Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox

Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?

Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)

Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

Lisa Scottoline: Vino pino e-dekkareita

Tutustuin Lisa Scottolinen dekkareihin vahingossa: afrikkalaisella lentokentällä jäi käteen Lady Killer. Jälkimaku oli hyvä joten shoppailin tuhlaavaisuuden puuskassa sitten iPadille hätävaroiksi pinkan Scottolinen kirjoja.

Scottolinen Rosato & kumppanit -sarjasta luin nämä:

Killer Smile. Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Think Twice. Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Accused. Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Betrayed. Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Muitakin Scottolinen kirjoja luin, nimittäin nämä:

Devil's Corner. Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Daddy's Girl. Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Dirty Blond. Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Every Fifteen minutes. Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

***

Mitä tästä opimme?

E-kirjoja on liian helppo ostaa. Nehän ovat nettishoppailijan märkä uni: tuote materialisoituu saman tien. Toisaalta, e-kirjat mahtuvat mukavasti matkalaukkuun, eikä laukun paino lisäänny vaikka pakkaisi vähän ekstraa. Ja vähänkin vanhemmat englanninkieliset saa Kindlelle sopuhintaan.

Helposti sulava romaani on myös helposti unohtuva. Kaikki yllä luetellut olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana - mutta niiden yksityiskohdat ovat melkein jo haihtuneet. Jos muistijäljistä voi jotain päätellä, parhaita olivat Daddy's Girl, Dirty Blond ja Accused, sillä ne muistuvat edelleen parhaiten mieleen.

Toisaalta, en ole kyllä ajatellut näitä tenttiä... joten ehkä paras olikin sellainen, joka viihdytti hetken ja häipyi sitten viemästä tilaa ahtaalta kovalevyltäni.

Nyt täytyy pitää taukoa Scottolinesta. Kaipa kirjailijalle helposti käy niin, että tietyt piirteet toistuvat romaanista toiseen. Kaavat ovat turvallisia sekä lukijalle että tekijälle. Mutta kun lukee pinon kerrallaan, alkavat toistuvat kuviot rasittaa. Scottolinen puolesta on tosin sanottava, että vähintään kerran saa yllättyä joka kirjassa. Se on dekkarissa tärkeää!

Kehtaa näitä silti suositella! Helppoja ja vauhdikkaita jenkkiännäreitä. Nasevaa dialogia, selkeitä hyviksiä ja pahiksia, ripaus verta ja vaaraa, arkipäiväisiä ahdistuksen aiheita taustalla, pientä romanttista vipinää jossain...  välillä melkein unohtuu, että kyse on kuolemasta. Jos Jennifer Weiner olisi ex-lakimies eikä ex-toimittaja, hän olisi voinut kirjoittaa nämä.

Suomennettujakin löytyy.

Hyvää dekkariviikonloppua!

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Kuva/kansi: Tammi/J.Patrikainen

Risto Isomäki on vanha lempparini, joten hänen kirjansa todennäköisesti tulevat aina luettua. Jossain vaiheessa. Tällä kertaa piti oikein kiirehtiä, sillä Kurganin varjoja esiteltiin kirjamessuilla niin houkuttelevasti, että kävin saman tien ostamassa oman kappaleeni.

Tällä kertaa Isomäki liikkuu Mustanmeren rantamilla ja arkeologisilla kaivauksilla. Meribiologi Irina (kuvankaunis, totta kai) ja hänen sympaattinen miehensä Alex (tutkii kurganeja) kohtaavat pitkän eron jälkeen. Irina joutuu kuitenkin lähtemään, sillä hänen merentutkijakollegansa Juri on havainnut jotain hälyttävää... ja siitä alkaakin sitten vallan mainion (ja äärimmäisen pelottavan) ekokatastrofin selvittely.

Täytyy sanoa, että ihailen Isomäen kykyä punoa faktaa ja fiktiota yhteen, ja hänen taitoaan kertoa vetävä tarina. Okei, hahmot ovat vähän kaksiulotteisia, ja rakkauden kuvauksessa on enemmän melodraamaa kuin aitoa tunnetta, mutta tarina vetää kuin vanhanaikainen junan vessa. Kirjaa ei oikein malttaisi laskea kädestään.

Myös kansantalouteen ja poliittiseen päätöksentekoon puututaan välillä piikikkäästi. Tässä Juri ihmettelee, mikseivät merentutkimusalukset olekaan polttoainerahojen loputtua käytössä.

