Kun pimeä nousee eli loka- ja marraskuu

Uusi äänikirjateknologiani.

Hihheijaa, vuoden synkin aika on ohi! Nyt on nimittäin kuusi pystytetty parvekkeelle, valot pilkistelevät kaihtimien raosta ja huomenna alkaa joulukuu. Eiköhän tämä tästä valoksi muutu.

Huomenna aukeaa myös kirjabloggaajien joulukalenteri ja tänä vuonna ekan luukun rakentaa Amma, sinne siis katsomaan kaikki!

Pimeiden iltojen luulisi antavan potkua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta vaihtoehtoista kiirusta näyttää sitäkin riittäneen: reissua, töitä, remppoja, kremppoja. Erilaiset työ- ja vapaa-ajan projektit tuntuvat syövän tunteja sitä mukaa kun niitä aikakoneestani ilmaantuu. Olenkin nyt loppuvuodesta hautonut joitain linjamuutoksia bloggaamiseeni, kun aika ei tahdo riittää nykyiseen formaattiin... ja tiukan paikan tullen näemmä ennemmin luen kuin kirjoitan.

Mutta siitä lisää myöhemmin; katsotaan mihin päädyn.

Lokakuun hienoin homma oli ilman muuta kirjamessureissu. Marraskuun huipuksi taas nousee uusi punainen ystäväni (kuvassa), joka on mullistanut äänikirjaelämääni. Hommasin nimittäin vihdoin puhelimeeni sopivan kaiuttimen. Kannattaa! Kaikki kotityöt sujuvat paljon mukavammin kun kuuntelee samalla äänikirjaa, ja Elisan valikoima on parempi kuin rakkaan kotikirjastoni.

Innostuin myös siivoamaan keskeneräisten kirjojen pinon. Aina silloin tällöin on pakko tehdä pientä karsintaa... jos ei vedä niin ei vedä. Jutun lopussa onkin poikkeuksellisen pitkä lista keskenjääneistä.

Luettu ja blogattu:

Ilkka Remes: Horma
The Unwritten 1-9
Jari Järvelä: Särkyvää
Roman Schatzin Oi maamme, Suomi (kirjamessujen yhteydessä)
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Maritta Lintunen: Hullunruohola
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Risto Isomäki: Kurganin varjot

Luettu muttei blogattu:

Ensin äänikirjoja...

Jo Nesbø. Poliisi. Äänikirja, itse ostin. Harry Hole -sarjaa ei varmaan olisi kannattanut aloittaa tästä osasta, mutta uppista, osui Elisalta jotenkin tarjoukseen joskus ja näin siinä kävi. Kieroja poliiseja, julmia murhia, kiehtovia ihmisiä. Kuuntelin tätä hyvin pieninä paloina, koska a) ajalta ennen uutta kaiutinta ja b) sairastelujen takia tullut juostua todella vähän. Minulle jäi vähän yhdentekeväksi, mutta epäilen, että vika on lukutavassa. Vahvasti juonellisia kirjoja ei pitäisi lukea (kuunnella) pätkissä. Aion kokeilla jotain muuta Nesbølta vielä. Reetan mielestä Poliisi oli jännittävä (mutta paikoin raaka.)

Arto Paasilinna. Hirtettyjen kettujen metsä. Äänikirja, kirjastosta. Hilpeän absurdi tarina, jossa rikollisuralla mukavasti menestynyt Oiva Juntunen pakenee Lapin perukoille poliiseja ja kintereillään vaanivaa monimurhaaja-kauppateknikkoa. Seurakseen Juntunen saa pomeranssiviinaan viehtyneen majurin, ketun nimeltä Viisisatanen sekä maailman vanhimman kolttamuorin. Tässä kirjassa Paasilinnan tarinointi on vielä jäntevää eikä hyvä fiilis huku irtonaisiin katkelmiin. Suosittelen!

