Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Kuva: Teos 

Sinisalolta päätin muutama vuosi sitten lukea koko tuotannon. Että silleen. Projekti on edennyt hitaanlaisesti mutta edennyt silti, vähän niin kuin ilmaston lämpeneminen. Nyt on kaikki romaanit luettu, viimeisenä vuonna 2006 ilmestynyt Lasisilmä. Suurimmiksi suosikeikseni ovat Sinisalon kirjoista nousseet tuore dystopia Auringon ydin ja viehkon kerroksellinen Linnunaivot, jossa Sinisalo on selvästi ammentanut vahvasta vaellustaustastaan.

Lasisilmään inspiraatiota on varmaan tarjonnut Sinisalon kokemus tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Lasisilmä näet pureutuu jatkuvajuonisen telkkarisarjan tekemiseen. Se kysyy: katsommeko me televisiota vai katsooko se meitä? Lasisilmä nököttää jokaisessa asunnossa ja välittää meille meidän omat kokemuksemme tarinoiksi jalostettuina.

Kirjassa Taru liittyy Lähiö-sarjaa kirjoittavaan tiimiin ja tutustuu sen pääkirjoittajaan, kaikkia lankoja käsissään pitelevään Paulaan ja muuhun kirjoittajakaartiin. Kuten dramaturgian lait vaativat, yksi on kaunis ja rääväsuinen, toinen siististi cool, kolmas muinaismuisto ja neljännellä salattu suhde viidenteen. Taru asettuu omaan lokeroonsa Lähiön todellisuutta tuottavaan varjomaailmaan: hyväksyntää kaipaava tulokas. Porukkaan kuulumisesta päättää viime kädessä Paula, kulissien takainen diktaattori, telkkarisarjan raamatun ylin tulkki.

Takakannessa sanotaan, että fiktion ja faktan raja alkaa hämärtyä ja tismalleen niin kirjassa käy - sen enempää en viitsi tässä juonta spoilatakaan. Pidin kovasti kirjasta ja siitä, että se herätti taas miettimään todellisuuden rakentunutta luonnetta. Järjellä toki tiedän muutenkin, että keksimme enimmäkseen maailmamme itse; että todellisuus sellaisena kuin sen koen on ihan itte tehty. Tosin olen mieluummin ajattelematta tätä kovin usein... kun myöntää olevansa vastuussa omasta elämästään, joutuu syyllistä epäkohtiinkin etsimään peilistä.

Telkkarisarjan käsikirjoittajalla on Lasisilmässä vastuu myös synnyttämistään hahmoista. Mutta ilmiintyvätkö hahmot tyhjästä vai lainaavatko ne lihansa kantasolut todelliselta henkilöiltä? Voiko elämäänsä käsikirjoittaa niin kuin sarjaa? Ammattilaisena Taru kuitenkin tietää, että sarjaan kirjoitetaan puhtoisempaa versiota todellisuudesta, eräänlaista naamakirjapainosta siis.

Kun kaikissa muissa asioissa me peräänkuulutamme edes jonkin sortin näennäistä uskottavuutta, niin pahaa ja hyvää punnitessa ei ole kuin yksi tapa toimia. Ei pidä tuijottaa liikaa siihen mitä oikeasti voisi tapahtua. Pitää tuijottaa siihen mitä moraalinen enemmistö tahtoisi tapahtuvan. (s. 104)

Lasisilmä on täynnä uskomattomia ja samalla omassa kontekstissaan tismalleen oikeanlaisia käänteitä. Vähän niin kuin telkkarisarjat. Tai elämä. Vaikken samaistunut yhteenkään henkilöön, Lasisilmä upposi kuin lyijypaino. Tykkään tällaisista salafilosofisista tarinoista; ne palkitsevat silloinkin kuin emotionaalinen teho jää kevyeksi.

Johanna Sinisalo (2006). Lasisilmä. Teos. 951-851-102-0.

Arvioita:
Morren maailmassa meni ahmimiseksi
Mikko Kirjavinkeissä kiteyttää hyvin: terävä psykologinen trilleri

Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

Syyskuun setti

Syyskuussa tuli samoiltua metsissä.

Eilen täällä oli pieni henkinen painimatsi: tehdäkö vihdoin syyskuun myöhästynyt kooste - vai lukeako kirjaa? Piraijakuiskaaja vei voiton, koska sen oli pakko päästä kotiinsa kirjastoon. Jotain lukijaetiikkaa pitää sentään olla...  jos kirjasta on varauksia, se on palautettava. Joku odottaa.

Syyskuun saldosta muodostui vähän erikoinen, sillä osana kirjabloggaajien yhteistä haastetta luin kaksi kirjaa Hesarin 100 parhaan listalta, nimittäin Miss Farkku-Suomen ja Rajan. Ei hullumpia vaikken ihan hullaantunutkaan. Kuukauden huipuksi taitaa silti nousta Pilvikartasto, jonka kanssa sain pikkuisen tehdä töitä, että kokonaisuus aukesi. Ehkä sitä arvostaa enemmän sellaista, josta on vähän vaivaa itsellekin. Parhaat naurut kirvoitti ilman muuta Elimäen kootut tarkoitukset, vaikka Rabbin katti on hyvä kakkonen; sen kanssa sai hykertää hyväntuulisesti moneen kertaan.

Luettu ja blogattu:

David Mitchell: Pilvikartasto
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
Elimäen kootut tarkoitukset
Riikka Pulkkinen: Raja

Luettu muttei blogattu:

Arto Paasilinna (2007). Rietas rukousmylly. Veikko Honkanen lukee pätevästi ja onhan näissä Paasilinnan kirjoissa aina jotain mukavaa jippoa... mutta Rietas rukousmylly on totta puhuakseni heikommasta päästä. Alku on lupaava mutta kahden suomalaismiehen road trip Aasiassa jotenkin jää pelkäksi vaelteluksi. Plussaa kaverusten kehittämästä uudesta positiivisuutta korostavasta maailmanuskonnosta, joka toi mieleeni iki-ihanan Ac-Cent-Tchu-Ate The Positiven. Marko Ikävalko Keskisuomalaisessa ei juuri positiivista korostanut. Äänikirja, kirjastosta.

Seppo Jokinen (2012). Hervantalainen. Olen melkein nyt päässyt ajan tasalle Jokisen dekkarisarjassa - enää tänä vuonna ilmestynyt Vihan sukua on lukematta. (Novelleja ei lasketa!). Hervantalainen oli tuttua laatua, taas kerran hyvä ja viihdyttävä dekkari. Sarja äärimmäisen julmia pahoinpitelyjä panee Koskisen joukkoineen koville. Aikuisten lasten julmuutta luotaava tarina jaksoi kiinnostaa ja Koskisen yksityiselämässäkin liikuttiin sopivasti. Tässä murhaaja ei ollut yhtä yhtä kiehtova kuin Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta ei se kokonaisuutta pilannut. Tämän on lukenut myös Kirsi - joka jutullaan sai minut tarttumaan Koskis-sarjaan. Kiitokset sinne! Kirjastosta.

Joann Sfar (2001-2007). Rabbin katti 1 & 2. Tulin joskus ostaneeksi kakkososan, mutta se jäi lukemattomana hyllyyn kun halusin ensin ykkösen. Onneksi se tuli vihdoin kirjastossa vastaan, joten pääsin tutustumaan tähän hurmaavaan kissaeläimeen ja sen tuttavapiiriin. Ortodoksijuutalaisten tavoissa ja yhteisössä on jotain kiehtovaa, ja Sfarin inhimillinen ote maailmaan ja ihmisiin viehätti todella. Piirrosjälkikin on mukavasti kujeellisen rosoista ja lämmintä. Olen myyty! Tämän sarjan haluaisin kokonaan omakseni. Omasta hyllystä ja kirjastosta.

Annukka Salama (2013). Piraijakuiskaaja. Unna syntyperän salaisuutta jahdataan nyt uudella mantereella. Rufuksen johtama jengi tutustuu suomalaisiin surffaajasisaruksiin ja nauttii Kaliforniasta. Piraijakuiskaaja on ehdottomasti yhtä houkuttava ja koukuttava kuin faunoidit-sarjan ensimmäinenkin osa. Nuori lempi leiskuu ja voimaeläinten vaikutus arkeen kuvataan hienosti. Tuoreella otteella hyvää viihdettä, jota voi suositella nuorille. Ja tällaisille lapsenmielisille aikuisille. Voin yhtyä Marjiksen kommenttiin: miksei seuraava osa ole jo valmiina? Kirjastosta.

Kaunista syksyä kaikille kirjanystäville!

Riikka Pulkkinen: Raja

Kuva/kansi: Gummerus/ Jenni Noponen

Riikka Pulkkisen Rajasta oli lähellä tulla samanlainen ikuisuusprojekti kuin Hanna Arendtin Vita Activasta: olen molemmat samasta Akateemisen alesta joskus sivistyshinkuisuuden puuskassa haalinut. Sen jälkeen kun Totta ilmestyi, alkoi tuntua, että on vähän tietämätön, kun ei ole ensimmäistäkään Pulkkista lukenut.

