Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa

Kuva: Ursa

Harvan pokkarin kanssa pitää vähän väliä nauraa ääneen. Ensimmäisen koiran kanssa pitää. Itse asiassa Esko Valtaoja ja Tuomas Kyrö kisaavat nyt aika tasavahvasti valtakunnan hauskimman partasuun tittelistä, ainakin jos minulta kysytään. Stan Saanilalla ei ole mitään mahiksia: parhaiten meikäläisen teilaa edelleen kirjoitettu sana. Se ase on Valtaojalla hyvin hanskassa.

Ensimmäinen koira kuussa on kokoelma Esko Valtaojan eri lehtiin kirjoittamia kolumneja, milloin mistäkin aiheesta. Valtaoja ei peittele mielipiteitään. Ja koska omat mielipiteeni ovat usein samansuuntaisia, pidän luonnollisesti hänen kirjoituksiaan äärimmäisen fiksuja.

Pienet pätkät eivät oikeastaan tee Valtaojan juttujen huvittavalle puolelle oikeutta, mutta nappaan kuitenkin yhden palasen:

Tiede on ainoa menetelmä, joka tuottaa pääosin tosia uskomuksia. [--]. Maailmasta saisi vähän paremman paikan jos meitä kaikkia jo lapsesta pitäen opetettaisiin uskomusten sijasta arvostamaan hieman enemmän järkeä ja tietoa. Tai ehkä tämä on vain minun uskomukseni. (TS-kolumini 12.8.2006)

Tuosta jo löytääkin kaksi kolumneissa toistuvaa teesiä, nimittäin että tiede on hyvä juttu, ja että maailma on nyt parempi paikka kuin ennen. Molempia voisi pitää itsestäänselvyyksiksinä, ellei lukisi päivittäin sanomalehtiä, mutta Valtaoja saa sanottavaansa sen verran kierrettä että asiat tuntuvat tuoreilta.

Samaan hengenvetoon pitää todeta, että jotkut kolumneista alkoivat loppupuolella tuntua turhan tutuilta. Viimeinen koira olisi ollut vielä asteen parempi, jos siitä olisi joku kustannustoimittanut noin neljänneksen pois.

Silti uskallan suositella tätä vilpittömin mielin ihan kenelle vaan. Kolumnikokoelman kanssa voi aina pitää pientä taukoa jos alkaa puuduttaa. Koira toimii myös hyvänä sisäänheittokirjana Valtaojan muuhun tuotantoon. Kaiken käsikirja on maannut lukemattomana hyllyssä jo pari vuotta, mutta nyt tuntuu kuin melkein uskaltaisin siihenkin tarttua.

Jos haluat tietää miksi Kiinaan kannattaa sijoittaa,
jos haluat pohtia mitä dinosaurukset ajattelevat varpusista,
jos aprikoit miten keskustapuolue aiheuttaa heikkoa koulumenestystä,
jos on pakko tietää mikä oli sen ensimmäisen kuukoiran nimi,

(tai jos haluat lukea kolumnin nimeltä  Seksiä! Seksiä! Seksiä!)

hommaa Ensimmäinen koira. Kymppi oli halpa hinta. 

Esko Valtaoja 2014. Ensimmäinen koira kuussa. Ursa. 9789525985214.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha

Ei kuulu kirjablogiin, sanoisi ehkä joku, mutta miksikäs ei? Kirjahan se kumminkin on, ilmielävä pokkari, ja sitä paitsi lukukokemus oli niin hyvä, että pakko kehaista muillekin.

Ostin Antti Helinin kirjoittaman oppaan hetkellisessä mielenhäiriössä* lentokentältä. Olin juuri lähdössä pikalomalle Prahaan, ja vaikka face-kamut olivat auliisti jakaneet omat Praha-vinkkinsä, teki mieleni jotain kirjallisempaa. Esipuheesta ilmeni, että teksti on eläväistä ja päivitys tehty 2012, joten opus tuntui lupaavan jotain mukavaa ja hyödyllistäkin.

Lupaus piti: käytin kirjaa aktiivisesti koko reissun ja enimmäkseen vinkit pitivät edelleen paikkansa. Artbanka-museo on tosin lopettanut, ja olut on vanhankaupungin alueella vähän kallistunut, mutta noin yleisesti ottaen Praha oli juuri sellainen kuin kirjasta päättelisi. Löysin esimerkiksi tämän:

Erittäin tunnelmallinen paikka on pieni ja ahdas U hrouca, "Virtahepo", joka sijaitsee niin hiljaisella Pienenpuolen sivukujalla, ettei sinne vahingossa eksy. Tämän aidommaksi ei tšekkipubi muutu. Jo alkuillasta on päällä täysi älämölö. Voittaa kokemuksena Prahan Linnan ja kaikki muutkin viralliset nähtävyydet. (s. 15)

Kokemus tosiaan!

