviloni, Yö yllä viljan. Olen vähän säästellyt tätä, mutta nyt annoin periksi kiusaukselle; Kowalin pehmoisen Shadesin jälkeen teki mieli jotain karumpaa.

Mesimarjalla on äärimmäisen rankka aihe - insestinen, pedofiilinen perhehelvetti - mutta taas sai todeta, että Ravilo kirjoittaa hengästyttävän hyvin. Ravilon kirjoissa hiki haisee ja paska tarttuu. Sanoinkuvaamattomista kauheuksista on tässäkin kyse, mutta mistään Shriverin hienostuneen analyyttisesta otteesta ei tarvitse puhuakaan. Silti rumuus ei tässäkään kirjassa tunnu itsetarkoitukselliselta. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuin hoitamattomia avohaavoja; mätä houkuttaa kärpäsiä. Kai sen saa sanoa.

Tarinan keskeinen aviopari, Seppo ja Soilikki, on kotoisin körttipitäjästä. Soilikki on paikkakunnan pastorin tytärpuoli, Sepon äiti pappilan piika. Lapset kasvavat yhdessä ja toisiinsa kiinni. Molemmat lähtevät kotipitäjästä pääkaupunkiin ja jättävät taakseen lapsuuden maisemat. Mutta Seppo ei unohda Soilikkia eikä Soilikki Seppoa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua tapaamme Sepon ja Soilikin toisiaan raatelevana avioparina. Sepon kautta päästään kurkistamaan nelikymppisen puutteessa elävän miehen mieleen. Huh. Ravilon visio miehen mielestä on niin surullinen, että tekisi mieli lukea Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia uudestaan, ihan varmuuden vuoksi. Ravilo kirjoittaa niin saumattoman uskottavasti, että tulee tarve vakuuttua vaihtoehtoisten näkemysten olemassaolosta. En halua katsella miehiä Seppo mielessäni!

Dekkariksi en pysty tätä luokittelemaan, vaikka yksi tarkoitushakuinen kuolemantapaus kirjasta löytyykin. Tämä on inhimillisyyden likakaivoja luotaavaa fiktiota, mutta ei minusta dekkarikirjallisuutta. Seksuaalisuuden ja pedofilian käsittelyn lisäksi Mesimarjani nostaa esille uskonnollisuuden ikävämpiä lieveilmöitä kuten suvaitsemattomuutta. Lisäksi yhteiskunnallinen luokkajako korostuu asetelmissa. Ravilo saa miettimään missä määrin luokat oikeasti ovat taakse jäänyttä elämää. Alla lainattu ajoittunee 50-60 -lukujen taitteeseen.

Elina Rantanen veti tytön lähelleen salatakseen ilmeensä, sanoi herrajumalan ympärilleen vilkaisten, talutti tytön makuuhuoneeseen ja suljettuaan oven takanaan otti syliinsä tuudittaakseen. Miten tätä kysyisi? Miksei tällaisesta ollut kukaan koskaan puhunut? Mitä tämä oikein oli? Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.

Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita kannattanut niin vakavasti ottaa. Ruustinna väitti ettei lapsi osaa kertoa sellaista mitä ei ole itse kokenut ja hänen äitinsä ehdotti Seppoa. Jospa lapset olivat leikkineet sellaista, ei Elina varmaan tiennytkään, millaisia leikkejä ne saattoivat leikkiä ja eikös se ollut sen kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät sellainen oli äidiltään saanut.

"Äiti", ruustinnan tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheelllinen olla!"

"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. Ja mistä sinä tuon raiskausjutun kuulit?"

"Maija itse kertoi."

"Hyvä tavaton sinun kanssasi. Uskot piian tarinoita! Etkö muista millaisia piikoja meillä oli? Yksi laittoi hirvittävän suolaista ruokaa ja yksi ei tiennyt mitä paperiveitsellä tehdään! Yksi vaati sunnuntai-iltapäiviä vapaaksi! Ja aina piti vahtia, etteivät tuo miehiä keittiöön!" (s. 90-91)

Masentavinta on, että ihan samantasoista logiikkaa käytetään nykyäänkin aika ajoin, tosin eri ihmisryhmistä; piikoja kun ei nykyään ole sorsittavana. Mutta nyt on saatu Suomeen maahanmuuttajia! Vaikkapa venäläisen aksentin perusteella voi tehdä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä ihmisen moraalista ja aikomuksista. Pedofilian suhteen uskon kyllä nykyajan olevan valveutuneempaa.

Susa mainitsi taannoin, että Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kaunis kirjan nimi. Kirja ei ole kaunis. Mutta vaikuttava se on. Ravilo on valinnut melodramaattisen liioittelun taktiikakseen, eikä Mesimarja ole samalla tavalla uskottava kuin vaikkapa  Björkin Posliini, jossa lukija täyttää itse aukkopaikat. Silti Mesimarjan kamaluudessa on tiettyä kurjuuden oopperan loistoa; se on liioittelussaan unohtumaton lukukokemus.

Hilkka Ravilo (1997). Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Jyväskylä: Atena.

Kustantajalta ei verkkosivua enää löydy, mutta alkuluvun pääsee lukemaan täältä, Hesarin sivuilta.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Kirsi Kirjanurkassaan

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

Yö yllä viljan

Toukkataivas! Tämä on lukutoukkailun tähtihetkiä, uusvanhan kirjailijan löytäminen. Ajatelkaas, joku on vuosikaudet kirjoittanut kirjan toisensa perään, etkä ole ikinä hänestä kuullutkaan. Sitten luet yhden - tsädäm - tiedät että luet loputkin.