Mutta Rajan hankittuani tulin lukeneeksi jutun tai kaksi Pulkkisen kirjoista - joukossa Sallan lukupäiväkirjan Totta-teksti legendaarisine nakkipaperikeskusteluuneen - ja jotenkin kynnys tarttua Rajaan vain nousi nousemistaan. Alkoi kuulostaa liian sievistelevältä ja ennen kaikkea tylsältä.

Kun odotukset ovat nollassa, on helppo yllättyä positiivisesti: Raja oli enemmän minun makuuni kuin odotin. Henki kulki lukiessa ihan hyvin... mutta ei tämä turha tekele ollut.

Raja käsittelee voimakkaita teemoja. Keski-ikäinen Anja on itsemurhan partaalla. Hänen miehensä on jättänyt hänet mutta ei sillä perinteisellä tavalla. Ei, Anjan mies on dementoitunut ennen aikojaan, kadonnut omasta kehostaan. Yksinäisyys, syyllisyys ja myötäkärsimys imevät Anjasta mehut. Kaikkia ikääntymisestään tietoisia ajatus muistisairaudesta värisyttää ikävästi.

Toisaalla seurataan lukion aloittaneen Marin ja hänen opettajansa Julianin suhdetta. Mariltakin on identiteetti jollain tavalla kateissa: hän hakee Julianista itselleen määrittelijää. Aikuisen miehen kanssa hänkin on aikuinen nainen.

Juonen kulku ei ole mitenkään raivokkaan yllätyksellistä tai antoisaa, eivätkä tarinoiden kytkökset oikein tyydytä, mutta Raja oli eläytymiselle otollinen romaani. Aiheiden rankkuuden vuoksi kiinnostus oli väkisinkin jotenkin intensiivistä. Minusta Marin ja Julianin suhde on kaamealla tavalla uskottava. Juuri noin voisi ajatella nuoren tytön tekevän suhteesta itselleen identiteettiä; juuri noin voisi kuvitella aikuisen miehen valehtelevan itselleen nuorta tyttöä himoitessaan.

Tyttö riisui päällysvaatteensa ja kumartui vaihtamaan kenkiä. Tytön kumartuessa hame hilautui kymmenen senttiä ylöspäin, ja Julian näki hameen reunan paljastamassa kohdassa tytön reiden sisäpinnalla pienen hellyyttävän syntymämerkin. Se näkyi haaleana pisteenä ohuiden sukkahousujen läpi. Se oli häkellyttävän vangitseva, ja tuntui hämmentävältä tietää sen intiimi sijainti tytön reiden sisäpinnalla - siellä missä yksikäään vieras käsi ei ollut koskaan käynyt, reiden ihan valkeassa koskemattomassa avaruudessa, Julian ajattelin. (s. 204)

Pulkkinen kuvaa halua kauniisti ja tuskaa vielä kauniimmin. Etenkin Marin epävarmuus on sydäntäsärkevää. Ajattelin taas, että ihmisen kypsymisen prosessi on surullinen. Joskus tuntuu, että hioudumme kasvaessamme vain törmäilemällä kipeästi ylitsepääsemättömiin esteisiin. Suurimmat särmät sileiksi saatuamme olemme jo sisältä mustelmilla.

Kuten sanottu, Raja oli parempi kuin odotin. Olin kuullut niin paljon Pulkkisen tekstin runollisuudesta, että pelkäsin pahinta. Yliestetisointi ei yleensä pelitä minulle; mieluummin Arto Salmisen tyyppistä rumankauniinrujoa, kiitos! En kuitenkaan kokenut, että Pulkkisen kielikuvat olisivat mitenkään sietämättömän koristeellisia. Kuu saa minun puolestani olla jättimäinen, keltakylkinen, ystävällinen ja saniaisten alta saa hohkata maan lempeäntiheää kosteutta. Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista; ei ylenpalttinen kuvauksellisuus lukemistani haitannut.

Sen sijaan minua ärsyttivät melko tavalla tekstin keskelle siunaantuneet sivumaultaan filosofiset paasauksenpätkät. Yhtäkkiä vaikkapa kesken kahden henkilön agressiivista kohtaamista hyökkää väliin kappaleen verran lennokasta tekstiä siitä, miten vihassa on aina jotain nautinnollista. Höh. Myös dialogi tuntui aika tönköltä ja teennäiseltä, vähän niin kuin rajojen ylittämisen teemalla leikkiminen. Kukaan ei (Luojan kiitos!) puhu sillä tavalla kuin tässä kirjassa välillä puhutaan. Kohtauksilla on lievä taipumus päättyä loppurepliikkeihin, jotka suorastaan kumahtavat: Minulla on pelkkä menneisyys. Muistot ja niiden kautta merkitys. Tai Mitä muuta sinulla enää on? Luottamus on ainoa mitä sinulla enää on.

(Gonnnng! GGOONNGG!!)

Tuollaisesta putoan heti kyydistä niin että tömähtää. Ei siis syntynyt mitään hirvittävää himoa lukea pikaisesti perään Totta ja Vieras. Silti Raja jätti ihan hyvän jälkimaun. Pulkkisella on psykologista vainua. Olisi tässä voinut turhempaakin lukea. Silti epäilen, että jos aiheet olisivat olleet vähän vähemmän rankkoja, tämä esikoinen ei ehkä olisi nostanut häntä koko kansan ilmiöksi.

Riikka Pulkkinen (2006). Raja. Gummerus. 978-951-20-7280-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa näki Rajassa sydämen viisautta
Saran kirjoissa löydettiin vertailukohdaksi Rauha S. Virtasen Ruusunen
Heidi Strengell Kiiltomadossa piti onnistuneimpana 6-vuotiasta Annia (jonka omassa jutussani jätin käsittelemättä kun koin lähes sivuhahmoksi :D)

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kuva: Gummerus

Ihmeelliset ovat kirjojen tiet. Tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa: lukutoukkien poukkoilevat polut ne vasta kummallisia ovatkin, eikä muistissakaan ole kehumista kuten seuraavasta selostuksesta huomaatte.

Ostin tämän Fred Vargasin kirjan jostain alennusmyynnistä joskus ajanlaskumme alussa, koska muistin jonkun sitä koskevan keskustelunpätkän: joku kirjabloggaaja kyseli muilta että mistäköhän kirjasta mahtaa löytyä kohtaus, jossa joku työntää takapuolensa ulos auton ikkunasta ja tekee vauhdissa tarpeensa. Kukaan ei tiennyt mutta hyvänä arvauksena ehdotettiin Fred Vargasia. Luonnollisesti kiinnostuin. Kuulosti lähes Arto Salmiselta.

Joten kun Painu tiehesi ja pysy poissa tuli jossain alessa vastaan kuudella eurolla ja nimi kuulosti hyvältä ja kansikin oli tyylikäs, ostin kirjan ja unohdin sen hyllyyn ja hämähäkit kutoivat seittejä sen ympärille. Mutta viime viikolla uusi työkaveri osoittautuikin maankuuluksi dekkarispesialistiksi ja, kun tiukkasin hänen ulkomaisia nykysuosikkejaan, nimesi yhtenä Fred Vargasin.

Siihen sanoin viisaasti ai jaha, pitääpä lukea kun hyllystäkin löytyy, ja ajattelin typerästi ai niin, Vargas kirjoittaa dekkareita! Olin tuupannut kirjan hyllyyn edes lukematta takakantta ja onnellisesti unohtanut kaiken kirjailijasta koskaan kuulemani...

Nyt piti kaivaa Painu tiehesi esiin ja lukea se oitis.

Kannatti. Harmittaa että odotin näin kauan. Painu tiehesi on vallan erinomainen ja eriskummallinen dekkari. Intuitiivinen ylikomisario Adamsberg on ainakin yksi erikoisimmista etsivistä, joihin muistan törmänneeni. Vain Dirk Gently* taitaa olla oudompi. Adamsberg on kuitenkin holistista etsivä Gentlyä inhimillisempi ja hänen tutkimansa rikos jossain määrin realistisempi. Jossain määrin. Kovin jokapäiväisenä ei voi pitää murhaa, josta ilmoitetaan ennakkoon julkisesti luettavaksi toimitetuin kirjasitaatein, tai murhaa, jonka suorittamiseen tarvitaan kirppuja kirjekuoressa, satoihin oviin maalatuista nelosista puhumattakaan. Upouuden murharyhmän johtoon nimitetty Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta ennen kuin kukaan edes kuolee, kollegansa Danglardin ärtymykseksi.