Christian Rönnbacka. Operaatio Troijalainen. Äänikirja, itse ostin. Antti Hautalehto on pikkuisen villi poliisi, joka urakoi kirjassa kolmella suunnalla. On kansainvälistä huumekauppaa, vainotuksi joutunut tanssiopettaja ja päälle vielä puutarhatonttuja jahtaava pyssymies. Tyyli on humoristista, välillä aavistuksen pakotetusti, mutta kokonaisuus toimii sairaan hyvin; ei malttaisi lopettaa kuuntelemista ollenkaan. Lopun huipennus valvotti Kirsiä yli normaalin nukkumaanmenoajan.

Kaari Utrio. Pappilan neidot. Äänikirja, kirjastosta. Itsekäs pitäjänapulainen Israel Löfberg koittaa vaihtaa kauneimman tyttärensä rahaksi kun tiukka paikka tulee, muttei muuten juuri vaivaa päätään tyttölasten naima-asioilla. Rutiköyhän pappisperheen tyttäret etsivät onneaan Utrion varhaiseen tuotantoon kuuluvassa romaalissa, jonka Lis Laviola lukee kauniin rauhallisesti. Tässä kirjassa on samaa terävää huumoria kuin Utrion tuoreemmissa 1800-luvulle sijoittuvissa kirjoissa. Kevyt mutta maukas. Anua lukijan tyyli ei miellyttänyt.

Robert Galbraith. Silkkiäistoukka. Äänikirja, itse ostin. Jalkansa Afganistaniin jättänyt yksityisetsivä Strike ja hänen innokas apurinsa Robin etsivät kadonnutta kirjailijaa. Norkku kuunteli tämän englanninkielisenä äänikirjana ja tykkäsi; minulle kirja oli ok mutta ei suuremmin innostanut. Ikävä kyllä ongelma oli osittain suomennoksessa. Äänikirjassa joka ainoa unohtunut possessiivisuffiksi ja ylimääräinen persoonapronomini käy päälle. Minun korva KorvaNI on jostain syystä hyvin herkkä tälle pienelle asialle.

Sitten kirja-kirjoja...

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. E-kirja, itse ostin. Tavattuani Kinnusen messuilla (ja sanottakoon että hän vaikutti hyvin sympaattiselta ja fiksulta ihmiseltä) innostuin lukemaan Neljäntienristeyksen loppuun. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut alkujaankaan edes yrittää lukea kännykästä; rakenne on polveileva eikä pikkuriikkisen ruudun selailu edestakaisin edistä tarinaan syventymistä. Mutta messujen jälkeen vaihdoin iPadiin. Avot, johan alkoi kulkea. Neljäntienristeys on hieno historiallinen romaani. Vahvoja naisia, vaiettuja asioita ja avaraa taivasta. Etenkin Lahja hahmona painui mieleen. En yhtään ihmettele, että Kinnusen esikoinen on keikkunut palkintolistoilla. Arja antoi eximian, Joken mielestä mieskirjailija ei päässyt naisen nahkoihin.

Itse tykkäsin. Mutta älkää herran tähden lukeko tätä kännykästä.

Malala Yousafzai (ja Christina Lamb): I Am Malala. Kaverilta saatu. Aloin kirjan jo iät ajat sitten, ennen kuin Malalasta tuli nobelisti, mutta jämähdin alun ampumakuvauksen jälkeen täydellisesti. Vaikka fiktiiviset raakuudet eivät yleensä hätkähdytä, sanoissa the first [shot] went through my left eye socket oli jotain pysäyttävää... ja kirja jäi ainakin hetkeksi sikseen. Työreissulla tuli sitten tilaisuus (lentokoneessa) yrittää uudestaan. Tällä kertaa otin vähän etäisemmän asenteen tarinaan ja se kyllä kannatti. Vaikka Malala ei ole kummoinenkaan omaelämäkerta (miten se voisikaan, kun kyse on vielä teini-ikäisestä henkilöstä?), on se hieno kuvaus elämästä vaikealla ja meikäläisen silmin hyvin eksoottisella alueella. Malalan näkökulma asioihin on joissain suhteessa samanlainen kuin kenen tahansa länsimaisen nuoren naisen - ja joissain suhteissa aivan käsittämättömän erilainen! Hyvin terveellistä luettavaa siis. On myös pakko olla hyvillään siitä, että kirjan ja Malalan työn kautta Pakistanin reunamien tilanne saanee enemmän ymmärrystä ja huomiota.