Opas myös perehdytti minut Prahan historiallisiin defenestraatioihin (joista yksi aloitti 30 vuotisen sodan), kertoi mistä Drottningholmiin on patsaita haettu ja ohjasi yhteen erikoisimmista näkemistäni kirjastoista. Strahovin luostarin kirjastoon on kerätty yli 40 000 vanhaa teosta mutta myös kaikenlaista muuta jännittävää, mm. "yksisarvisen sarvi" ja kuivattu hauki. Ennen kaikkea kirjasto on huikean kaunis.

Helin on myös kehitellyt kaksi hienoa kirjallista kävelyreittiä, joita Prahassa voi kokeilla. Toinen liittyy Kafkaan, toinen Saarikoskeen...

[--] Jos haluaa tehdä kierroksesta mahdollisimman autenttisen, kannattaa pohjaksi vetää vähintään parin viikon boheemi ryyppyputki halpojen oluttupien nurkkapöydissä. Kävelykierros tulee suorittaa yksin ja mahdollisimman likaisissa vaatteissa. [--]  "Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa", Saarikoski kirjoitti. On siis parasta huuhtoa epätoivo pois heti aamutuimaan huurteisella. (s. 195-196)

Näin alkaa kierros Kroftova-kadulta, jolla Saarikoski asui yksiössä ja jakoi naapuriensa kanssa parvekkeella sijaitsevan vessakopin. Aika ei riittänyt toteuttamaan Helinin ehdottamaa kierrosta, mikä on ehkä maksa-arvojen kannalta hyvä.

Pidin tästä pienestä Praha-oppaasta kovasti: se oli informatiivinen mutta erinomaisen hauskaa luettavaa. Mitä Prahaan tulee - mahtava kaupunki! Se nousi kertaheitolla Barcelonan ja Lontoon rinnalle kaupungiksi, jossa on pakko käydä uudestaan ja uudestaan.

Mondo matkaopas. Praha. Teksti Anti Helin, kuvat Tuomas Harjumaaskola. A-Kustannus. 978-952-5678-44-4.

*Hinta (noin 20 euroa) oli hulppeasti yläkanttiin pokkarista... Mutta jätin sitten ostamatta neljänkympin hajuveden, joten oikeastaan säästin kaksikymppiä, eikös niin? Jep.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja

Kuva: Avain

Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja: Rakkaat suomalaiset tyttökirjat oli lukulistalla jo ennen kuin se ilmestyi, sillä kirjailja ja hänen bloginsa ovat ennestään tuttuja. Vähän jännitin Rasavillejä etukäteen, sillä olin lapsena ja nuorena huono tyttökirjojen lukija. Suurmestari Lucy M. Montgomeryyn tutustuin vasta aikuisiällä, enkä Anni Swaninkaan kirjoja ole kovin montaa lapsena lukenut, Rauha S. Virtasesta puhumattakaan... Kotimaisista tyttökirjoista muistan lapsuudestani kunnolla vain Anni Polvan Tiinan, joka olikin mainio roolimalli, ja Merja Jalon Ponitalli-kirjat, joita tuli joskus luettua, vaikka hevoset eivät suuremmin kiinnostaneetkaan.

Mutta ei hätää, Rasavillejä ja romantikkoja avautuu ilman suomalaisen klassikkoperinteen perusteellista tuntemusta. Kirjan taustalla on Saran tekemä lukijoiden muistojen keruutyö, jonka pohjalta on valittu kymmenen keskeistä kirjailijaa, joiden teokset ovat jääneet elämään suomalaisten naisten, nuorten ja vanhojen, mielissä. Kustakin kirjailijasta kerrotaan lyhyesti, annetaan luettelo tuotannosta ja päästetään sitten lukijat ääneen. Vaikka kiehtovinta on tietenkin lukea kommentteja kirjoista, jotka ovat itsellekin tuttuja, toimii Rasavillejä hyvin myös introna kotimaisiin tyttökirjoihin. Minulle uppo-outoja kirjailijoita olivat Mary Marck (Kersti Bergroth), Rebekka Räsänen, Merja Otava ja Helga Nuorpuu… pitää varmaan ihan yleissivistyssyistä tutustua ainakin Eevan luokkaan ja johonkin Juoniniemi-sarjan kirjaan.