Painu tiehesi ja pysy poissa ei viettele juonellaan; olen totta vie lukenut sekä mutkikkaampia että tehokkaampia jännäreitä.** Ei, Vargasin vahvuus on kerronnan tenhossa ja herkullisesti kutkuttavissa hahmoissa. Kysymys syyllisestä on lukijalle lähes sivuseikka, sillä Vargas viipyilee niin kiehtovilla sivupoluilla. Itse olin koukussa heti ensimetreiltä, osapuilleen tässä:

Joss ei pitänyt tapausta mitenkään ihmeellisenä. Hän oli oppinut jo kauan sitten, että esineillä oli oma salainen, vaarallinen elämänsä. Jos hänen bretagnelaisen merimiehen muistiinsa oli luottamista, oli vain joitakin laivalaitteita jotka eivät koskaan olleet käyttäytyneet hyökkäävästi häntä kohtaan, mutta muuten esineiden maailma oli todistettavasti ladattu täyteen ihmisen härnäämiseen tarkoitettua energiaa. Pienikin käsittelyvirhe, jonka ansiosta esine pystyi anastamaan edes rahtusen vapautta, johti vääjäämättä asteeltaan vaihtelevien kummallisten kommelluksien ketjuun, pienestä kiusasta todelliseen tragediaan. [--] Tällä tavoin, orjan asemansa herättämän täysin ymmärrettävän kostonhimon voimasta, esineet psytyivät vuorostaan lyhyiksi mutta sitäkin intensiivisemmiksi hetkiksi alistamaan ihmisen aavemaiseen valtaansa, pakottamaan ihmisen vääntyilemään ja ryömiään kuin koira, naisia ja lapsia säästämättä. [--] (s. 4-5)

Tässä Vargasin varsin epätodennäköisessä dekkarissa on tuhat tällaista pientä tehokasta koukkua. Ne saivat ainakin minut nätisti nalkkiin. Ilman niitäkin olisin luultavasti tyytyväinen, sillä Vargasin henkilöhahmoissa on sellaista aavistuksellista absurdiutta, joka kaikessa kummallisuudessaankin tuntuu hyvin todelliselta ja inhimilliseltä. Paikoin on kuin Murakamia lukisi, paitsi että kissat eivät puhu ja tämä on dekkari. Siis noin kuusi piirua Kafkasta realistiseen ja kaksitoista piirua genreen.

Pidin myös kielestä. Olen päässyt vuosien mittaan tottumaan englantiin ja englannista käännettyyn suomeen niin perusteellisesti, että muista kielistä tehdyt hyvät käännökset tuntuvat väkisinkin raikkaasti erilaisilta vieraine puheenparsineen ja rehevine rytmeineen.

Mukava huomata, että Vargasilta on suomennettu ainakin kolme muutakin kirjaa. Kyllä nekin on luettava. Olen nyt auttamatta heikkona hankalaan Adamsbergiin.

Fred Vargas (2005, alkuperäinen 2001). Painu tiehesi ja pysy poissa. Gummerus. Suomentanut Marja Luoma. 951-20-6506-1.

Arvioita:
Satu Luetuissaan kuvaili tunnelmaa "vinoutuneen leppoisaksi" - allekirjoitan!
Mia Kolmannella linjalla piti tahtia verkkaisena.

*Douglas Adams: Dirk Gently's Holistic Detective Agency ja The Long Dark Tea-Time of the Soul.
** Arvasin syyllisen noin 50 sivua ennen loppua eli varmaan noin 100 sivua sen jälkeen kun norminäppärä dekkarinlukija yleensä arvaa.

J. Pekka Mäkelä: Alshain

Kuva: Like

Luin Finnconin yhteydessä J. Pekka Mäkelän uusimman. Alas palaa vuonna 2006 julkaistun Alshainin maisemiin. Se osui ja upposin niin hyvin, että piti kaivaa kiireesti esiin hyllyssäni piileksivä Alshain ja lukea se uudestaan. Tässä välissä tosin eksyin muutaman muun kirjan pariin... mutta nyt sain uusintakierrokseni Alshainin planeetalla loppuun.

Alas osoitti, että Alshainin juonenkäänteet olivat minulta tehokkaasti unohtuneet. Kirjan mittaan ne palasivat vähitellen mieleen. Näkökulmahenkilön vaihtuessa aina huomasin hetken päästä hämärästi aavistavani, miten kenellekin käy. Tietty tuttuus ei kuitenkaan ollut pahasta; Alas oli tuoreena mielessä, joten sain ekstrahupia pongaillessani tarinoiden yhtymäkohtia.

Alshainin planeetta kiertää hiljalleen kuolevaa aurinkoa. Entinen jääplaneetta on aurinkonsa kuumentuessa muuttunut meren maailmaksi. Ihmiselle asuttavaa aluetta on vain vähän, mutta tulokkaat ovat tehneet olonsa niin mukavaksi kuin voivat. Planeetan biosfääri ei maan kasveja kelpuuta, ja merta Alshainin asukkaat karttavat. Rannalla oleskelusta näyttävät nauttivan vain Maasta muuttaneet, ennen kuin oppivat tavoille.

Kertoja vaihtuu kirjan mittaan. Leon on lähtenyt onnettoman avioliiton jälkeen etsimään uutta elämää uudelta planeetalta, jonka valtauskonto on horjumaton usko markkinatalouteen. Vieras ympäristö hiertää, mutta vähitellen hän tottuu ja oppii ja tutustuu, jättää omankin jälkensä hiekkaan. Vera tuskailee ylitsepääsemättömässä tunneansassa, vammautuneen kihlatun tragedian rikkomana. Vanha Lang lähtee etsimään mereltä jotain, tietämättä itsekään oikein mitä; kenties kadonnutta nuoruuttaan. Turvallisuuspalvelun Eer Oejang etsii syyllisiä kollegoidensa murhaan ja kohtaa menneisyytensä. Nuori Kaishe opiskelee merentutkimusta vedenalaisella asemalla.

Ihmisten polut kohtaavat, risteävät, eroavat uudelleen ja kohtaavat taas. Elämät ja kuolemat osuvat toisiinsa. Taustalla soi meren loputon ääni, jossa jotkut kuulevat jotain enemmänkin.

Mäkelä on koonnut näissä kahdessa kirjassa älykkään palapelin, jonka kanssa riittää askarreltavaa. Mitään emotionaalista sähköiskua Alshain ei minulle antanut, mutta pidin kovasti sen tarina-arkkitehtuurista. Kaikki liittyy kaikkeen, tai ainakin melkein. Sekä Alshain että Alas viihdyttävät, vaikka juonen ns. suuri arvoitus selviää kummasta vain, sillä kertojaratkaisu säilyttää arvoituksellisuuden tunnun ja tunnelman.

On myös kiinnostavaa nähdä hahmot yksi kerrallaan uusista näkökulmista: Leon on sisältä sekä erilainen että samanlainen kuin Veran näkökulmasta ja niin edelleen. Vierautta ei ole vain lajien kohtaamisessa.

[--] Minä olen omalla pienelläni tavallani nyt osa sitä ulkopuolista uhkaa. Minua voidaan käyttää hyväksi. Avullani voidaan todistaa, miten vaarallisia toisenlaiset ovat. Vaikka en ole kovinkaan toisenlainen olemukseltani enkä ajattelultani. Mutta eihän täällä toisenlaisempiakaan ole. Heidän on siis käytettävä minua. (s. 58)

Alas ja Alshain toimivat hienosti yhteen. Jos lukee yhden, kannattaa lukea toinenkin.

Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

J. Pekka Mäkelä (2006). Alshain. Like. 952-471-709-3.

Arvioita:
Tiina Raevaara Kiiltomadossa meinasi turtua Leonin sisäisiin monologeihin.
Mikko Kirjavinkeistä pitää kerrontaratkaisusta.
Shimo Routakodossa sai tästä parhaat sense-of-wonderit sitten Kvanttivarkaan.
Bonuksena linkki kirjailijan Alshain-sivulle.

Stephen King: The Dead Zone

Tekotaiteellinen kuva nuhjuisesta pokkarista huonossa valossa.

Stephen Kingin kirjaan perustuva Viimeinen yhteys: The Dead Zone tuli telkkarista jokunen päivä sitten. Kohtalo, tai jokin näitä pienempiä sattumuksia hoiteleva vastaava voima, usutti minut oikealle kanvalla noin puolessa välissä leffaa. Jumituin sitä katsomaan. Christopher Walken hyviksenä! Ja kun ei leffan loputtua edelleenkään nukuttanut, kaivoin hyllystäni kirjan The Dead Zone* ja aloitin sen.

Tarina on yksinkertainen ja tehokas. Tavallinen nuori mies - jonka tavallisuutta alleviivataan nimellä John Smith - joutuu onnettomuuteen ja vajoaa pitkään koomaan. Herätessään hänellä on epävakaa psyykkinen ihmelahja; ihmisen tai esineen koskettaminen saa toisinaan aikaan välähdyksen menneestä tai tulevasta. Kätevää kun pitää huomata tulipalo toisella puolella kaupunkia, tai löytää vaikkapa kadonnut vihkisormus. Mutta lahjan hintana on kyseenalainen maine ja raskaiden näkyjen taakka. Ei ole mukavaa saada väläyksiä hullun sarjamurhaajan sielunelämästä... psykoottisesta poliitikosta puhumattakaan. Pian päähenkilömme onkin vaikeiden valintojen edessä.