- Kasvua? Mitä kasvua se nyt on, jos emme voi enää käyttää omia aluksiamme siihen tarkoitukseen, jota varten ne on rakennettu?
- BKT:n kannalta ei ole niin väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, huokaisi Rodženko. - Väliä on vain sillä, mitä kirjataan tilastoihin. Kun valtio laskuttaa meiltä vuokria, se ansaitsee tuloja, ja tämä voidaan kirjata bruttokansantuotteen kasvuksi. [--]
- Mutta valtiohan joutuu maksamaan saman summan avustuksena meille, intti Juri.
- Niin. Siksi valtio on viime vuosina kasvattanut meille maksamiaan avustuksia. Tällöin se voi laskuttaa meiltä suurempia vuokria ja BKT kasvaa enemmän. (s. 56)

Tykkäsin täysillä. Mikään ei voita kunnon katastrofia.

Risto Isomäki (2014). Kurganin varjot. Tammi. 978-951-31-8019-5.

Arvioita:
Pentti Stranius Savon Sanomissa ei oikein uskonut rakkaustarinaan hänkään.
Mikko Kirjavinkeissä piti katastrofia sen verran uskottavana, että herkemmät saattavat pelästyä.
Mummo matkalla -blogissa henkilökuvauksen ohuus pantiin merkille.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Äänikirjan kantta ei Siltalalta löytynyt, joten tässä tämä varsinainen.

Tätä kirjaa en olisi varmaan paperikirjana ikinä tullut lainanneeksi. Ei voi mitään, en tahdo jaksaa ihmissuhdeihmettelyjä... Genrekirjallisuuden ulkopuolella tarvitsen jonkun yllykkeen tarttuakseni romaaniin. Teeman tai miljöön pitää kiinnostaa, tai sitten kirjailijan pitää olla ennestään tuttu tekijä, jolta olen oppinut odottamaan hyvää.

Inka Nousiainen oli minulle nimenä vieras, eikä äänikirjan boksikaan luvannut mitään ihmeellistä. Mutta kuten olen usein valittanut, CD-äänikirjoja ei ole kirjastossa kovin suurta valikoimaa, eivätkä tekniset taitoni ole toistaiseksi riittäneet Elisan äänikirjojen kuunteluun autossa. 

Ja nimihän on hieno, eikö? Kirkkaat päivä ja ilta. Siintä on sointia mutta myös särmää.

Valinta osoittautui erinomaisen onnistuneeksi ja nimenomaan äänikirjana. Olen hätäinen lukija, eikä Nousiaisen kieli olisi toiminut minulla paperilla läheskään yhtä hyvin. Äänikirja paljastaa armottomasti köyhän kielen ja toistuvat kliseet, mutta se myös antaa kauniille tekstille tilaa hengittää hötkyilijän päässä. Vaikka tarina oli melko tavallinen (itsenäistymistä, rakkautta, ystävyyttä ja sisarrusten suhteita 30-luvun lopussa, aikuistumista ja vanhuutta 2000-luvulla), tapa jolla se kerrottiin teki vaikutuksen. Nousiaisen kielikuvat ovat aistillisia, suorastaan kehollisia; totuus ja tunteet välkähtelevät tekstissä vuoroin raikkaina kuin kesätuulen vireet paljaalla käsivarrella, vuoroin raskaina kuin pettymyksen painamat hartiat.

Lukija Outi Vuoriranta kuulosti äänen puolesta ihan samanlaiselta kuin minua Läckbergin Merenneidon kanssa hulluuteen asti raivostuttanut lukija. Piti sitten oikein tarkistaa, että oliko kyse samasta henkilöstä. Olihan se! Noh, nyt pitää erikseen kehua kun silloin tuli erikseen moitittua. Tässä rytmi ja painotus toimi. Vuorirannan tyyni, rauhallinen ääni pääsi oikeuksiinsa. Nousiaisen kauniit sanat oikein soivat ja hengittivät. Ehkä teksti sopi tässä lukijalle paremmin tai aikaa työhön oli enemmän, tai sitten kokemus on opettanut... asia vaivasi minua sen verran, että yritin tsekata koska äänitykset on tehty - mutta kotikonstein en saanut selville. Joka tapauksessa, tämä oli hyvä näin. Nöyrät kiitokset lukijalle tästä.

