Kuukausikoosteen aika. Ulkona pimeä nousee, eikä lukuvalo oikein pala. Joskus elämä on lukemisen tiellä. Onneksi saatiin sentään lunta valaisemaan tätä synkkyyttä!
Antiplagiaatio-operaatio, johon osallistuin lokakuun alussa, oli kirjamessujen ohella kuukauden blogitapaus. Entäs kirjat? Liehun Helene ei kipua ykköseksi, vaikka tunnustan teoksen kovan laadun. Antti Tuurin Taivaanraapijat on ehdottomasti kuukauden yllättäjä - siitä en juuri odottanut pitäväni, mutta Taneli Mäkelän lukemana Tuurin teksti toimi loistavasti. Parhaaksi valikoituu silti Kähkösen Hietakehto. On hienoa kun odotettu kirja on odotetun upea.
Luettu ja blogattu:
Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Marco Kosonen: Ravintola Loppu
Juha Hietanen: Seikkailujuoksija
Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Rakel Liehu: Helene
Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
Luettu muttei blogattu:
Nora Roberts: Meri-triologia
(2003). Aaltojen armoilla
(2003). Nousuvesi
(2004). Kotisatama
(2004). Sininen lahti
Iski alkukuusta romantiikan nälkä, tai ehkä keskittymishäiriö. Luin oikein laiskana vapaapäivänä kolme Robertsia ja seuraavana vielä yhden lisää. Siivoaminen on nössöille. Tämä neliosainen Meri-trilogia on minusta hyvää perusrobertsia. Juonikaaviot synkkaavat keskenään kuin kesyt siniaallot. Quinnin veljessarja on teini-ikäisenä adoptoitu komistusten kolmikko, Cameron, Ethan ja Phil. Kasvatusisän kuoltua veljet joutuvat mullistamaan elämänsä huolehtiakseen viimeisimmästä kasvattiveljestä, sulkeutuneesta ja kosketusarasta Sethistä. Neljännessä osassa Sethkin on sitten siinä iässä, että elämänmuutokset ovat tarpeen.
Ette ikinä usko tätä, mutta ällistyttävän sattuman kautta veljekset yksi kerrallaan löytävät kauniin, älykkään ja kiihkeän naisen! Ja vaikka joka kerta on jokin ylitsepääsemättömältä vaikuttava emotionaalinen tai käytännöllinen solmu auottavana, amor aina vincit omnia, vai miten se nyt meni? Samalla setvitään pala kerrallaan kasvatti-isän kuolemaan ja elämään liittyviä epäselvyyksiä, isän ystävällisen aaveen avustuksella.
Älkää suotta pelästykö aavetta: se on vain pienenpieni paranormaali sivujuonne. Suurin osa kustakin kirjasta on normiromantiikkaa, ja jokaisessa on sopivat kolme tai neljä kiihkeää kohtausta. Tällaiset useamman kirjan setit ovat muuten melko tyypillistä Robertsia. Säästää varmaan paljon työtä ja vaivaa, kun ei tarvitse jokaiseen kirjaan keksiä erikseen taustoja.
En kestä Robertsia äänikirjoina... adjektiiveja on liikaa... mutta paperihömpän kanssa mukava kääriytyä vilttiin silloin, kun tuuli yrittää repiä kattoa irti ulkona, ja jonkun on mukamas pakko vahtia takkatulta. Koko päivän.
Simon Lelic (2012). Laitos. Tykkäsin edellisesti Lelicin kirjasta, joten tämä lähti puolivahingossa kirjastosta mukaan, vaikka blogiarvioiden muistelin olleen haaleita. Laitos kertoo siitä, miten viaton ihminen joutuu pelon voimalla oikeuksia polkevan hallinnon voimankäytön kohteeksi. Arthur katoaa Laitokseen, ja häntä etsivät vaimo, poika ja toimittaja. Teema ei ole uusi... eikä Lelicin versio täysin vakuuta. Minusta juonessa oli selkeitä heikkouksia, ja kerronta jotenkin tökkäsi reippaan alun jälkeen. Lopussa tuli taas pientä liikettä, mutta lukukokemuksena tämä jäi luokkaan 'ok', ei sen enempää. Jorikin piti vähän vaimeana.
Giorgio Faletti (2011). Minä olen Jumala. Okei, puhtaasti nimellä myi tämä kirja itsensä. Piti katsoa mitä näin kunnianhimoisella otsikolla kirottu sarjamurhaajatrilleri on syönyt. Enimmäkseen sitä samaa kuin muutkin, kohtuullisen pätevästi toteutettuna. Naispoliisi Vivien on kaunis, sinkku ja ongelmainen; hänen aisaparinsa lehtikuvaaja Russell on syntinen ruoja mutta seksikäs, ja sarjamurhaajakuvio on tyydyttävän mutkikas... vaikka loppuratkaisusta jaan piiiiitkän miinuksen. Olisi toiminut Criminal minds -jaksossa, 450-sivuiseen trilleriin oli minusta liian yhteensattumallinen. Ja rehellisesti - henkilöt olivat aika kökköjä paikka paikoin. Eli kyllä ja ei. Sarjamurhaajista tykkääville ehkä enemmän kyllä kuin ei. Myös Norkku kokeili tätä.
Donald Westlake (2008). Varkaitten tusina. Ostin kirjamessuilta vaikka mitä, mutta ensimmäisenä päädyin lukemaan tämän divaripuolelta bongatun novellikokoelman. Donald Westlaken Dortmunder on nimittäin mahtava dekkarihahmo. Tai ehkä pitäisi sanoa, antidekkarihahmo, sillä Dortmunderhan on varas eikä poliisi. Hän vain on poikkeuksellisen epäonninen ja siksi hauska varas. Olen tainnut jossain vaiheessa lukea useimmat Dortmunder-kirjat Neideille iltasatuina - oli siis nostalgista palata hänen maisemiinsa! Tämä näppärä 11 kertomuksen setti oli minulle uusi ja nautin täysillä sen tarjoamasta pakomatkasta. Novelleista ei kuitenkaan kannata aloittaa; jos Dortmunder ei ole tuttu, nappaa Ihmisryöstön käsikirja tai Kuumaa kiveä. Tusinan on lukenut myös Kirjavinkkien Hannu.
Kati Närhi (2012). Mustasuon mysteeri. Tykkäsin kovasti Kati Närhen edellisestä, joten Mustasuo tuli heräteosteltua messuilta. Ja kuulkaas, Närhen sarjakuva sopii hyvin keskittymishäiriöisellekin. Kulmikkaasti ironista, yksinkertaista ja tunnelmaltaan jotenkin riisuttua BBC:tä, tällä kertaa tyttöjen sisäoppilaitoksessa. Piirrostyylissä on jotain kiehtovaa ja Agneksella on persoonallisuutta. Tämän luki myös Salla.
Kesken jäi:
Minna Hakkarainen & Tove Selin (toim.) (2005). Lohikäärmeen hännällä. Yhteiskunnallinen tasa-arvo muuttuvassa Vietnamissa. Yritin kunnianhimoisesti lukea tämän osana Vietnam-teemaani... mutta en onnistunut. Valitettavasti jotkin tietokirjat alkavat maistua vanhoilta aika nopeasti, ja tämän kohdalla seitsemän vuotta ilmestymisestä oli minulle liian pitkä aika.
Kuukauden haku:
Tällä kertaa kuukauden hauskin on minusta ihan järkeenkäyvä haku, nimittäin...
punaisen viivan symboliikkaa
Hih, se johtaa tänne!