En luultavasti osaa suhtautua kovin objektiivisesti Stephen Kingin kirjoihin. Olen pitkän linjan fani. Kingin tavassa tuoda henkilöt iholle on minusta jotain poikkeuksellista. Sekä mukavista että vastenmielisistä tyypeistä syntyy vahva kuva. Uutta Kingin kirjaa lukiessani olen aina kovin huolissani niiden sympaattisempien hahmojen puolesta, sillä mitä vain voi tapahtua; juuri kun oikein tykästyy henkilöön, jokin tulee ja syö hänet. Ei voi yhtään rentoutua.

(Hmm. Ehkä salaisuus onkin kontrastissa. Herttainen lapsi on sitäkin herttaisempi, koska hän saattaa olla kohta koiranruokaa? Ei. Samalla teholla tulee lähellä vaikkapa The Apt Pupil -pienoisromaanin epämiellyttävä päähenkilö.)

Kyky sitoa lukija hahmoihin tunnesitein ei ehkä vielä The Dead Zonessa ole aivan huipussaan, mutta toisaalta, eipä ole kirjailijan myöhempiin romaaneihin vaikuttanut mammuttitautikaan. Laverteluakin on, mutta sivupolut eivät rönsyile kohtuuttomasti. Ne vievät aikaan, paikkaan, tunnetilaan.

'It's not Johnny, is it? Nothing's happened to Johnny?' 

'I don't know,' he said, struggling to keep his voice from rising. Somebody calls you at two in the morning, puts you on hold, you count your relatives and inventory their condition. You make lists of old aunts. You tot up the ailments of grandparents, if you still have them. You wonder if the ticker of one of your friends just stopped ticking. And you try not to think that you have one son you love very much, or about how these calls always seem to come at two in the morning, or how all of a sudden your calves are getting stiff and heavy with tension. (s. 58)  

Zone kesti mainiosti uuden (kolmannen?) lukukerran. Tällä kierroksella kiinnitin enemmän huomiota kirjan poliittiseen ulottuvuuteen; oikeastaan huomasin vasta nyt, että tässähän tölväistään useampaan otteeseen aika pahasti Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän heikkouksia. Heh, ehkä teema on nyt helpommin havaittavissa, kun samaa leipää ja sirkushuveja -meininkiä on kotimaassakin tuoreeltaan nähty. Panin myös merkille, että tämän ja uusimman romaanin (22.11.63) välillä on tiettyjä temaattisia yhtäläisyyksiä, vaikka jälkimmäinen on peruskuvioiltaan paljon villimpi.

Jep, suosittelen tätä siinä missä muitakin Kingin romaaneja. Lukekaa ja nauttikaa.

(On toki makuasia, missä määrin itse kukin sietää spefistisiä elementtejä; outouksille allerginen ei kai nauti hienostakaan tekstistä, jos se käsittelee ulkoavaruudesta tulevia mörköjä tai viemäreissä asuvia hirviöitä. Realismin ystäville suosittaisinkin Kingiltä Different Seasons -kokoelmaa, jonka neljästä tarinasta kolme sijoittuu aivan tavalliseen todellisuuteen... joka sekin on riittävän kaamea! Suomeksi Seasons on ilmestynyt kahdessa osassa.)

Stephen King (1981, alkuperäinen 1979). The Dead Zone. Macdonald Futura Publishers. 0-7088-1874-9.

Arvioita:
James Smythe Guardianissa

*Jippii! Samalla tuli todistettua, että löydän uudesta hyllystäni ainakin jotain! The Dead Zone on muuten suomennettu nimellä Kosketus, mutta minulla on vain englanniksi tämä.

Dick Francis: Longshot

Myllersin äsken elämääni oikein kunnolla. Sivuvaikutuksena syntyi selkävaivoja ja pitkähkö blogitauko. Päätän hiljaisuuden kummalliseen kirjavalintaan: Dick Francisin Longshot on vanha, ei mitenkään pinnalla, eikä sillä ole mitään ilmeistä yhteyttä mihinkään... eikä edes massiivisia kirjallisia arvoja. Silti, kaikilla kirjoilla on aikansa ja paikkansa. Tällä kirjalla oli paikkansa juuri tässä ja juuri nyt.

Dick Francisilla on ollut kiinnostava elämä. Hän oli kuuluisa estelaukkajockey 40- ja 50-luvuilla, mutta siirtyi sitten urheilutoimittajaksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Ensimmäinen trilleri ilmestyi 60-luvun alussa, ja sen jälkeen kirjoja putkahtelikin tappavan tasaista tahtia. Olen lukenut melkein kaikki ja useimmista pitänytkin, vaikka tuotannon taso ei olekaan yhtä tasainen kuin julkaisurytmi. Joukkoon mahtuu muutamia melko raakoja tekeleitä, ja osa on kestänyt aikaa huonosti (esim. Trial Run ja Twice Shy ovat nykyään lähinnä hassuja).

Longshot on minusta Francisia paremmasta päästä. Olen lukenut sen ennenkin - nyt se osui käteeni kirjoja pakatessani, ja tuntui äkkiä juuri sopivasti helpolta ja tutulta luettavaksi pala palalta elämänjäristyksen laantumista odotellessani.

Vuonna 1990 alun perin ilmestyneen romaanin kertoja John Kendall on äärioloissa selviytymisen asiantuntija, joka lukuisia matkaoppaita kirjoitettuaan haluaa romaanikirjailijaksi. Mutta kirjailijaelämän rahoittaminen ei ole helppoa. Esikoisromaaninsa julkaisua odottava Kendall päätyy laatimaan - korvausta vastaan - elämäkertaa hevosvalmentajasta. Laukkaurheilun maailmaan ja valmentajan erikoiseen perheeseen tutustuva Kendall huomaa pian sekaantuvansa myös murhan selvittelyihin. Eikä murhaaja ole kaukana.

Francis kirjoittaa yksinkertaista englantia, joka ei kuitenkaan ole tylsää run spot run -tasoa. Kas tässä nälkäinen ja paleleva kirjailija Kendall tekee lähtöä agenttinsa luokse:

[--] as I'd learned a thing or two by that time, I went not precipitously as soon as possible but later in the morning, so as to arrive at noon. Shortly after that hour, I'd discovered, Ronnie tended to offer wine to his visitors and to send out for sandwiches. I hadn't told him much about my reduced domestic arrangements; he was naturally and spontaneously generous. (s. 9)

Taisin aikoinaan ihastua Francisin kirjoihin kahdesta syystä: niitä oli helppo lukea englanniksi ja niiden myötä tutustui aina johonkin (minulle) eksoottiseen elämänpiiriin. Francisin miljööt liittyvät usein jollain tavalla laukkaurheiluun, mutta niihin sisältyy myös huima määrä yksityiskohtaista tietoa kaikenlaisesta muusta. Olen oppinut Francisilta, että jääkarhun maksaa ei kannata syödä, että lasinpuhalluksessa hallittu jäähdyttäminen on kaikki kaikessa, ja että beaujolais nouveau'ta pitää maistella kerran vuodessa. Ei mikään turha kirjailijatuttavuus siis!

Toki kirjat ovat ovat melko kaavamaisia, ainakin jos niitä lukee monta peräkkäin. Osapuilleen kaikissa toistuvat tietyt elementit. Kertoja-sankari on aina fiksu ja itsensä hallitseva mies, joka miettii moraalisiakin kysymyksiä. Kertoja myös aina päätyy kärsimään, tavalla tai toisella, yleensä sekä fyysisesti että henkisesti. Joskus taustalla on jo ennestään traumaattisia menetyksiä... joskus traumaattiset menetykset tapahtuvat vasta kirjassa. Mutta tuskista huolimatta Francis-äijät selviävät aina. Heillä on lokeroinnin taito.

Kun John Kendall omissa tuskissaan ei jaksa ajatella koko matkaa, hän ajattelee seuraavaa askelta. Ja sitten seuraavaa. Yksi kerrallaan.

Hyvä neuvo.

Dick Francis (1991, alkuperäinen 1990). Longshot. Pan Books. 978 0330 319584.
Pidemmän pätkän pääsee lukemaan täältä.

Arvioita:
LibraryThing-lukijoilta

Komarr & A Civil Campaign

Kannet ovat niin kaameat, etten huoli niitä kuvaan...

Odotan jo innoissani tämän vuoden Finnconia; kerrankin kesän aikataulut ovat olleet niin kristallinkirkkaat, että tiesin ajoissa ja varmasti pääseväni mukaan. Pakkasin kasan pokkareita scifikirppikselle, ilmoittauduin vänkäriksi*, ja valmistelujen täydentämiseksi luin uudestaan kaksi Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-kirjaa. Bujold on nimittäin kunniavieraana conissa!