Aikuisiällä tyttökirjoja lukee hieman toisin, niin toteavat monet Saran siteeraamat lukijatkin. Ennen niin jännittävät juonenkäänteet eivät enää yllätä kyynistä aikuislukijaa, mutta toisaalta kirjoista saa jotain aivan uutta irti aikalaishistorian perspektiivistä. Ne kertovat oman aikansa arjesta ja oletuksista. Kuten yksi lukija toteaa Tiina-kirjoista, lapsena niitä luki ikään kuin seikkailukirjoina, aikuisena taas varta vasten ajankuvauksena. Näinhän se on! Tiinan arkiaskareet ovat totta vie varsin toisenlaisia kuin tämän päivän nuorten.

Niin kuin Rasavillejäkin kertoo, nuorten kirjoilla on vahva sosiaalistava ulottuvuutensa; ne välittävät samaistuttavassa muodossa viestiä siitä, mikä nuoren ihmisen elämässä on helppoa, mikä vaikeaa, mikä vaarallista, mikä oikein... Luostarisen Valoa valoa valoa asettuu siis samalla jatkumolle kuin Swanin Tottisalmen perillinen - maailma vain on muuttunut sadassa vuodessa paljon.

Hyvin kirjoitettu nuorten kirja on aikuislukijallekin hyvää viihdettä. Sitä oli myös Rasavillejä ja romantikkoja, vaikka ehkä hieman toisella tavalla. Sara antaa kirjailijoiden ja ennen kaikkea lukijoiden puhua. Tulos on siksi tekstinä sekä epätasainen että poikkeuksellisen aito; Sara kirjoittaa selkeäsanaisen tutkijan otteella, lukijat jokainen omalla äänellään. Kokonaisuus on kuitenkin helppolukuinen; luin kerralla eikä yhtään puuduttanut.

Suosittelen lämmöllä kaikille tyttökirjojen parissa kouluvuosinaan viihtyneille! On muuten myös hyvä joululahjavinkki: jos äitimuorin kirjahyllystä löytyy Anni Swanin, Rauha S. Virtasen tai vaikkapa Anni Polvan kirjoja, hän luultavasti pitää tästäkin.

Sara Kokkonen (2013). Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Avain. 978-951-692-985-2.

Arvioita:
Sinisen Linnan Maria nautti erityisesti tuntemattomien kirjailijoiden kuvauksista
Liisa Luetut, lukemattomat -blogista sanoo suoraan: unelmakirja!
Leena Lumi kiittää hänkin lukijaystävällistä rakennetta.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho

Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:

[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)

Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

Minna Canth: Kirjailija ja kauppias

Kanttila on tallella mutta tutustua voi vain ulkopuolelta.

Kirjabloggaajien Kuopio-symposiumin insipiroimana lainasin Reetta Niemisen Minna Canth - kirjailija ja kauppias -elämäkerran. Opus keskittyy nimensä mukaisesti Canthin toimeliaisiin vuosiin kirjailijana ja kauppiaana Kuopiossa. Nuoruusvuodet, avioliitto ja perhekin jäävät suhteessa vähälle huomiolle.

Nieminen etsii Minna Canthia naisena ja persoonana. Kirjallisuudentutkijana hän myös paneutuu tarkastikin Kanttilassa kokoontuneeseen Minnan salongin väkeen ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostaviin ystävyyssuhteisiin. Muunmuassa Juhani Aho (Jussi Brofeldt), Suomalaista Teatteria johtanut Kaarlo Bergbom ja pastori Bergroth saavat sijansa Canthin tarinassa. Nieminen tutkiskelee rinta rinnan Canthin teoksia, hänen kirjeenvaihtoaan sekä aikakauden kulttuurisia ja poliittisia virtauksia.

Kokonaisuudesta muodostuu uskottava, vaikkei tekstiä olekaan esim. Alison Weirin tyyliin tupattu täyteen lähdeviitteitä. Lukemattomat lainaukset Canthin ja hänen lähipiirinsä kirjeistä avaavat Canthin aikaa, arkea ja ajatuksia hienosti. Mikä parasta, tekstissä on vetävyyttä, joka saa kääntelemään sivun toisensa jälkeen, vaikka aikalaisten kiistat välillä menevätkin nykynaiselta heittäen yli hilseen... miten ihmeessä saatiinkin niin komeita riitoja aikaiseksi siitä kuka kenenkin luona käy?