Kirjallisessa mielessä Malalaa vaivaa kaikkien näiden haamukirjoitettujen tositarinoiden sliipattu sivumaku... Mutta oli se silti minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjapuutarhassa sanotaan nasevasti, ettei kirja ole mestariteos - mutta Malala itse kyllä.

Sinikka Nopola. Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Kustantamon tilaisuudesta. Sain kirjamessuilta mukaan tämän koosteromaanin, johon on kerätty paloja kymmenen vuoden kuluessa ilmestyneistä Nopolan "hämäläiskirjoista". En muista mokomista kuulleenikaan ennen, mikä varmaan johtuu siitä että olen oikein hyvä unohtamaan asioita, mutta nythän vahinko tuli sitten korjattua. Hämäläisiä näistä jutuista tekee kieli, ja mahdollisesti sielunmaisema, mutta kaikkiaan tarinat olivat minusta aika yleissuomalaisia elleivät peräti yleisinhimillisiä. Tekstit ovat pullollaan lakonista, hiljaista huumoria. Taidan mennä katsomaan tekeillä olevan elokuvankin. 

Michael Connelly. The Gods of Guilt. Itse ostin. Jos luksuslaukut tuntuvat tyyriiltä, voi lentokentillä shoppailla kirjoja. The Gods jatkaa Mickey Hallerin uraa oikeussaleissa. Tällä kertaa Mickey pelkää pahoin, että asiakas oikeasti on syytön - mutta valamiehistön vakuuttaminen siitä ei ole helppoa. Vastapuolet eivät häikäile kovia keinoja. Paineita todellisen syypään löytämiseen lisää se, että uhri on Mickeyn vanha ystävä. Laatukamaa! Connelly hätkähdyttää kerran toisensa jälkeen ja Haller on sympaattinen päähenkilö. Luen nämä loputkin. Myös Washington Postissa tykättiin.

Lee Child. Personal. Itse ostin. Jack Reacheria ei varmaan voi kutsua sympaattiseksi, mutta tämä yksioikoinen überkevyttä kiertolaiselämää viettävä taistelukone on kyllä onnistunut ainakin meikäläisten nalkittamaan. Uusin Reacher pitää aina lukea. Tällä kertaa vähän puhuva ja paljon tekevä Reacher liikkuu vaihteen vuoksi Euroopassa. Tarkka-ampujat tähtäilevät liian korkea-arvoisia herroja, ja Reacher usutetaan kiväärimiesten jäljille Pariisissa ja Lontoossa. Mukana seuraa rauhoittavia napsiva nuori naisagentti. Jos ihan rehellinen olen, ei Personal ollut mielestäni Reacher-parhaimmistoa... mutta Lee Childilla on niin napakka formaatti käytössä, että heikompikin esitys on äärimmäisen viihdyttävää luettavaa. Reacher vaan on niin hyvä. The Guardiania lainatakseni: this guy does trigonometry while kicking ass.   

Lopuksi sarjakuvaa...

Mike Carey & kump. The Unwritten, Vol. 10. War Stories. Itse ostin. Sarjan kymmenes osa syvensi joitain hahmoja, esimerkiksi Pauly Bruckeria (joka sai vaihteeksi peukalot), ja Tommya, joka tuntuu kasvavan suorastaan hukaisevan aikuiseksi, mutta oikeastaan tuonut itse juoneen mitään massiivisen uutta. Mielenkiinnolla odotan, miten sarja tulee päättymään... koska nyt ollaan käsittääkseni jo lopun ajoissa.

Christophe Blain & Abel Lanzac. Ulkoministeriö. Diplomaattisia merkintöjä. Itse ostin. Tämä sarjakuva on ollut lukulistalla aina ilmestymisestään asti, sillä Hannan kirjoitus tästä vakuutti heti. Hankittua se tuli silti vasta kirjamessuilla. Loistava teos! Ulkoministeriöstä tulee pikkuisen mieleen Alison Bechdelin Hautuukoti, mutta vain siinä mielessä, että molemmat ovat vahvasti tekstiin nojaavia ja älykkäitä sarjakuvia. Ulkoministeriö virnuilee politiikan ja diplomatian todellisuudelle; henkilökohtaiset kriisit ovat puhtaasti sivuseikka. Toivottavasti saan hommattua kakkososan vähän nopeammin kuin tämän ensimmäisen.