Suomeksi on ilmeisesti Vorkosigan-sarjaa käännetty kovin vähän, vain Kunnian sirpaleita eli Shards of Honor, ja se on sääli. Näin hauskaa ja mielekästä scifiä ei ole maailmassa läheskään tarpeeksi. Bujold käsittelee vallan, tasa-arvon, kulttuurierojen, etiikan ja inhimillisyyden kysymyksiä... mutta ei ikinä ryppyotsaisesti. Suurin osa Vorkosigan-kirjoista on hillittömän hauskoja, ainakin meikäläisen vähän kakaramaiseen scifimakuun.

Dialogi on terävää ja juonet ovat mutkikkaita ja naiset kauniita. Sankari tosin on kaikkea muuta kuin kansikuvapoika, mutta onneksi hän osaa hurmata kuuden komistustuksen edestä. Kääpiökasvuisella, nerokkaalla ja hyperaktiivisella aatelispoika Milesilla on ollut vaikea lapsuus; hän on oppinut löytämään asioista niiden hauskan puolen. Ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää!

Valitsin luettavaksi kaksi kirjaa sarjan jälkipäästä. Vaikka rakastuin nuoreen Miles Vorkosiganiin jo hänen ensimmäisessä seikkailussaan (Warrior's Apprentice), ja kolmekymppisen Miles avainkriisiä käsittelevä Memory on ehkä sarjan hienoin romaani, ovat Komarr ja A Civil Campaign iskemätön kesälomaduo. Nämä ovat nimittäin sarjan romanttisimmat ja hassuimmat kirjat.

Komarr'ssa Miles lähtee vanhemman kollegansa kanssa selvittämään Barryarin imperiumin hallitseman Komarr-planeetan aurinkopeilien tuhoutumista. Peilikimppua tarvitaan planeetan maankaltaistamisessa, ja sabotaasia epäillään. Miles löytää Komarr'sta muutakin kuin terroristeja...

A Civil Campaignissa hän ja löytö ovat palanneet Barryariin. Miles osallistuu keisarillisten häiden valmisteluihin ja yrittää rekrytoida löytöä Lady Vorkosiganin pestiin. Hanketta monimutkaistaa hänen kaksoisveljensä Mark erikoisine bisneksineen. Pääkaupunki kuhisee hyönteisiä, häitä ja poliittisia pelejä, karuselli karkaa lähes slapstickin puolelle, mutta hiljaisempiakin hetkiä löytyy.

Otetaan lukunäyte malliksi:

[--]Yes, he perfectly understood - yet did not seek to comfort her by dismissing her distress, or trying to convince her it didn't matter. The sensation was like opening the door to what she'd thought was a closet, and stepping through into another country, rolling out before her widening eyes. Oh. 

"In my experience," he said, "the trouble with oaths of the form, death before dishonor, is that eventually, given enough time and abrasion, they separate the world into just two sorts of people: the dead, and the forsworn. It's a survivor's problem, this one." (A Civil Campaign, s. 325)

Hieno yhdistelmä vanhan ajan seikkailukertomusta ja avaruusoopperaa ja romansseja! Ja sekaan on ujutettu perimmäisiä kysymyksiä, sellaisessa muodossa että tampiompikin tajuaa. Viimeisin, Cryoburn, ei innostanut minua ihan näiden edellisten lailla, ehkä siksi, että siinä Miles ja hänen hillitön sisäisen monologinsa ovat pienemmässä roolissa. Samaten sarjan ensimmäiset osat, Shards of Honor ja Barryar, jotka käsittelevät Milesin vanhempia, ovat aavistuksen tosikompia. Cordelia ja Aral ovat henkilöinä vähän Milesia itseään tyypillisempiä sankarihahmoja. Toisaalta, heidän suhteensa ilmentää hyvin kulttuurien yhteentörmäystä raastavimmillaan... Hm.

Näistä kahdesta nyt lukemastani kirjasta ei kannata aloittaa Vorkosiganin maailmaan tutustumista; molemmissa puoli hupia on siinä, että lukija tietää ja tuntee taustat. En osaa kuvitella, että pääsisin Komarrin tapahtumista kärryille, tai tajuaisin poliittisia vitsejä Barryarin juonitteluissa, jos en olisi lukenut sarjan aiempia osia. Englanniksi lukevalle suosittelen aloitusta Warrior's Apprenticesta. Etenkään miespuolisen lukijan ei ehkä kannata käydä ensimmäisenä kiinni Kunnian sirpaleisiin, jossa on muistini mukaan vahvan perinteinen romanttisen fiktion kaava avaruusopperapukineissa.

Tarkemmin ajatellen - kuulostaa hyvältä! Pitääpä lukea uudestaan sekin.

Lois McMaster Bujold (1998). Komarr. Baen Books. ISBN 0-671-87877-8.
Lois McMaster Bujold (1999). A Civil Campaign. Baen Books. ISBN 0-671-57827-8.

Arvioita:
Vesa Lehtinen Aikakoneessa (koko sarja A Civil Campaigniin asti, sisältää spoilereita)
Steven Silver Sfsitella Komarr'sta
Jo Walton Tor.comissa A Civil Campaignista

*Vänkäri = conin vapaaehtoistyöläinen; ahertaa, saa vastineeksi ruokaa, teepaidan ja tunteen merkityksellisyydestä.

Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Vakavamman ohella tulin tässä lukeneeksi myös Näkijän tarun osat 2 ja 3 eli Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival. Vähän pelokkaana tosin näitä luin, sillä Neiti B löi Salamurhaajan oppipojan jälkeen pöytään ultimaatumin: jos kehtaan tykätä tästä trilogiasta, hän häpeää geeniperimäänsä, kirjamakuni menettää täydellisesti uskottavuutensa, eikä hän enää ikinä usko yhtään suositustani.

Selvä peli, Neiti B. En sitten suosittele. Ja palauta heti se Dance with Dragons!

Kaiken uhalla nimittäin enimmäkseen pidin molemmista jatko-osistakin. Tosin... FitzUljas on rasittava kertoja. Eräässäkin kohdassa hän ehti mainita kuusi (6) kertaa kahdessa (2) kappaleessa ajatuksen, että Valta kätyreineen kohta tappaa hänet. Jos olisin päässyt kaveriin käsiksi juuri silloin, ei olisi tarvinnut odottaa Vallan kätyreitä. Kaameaa itsesäälissä kiehnäämistä. Muutenkin Fitzin touhu on välillä sellaista sähläämistä, että lukija alkaa pitää osaa hänen onnettomuuksistaan itseaiheutettuina.

Kertojasta huolimatta Näkijän taru kannatti lukea. Sisällöstä en taida kertoa, etten pahasti spoilasi sarjaa sen lukemista suunnittelevilta, mutta sen voin sanoa, että tässä trilogiassa jänne on aika kohdillaan ja kolmannessa kirjassa päästään jonkinlaiseen ratkaisuun, vaikka langanpäitä jää mukavasti auki myöhempiä kirjoja varten. Hobbin maailmassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Jopa Fitziin jollain tavoin kiintyy, vaikka hän onkin vinkulelu. Äidinvaistot heräävät? Useat sivuhahmot ovat eläväisiä ja uskottaviakin, ja jotkut suorastaan kiehtovia. Salamurhaajankärppä (!?) jää mieleeni kolmososasta!

Fitzin voi-minua-raasua –angstailun ohella ainoa suurempi harmini kirjoissa oli Yönsilmän ihmismäisyys. Hobb kyllä kuvaa suden ajattelua visuaaliseksi ja erilaiseksi kuin ihmisen, mutta kuitenkin susi kirjassa ”puhuu” repliikein ja käyttää niissä varsin abstrakteja termejä. Se ärsytti. Olen nimittäin kerran tai kuusikymmentä miettinyt ajattelun ja ilmaisun tasoja, eikä käsitteellistäminen minusta voi ottaa tuollaisia kvanttihyppyjä. Jos susi ajattelee kuvin ja tuntemuksin, eikä siis verbaalisesti, ei sen pitäisi voida välittää esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Vähän puolenpäivän jälkeen Yönsilmä liittyi seuraamme. 

"Kiltti hauva!" murjaisin sille ääneen. 

Tuo kalpenee sen rinnalla, miksi Pannu sinua nimittelee. Se huomautti omahyväisesti, Säälin vielä teitä kaikkia, kun se vanha narttu saa lauman kiinni. Sillä on keppi mukanaan. 

Seuraako Pannu meitä? Osaa jäljittää aika hyvin, vaikka onkin ihminen. (Salamurhaajan taival, s. 582) 

Kysyn vain: miten sanoisit kuvilla ja tuntemuksilla "nimittelee"? Noh, tämä on varmaan yli-ikäisyyttä ja ylianalysointia. Hobbille pisteet siitä, että hän on kuitenkin yrittänyt ottaa ongelman huomioon ja korostaa suden poikkeuksellista inhimillisyyttä, joka johtuu tietenkin Vaisto-yhteydestä Fitziin.

