Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kuva: Gummerus

Ihmeelliset ovat kirjojen tiet. Tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa: lukutoukkien poukkoilevat polut ne vasta kummallisia ovatkin, eikä muistissakaan ole kehumista kuten seuraavasta selostuksesta huomaatte.

Ostin tämän Fred Vargasin kirjan jostain alennusmyynnistä joskus ajanlaskumme alussa, koska muistin jonkun sitä koskevan keskustelunpätkän: joku kirjabloggaaja kyseli muilta että mistäköhän kirjasta mahtaa löytyä kohtaus, jossa joku työntää takapuolensa ulos auton ikkunasta ja tekee vauhdissa tarpeensa. Kukaan ei tiennyt mutta hyvänä arvauksena ehdotettiin Fred Vargasia. Luonnollisesti kiinnostuin. Kuulosti lähes Arto Salmiselta.

Joten kun Painu tiehesi ja pysy poissa tuli jossain alessa vastaan kuudella eurolla ja nimi kuulosti hyvältä ja kansikin oli tyylikäs, ostin kirjan ja unohdin sen hyllyyn ja hämähäkit kutoivat seittejä sen ympärille. Mutta viime viikolla uusi työkaveri osoittautuikin maankuuluksi dekkarispesialistiksi ja, kun tiukkasin hänen ulkomaisia nykysuosikkejaan, nimesi yhtenä Fred Vargasin.

Siihen sanoin viisaasti ai jaha, pitääpä lukea kun hyllystäkin löytyy, ja ajattelin typerästi ai niin, Vargas kirjoittaa dekkareita! Olin tuupannut kirjan hyllyyn edes lukematta takakantta ja onnellisesti unohtanut kaiken kirjailijasta koskaan kuulemani...

Nyt piti kaivaa Painu tiehesi esiin ja lukea se oitis.

Kannatti. Harmittaa että odotin näin kauan. Painu tiehesi on vallan erinomainen ja eriskummallinen dekkari. Intuitiivinen ylikomisario Adamsberg on ainakin yksi erikoisimmista etsivistä, joihin muistan törmänneeni. Vain Dirk Gently* taitaa olla oudompi. Adamsberg on kuitenkin holistista etsivä Gentlyä inhimillisempi ja hänen tutkimansa rikos jossain määrin realistisempi. Jossain määrin. Kovin jokapäiväisenä ei voi pitää murhaa, josta ilmoitetaan ennakkoon julkisesti luettavaksi toimitetuin kirjasitaatein, tai murhaa, jonka suorittamiseen tarvitaan kirppuja kirjekuoressa, satoihin oviin maalatuista nelosista puhumattakaan. Upouuden murharyhmän johtoon nimitetty Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta ennen kuin kukaan edes kuolee, kollegansa Danglardin ärtymykseksi.

Painu tiehesi ja pysy poissa ei viettele juonellaan; olen totta vie lukenut sekä mutkikkaampia että tehokkaampia jännäreitä.** Ei, Vargasin vahvuus on kerronnan tenhossa ja herkullisesti kutkuttavissa hahmoissa. Kysymys syyllisestä on lukijalle lähes sivuseikka, sillä Vargas viipyilee niin kiehtovilla sivupoluilla. Itse olin koukussa heti ensimetreiltä, osapuilleen tässä:

Joss ei pitänyt tapausta mitenkään ihmeellisenä. Hän oli oppinut jo kauan sitten, että esineillä oli oma salainen, vaarallinen elämänsä. Jos hänen bretagnelaisen merimiehen muistiinsa oli luottamista, oli vain joitakin laivalaitteita jotka eivät koskaan olleet käyttäytyneet hyökkäävästi häntä kohtaan, mutta muuten esineiden maailma oli todistettavasti ladattu täyteen ihmisen härnäämiseen tarkoitettua energiaa. Pienikin käsittelyvirhe, jonka ansiosta esine pystyi anastamaan edes rahtusen vapautta, johti vääjäämättä asteeltaan vaihtelevien kummallisten kommelluksien ketjuun, pienestä kiusasta todelliseen tragediaan. [--] Tällä tavoin, orjan asemansa herättämän täysin ymmärrettävän kostonhimon voimasta, esineet psytyivät vuorostaan lyhyiksi mutta sitäkin intensiivisemmiksi hetkiksi alistamaan ihmisen aavemaiseen valtaansa, pakottamaan ihmisen vääntyilemään ja ryömiään kuin koira, naisia ja lapsia säästämättä. [--] (s. 4-5)

Tässä Vargasin varsin epätodennäköisessä dekkarissa on tuhat tällaista pientä tehokasta koukkua. Ne saivat ainakin minut nätisti nalkkiin. Ilman niitäkin olisin luultavasti tyytyväinen, sillä Vargasin henkilöhahmoissa on sellaista aavistuksellista absurdiutta, joka kaikessa kummallisuudessaankin tuntuu hyvin todelliselta ja inhimilliseltä. Paikoin on kuin Murakamia lukisi, paitsi että kissat eivät puhu ja tämä on dekkari. Siis noin kuusi piirua Kafkasta realistiseen ja kaksitoista piirua genreen.