Suosittelen kirjaa lyyrisistä, mietteliäistä teksteistä pitäville. Ja tietysti tällaisille hötkyilijöille, joille äänikirja on mahdollisuus rauhoittua tekstiin vähän paremmin.

Inka Nousiainen (2013). Kirkkaat päivä ja ilta. Äänikirja. Siltala. Lukija Outi Vuoriranta.

Kirjanurkkauksessa viimeisiä sivuja luettiin melkein henkeä pidätellen.

Hannele Puhtimäki Kiiltomadossa kuvaa tunnelmaa unenomaiseksi.

Amma näki kirjassa paljon hyvää muttei silti oikein syttynyt sille.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi

Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti. 

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia. 

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.

Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)

Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:

Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kuva: WSOY

Hyvä aviomies on tietysti jokanaisen toiveuni, joten ilahduin kun sellainen yllättäen putkahti postiluukusta. Kuherruskuukausi jäi lyhyeksi mutta oli intensiivinen: päästyäni noin sivulle 90 olin jo tukevasti sitoutunut, ja kirja oli pakko lukea saman tien.  Onneksi sattui sellainen päivä, että Aviomiehen kanssa huomiostani kamppailivat vain siivous ja pyykit.

Mitähän juonesta sanoisi? Varautunut Tess saa kuulla aviomiehensä rakastuneen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä. Tyttärensä menetykseen jähmettynyt Rachel saa hänkin uutisen: elämän ainoa valopilkku, pieni pojanpoika, viedään pian toiselle mantereelle. Ja Cecilia, tehokas Tupperware-kuningatar, löytää sattumoisin miehensä kirjoittaman kirjeen. Avattava kuolemani jälkeen. Tietenkään Cecilia ei sitä lue, koska hän on kaikin puolin kunnollinen ihminen. Paitsi että tietenkin lukee, lopulta.

Kirjan asetelma on melko yksinkertainen, eikä keskeisen juonenkäänteen arvaamiseen vaadita kummoisiakaan lukijanvaistoja. Loppu kuitenkin onnistui yllättämään ja ennen sitäkin Aviomies piti herpaantumatta mukanaan. Salaisuus taitaa olla tuttuuden ja outouden sekoituksessa; päähenkilöiden selviytymisstrategioissa on jotain mainion inhimillistä. Heidän sisäiseen puheeseensa jää kiinni. Etenkin Ceciliasta tuli minulle hyvin todellinen hahmo.

Cecilia halusi järjestää täydelliset merirosvojuhlat. Jostakin syystä hän halusi tehdä vaikutuksen varsinkin Tess O'Learyyn. Cecilia tunsi käsittämätöntä vetoa Tessin kaltaisiin arvoituksellisiin, tyylikkäisiin ihmisiin. Useimmat Cecilian tuttavat olivat kovia puhumaan. He puhuivat toistensa päälle halutessaan epätoivoisesti kertoa omat juttunsa. "Olen aina inhonnut vihanneksia... lapseni ei syö muita vihanneksia kuin parsakaalia... meillä taas rakastetaan raakoja porkkanoita... minä rakastan raakoja porkkanoita!" Keskusteluun oli työnnyttävä väkisin mukaan, sillä muuten ei ikinä saanut suunvuoroa. Mutta Tessin kaltaisilla naisilla ei tuntunut olevan mitään tarvetta tilittää elämänsä arkipäiväisiä seikkoja muille, ja juuri sen takia Cecilia paloi halusta kuulla ne. Pitääkö HÄNEN lapsensa parsakaalista? (s. 121)

Moriartyn tyyli on kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä. Helene Bützow on taas kerran suomentanut niin, että ei oikeastaan tule huomanneeksi lukevansa käännöstä. Viihtymisen puolesta Aviomies oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus kuin Weinerin Ikuiset ystävät, mutta Moriartyn kirjassa draamassa on enemmän tummia, tosia sävyjä. Onni on haurasta eikä omien tekojensa seurauksia aina näe ennalta. Moriartylla on tässä käytössään jonkinlainen elämän kaaosteorian sovellus: hyvin pienet tekijät johtavat suuriin muutoksiin. Hmm, ehkä tuo kannen mystinen perhonen onkin kaaosteoriareferenssi. Aviomiehessä myös pohditaan tietämättömyyden ja tietämisen välistä eroa. Kaikkihan me haluamme aina tietää täyden totuuden - mutta tekeekö totuuden tietäminen onnelliseksi?