Kaikkiaan nämä olivat sopivaa uppoutumisluettavaa. Hyvää seikkailua, hyvää suuren mittakaavan viihdettä genren ystäville. Taival vähän junnaa välillä - jokusen kiemuran Fitzin matkalta olisi voinut jättää väliinkin - mutta yleisfiilis on ihan positiivinen. Tarinalla on imua. Ehkä vielä enemmän tästä saisi irti vähän nuorempi ja vähän vähemmän kyyninen lukija, mutta ei tästä mitään inhoreaktioita todellakaan tullut. Loppuratkaisussa oli jopa loistokkuutta!

Näkijän tarun parissa viihtyi oikein hyvin kolmen kirjan verran. Silti ei tullut erityisiä paineita jatkaa Hobbin kanssa, mutta syy ei oikeastaan ole Hobbin: on vain käsillä liian monta osaa Le Guinin Hainilais-sarjaa. Ja Tähystäjäneito. Ja Näkijän tytär... Fantasian aikuisemmalla puolella odottaisivat Perdido Street Station ja Tigana. Heh, vaikka kuinka lukee, aina riittäisi lisää luettavaa.

Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1996). Kuninkaan salamurhaaja. Näkijän taru 2. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19709-6.
Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1997). Salamurhaajan taival. Näkijän taru 3. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19711-8.

Arvioita:
Jossu on kirjoittanut näistä täällä ja täällä.
Risingshadow-foorumin juttuja täällä ja täällä.

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman. 

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus).  Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi. 

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia. 

Minä, Katariina & Catherine the Great

Kerrankin olin aivan varma anopin lahjasta: hän rakastaa Pietaria ja historiaa ja piti aikoinaan Hirvisaaren Sonja-sarjasta. Minä, Katariina oli selvä valinta. Ja bonukseksena, antaja ehtii joulunpyhinä lukea lahjan ennen kuin saaja vie sen pois kotiin palatessaan...

Minä, Katariina kuvaa 66-vuotiasta Katariina Suurta palaamassa muistoissaan nuoruutensa päiviin. Hän sanelee muistelmiaan uskolliselle kamariherralle ja käy läpi elämäänsä lapsuudesta 33-vuotiaaksi. Kirja siis kattaa Katariinan elämästä hänen nuoruutensa vaiheet, lastensa syntymät ja nousun itsevaltiaaksi vallankaappauksella. Myös myöhempiä aikoja sivutaan, sillä muistelijan arki vanhana keisarinnana on vahvasti läsnä. Helen Mosterin Hylystä tuttu nuori rakastaja Zubov väliin vierailee makuukammarissa, väliin joutuu murjottamaan kauempana.

Hirvisaaren romaanin jotkin kohdat, mm. tulkinta Katariinan 'todellisista' rakkauksista, alkoivat sen verran mietityttää, että piti kaivaa hyllystä uudestaan esille Henri Troyatin värikäs ja romantisoiva elämäkerta Catherine the Great, ja lukea sekin vielä perään. Hih, kyllä muistan miten järkytyin ensimmäisen kerran Catherinen lukiessani Romanovien sukuhistoriasta... eipä onnistuisi tällainen puuhastelu DNA-testien aikaan. No, ehkä DNA-testit ja peritty itsevaltius ovat toisensa poissulkevia. Tiede edistyy heikosti yhteiskunnassa, joka on yhden henkilön oikkujen varassa.

Katariinalla oli melkoinen elämä. En ihmettele, että hän kiehtoo romaanikirjailijoitakin. Venäjän historia on toki pullollaan jännittäviä henkilöitä, mutta tämä kunnianhimoinen, pragmaattinen saksalaisprinsessa sensuelleine mielihaluineen on omaa luokkaansa. Uralla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suomalaisillekaan Katariina ei ole yhdentekevä, sillä hänen vaikutuksensa Aleksanteri I:n persoonaan on epäilemättä ollut merkittävä.

Kirjoihin palatakseni - Hirvisaaren romaani oli lievä pettymys. Katariina valaisee hienosti elämäänsä taustapeilista tutkailevan keisarinnan persoonaa. Vanheneva nainen pystyy hämmmästyttävään itsepetokseen; valtaan liittyvä imartelun ja vajaiden totuuksien syndrooma on jo syönyt kirkasta järkeä. Hirvisaari tekee Katariinasta elävän, yhtä aikaa inhimillisen ja elämää suuremman. Katariinasta ei voi olla kiinnostumatta. Romaanina Katariina on kuitenkin vähän rasittavaa luettavaa. Takkusin dialogien sekä ylipäätään kertojaratkaisujen kanssa. Väliin Katariina puhuu uskotulleen Leonille, väliin kertoo suoraan ajatuksiaan, väliin on kursivoituja ajatusjaksoja. Etenkin dialogeissa on ajoittain sellaista kankeutta, joka syntyy tarpeesta kertoa lukijalle taustoja, mutta samalla etäännyttää henkilöistä.

Romaani todellisista historiallisista henkilöistä on epäilemättä vaikea kirjoitettava. Jos Hirvisaari olisi sallinut itselleen vielä enemmän vapauksia faktojen suhteen, olisi Katariinasta tullut parempi romaani... mutta toisaalta, sitten olisi ollut helppo ärsyyntyä virheistä ja aikakaudelle huonosti sopivista ajatuksista. Jo nyt pidin ajoittain hyvin suorapuheista Leonia, joka puolustaa maaorjia, jotenkin epäuskottavana.

Silti nautin Katariinasta, ja sain taas uusia asioita irti Troyatin kirjastakin Katariinan luettuani. Otankin huvin vuoksi yhteensopivat näytteet näistä molemmista. Kas näin briljeeraa Katariina Leonille eräästä nuoresta miehestä puhuessaan:

[--]Täydellisen miehen saa vain luomalla hänet itse. Pidin hänelle kerran esitelmää Voltairesta, kuunteli. Kerroin hänelle, miten Voltaire opetti minulle kirjeissään, mikä on järjen merkitys yleisten asioiden hoidossa, ja mitkä despotismin menestymisen mahdollisuudet ovat, kunhan se vain on "valistusta". Ja puhuin hänelle Tacituksesta, joka puolestaan opetti minua analysoimaan historiallisia tapahtumia ikään kuin katselisin niitä sivusta pelkkänä tarkkailijana. Liberalismistakin meillä oli puhetta... (s. 448)

Ja tässä Troyat selostaa Katariinan elämää pian Paavalin syntymän jälkeen, jolloin nuori suuriruhtinatar uppoutui murheissaan kirjoihin:

With Montesquieu, she learnt about liberalism, she worried about the excess of personal power, she dreamt of a good, equitable and intelligent régime. Voltaire taught her the advantage of reason in the conduct of public affairs, and what the chances of success for despotism were, no matter how 'enlightened'. Tacitus showed her how to analyse historical events as a cold, pitiless onlooker. (s. 88)

Pätkä, joka toimii Troyatin elämäkerrassa hyvin, tuntuu romaanissa tunkkaiselta. Juuri näiden yksityiskohtien runsaus teki Katariinasta historiamielessä kiinnostavan mutta kertomuksena kankean.

Värikäs aihe ja värikäs aika jaksavat kiehtoa, vaikkei Katariina romaanina valloittanut. Oli ihanaa käyskennellä taas Pietarhovissa ja katsoa Nevalle, vilkaista Eremistaasia... Oi Pietaria! Ja Hirvisaaren tulkinnassa oli hienot hetkensä. Hovin ristiriitainen loiston ja inhottavuuden sekoitus toimii tässä hienosti. Jos Hirvisaari kirjoittaa jatkoa romaanille - sitä se selvästikin kaipaisi! - luen ilman muuta seuraavankin osan. Pitää harkita josko ottaisi luettavaksi myös Katariinan omat muistelmat. Näistä toisen käden lähteistä on tullut sellainen mielikuva, että ainakin Katariina oli erinomainen imagonsa manipuloija.

Laila Hirvisaari (2011). Minä, Katariina. Otava. ISBN 978-951-1-25005-0.
Henri Troyat (2000, alkuperäinen 1977). Catherine the Great. Phoenix Press. ISBN 978-1842-120293.

Arvioita Hirvisaaren kirjasta:
Helena Ruuska Hesarissa
Jari Lybeck Turun Sanomissa
Heidi Lakkala Lapin Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Sara Saran kirjoissa

Helkavirsiä

Pieni yritykseni saada runous takaisin lukulistalle oli tyssätä heti toisen runokirjan kohdalla. Hommaa helpottaakseni keräsin syyskuussa vinkkejä kokeneemmilta, jotta tietäisin mistä päin aloittaa. Aloitin hyvällä menestyksellä Risto Rasalla, mutta kakkospaikalle valittu Eino Leinon Helkavirsiä...

Kun ei niin ei. Morre suositteli tätä uskoakseni siksi, että olen Kalevalasta pitänyt. Nyt Helkavirret luettuani ymmärrän miksi; mitta ja tyyli on hyvin kalevalaista. Mutta Kalevalaa luin kai eri tavalla ja eri hengellä - ja ääneen toisille!