Kesken jäävät tällä erää:

Jussi Adler-Olsen. Metsästäjät. Kirjastosta. Tämä on kolmas Adler-Olsenin kirja minulle. Ensimmäisestä pidin melko lailla, toinen menetteli, mutta tämän kolmannen kanssa keksin näemmä koko ajan jotain muuta lukemista tilalle. Osasto Q:n absurdi fiilis ei nyt riitä kannattelemaan kuluneen oloista ideaa eliittikoulun rikkaista kakaroista hulluina murhaajina; en jaksa kiinnostua niin paljon että lukisin eteenpäin selvittääkseni yksityiskohdat. Jäi sivulle 85.

Eleanor Catton. Valontuojat. Kirjastosta. Tämän kirjan takia alleviivaan, että "jää kesken tällä erää". Jo romaanin alkusivuista syntyy tiettyä uteliaisuutta jatkon suhteen; Cattonin lauseissa on voimaa ja tarkkuutta. Hän kirjoittaa oivaltavasti. Henkilöiden psyykeä kuoritaan kuin sipulia. Ja tulossa pitäisi olla kiehtova mysteeri, sillä liepeessä sanotaan, että kirjailijan luomassa mutkikkaassa kuviossa kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, mutta mikään ei lopulta ole sitä miltä näyttää. Mutta nyt ei ole tällaisen tiiliskiven aika. Taidan olla liian levottomalla tuulella. 722 täyteenpakattua sivua edes mitä oivallisinta taituruutta ei innosta kun ensimmäisen 50 sivun aikana ei päästy ensimmäistä tapaamista pidemmälle. Palaan tähän mahdollisesti kun keskittymiskykyni on parempi. Sitä odotellessa palautan kirjastoon ja toivon että joku muu nauttii sillä välin tästä enemmän.

Tuula-Liina Varis. Rakas. Kirjastosta. Olen kolmeen tai neljään kertaan kertaan aloittanut, mutta ei. Ei kai tässä mitään vikaa ole mutta ei myöskään mitään mikä saisi minut lukemaan... Joten olkoon. Harmittaa. Mutta jäi sivulle 53 viimeisellä kerralla.

Arto Luukkanen. Suojelusenkeli. Kirjastosta. Lainasin innolla, sillä tiedän Luukkasen älykkääksi mieheksi ja kuvittelin takakannen perusteella, että kyseessä on Neuvostoliiton ja Suomen suhteita sivuava jännäri. Niinhän se onkin... mutta vaihtoehtoista historiaa edustava trilleri. Vaihtoehtoinen historia ei oikein oli minun lajityyppini. Tarinan olisi pitänyt olla selvästi vetävämpi, että olisin jaksanut kestää natsi-Britannian. Jäi sivulle 116.

Iloista joulunodotusta!

Syyskuun setti

Syyskuussa tuli samoiltua metsissä.

Eilen täällä oli pieni henkinen painimatsi: tehdäkö vihdoin syyskuun myöhästynyt kooste - vai lukeako kirjaa? Piraijakuiskaaja vei voiton, koska sen oli pakko päästä kotiinsa kirjastoon. Jotain lukijaetiikkaa pitää sentään olla...  jos kirjasta on varauksia, se on palautettava. Joku odottaa.

Syyskuun saldosta muodostui vähän erikoinen, sillä osana kirjabloggaajien yhteistä haastetta luin kaksi kirjaa Hesarin 100 parhaan listalta, nimittäin Miss Farkku-Suomen ja Rajan. Ei hullumpia vaikken ihan hullaantunutkaan. Kuukauden huipuksi taitaa silti nousta Pilvikartasto, jonka kanssa sain pikkuisen tehdä töitä, että kokonaisuus aukesi. Ehkä sitä arvostaa enemmän sellaista, josta on vähän vaivaa itsellekin. Parhaat naurut kirvoitti ilman muuta Elimäen kootut tarkoitukset, vaikka Rabbin katti on hyvä kakkonen; sen kanssa sai hykertää hyväntuulisesti moneen kertaan.