Koukuttava tarina. Aion panna tämän kiertoon kaveripiirissä, jotta pääsen väittelemään Tessin valinnoista ja Cecilian reaktoista.

Liane Moriarty (2014). Hyvä aviomies. Suomentanut Helene Bützow. WSOY. 978-951-0-40599-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa todettiin nopealukuiseksi ja vetäväksi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa kehuu kelpo kesäkirjaksi
Myös Minna Ja kaikkea muuta -blogista arvasi juonen perusjujun, mutta eipä se häntäkään haitannut.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva: Gummerus

Olen seurannut Vera Valan Arianna-sarjaa alusta asti, joten kolmaskin osa oli luonnollisesti saatava, varsinkin kun edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, loppui täydelliseen cliffhangeriin mitä Ariannan salaperäiseen menneisyyteen tulee. Tätä romaania on siis pitänyt oikein odottaa... lievästi pelonsekaisin tuntein jopa, sillä oikein kiinnostavan lopun jälkeen romaanisarjan seuraavasta osasta tulee helposti mahalasku. Onneksi ei. Ariannan taustatarina kiemurtaa kiinnostavasti ja ottaa vain lisää kierroksia.

Toki Villa Sibyllaan sisältyy myös itsenäinen rikostapaus, joka on melkoinen keitos. Perhedraamaa, salaseuroja, aseita heiluttavia ryöstäjiä ja mahdollisia myrkyttäjiä mahtuu kaikkia muurin kätkemään Villa Sibyllaan. Ariannan kutsuu hätiin Katia, äidiksi ryhtynyt uranainen, joka saa uhkaavia kirjeitä. Hän pelkää paitsi itsensä myös poikansa ja miehensä puolesta. Komea Lorenzon herättää intohimoisia tunteita taholla jos toisellakin. Mutta onko vaarassa Katia ja kuka häntä uhkailee? Arianna ryhtyy setvimään tapausta ja yrittää sen parissa unohtaa omat ongelmansa ja menneisyytensä painolastin.

Arianna - jota viimeksi taisin verrata Modesty Blaiseen ja Angelikaan - heittäytyy edelleen uhkarohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä selviä täysin naarmuitta. Onneksi sankarittaremme on neuvokas ja puolustautuu tarpeen tullen vaikka Loubutineilla.*

Periksiantamaton Arianna on mainiota kesäseuraa, kunhan ei ota asioita liian vakavasti. Loppukohtaus Villa Sibyllassa on ehkä turhankin perinteinen, mutta miksei sitä voisi genren perinteitä kunnioittaa.  Myös pientä yhteensattuman vikaa voisi jossain kohtaa ehkä nähdä... mutta toisaalta, valtaapitävien piirit ovat pienet, joten mitä siitäkään suotta nipottamaan.  Villa Sibylla on hyvää todellisuuspakoa ja mahdollistaa esimerkiksi vaatekaapin siivouksen siirtämisen hamaan tulevaisuuteen ilman pienintäkään tuskanparahdusta. Vietän koska vain mieluummin iltapäivän Roomassa, jota Vala kuvailee rakastavan runollisesti.

[--] Avoimista ikkunoista kuului astioiden kilahduksia, kun perheenäidit kattoivat pöytää. Ilmassa leijuva tuoremakkaran, grillatun kanan ja friteerattujen kesäkurpitsankukkien tuoksu kertoi lähestyvästä lounasajasta. Yhdessä talossa parahti itkuun vauva, ääni sai pihalla päivystävän sekarotuisen koiran haukkumaan kumeasti. Harmaan kivimuurin päällä auringon lämmössä loikoileva kissa ei korviaan lotkauttanut vaan jatkoi uniaan. (s. 113)

Liian ryppyotsaisille vakavikoille Villa Sibyllan kirous ei varmaan sovi, sillä käänteet ovat melkoisen melodramaattisia ja maailmankuva yksioikoinen, mutta minusta se oli loistavaa viihdettä. Juoni on hurja, miljöö herkullinen ja ruokaohjeet melkein pakottavat kauppaan parmigianoa hakemaan.  Ja taas vaihteeksi loppu jättää koukun syvälle lukijan sisuskaluihin...

Kiitos vaan Veralle taas kerran! Niin ja tietysti Gummerukselle, jolta kirjan sain.