Pidin myös kielestä. Olen päässyt vuosien mittaan tottumaan englantiin ja englannista käännettyyn suomeen niin perusteellisesti, että muista kielistä tehdyt hyvät käännökset tuntuvat väkisinkin raikkaasti erilaisilta vieraine puheenparsineen ja rehevine rytmeineen.

Mukava huomata, että Vargasilta on suomennettu ainakin kolme muutakin kirjaa. Kyllä nekin on luettava. Olen nyt auttamatta heikkona hankalaan Adamsbergiin.

Fred Vargas (2005, alkuperäinen 2001). Painu tiehesi ja pysy poissa. Gummerus. Suomentanut Marja Luoma. 951-20-6506-1.

Arvioita:
Satu Luetuissaan kuvaili tunnelmaa "vinoutuneen leppoisaksi" - allekirjoitan!
Mia Kolmannella linjalla piti tahtia verkkaisena.

*Douglas Adams: Dirk Gently's Holistic Detective Agency ja The Long Dark Tea-Time of the Soul.
** Arvasin syyllisen noin 50 sivua ennen loppua eli varmaan noin 100 sivua sen jälkeen kun norminäppärä dekkarinlukija yleensä arvaa.

Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman. 

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus).  Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi. 

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia. 

Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu tuli shoppailtua Akateemisen kirja-alesta. Sorruin ilmeiseen: kyseessä on Nebula-palkinnon voittaja ja seikkailuromaani Aurinkokuninkaan hovissa. Aloitin kirjan hömpän tarpeessa jo muutama viikko sitten, mutta lukeminen eteni pitkän aikaa pieninä palasina. Vasta viikonloppuna uteliaisuus tapahtumien suhteen lopulta voitti ja luin kirjan loppuun.

Aurinko ja kuu kertoo Ludvig XIV:n hoviin tuotavasta merihirviöstä, jonkinlaisesta merenneidosta. Hirviön pyydystäneen jesuiitta Yves de la Croix'n sisar Marie-Joséphe on hovissa uutena kamarineitinä kuninkaan veljen perheessä ja auttaa veljeään merihirviöiden tutkimisessa. Merihirviön ja Marie-Joséphen välille syntyy kiintymys. Romanssinversotkin itävät. Paavi vierailee Versailles'ssa ja merihirviöstä suunnitellaan juhla-aterian päänumeroa.

Vaihtoehtoinen historia ei yleensä ole minun juttuni - en innostu kirjoista, joissa vaikkapa toinen maailmansota päättyi toisin - mutta tarpeeksi kauas historiaan sysättynä ei vaihtoehtoisuus haittaa. Historian vääristely ei ollutkaan Auringon huono puoli. Huonoa oli sen sijaan tarinan heikko kulku ja tönkkö kielenkäyttö. Putosin koko ajan kärryiltä, hukkasin punaisen langan ja ärryin päähenkilöihin; heidän motiivinsa jäivät kadoksiin tai selitettiin jäykillä pienillä lisäyksillä. En päässyt sisään tapahtumiin.

"Teidän pitäisi kyllä tietää", Hänen Pyhyytensä sanoi. "Musiikin pitäisi ylistää Jumalaa. Ettekö tunne kirkon käskyä? Naisten pitää pysyä vaiti."

"Kirkossa, Teidän Pyhyytenne!" Marie-Joséphe oli aivan liiankin tietoinen säännöstä, joka oli vanginnut hänet luostarin murheelliseen hiljaisuuteen.

"Alati. Musiikki on täydellinen loukkaus säädyllisyydellenne. Serkku, teidän täytyy kieltää tämän pakanallisen irstauden esittäminen!"

Marie-Joséphen ilon lämpö valahti pois hänen mielestään. Ensin hän ei käsittänyt mitään. Sitten hän leimahti kirkkaanpunaiseksi. Miksi en antanut Monsieurin puuteroida minua, hän ajatteli kiihkeästi, niin että nöyryytykseni ei näkyisi? (s. 146-147). 

Lopussa selostetaan, että Aurinko ja kuu on saanut alkunsa elokuvakäsikirjoituksena. Se saattaakin selittää tuntemukseni puuttuvista palasista, olon että jotain oleellista on jäänyt pois. Ehkä kirjailija on koko ajan nähnyt tapahtumat silmiensä edessä kuvien virtana ja unohtanut, että lukija näkee vähemmän. Tai sitten en vain päässyt kielen rytmiin ollenkaan -

Kirjan plussana voi pitää värikästä tapahtumapaikkaa, samaten nykyisten humanististen ja feminististen arvojen peilaamista menneen maailman ajattelutottumuksiin. Itse idea on hyvä. Sääli ettei toteutus ainakaan suomennettuna tuntunut toimivalta.    

Vonda McIntryre (2005). Aurinko ja kuu. Helsinki: Like. Suomentanut Paula Merjamaa.

(Häh?!?! Liken sivuilla väitetään, että päähenkilö lähti luostarista, koska oli raskaana. Like, nyt tulemaan viitteet sivuihin: haluan totisesti tietää missä noin sanottiin...)

Vesa Sisättö on kirjoittanut lyhyen arvion kirjasta Hesariin.