Luettu ja blogattu:

David Mitchell: Pilvikartasto
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
Elimäen kootut tarkoitukset
Riikka Pulkkinen: Raja

Luettu muttei blogattu:

Arto Paasilinna (2007). Rietas rukousmylly. Veikko Honkanen lukee pätevästi ja onhan näissä Paasilinnan kirjoissa aina jotain mukavaa jippoa... mutta Rietas rukousmylly on totta puhuakseni heikommasta päästä. Alku on lupaava mutta kahden suomalaismiehen road trip Aasiassa jotenkin jää pelkäksi vaelteluksi. Plussaa kaverusten kehittämästä uudesta positiivisuutta korostavasta maailmanuskonnosta, joka toi mieleeni iki-ihanan Ac-Cent-Tchu-Ate The Positiven. Marko Ikävalko Keskisuomalaisessa ei juuri positiivista korostanut. Äänikirja, kirjastosta.

Seppo Jokinen (2012). Hervantalainen. Olen melkein nyt päässyt ajan tasalle Jokisen dekkarisarjassa - enää tänä vuonna ilmestynyt Vihan sukua on lukematta. (Novelleja ei lasketa!). Hervantalainen oli tuttua laatua, taas kerran hyvä ja viihdyttävä dekkari. Sarja äärimmäisen julmia pahoinpitelyjä panee Koskisen joukkoineen koville. Aikuisten lasten julmuutta luotaava tarina jaksoi kiinnostaa ja Koskisen yksityiselämässäkin liikuttiin sopivasti. Tässä murhaaja ei ollut yhtä yhtä kiehtova kuin Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta ei se kokonaisuutta pilannut. Tämän on lukenut myös Kirsi - joka jutullaan sai minut tarttumaan Koskis-sarjaan. Kiitokset sinne! Kirjastosta.

Joann Sfar (2001-2007). Rabbin katti 1 & 2. Tulin joskus ostaneeksi kakkososan, mutta se jäi lukemattomana hyllyyn kun halusin ensin ykkösen. Onneksi se tuli vihdoin kirjastossa vastaan, joten pääsin tutustumaan tähän hurmaavaan kissaeläimeen ja sen tuttavapiiriin. Ortodoksijuutalaisten tavoissa ja yhteisössä on jotain kiehtovaa, ja Sfarin inhimillinen ote maailmaan ja ihmisiin viehätti todella. Piirrosjälkikin on mukavasti kujeellisen rosoista ja lämmintä. Olen myyty! Tämän sarjan haluaisin kokonaan omakseni. Omasta hyllystä ja kirjastosta.

Annukka Salama (2013). Piraijakuiskaaja. Unna syntyperän salaisuutta jahdataan nyt uudella mantereella. Rufuksen johtama jengi tutustuu suomalaisiin surffaajasisaruksiin ja nauttii Kaliforniasta. Piraijakuiskaaja on ehdottomasti yhtä houkuttava ja koukuttava kuin faunoidit-sarjan ensimmäinenkin osa. Nuori lempi leiskuu ja voimaeläinten vaikutus arkeen kuvataan hienosti. Tuoreella otteella hyvää viihdettä, jota voi suositella nuorille. Ja tällaisille lapsenmielisille aikuisille. Voin yhtyä Marjiksen kommenttiin: miksei seuraava osa ole jo valmiina? Kirjastosta.

Kaunista syksyä kaikille kirjanystäville!

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Maailman paras kylä

Kuva/Päällyksen kuva: WSOY/Pekka Vuori

Tämä kirja tuli valittua Neiti A:n äänillä: tarjosin kirjastossa pitkälle ajomatkalle kuunteluvaihtoehdoiksi Huovisen Lampaansyöjiä ja tätä Paasilinnan 90-luvun alussa kirjoittamaa parodiaa. Neiti äänesti Kylää, ehkä siksi että Jäniksen vuodesta oli jäänyt hyvä maku suuhun.

Mikäpä siinä. Sattumoisin olen itse Maailman parhaan kylän lukenut ennenkin, ja se jopa löytyy omasta hyllystä äidinperintönä. Mutta tämä on sellainen perusmukava kevyenpuoleinen kirja, joka kestää toisenkin kierroksen. Paasilinnan pienet kujeilevat havainnot maailmasta ja ihmisistä jäävät tässä vähän rehottavan spekulaation alle, mutta perusjuttu toimii kiitettävästi.

