Outi Pakkanen: Julma kuu

Tämä juttu on niin karvas kirjoittaa, että yritän kerrankin olla lyhytsanainen. Satun nimittäin olemaan Outi Pakkasen pitkäaikainen fani.

Mutta ei auta, mikään määrä fanitusta ei muuta sitä tosiasiaa, että Julma kuu oli minusta ehdottomasti heikoin Pakkasen tuotos ikinä. Myös minulle tämä saattoi olla vuoden pohjanoteeraus, ainakin loppuun asti luettujen kirjojen kateorigassa. Elättelin nimittäin loppuun asti toivoa, että jokin käänne siellä viimeisillä sivuilla oikeuttaisi kaiken.

En kyllä tiedä mikä se ihmeellinen käänne olisi voinut olla. Kuumatka? Lohikäärme?

No, kumpaakaan ei ilmaantunut, joten kirja koostui pääosin kahden käsittämättömän epäkiinnostavan naisen jokseenkin kliseisten miessuhteiden käsittelystä ja yhden psykopaatin arvaamattomien liikkeiden arvailusta. Ehdottomasti sympaattisin ja tervejärkisin olento kirjassa oli suuri valkoinen kissa. Ihmisistä kaikkein tasapainoisimmalta vaikutti kissan kuuta katseleva ja naapureitaan tirkistelevä emäntä.

Pitkin kirjaa rakennettiin arvoitusta, joka ei ikinä kunnolla materialisoitunut. Olkoon vaan alkujaan jatkokertomukseksi kirjoitettu, kirjana minä tämän lainasin. Vaikka tarinasta löytyi pari hyvää hätkäytystä, kokonaisuus tuntui yllätyksettömältä ja ihmiset tylsiltä.

Mitä kielelliseen ilmaisuun tulee, oma fiilikseni oli, että ei olisi kannattanut äänikirjana Julmaa kuuta lainata. En osaa äkkiseltään sanoa, onko Pakkanen aina kirjoittanut näin toisteisen oloista tekstiä, mutta äänikirjana keskushahmon paikkaa pitävän Johannan aivoitukset olivat kuin Nora Robertsia huonona päivänä.

Kuulostaapa negatiiviselta. Yritän miettiä jotain positiivista.

*** kaksi kuppia teetä ja yksi lätkämatsi***

Joo. Jos on joskus elämässään oikein kamalasti rakastunut kertaheitolla, voi ehkä hetkittäin samaistua Johannan tuntemuksiin. Ja psykopaatin kanssa eläneille tämä saattaa niinikään tarjota jonkinasteista terapiaa. Myös Helsingin kaduissa on tuttua pakkasmaista luontevuutta.

Enempää ei tule nyt mieleen. Anteeksi. Reiluuden vuoksi tuntui tarpeelliselta tämäkin juttu kirjoittaa. Käytin nimittäin kahdeksan tuntia elämästäni Julman kuun kuunteluun, eikä niitä saa enää takaisin.

Suosittelen Pakkasen dekkareita noin ylipäätään, ainakain kaikille Helsingin ja hyvän ruoan ystäville... mutta tämän kohdalla teen poikkeuksen.

Outi Pakkanen (2012). Julma kuu. Lukija Maarit Myllylä. CrimeTime. 978-952-5918-90-8.

Arvioita:
Norkku Nenä kirjassa -blogissa pettyi loppuun
Kini Kirjavinkeissä tykkäsi; hänen mielestään upeaa kerrontaa
Veli-Pekkanen Leppänen Hesarissa katsoi jännityksen kohoavan mutta kaipasi säätöä loppuun

Seuralainen

Outi Pakkanen on ollut jo vuosia yksi suosikkejani dekkarikirjailijoiden joukossa. Se ei juuri ole blogissa näkynyt, sillä viime vuonna ilmestynyt Seuralainen jäi minulta väliin. Mutta satuin näkemään tämän kirjastossa kaukolainaa noutaessani ja kävin kiinni.

Seuralainen on tyypillistä Outi Pakkasta: liikutaan Helsingissä, haistellaan kaupungin ilmaa ja ajankohtaisia ilmiöitä. Tässä kirjassa komea personal trainer Sampo Nygren ryhtyy rahapulassa sivutöihin seuralaispalvelun edustuskavaljeerina.

- Tämän daamin seuralaiseksi lupautunut kaveri on sairastunut sikainfluenssaan ja joutunut viime tipassa peruuttamaan. Mitä sanot? Lähtisitkö eräänlaiselle koekeikalle?

- No tää tuli kyllä tosi äkkiä, Sampo ähkäisi. Alkoi hikoiluttaa, hermostuttaa ja ennen kaikkea jänistää. - Emmä tosiaankaan tiedä. Eihän mulla ole vielä mitään sopimustakaan. Mitä mä...

- Yksinkertainen juttu, Rebecca huitaisi. - Teatterikeikka. Menet mukaan, istut daamin vieressä, pidät seuraa väliajalla ja saatat sitten kotiin. Siinä joko juttu. Ei edes yömyssyä missään. (s. 81-81)

Kavaljeerihommiin Sampoa yllyttää ulkokuoreen panostava Rebecca Koivisto, Daylight-seuralaispalvelun perustaja. Rebecca ei halua kuulla kieltäytymisistä. Sampon ex-tyttöystävä ei hänkään osaa luovuttaa. Paras kaveri saa omista töistään kenkää ja tuntee kateuden puraisun. Ja seuralaispalvelun asiakas Erna innostuu liikaakin. Mutta kuka kuolee? Kenen pinna on pettänyt?

Ruumiin löydyttyä keskusnäyttämölle astuu aiemmistakin romaaneista tuttu Tanja Ström. Anna Laine ja hänen mäyräkoiransa heittävät pienen kameo-roolin, mutta resepteistä saadaan vain aavistus.

Seuralainen noudattelee minusta Pakkasen perustyyliä; muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niissä on ollut hyvin samantapainen tuntu ja tunnelma. Pidän näissä kirjoissa niiden sujuvuudesta ja siitä, että yksityiskohdissa on jotenkin todellinen fiilis. Nytkin voisin vaikka vannoa, että jossain tosiaan on mauton pelipintainen kirjoituspöytä. Ja Helsingissä on kiva seikkailla. Arvoituksellisuutta näissä ei ihan kauheasti ole, sillä genren konventioita noudatetaan ja aika usein murhaajan arvaa ennakkoon.

Perushyvä dekkari, lepohetken ilo. Ei hurjaa muttei tarvitsekaan olla. Joskus on kiva lukea sellaista kirjaa, joka ei vaadi ponnistusta. Nämä toimisivat varmaan ihan hyvin äänikirjoinakin.

Tästä tuleekin mieleeni, että vielä on lukematta myös vuonna 2009 ilmestynyt Muistivirhe. Vähän kyllä jäin Seuralaisessa ikävöimään Anna Laineen ruokia. Tänään tehdäänkin kotona pinaatti&pekoni-pastaa oikealla kermalla, ruokaa rakastavan graafikon kunniaksi. Sillä en totisesti ala kirjan kanssa tunnelmoidakseni poltella sikaria á la Ström...

Outi Pakkanen (2010). Seuralainen. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kini Kirjavinkeissä