Vera Vala (2014). Villa Sibyllan kirous. Gummerus. 978-951-20-9645-9.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkasta käsin Arianna vaikutti ahdistuneelta.
Lumiomenan blogissa luonnehditaan tyylipuhtaaksi viihdejännäriksi.
Amman piti sitten tehdä italialaista risottoa.

*Melkoiset aseet nämä ovatkin! 

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Outi Pakkanen: Julma kuu

Tämä juttu on niin karvas kirjoittaa, että yritän kerrankin olla lyhytsanainen. Satun nimittäin olemaan Outi Pakkasen pitkäaikainen fani.

Mutta ei auta, mikään määrä fanitusta ei muuta sitä tosiasiaa, että Julma kuu oli minusta ehdottomasti heikoin Pakkasen tuotos ikinä. Myös minulle tämä saattoi olla vuoden pohjanoteeraus, ainakin loppuun asti luettujen kirjojen kateorigassa. Elättelin nimittäin loppuun asti toivoa, että jokin käänne siellä viimeisillä sivuilla oikeuttaisi kaiken.

En kyllä tiedä mikä se ihmeellinen käänne olisi voinut olla. Kuumatka? Lohikäärme?

No, kumpaakaan ei ilmaantunut, joten kirja koostui pääosin kahden käsittämättömän epäkiinnostavan naisen jokseenkin kliseisten miessuhteiden käsittelystä ja yhden psykopaatin arvaamattomien liikkeiden arvailusta. Ehdottomasti sympaattisin ja tervejärkisin olento kirjassa oli suuri valkoinen kissa. Ihmisistä kaikkein tasapainoisimmalta vaikutti kissan kuuta katseleva ja naapureitaan tirkistelevä emäntä.

Pitkin kirjaa rakennettiin arvoitusta, joka ei ikinä kunnolla materialisoitunut. Olkoon vaan alkujaan jatkokertomukseksi kirjoitettu, kirjana minä tämän lainasin. Vaikka tarinasta löytyi pari hyvää hätkäytystä, kokonaisuus tuntui yllätyksettömältä ja ihmiset tylsiltä.

Mitä kielelliseen ilmaisuun tulee, oma fiilikseni oli, että ei olisi kannattanut äänikirjana Julmaa kuuta lainata. En osaa äkkiseltään sanoa, onko Pakkanen aina kirjoittanut näin toisteisen oloista tekstiä, mutta äänikirjana keskushahmon paikkaa pitävän Johannan aivoitukset olivat kuin Nora Robertsia huonona päivänä.

Kuulostaapa negatiiviselta. Yritän miettiä jotain positiivista.

*** kaksi kuppia teetä ja yksi lätkämatsi***

Joo. Jos on joskus elämässään oikein kamalasti rakastunut kertaheitolla, voi ehkä hetkittäin samaistua Johannan tuntemuksiin. Ja psykopaatin kanssa eläneille tämä saattaa niinikään tarjota jonkinasteista terapiaa. Myös Helsingin kaduissa on tuttua pakkasmaista luontevuutta.

Enempää ei tule nyt mieleen. Anteeksi. Reiluuden vuoksi tuntui tarpeelliselta tämäkin juttu kirjoittaa. Käytin nimittäin kahdeksan tuntia elämästäni Julman kuun kuunteluun, eikä niitä saa enää takaisin.

Suosittelen Pakkasen dekkareita noin ylipäätään, ainakain kaikille Helsingin ja hyvän ruoan ystäville... mutta tämän kohdalla teen poikkeuksen.

Outi Pakkanen (2012). Julma kuu. Lukija Maarit Myllylä. CrimeTime. 978-952-5918-90-8.

Arvioita:
Norkku Nenä kirjassa -blogissa pettyi loppuun
Kini Kirjavinkeissä tykkäsi; hänen mielestään upeaa kerrontaa
Veli-Pekkanen Leppänen Hesarissa katsoi jännityksen kohoavan mutta kaipasi säätöä loppuun

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Kuva: Teos 

Sinisalolta päätin muutama vuosi sitten lukea koko tuotannon. Että silleen. Projekti on edennyt hitaanlaisesti mutta edennyt silti, vähän niin kuin ilmaston lämpeneminen. Nyt on kaikki romaanit luettu, viimeisenä vuonna 2006 ilmestynyt Lasisilmä. Suurimmiksi suosikeikseni ovat Sinisalon kirjoista nousseet tuore dystopia Auringon ydin ja viehkon kerroksellinen Linnunaivot, jossa Sinisalo on selvästi ammentanut vahvasta vaellustaustastaan.