Kylässä kirkkoja nuoruusvuosinaan poltellut Asser Toropainen antaa kuolinvuoteellaan pojanpojalleen Eemeli Toropaiselle tehtäväksi rakentaa kirkon. Liekö ukolla mielessä jonkinlainen vakuutus tuonpuoleisten vihojen varalta, vai tasaako vain tilejä taivaallisten kanssa? Vanhuksen testamentin nojalla Eemeli Toropaisesta tulee Kuolinkirkkosäätiön toiminnanjohtaja ja leppoisa seikkailu alkaa hirsikirkon rakentamisesta.

Kirkko rakentuu vähitellen Sotkamon taakse korpeen ja sen ympärille kasvaa kylä. Kuolinkirkkosäätiön kylä kukoistaa erämaajärven rannalla vuosi vuodelta kukkeammin; muu Suomi, Eurooppa ja maailma sen sijaan ottavat takapakkia. Valuuttakriisit sotkevat talouden, paikalliset pikkusodat saadaan fuusioitua kokonaiseksi maailmansodaksi ja lopulta nähdään taivaalla tuhoa enteilevän komeetan hohtava valo. Lopun aikoina Kuolinkirkkosäätiön kasvava kylä loistaa lämpimänä terveen järjen asuinsijana hulluksi tulleessa maailmassa. Paasilinnan järkimiehet ratkovat ongelmat suoran toiminnan ja suoran puheen avulla; tässä porukassa jopa kahden vaimon loukku laukeaa vapauttavasti.

Kuolinkirkkosäätiön toiminnanjohtajan Eemeli Toropaisen seikkailut ovat hilpeän riipaisevaa luettavaa. Toisaalta meininki on herttaista, toisaalta aavistuksen karmii selkäpiitä. Kertoo jotain jostain suomalaisesta - vai kertooko? - että tyytyväisinä elellään erämaapiilossa vaikka muu maailma loppuu. Ehkä se on niin. Muistelen jostain lukeneeni, että ihminen on evoluution kautta kehittynyt elämään noin 100-150 hengen yhteisöissä. Suuremmat joukot ovat liian suuria. Jos oman kylän asiat ovat kunnossa, eikö se muka saisi riittää?

Epäilemättä Ukonjärvellä on maailman paras kylä. Tai ainakin melkein. Kyllä siellä kahdeksan levyn verran viihtyi. Paasilinnan teksteihin äänikirjaformaatti sopii minusta hyvin. Sanailu on sellaista kepeää ja helppoa, vähän karheaa ja toistoa hyödyntävää. Kirjan rakenne on riittävän yksinkertainen kuunteluun.

Heh, hoksasin juuri että voinkin poikkeuksellisesti antaa äänikirjasta tekstinäytteen. Kas tässä ratkotaan lääketieteellisiä ongelmia Suomessa, jossa terveydenhuoltojärjestelmä on siirtynyt kylätasolle:

John Matto olisi ampunut kontion siihen paikkaan, mutta välskäri Seppo Sorjonen ehätti väliin. Hän tarvitsi kipeästi sopivaa potilasta harjoitellakseen sydämen ohitusleikkauksia. Kun ihmiset eivät hevin antautuneet lääketieteellisiin kokeiluihin, sai karhu toimia sijaisena, suunnitteli Sorjonen. Elimistö on melkein samanlainen kuin ihmisen, nyljetty karhu muistuttaa erehdyttävästi saunasta kömpivää miehenrumilusta, ja elintavatkin ovat ainakin kesäiseen aikaan samantapaiset. (s. 244 SSK:n painoksessa vuodelta 1993)

Paasilinna on minusta kirjoittanut parempiakin kuin Kylä, mutta tyyli on sitä tuttua kevyttä ironiaa. Leppoisaa tarinaa, pilke silmäkulmassa katsellaan maailman menoa taas kerran.

Eipä sillä, Kauko Helavirran lukemana kuuntelisin kai tyytyväisenä vaikka Elloksen katalogia.