Uunituoreisiin tulokkaisiin on kiva tutusta, mutta ollaanpa rehellisiä: esikoiseen ihastunut kärsimätön kituu joutuessaan odottamaan seuraavaa ties kuinka kauan. Ensirakkauden huuma ehtii haihtua, muut kirjat flirttaavat siinä välissä pään pyörälle... mutta uusvanha suosikki - mahtavaa. Mässäilemään pääsee heti. Aah.

Purkauksen innoitti Hilkka Ravilon romaani Yö yllä viljan. Kiinnostuin Ravilosta yhtenä Sallan lukupäiväkirjan kestosuosikkina ja valitsin vinkistä ensimmäiseksi Yön.

Kirja poseeraa tässä takkahuoneen hyllyssä.

Kirja on kertomus kuusikymppiseksi ehtineen Vapun elämästä, menneestä ja nykyisestä. Samalla se on raadollinen, häijynterävä jännitysromaani, jossa ei psyykkisiä iskuja pehmennetä. Lihanleikkaaja Vappu palaa entiselle kotipaikalleen, nyt näytösluontoisesti ruista viljelevälle Hiekkamäen tilalle. On haudattava entinen rakastettu ja kohdattava kauan sitten kuolleen pojan muisto, tilan emännästä puhumattakaan. Sattumoisin Vappu tapaa tilalla myös arkityöstään tutun miehen, torajyvistä kiinnostuneen kansantieteilijän. Olisiko aika jättää mennyt taakse ja aloittaa uusi elämä?

Enempää ei juonesta kannata sanoa. Lukekaa kirja!

Mikä teki tästä Yöstä hyvän, niin kiinnostavan ettei sitä meinannut päästää käsistään? Kaksin käsin kaiveltuani tulen siihen tulokseen, että salaisuus on päähenkilössä ja rankassa näkemyksessä ihmisluonnosta. Ja vaikka kirjan tarina on takapeilistä katsoen synkkä ja pimeä kuin suljettu säkki, päivittäisen elämän kuvauksessa on paikoin lähes hilpeä sävy.

Juonikin on pätevää tavaraa, vähintään Minette Waltersin veroista joskin ehkä hidastempoisempaa. En muuten tarkoita tuota moitteeksi; minusta tarinan rytmi on juuri sopiva. Myös rakenne toimii. Nykyhetkessä etenevän kertomuksen rinnalla kuljetaan välillä Vapun menneisyydessä, kaukana lapsuudessa, nuoruudessa, Hiekkamäen vuosissa. Vappu tulee tutuksi vähän kerrallaan. Hän onkin poikkeuksellisen kiinnostava päähenkilö: ikääntyvä työläisnainen, vivahteikkaasti ympäristöään havainnoiva, kouluja käymätön, käytännöllinen, seksuaalinen. Vapussa on karskia realismia. Hän enimmäkseen ottaa asiat niin kuin ne ovat.

Tai ehkä homman niksi on kielessä. Minä-kertoja Vapun ajatukset on kirjoitettu hulppean suorasukaisiksi, ja havainnointi on niin terävää kuin vain voi ikääntyvältä ja älykkäältä naiselta odottaa. Miten Ravilo osaakin kirjoittaa katkeruutta, jossa ei ole kitinän sivumakua? Vappu ei luule itsestään liikoja, eikä tosin muistakaan. Ei ole ollut aihetta.

On tarpeeksi lämmintä istua parvekkeella kahvikupin ja Hesarin kanssa. Yritän keskittyä lehteen, mutta samat uutiset olen kuullut jo televisiosta. Puolet lehdestä on asioita, joilla en tee mitään: selostusta, miten joku on juossut, heittänyt keihästä, hypännyt ja uinut. Palstatolkulla rohkeaa seksiä livenä, sivukaupalla autoja, joiden ostamiseen ei kenelläkään luulisi olevan raha eikä tarvetta. Asuntoja, joiden hintojen näkeminenkin vie säästöt tililtä. Ja turhaan kukaan on työtön, kun työtä löytyy researcherille, sales managerille, business developerille, assistant controllerille. 

Alan valmistella lähtöä Korkeasaareen. Olen jo ovella menossa, kun puhelin taas soi. Jos se nyt on palvelupäällikkömme Tommi, sanon meneväni työpaikkahaastatteluun. Saavat siitä hilpeän jutunaiheen: kuuttakymmentään lähestyvä Vappu kuvittelee löytävänsä uuden työpaikan! Minne se hakee? Suomen pankin johtaja voi kuusissakymmenissään siirtyä europankkiin ja ministerin virassa dementia on etu, mutta tavallinen ihminen ei senikäisenä enää uutta työpaikkaa löydä. (s. 9-10) 

Samalla mehukkaalla tavalla Ravilo käsittelee kaikkea, niin rumaa kuin kaunistakin. Mutta enimmäkseen rumaa. Ja silti tätä oli mahtavaa lukea. Tarina hengittää hyvin vaikka ilma onkin saastunutta. Sairaan hyvää tavaraa.

Nettihaulla selviää, että kaikki tai useimmat Ravilon kirjat käsittelevät jotenkin pimeää puolta: sopii mulle, vastapainoa kevätauringolle. Ja niitä on monta, ainakin kuusi vielä. Märta Tikkanen saa nyt odottaa, taidan etsiä sitä oman sielunmaailman peiliä ensin näistä raviloista.

Joka päivä on naisten päivä, puolelle maailmaa... siitä huolimatta - hyvää naisten päivää!

Hilkka Ravilo (2001). Yö yllä viljan. Jyväskylä: Atena.

Arvioita ja kuvauksia:
Sallan lukupäiväkirjassa
Lukupaikka -blogissa
Kiuruveden kirjaston sivuilla
(en tajua ettei tästä ole enempää kohkattu :-) )