Minulle tämä kirja oli erityisen sopivaa luettavaa juuri nyt. Kuuntelen paraikaa äänikirjana Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita, ja niissä näkyvät osin samat henkilöt kuin Minna Canthin tarinassa. Esimerkiksi tarmokas ja arvostaan tietoinen Alexandra van Gripenberg, naisasia-aktivisti ja kansanedustaja, vilahtaa molemmissa. Tampereen työväenteatterin huikean hieno Anna Liisa, jossa kirjailija itsekin on mukana, on sekin tuoreessa muistissa. Mikä parasta, Kuopiossa kiertelyn jälkeen oli helppo eläytyä Niemisen luomaan tunnelmaan, helppo nähdä sielunsa silmin Minna justeeraamassa kaupassaan, kävelemässä kirkon puistossa tai lukemassa uusinta näytelmäänsä komeassa keinutuolissaan, nuoret ihailijat ympärillään. Kuopion korttelimuseoon on muuten sisustettu hieno Minna Canthin huone, kannattaa käydä katsomassa jos sillä suunnalla liikutte!

Erityisesti pidin tässä Reetta Niemisen monografiassa siitä, miten Canthin tekstejä käsiteltiin. Nieminen tuo esiin taustoja ja Canthin tiedonhankintaa, ja antaa lukijan itse vetää johtopäätöksensä siitä, missä määrin tarinat perustuvat todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Esimerkiksi Köyhää kansaa sai tästä mukavasti taustaa. Tuli oikein hinku lukea lisääkin Canthia. Vielä on useita novelleja ja pari näytelmääkin lukematta.

Isoin puute Niemisen kirjassa oli, että siinä ei ollut aikajanaa. Tekstissä vuosiin ei viittailla kovinkaan ahkerasti, ja minusta lukemista olisi helpottanut suuresti vaikkapa alkuun sijoitettu listaus tärkeimmistä käännekohdista ja teosten julkaisuvuosista.

Minna Canth on kiehtova tyyppi, jännittävästi ristiriitainen hahmo. Elämäniloinen ja tarmokas mutta masennukseen taipuvainen. Suomalaismielinen mutta kieliriidoille kylmä. Itsekeskeinen mutta kykenevä ylenpalttiseen ihailuun. Huumorintajuinen mutta herkkä loukkaantumaan. Ihanteellinen realisti? Käytännöllinen taitelija?

Kirjailija ja kauppias... nainen, ihminen.

Otanpa tähän loppuun vielä Niemisen valitseman sitaatin yhdestä Canthin kirjeestä:

Kun on 44 vuotta täyttänyt, ei ole jäljellä kuin 16 korkeintaan. - - Kuusitoista vuotta! Olkoon se tuommoinen väliaihe elämän ja kuoleman välillä. Reflektionin ja tutkimisen, selvityksen aika. Kokemuksiensa nojalla koettaa elämää ymmärtää, sen antamia oppia hyväkseen käyttää. - - Kun hiljenneet ovat intohimot ja myrskyiset tunteet, tuntee itsensä niin itsenäiseksi ja vapaaksi.
(s. 188).

Reetta Nieminen (1990). Minna Canth: Kirjailija ja kauppias. Otava. ISBN 951-1-10448-9.

P.S. Lämpimät kiitokset viimeisestä Ammalle, joka on Kähkös- ja Kuopio-opas vailla vertaa... ja muille symbosiumin osanottajille myös!

Mitä essee tarkoittaa?

Penjami kirjoitti Jäljen äänessä innostavasti tästä Johanna Venhon toimittamasta esseekokoelmasta. Huomasin jutusta, että oma esseekäsitykseni on suppea ja lukiolaislooginen. Päätin sivistää itseäni ja lukea kokoelman.

Mitä essee tarkoittaa? koostuu seitsemästä esseestä, jotka kaikki paneutuvat kysymykseen omalta kantiltaan. Kirjoittajat ovat Virpi Hämeen-Anttila, Kuisma Korhonen, Jukka Koskelainen, Bodil Lindfors, Olli Löytty, Tommi Melender ja Maaria Pääjärvi.

Kuisma Korhosen Tähdistä, ketuista ja kannibaaleista teki syvimmän vaikutuksen, Olli Löytyn Välimuodon estetiikkaa kertoi eniten. Tommi Melenderin Liian nokkelien ja skeptisten laji minua näemmä puhututtaa.