Helkavirsiä luin itsekseni, runon silloin, toisen tällöin. Jouduin näitäkin supisemaan ääneen itsekseni, muuten ei saa oikein tolkkua. Aiheeltaankaan nämä perusmyyttejä kerrantavat tarinat eivät oikein puraisseet; niissä on aina jotain miellyttävän tuttua, mutta on kuin näissä Leinon tulkinnoissa ei olennaisesti lisättäisi mitään uutta.

(Muna vai kana: tuntuvatko nämä minusta arkkityyppisiltä (lue: tylsähköiltä) siksi, että Leinon runot ovat syöpyneet kulttuurimme meemiperintöön? Olisivatko nämä olleet freesejä ja iskeviä, jos olisin lukenut näitä vuonna 1903, nilkkapituisessa hameessa ja kureliivissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa?)

En missään vaiheessa onnistunut iloitsemaan lukemisestani; puuhassa oli sellaista velvollisuudentuntoisen puurtamisen makua. "Pitää kai lukea taas tuota.."  Jos Helkavirsiä ei olisi niin autuaallisen ohut vihkonen, se luultavasti olisi jäänyt kesken. Nytkin sen kanssa painittiin pitkään

Hyvä kuitenkin että jaksoin loppuun asti, sillä viimeinen runo, Tumma, oli minulle näistä paras. Se kertoo elämän kamppailusta, johon on paras sopeutua, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Tumman alistuneisuudessa jokin puhutteli: siinä on tuttua suomalaista surkuilua.

Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa." (s. 87)

Kalevalan tarinoissa on suuruutta. Helkavirsien tarinoissakin melkein - mutta massa ei oikein kanna. Väitän myös, että vaikka Helkavirret hyödyntää Kalevalan työkaluja, siinä ei ole Kalevalan välittömyyttä. Helkavirsissä yksi runoilija on koostanut yksittäisiä runoja, laulaa omia balladejaan instrumenttinsa hyvin halliten. Tästä puuttuu rosoisuus, voiman korvaa eleganssi.

Ehkä ei kannata ihan purematta niellä minun arvioitani tästä. Itse asiassa vähän ällistelen itsekin, miten ikäväksi nämä runot koin, sillä minulla oli Leinosta positiivisempi mielikuva. Hän oli isoäitini suosikki. Hih, ehkä tuo ei kuulosta suositukselta, mutta isoäitini oli fiksu nainen ja jopa lausui runoja toisinaan...

Piti siis nähdä se vaiva, että kaivoin ylähyllyltä esille kokoelman Tämän runon haluaisin kuulla. Se on valikoima Suomen kansan runosuosikkeja, Ylen radio-ohjelmasta 60- ja 70-luvuilla toivotuista runoista koottu. Lehteilin Tätä runoa varmana, että löytäisin jonkin itselleni mieluisamman Leinon huuhtomaan Helkavirsien maun pois. Ja löytyihän sieltä. Kas tässä pieni pala Rauhattoman rukouksen lopusta, sopivasti Tumman teemaa jatkamaan:

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Oioi, noiden kahden viimeisen säkeen voimalla jaksan taas jatkaa runohaastettani! Seuraavaksi luenkin sitten live-lukupiirini valitsemaa runokirjaa. (Helkavirret hautaan sinne ylähyllylle. Vai haluaako joku? Vähän käytetty, kannessa kahvitahra.)

Eino Leino (1977, alkuperäinen 1903). Helkavirsiä. Otava. Näköispainos. ISBN 51-1-04704-7.

Muiden sanomaa:
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Raisa Kirjaurakassa
Ida 100 kirjaa -blogissa
Amma Amman lukuhetkessä

Seitsemän veljestä

Nahkaa ja kultaa!

Piti oikein kaksin käsin miettiä kirjoitanko Seitsemästä veljeksestä ollenkaan, sillä tässä on nyt hyvät mahdollisuudet leimautua ääliöksi. Mutta päätin antaa mennä, sillä asiassa on myös blogifilosofinen ulottuvuutensa: saako klassikkoja ylipäätään kommentoida, voiko niistä olla useampaa mieltä? Ennen kaikkea, voiko Suurta Klassikkoa lukea kuin mitä tahansa kirjaa? Seitsemän veljestähän on suomalaisen kirjallisuuden SE kirja jos jokin ylipäänsä on: kaikkien kirjojen isä ja äiti, suomenkielisen kirjallisuuden pyhä peruskivi...

Veljekset on ollut lukulistalla jo vuoden, sillä viime vuonna Aleksis Kiven päivän aikoihin päätin, että pitääpä lukea tuokin; olen melkein sataprosenttisen varma, etten ole lukenut Veljeksiä, ainakaan kokonaan. Tuskin olisin voinut sitä unohtaa jos olisin. Mutta tarina on tuttu sellaisen kulttuurisen osmoosin kautta, joka perehdyttää britit Shakespeareen ja saksalaiset Goetheen ilman varsinaista lukemista. Äidinkielen tunneilla luetaan pätkiä, tästä on elokuvia ja näyttämösovituksia. Osia ja elementtejä on kannibalisoitu erilaisiin intertekstuaalisiin viittauksiin. Luultavasti äidinkielen opettajan tyttäreen on siirtynyt Veljes-tietoutta ihan vain telepaattisena säteilynäkin!

Ensimmäinen sivu. 

Kun ajatus kirjan lukemisesta kunnolla alusta loppuun vihdoin pälkähti päähäni, menin ensimmäisenä tutkimaan kirjahyllyjäni. Eikös minulla ole tämä? On. Isoäitini isä on saanut tämän 60-vuotislahjaksi vuonna 1953 ja hänen leskensä on antanut sen tyttärentyttärelleen vuonna 1976. Minulle se päätyi siis äidinperintönä.

Tätä kirjaa on pakko ihailla esineenä: se on Akseli Gallen-Kallelan kuvittama, vienosti nahantuoksuinen, kullalla silattu, suorastaan huuruaa kansallista arvokkuutta. Mutta upea kappaleeni on totaalisen mahdoton mitä lukemiseen tulee. Fraktuura on liian rasittavaa tottumattomalle. Siihen tyssäsi ensimmäinen yritys sivistyä Veljesten verran.

Joskus alkuvuodesta keksin etsiä Veljekset Project Gutenbergin sivuilta e-kirjana. Latasin iPadille, luin parikymmentä sivua, ja sitten se taas jäi. Huoh. Mikä siinä on, että koskaan ei tunnu olevan juuri oikeassa mielentilassa Jukolaan poiketakseen? Lukeminen tuntui juuri siltä mitä se oli, pakonomaiselta yritykseltä paikata noloa puutetta kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Varmaan olisin edelleen ja ikuisesti aikeissa lukea Veljekset ihan kohta, ellen olisi bongannut kirjastossa tätä äänikirjana.

Täydellistä. Kuuntelen äänikirjoja autossa työmatkalla. Stereoihin lallattamaan ja se on siinä: pakoon ei pääse kun radion puolella vaanivat raivopirteät juontajat. Loppujen lopuksi päädyin kuuntelemaan tämän melkein kokonaan äänikirjana; luin lopun e-kirjana, kun loma teetti taukoa työajoihin eikä enää haluttanut jättää kesken.

Nyt tullaan siihen pahaan paikkaan. Saako klassikon kokea samoilla ehdoilla kuin minkä tahansa kirjan? Jos saa, niin Veljekset ei täysiä pisteitä vedä. Kiven tarinointi on monin paikoin puuduttavaa. Esimerkiksi veljesten jouluaattoinen paini tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan... ja kiekkoa löydään ja lyödään ja lyödään siellä aholla.... jos olisin paperilla lukenut, varmaan olisi tullut kiusaus lehteillä ohi. Myös tarinaan sovitetut pienet, irralliset kertomukset ovat minun maallikkosilmissäni harhapolkuja. Minusta juoni olisi ollut toimivampi vähän tiiviimpänä.

Ennen kaikkea, kertomuksen olisi saanut päättää veljesten tarinan temaattiseen huippukohtaan, voitokkaaseen ja sovinnolliseen paluuseen Jukolaan juhlineen ja kihlauksineen. Käsi sydämellä, myöhempien vaiheiden kuvailu on minun silmissäni irrallinen ja ohuehko häntä suurelle kasvukertomukselle. Jukolasta lähteminen ja siihen johtaneet syyt, Impivaaran monet kokemukset, suhteet ympäristöön, kaikki tämä on juonellisesti terävää tavaraa, mutta mitä ihmettä varten pitää siihen perään ketuntassuja ja körttikauluksia liittää? Olisiko romaanimuoto kumminkin ollut vähän vieras ja vaikea hallittava näytelmiä ja runoja paljon kirjoittaneelle Kivelle? Viettelivätkö eeppisen tarinan mahdollisuudet liian kauas lähtöpisteestä?

Olisiko nykyaikainen kustannustoimittaja neuvonut karsimaan rönsyt ja leikannut pituudesta? Saako näin edes ajatella?

Minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää myös komiikan rajoja Veljeksissä. Missä määrin se on komediaa? Kivellä on selvästi hauskaa - ja lukijallakin on tarkoitus olla hauskaa - monen hullunkurisen kohtauksen kanssa. Monesti onkin. Koomisista elementeistä huolimatta pohjavire on vakava. Luulisin. Veljeksiä kohdellaan loppujen lopuksi hellästi ja ymmärtäen. (Voisipa lainata toisesta suuresta suomalaisesta sanat tunnelmalle: aika velikultia!) En osaa tältä vuosisadalta käsin arvioida esimerkiksi veljesten suhtautumista Rajamäen rykmenttiin tai rovastiin tai Viertolaan luotettavasti. Onko kohtaaminen Viertolan isännän kanssa sonnikarjan teurasmaalla tragediaa... vai virnuillaanko siinä jotenkin peitetysti?

En tiedä. Veljekset on vanhaksi romaaniksi selvästi paremmin ymmärrettävä (self-contained?) kuin vaikkapa Alkion Puukkojunkkarit, mutta silti saa vähän varvistella. Pitäisikö esimerkiksi olla ärtyneempi ohuista ja vähäisistä naishahmoista? Luultavasti ei. Ei tähän juoneen olisi naisille juuri kummempaa osuutta voinut rakentaa.

Kahdessa asiassa Seitsemän veljestä on minusta briljantti kirja myös nykypäivän lukijalle. Ensinnäkin veljesten inhimillisyys ja luonnekuvaus on huikea saavutus. Monikaan nykykirjoittaja ei saa yhtä tehokkaasti esille luonteiden eroja ja erilaisten ihmisten keskinäistä dynamiikkaa kuin Kivi tässä. Tuo Veljesten näytelmämäinen dialogi, jota ensin vierastin, osoittautui kirjan mittaan yllättävän toimivaksi ja teräväksi työkaluksi.

Eikö tässä olekin selvästi Tuomas?

Toiseksi: kieli! Aleksis Kiven kieli on mehevää, rikasta, raikasta, kirpeää ja kiehtovaa, ainakin tältä vuosikymmeneltä katsottuna. Amman blogissa pohdiskeltiin vähän aikaa sitten kumpi kirjassa painaa, kieli vai tarina. Eihän niitä tietenkään voi täysin erikseen ajatella, mutta myönnän itse lähestyväni yleensä kirjoja tarinakylki edellä. Kiehtovat ihmiset ja ideat, jännittävät miljööt ja toimiva juoni, näitä yleensä etsin... mutta kielelläkin on väliä. Ihan arkisella tavallisella suomella kirjoitettu hyvä tarina kelpaa, mutta takkuava tai etäännyttävä kieli pilaa lukukokemuksen, ja loistava kielenkäyttö voi tehdä kirjasta Elämyksen isolla E:llä.

Seitsemän veljestä pelasti minulle kirjana kieli. Se kantoi yli puuduttavien suvantojen. Löysin tästä todella paljon sellaista kielemme arkkityyppistä ainesta, jonka juurta en ole ennen tajunnut. Kukapa ei arvostaisi aitanpolulla astelevaa emäntää kaikkine sivumerkityksineen? Lisäksi tekstissä on paljon yksinkertaisesti väkevää tai kaunista. Kas tässä makusteltavaksi syksyä: Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Tämä puoli Veljeksistä oli ainakin minulle uutta - että sen ilmaisussa on niin paljon kaunista.

Oman mausteensa lukemiseen antaa nykypäivän perspektiivistä myös kielen muutos. Monen sanan merkitys tai kirjoitusasu on hivuttaunut jännittävästi erilaiseksi vuosien mittaan (rakastella, niittu, lunttu, koska, kamoittava ja niin edelleen). Ja Ahti Jokisen luenta on briljanttia. Ihan alkuun dialogimuodosta johtuva nimien toistelu rassasi, mutta vähitellen sitä lakkasi kuulemasta. Jokinen saa mielettömän hyvin elämää veljesten persooniin sortumatta ylidramatisointiin... Todellista ammattitaitoa! Äänikirjana kuuntelu myös toimi minun tapauksessani siinä mielessä hyvin, että se pakotti rauhoittumaan tekstin ääreen; loppuosan lukeminen e-kirjana ei tuottanut minkäänlaista tuskaa, kun olin päässyt jo sisään kirjan maailmaan.

Silti on sanottava: minusta Seitsemän veljestä ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin Minna Canthin tekstit. Canth toki kirjoitti vähän myöhemmin kun Kivi - mutta ajallisesti ero ei ole merkittävä, viisitoista vuotta Veljeksistä Työmiehen vaimoon. Ehkä asiaan vaikutti, että Canth oli Kivensä jo lukenut, ja niistä oppinut, kun taas Kivi itse joutui kyntämään neitseellisempää maata. Tyylillisesti Canthin tekstit ovat mielestäni tiiviimpiä kuin Seitsemän veljestä, johon on ydintarinan ympärille kietoutunut enemmmän jahkaamista.

Seitsemän veljestä sai taas muistamaan, että suomalainen kirjallisuus on kovin nuorta. Ajatelkaa vaikka Jane Austenia, joka kirjoitti romaaninsa 1800-luvun alussa, siis noin 60-70 vuotta ennen Kiveä. Ei ole vaikea nähdä, että Austen teki työtään kypsässä kirjallisessa maailmassa, taustanaan tuhansien teoksien tapetti... Kivi-paralla oli kirjoittajana epäilemättä vähintään yhtä paljon raakaa lahjakkuutta, mutta hän joutui romaanillaan raivaamaan tilansa umpimetsään.

Hmm. Nyt kun ajattelen asiaa umpimetsän kannalta, komiikan ottaminen isoon rooliin tässä romaanissa on itse asiassa aika huikea veto. Noina fennomaanien ja nationalistien päivinä humoristinen kuvaus suomalaisuudesta oli epäilemättä riskialtista puuhaa. Suomen kirjallisuus III tietää kertoa, että Seitsemän veljestä saikin murhaavat arvostelut vaikutusvaltaiselta professori Ahlqvistilta. Kun yritin etsiä netistä Ahlqvistin kritiikkiä, törmäsin hauskaan versioon täällä, kokeilkaapa! (Introlla tästä osoitteesta.)

Heh, Ahlqvistiä tuntuu rassanneen kirjan raakuus. Sitä ei kyllä nykykirjallisuutta harrastavan tarvitse hätkähtää... Ja olen ihan eri mieltä siitä, että veljeksiä ei muka erota toisistaan! Eikä kielessä ole mitään vikaa! Kun nyt tässä moitiskelen kansalliskirjailjaa, voinen mollata kuuluisan kriitikonkin makua ilman suurempia tunnonvaivoja. On jo valmiiksi barbaariolo.

Seitsemän veljestä kannatti lukea - osmoosin kautta hankkimani käsitys oli puutteellinen - mutta ei tämä romaanina ollut itsessään minulle kirjallinen täysosuma. Veljekset on kielellisesti jännittävä, ja arvostan kyllä Kiven terävää ihmissilmää, hänen vaivihkaista luonnekuvaustaan. Silti harmittelen, ettei Kivi elänyt kauemmin ja päässyt kehittelemään romaaniosaamistaankin pidemmälle.

Vaikea sanoa missä määrin tuo juoniongelma on Kiven kirjassa ja missä määrin lukijassa. Jos olisi mahdollista kuvitella neitseellinen tila, jossa lukisin Seitsemää veljestä ilman mitään ennakkotietoja, ilman kulttuuri-ikonipaineita... olisinko pitänyt tästä enemmän? Jos olisin kohdannut kirjan rakenteen avoimemmin, ja saanut nauttia vapaammin oivaltamisen ilosta sen kanssa, olisiko lukeminen antanut jotain muuta? Suuria klassikoita ei voi lukea ihan niin kuin muita kirjoja. Niitä ympäröi odotusten ja mielikuvien aura, joka värittää väkisinkin kokemusta. Mutta on niitä silti hyvä lukea. Usein ne ovat parempia kuin odottaisi.

Nyt kun jälkikäteen mietin omia odotuksiani Seitsemästä veljeksestä, huomaan että ne olivat mahdottomia ja ristiriitaisia: sen piti olla täydellinen romaani ja sen piti olla kuolettavan tylsä.

Hei, sehän olikin kirja, eikä ainoastaan klassikko.

Aleksis Kivi (1870). Seitsemän veljestä.

Alkuperäisen kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perintökirjani (1953) on julkaissut "Werner Söderström Osakeyhtiö", Ahti Jokisen lukema äänikirja on äänitetty 1984 ja lainaamani versio on julkaistu 2008 (ISBN 978-951-0-34073-8). Project Gutenbergin e-kirja on vuodelta 2004 ja löytyy täältä.

Kappas, Veljekset löytyy myös Juhanin Rajalinin lukemana netistä, täältä.

Arvioita:
Mari Paalosalo-Jussinmäki Olivian blogissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Antti 50 kirjaa vuodessa -blogissa
Shettis Shettis's Blogissa