Arto Paasilinna (2010, alkuperäinen 1992). Maailman paras kylä. WSOY äänikirja. ISBN 978-951-0-37258-6.

Arvioita:
Tiina Linkama Villa Ottila -blogissa

Jäniksen vuosi

Kakarana ahmin Arto Paasilinnan hilpeitä veijaritarinoita kausiluontoisesti. Myös Paasilinnan kirjoista ehkä kuuluisin, Jäniksen vuosi, on tullut joskus luettua, mutta ei tehnyt silloin suurempaa vaikutusta. Nyt sain sen äänikirjana lainaan, ja työmatkat ovat hurahtaneet rattoisasti pakkasista huolimatta.

Jäniksen vuodessa Vatanen, aikakauslehden toimittaja ja elämästään vieraantunut mies, saa loukkaantuneesta jäniksenpojasta kimmokkeen laittaa kaiken kertalaakista poikki. Työ tympii, avioliitto on keloutunut jo vuosia sitten, eikä mikään Helsingissä houkuta. Tienposkeen saavat jäädä auto ja työpari.

Mies ottaa jäniksen hoitoonsa ja jänis miehen; parivaljakon hilpeä karkumatka halki Suomen johtaa hotelleihin ja eräkämppiin, ulkoministeriön päivällisille ja laavutulille. Mies ja eläin tekevät matkaa kulkuneuvolla jos toisellakin. Matkalla ehtii tapahtua, mutta mutkattomasti hyväksyy parivaljakko niin sateen kuin paisteenkin.

Paasilinnan tarinan yksityiskohdat ovat vanhentuneet, mutta itse asetelma on kestänyt hyvin aikaa. Sopivasti vähän itsekin vanhettuani pystyn nyt eläytymään Jäniksen vuoteen eri tavalla kuin yläkouluiässä. Tietyssä elämänvaiheessa alkaa ehkä jokaisella tuntua, että tärkeät valinnat on jo tehty ja nyt niiden kanssa sitten 'vain' eletään. Putkeen sujahtaa huomaamattaan parikymppisenä, mutta nelikymppisenä se saattaakin puristaa! Jäniksen vuodessa Vatanenhan tekee sen mistä palkkaorja näkee maanantaisin päiväunia: pudottaa ihan kaiken ja jatkaa matkaa, ottaa valinnan vapautensa takaisin.

En enää muista mitkä piirteet kirjassa edellisellä kierroksella huvittivat. Nyt naureskelin paitsi tapahtumille myös metatekstille: Vatasen huikeat erätaidot ovat totisesti kotimaista satiiria. Ilman muutahan suomalaisesta miehestä kuoriutuu ehta eränkävijä kun vähän pintaa raaputtaa; lehmä nostetaan käsipelillä suosta ja karhun perässä hiihdetään kunnes karhu kaatuu. Myös Paasilinnan lakoninen kielenkäyttö tolkuttomaan toimintaan yhdistettynä miellytti. Teksti sopi erinomaisesti äänikirjaksi automatkalle ja oli pituudeltaan sopia.

Heh, hoksasin juuri, tämähän on tosi ajankohtainen kirja. Se espoolainen lumenpudottajahan oli Thaimaa-tempauksessaan samoilla jäljillä. Tavallisen tallaajan unelma paosta elää! Ei ihme että Jäniksen vuosi oli aikanaan hitti. Ja se toinenkin Jäniksen vuosi alkoi nyt helmikuussa, kiinalaisessa horoskoopissa nimittäin.

Arto Paasilinna (2007, alkuperäinen 1975). Jäniksen vuosi. WSOY. Lukija Ahti Jokinen.

Arvioita:
Kirjanviemää
Blogcritics (engl.kielisestä painoksesta)

EDIT 27.2.2011: Katsoimme Neitien kanssa elokuvan - sekin on hyvä! Elokuvassa on vähän eri sävy, ja joitain kirjassa ihastuttaneita tapahtumia ja henkilöitä puuttuu, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kirja voittaa silti vertailun kaikessa paitsi yhdessä asiassa: jänis on leffassa nähtynä paljon vaikuttavampi kuin kirjassa :-D