Lasisilmään inspiraatiota on varmaan tarjonnut Sinisalon kokemus tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Lasisilmä näet pureutuu jatkuvajuonisen telkkarisarjan tekemiseen. Se kysyy: katsommeko me televisiota vai katsooko se meitä? Lasisilmä nököttää jokaisessa asunnossa ja välittää meille meidän omat kokemuksemme tarinoiksi jalostettuina.

Kirjassa Taru liittyy Lähiö-sarjaa kirjoittavaan tiimiin ja tutustuu sen pääkirjoittajaan, kaikkia lankoja käsissään pitelevään Paulaan ja muuhun kirjoittajakaartiin. Kuten dramaturgian lait vaativat, yksi on kaunis ja rääväsuinen, toinen siististi cool, kolmas muinaismuisto ja neljännellä salattu suhde viidenteen. Taru asettuu omaan lokeroonsa Lähiön todellisuutta tuottavaan varjomaailmaan: hyväksyntää kaipaava tulokas. Porukkaan kuulumisesta päättää viime kädessä Paula, kulissien takainen diktaattori, telkkarisarjan raamatun ylin tulkki.

Takakannessa sanotaan, että fiktion ja faktan raja alkaa hämärtyä ja tismalleen niin kirjassa käy - sen enempää en viitsi tässä juonta spoilatakaan. Pidin kovasti kirjasta ja siitä, että se herätti taas miettimään todellisuuden rakentunutta luonnetta. Järjellä toki tiedän muutenkin, että keksimme enimmäkseen maailmamme itse; että todellisuus sellaisena kuin sen koen on ihan itte tehty. Tosin olen mieluummin ajattelematta tätä kovin usein... kun myöntää olevansa vastuussa omasta elämästään, joutuu syyllistä epäkohtiinkin etsimään peilistä.

Telkkarisarjan käsikirjoittajalla on Lasisilmässä vastuu myös synnyttämistään hahmoista. Mutta ilmiintyvätkö hahmot tyhjästä vai lainaavatko ne lihansa kantasolut todelliselta henkilöiltä? Voiko elämäänsä käsikirjoittaa niin kuin sarjaa? Ammattilaisena Taru kuitenkin tietää, että sarjaan kirjoitetaan puhtoisempaa versiota todellisuudesta, eräänlaista naamakirjapainosta siis.

Kun kaikissa muissa asioissa me peräänkuulutamme edes jonkin sortin näennäistä uskottavuutta, niin pahaa ja hyvää punnitessa ei ole kuin yksi tapa toimia. Ei pidä tuijottaa liikaa siihen mitä oikeasti voisi tapahtua. Pitää tuijottaa siihen mitä moraalinen enemmistö tahtoisi tapahtuvan. (s. 104)

Lasisilmä on täynnä uskomattomia ja samalla omassa kontekstissaan tismalleen oikeanlaisia käänteitä. Vähän niin kuin telkkarisarjat. Tai elämä. Vaikken samaistunut yhteenkään henkilöön, Lasisilmä upposi kuin lyijypaino. Tykkään tällaisista salafilosofisista tarinoista; ne palkitsevat silloinkin kuin emotionaalinen teho jää kevyeksi.

Johanna Sinisalo (2006). Lasisilmä. Teos. 951-851-102-0.

Arvioita:
Morren maailmassa meni ahmimiseksi
Mikko Kirjavinkeissä kiteyttää hyvin: terävä psykologinen trilleri

Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kuva: Tammi

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ilmaantui yllättäen ja pyytämättä postilaatikkooni. Lämmin kiitos hienolle ja viisaalle ihmiselle, joka keksi laittaa sen tulemaan; olkoon polkusi tasainen ja reppusi kevyt! Totuus oli nimittäin vallan vetävä ja viihdyttävä tapaus.

Harry Quebert on suuri amerikkalainen kirjailija, jonka oppilaasta Marcusista on hänestäkin hyvää vauhtia tulossa suuri amerikkalainen kirjailija. Kummankin kirjailijauran avaintekijäksi osoittautuu tyttö nimeltä Nola Kellergan. Harrylle kaiken muuttaa Nolan katoaminen, Marcusille hänen löytymisensä - kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Juonesta en oikeastaan halua sanoa yhtään enempää, en sanan sanaa, sillä minulle tämän kirjan keskeinen juju oli juoni. Asetelma kääntyy päälaelleen niin moneen kertaan ja niin taidokkaasti, että tarina ei ainoastaan koukuta vaan myös tyydyttää. Joskus käy niin, että mutkikas juoni loppujen lopuksi tuntuu tyhjältä ja kikkailevalta, mutta minusta Dicker lunastaa kätketytkin lupauksensa. Kaikki liittyy kaikkeen.

Kehut eivät irtoa kevyesti, sillä Totuus edustaa inhokkikliseetäni*, mutta annan tämän kuolemansynnin anteeksi, koska Totuus on samalla äärimmäisen ovela rikoskertomus ja traaginen rakkaustarina. Syvällisempään tulkitsemiseen taipuvainen voi nähdä siinä myös pohdintaa ystävyydestä, itsekunnioituksesta ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Dicker käsittelee jossain rivien välissä isoja kysymyksiä... On varmaan lukijasta kiinni, mikä teema vahvimmin nousee pintaan. Minulle tämä kirja puhui valheesta ja toivosta ja pelkuruudesta. Ja niiden kanssa elämisestä. Siinä on eroa, mitä ihminen myöntää itselleen ja mitä toisille, ainakin jos puhutaan oikeista ihmisistä eikä pyhimyksistä; tämän tosiasian Dicker purkaa esiin lanka langalta. Hänen ihmisensä ihmiset ovat hyvin inhimillisiä ja siksi kiehtovia, sivuhenkilöitä myöten.

[--] Olisit päässyt Harvardiin, Yaleen, koko hemmetin Ivy Leagueen, jos olisit halunnut, mutta ei, sinun piti tulla tänne, koska Herra Jeesus teki sinusta niin munattoman pelkurin, ettei sinulla riitä kanttia kokeilla miten pärjäät oikean vastustajan kanssa. [--] Täällä tiedät jo ennalta, ettei romahduksen vaaraa ole. Minusta nimittäin tuntuu, että ongelmasi on nimenomaan se, ettet ole vielä ymmärtänyt miten tärkeä kaatumisen taito on. Ja se sinut myös tuhoaa, jollet ryhdistäydy. (s. 112)

Pidin kirjan kielen sävystä, vaikka käännös paikoin tuntuukin vähän hätäiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin, se on kirjoitettu ranskaksi; dialogi on jotenkin erilaista käännettynäkin. Tai sitten Dickerin tyyli vain sopi minun lukutapaani. Samaan hengenvetoon on todettava, että kirja olisi mahdollisesti vielä asteen parempi, jos sitä olisi hiukkasen tiivistetty. Etenkin kirjan kirjoittamisen ihmeistä olisin voinut lukea sivun tai kaksikymmentä vähemmän.

En ole varma onko Totuus "kirjallinen tapaus" niin kuin kustannuspäällikön saatesanoissa arvellaan, mutta erinomaisen taidokas ja monikerroksinen romaani se ainakin on. Kaksi peukkua tälle ja vielä ukkovarvas varovasti pystyyn.

Joël Dicker (2014). Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 978-951-31-7305-0.

Arvioita:
Also Sprach Jussi yllättyi löytäessään trillerin Keltaisesta Kirjastosta.
Sonjan lukuhetkissä ihmeteltiin samaa.**

*Kirjaa kirjailijaelämästä. Kirjailijat ovat törkeän yliedustettuja kirjojen henkilöinä. Tahdon lukea enemmän putkimiehistä, makkaratehtailijoista, tanssinopettajista, avaruuslentäjistä,  ja virtuaalipalkkamurhaajista, ja vähemmän kirjailijoista. Kiitos.
**Totta puhuakseni ihmettelin vähän itsekin, mutta sitten aloin miettiä - miksikäs ei trillereitä? Okei, esikoiskirjatrilleri on kieltämättä vähän ylläri keltaisessa kaartissa.

Jo Baker: Longbournin talossa

Kuva: Tammi

Pongasin kirjablogeista taas vähän erilaisen version rakkaasta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Onhan näitä jo nähty: viime vuosina on tullut luettua esimerkiksi sama tarina Darcyn näkökulmasta ja dekkarimuotoinen kertomus Elizabethin ja Darcyn avioliiton myöhemmistä vaiheista. Jo Bakerin idea on kuitenkin jotain ihan muuta. Nyt Bennetin perheen elämää tarkastellaankin palvelusväen näkökulmasta... paitsi että palvelusväen näkökulmasta kyse on tietenkin heidän omasta elämästään. Pieninkin piikanen on oman tarinansa päähenkilö.

Vaikka Longbournin talossa käyttää Austenin miljöötä ja tarinaa kehyksenään, se on oikeastaan aika itsenäinen historiallinen romaani. Päähenkilöitä ovat palvelustyttö Sarah ja uusi miespalvelija James, joiden välillä pian kipinöi. Ylpeydestä tuttu rouva Hill saa aivan uusia ulottuvuuksia. Bennetin tytärten naimapuuhat ovat nekin toki tärkeitä - riippuuhan palveluskunnan kohtalo Longbournin tulevasta isännästä ja emännästä.

[-- ] Kaikki olivat kokoontuneet ulkoportaille ottamaan vastaan miestä, joka olisi tulevaisuudessa heidän isäntänsä, jos he vain saisivat hänet ymmärtämään sen välttämättömyyden. Sarah oli kuvitellut herra Collinsin niin jyrkäksi ja vaativaksi, että hänen oli vaikea sovittaa kuvitelmaansa siihen pehmeään, pulskan näköiseen mieheen, joka laskeutui alas vuokravaunuista, kumarteli kömpelösti Bennetin perheelle, sitten herra ja rouva Hillille, Sarahille, Jamesille ja jopa Pollylle, joka toljotti häntä suu selällään. 

Sarah pukkasi Pollya kylkeen. "Niiaa. Ja suu kiinni." (s. 132)

Austen-fanille Longbournin talossa ossa raikas lisä muttei mitenkään välttämätön luettava. Minua se huvitti ja viihdytti, yhtä turhantuntuista jaksoa lukuunottamatta.

Olen usein ajatellut kiitollisuudella sitä tosiasiaa, että elän hyvinvointivaltion ja kodinkoneiden aikaa; Longbourn muistuttaa konkreettisesti elämän tosiasioista noina mukamas-niin-romanttisina päivinä. Austen itse ottaa purevasti kantaa hyväosaisten elämän absurdeihin ja ahtaisiin lakeihin, mutta Baker levittää tarkasteltavaksi sen vielä kurjemman puolen, jota varakkaampien ei liene ollut noina aikoina lupa edes ääneen pohtia. Bennetin siskosten hillitty käyskentely puutarhassa edellytti sitä, että muut nuoret naiset raatoivat aamusta iltaan kovassa työssä. Torpparien jälkeläinen pussaa pesutornia tämän luettuaan.

Kielellisesti Longbourn ei hätkäytä suuntaan eikä toiseen. Suomennos on pätevän oloinen ja kelpaa hyvin Kersti Juvan uuden Ylpeys-suomennoksen rinnalle. Vain makea "sienikakku" särähti... oletettavasti kyseessä oli sponge cake eli eräänlainen kuivakakku.

Bakerin lähtökohdat Austenin kierrätykselle ovat paremmat kuin useimpien yrittäjien. Alkuperäinen teos kertoo niin vähän palveluskunnasta, että tilaa jää mielikuvituksellisillekin ratkaisuille. Osa ratkaisuista on ehkä vähän, noh, mielikuvituksellisia, mutta kokonaisuutena ottaen Baker pysyttelee mukavasti kohtuuden rajoissa.  Kirjasta saa myös vaikutelman, että Baker on oikeasti ottanut selvää Austenin ajan palvelusväen mitoituksista ja mahdollisuuksista.

Pitääpä perehtyä Bakerin muuhun tuotantoon. Näin pätevää kierrätyskirjallisuutta aikaansaava kirjailija on toisenkin vilkaisun arvoinen. Kummitusjuttu The Telling näytti äkkiseltään kiinnostavalta.


Jo Baker (2014). Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi.978-951-31-7642-6.

Arvioita:
Hanna Kirjainten virrassa -blogista piti mutta taisi tympääntyä samaan harharetkeen kuin minäkin...
Vinttikamarin Ahmulle tämä oli positiivinen yllätys
Tuulevi piti sotaulottuvuudesta