***

Ajattelin kirjaa lainatessani, että se väistämättä opastaisi kirjoittamaan fiksummin. Kirja, joka essein luotaa esseeisyyden syvintä olemusta, varmaan myös ilmentää sitä. Muoto demonstroi sisältöä! The medium is the message!1 Esimerkin voimasta oppisin vaikka mitä.

Opin juuri tarpeeksi tiedostaakseni miten vähän "oikeita" esseitä olen lukenut. Opin myös, etten ole koskaan kirjoittanut ainuttakaan. Vaikka erilaisissa oppilaitoksissa olen vuosien mittaan tuottanut pienen jätelavallisen esseiksi kutsuttaja kirjallisia esityksiä, ei niillä koskaan ole ollut esseemäistä motivaatiota tai liikevoimaa.

Venhon kokoelman perusteella essee syntyy ponnistelusta kohti ymmärrystä eikä opintopisteitä. Esseessä ajatus yhtä aikaa sekä etsii muotoa että luo muodon; essee ei ole kertojan latelema totuus vaan dynaamista jännitettä mahdollisuuksien välillä.

Nuorallatanssia siis. Pohjimmiltaan arvaamatonta ja selvästikin vaarallista.

***

Luettuani nyt seitsemän esseetä esseistä uskon, että essee on kaksinaamainen, petollinen ja viettelevä laji. Lukijansa se viettelee haluamaan lisää. Mitä essee tarkoittaa? jätti janoisen olon. Harmittaa, että nämä esseet tuli imaistua nopeasti. Harmittaa palauttaa kirja kirjastoon. Mutta tässäkin viisastuin: ostan Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät ja Kuisma Korhosen Lukijoiden yhteisön omaksi. Silloin saan pitää kirjat ne luettuani.

Jos esseekirjallisuutta myydään niin vähän kuin Venhon esseistit antavat ymmärtää, aiheutan myös jännittävän piikin myyntitilastoihin.

Paitsi että nautin näistä esseistä niiden itsensä tähden, huomasin niiden myötä, että jotkin viime vuosien vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat itse asiassa olleet otteeltaan esseemäisiä. Michael Foleyn järjettömästä keinotekoisuudesta aitoa viisautta ammentava The Age of Absurdity esimerkiksi: henkilökohtaisuutta, älyn leikkiä ja etsintää löytyy, ja valoa ja kepeää liikettä. Mitta on pielessä, draaman kaari on liian selkeä ja tähdet puuttuvat. Mutta jos [essee on] yksinkertaiselta vaikuttavan osoittamista monimutkaiseksi, kuten Olli Löytty sitä kuvaa (Välimuodon estetiikkaa, s. 87), Foleyn kirja on esseille ainakin lähisukua.

Kaarina Hazardin raivokas ja pureva Kontallaan oli vaikuttava kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Miksi sen alaotsikko on Muistiinpanoja mediasta eikä Esseitä mediasta?  Ehkä esseistin nimike on liian pelottava jopa Hazardille, joka tuskin pienistä pelästyy. Silti Kontallaan on minusta esseekokoelma.

Siinä oli niitä tähtiäkin.

***

Kirjoittajansakin essee viettelee, tai niin kuvittelen. Essee vie mennessään. Se kutsuu kallionkielekkeelle ja saattaa kiusaukseen. Kun ajatuksen antaa kuljettaa tekstiä, voi eksyä itsestään. Tommi Melenderin mukaan [esseeminä] ei ole lihaa ja verta vaan painomustetta ja paperia, kirjallinen konstruktio, mitä epäluotettavin kertoja. (Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 105). Kenties esseen kirjoittaja on vaarassa hukata oman näkemyksensä esseeminän sitä etsiskellessä. Ideaali kai olisikin, että essee on etsimisen väline, ei löydön kuvaus. Silloin ei kirjoittajalla olisi mitään kertojaan kadotettavaa. Silti näistäkin esseistä saa enimmäkseen vaikutelman, että näkemys "on", ei "löydy". Esseen kuiluun heittäytyjä roikkuu vaivihkaa alkuperäisen mielipiteensä turvavaijerissa. Tekijän taiteeksi jää tuoda näkemys tarjolle siten, että lukija saa sen löytää, saa kokea löytävänsä sen kirjoittajan kanssa yhdessä.

Huijausta? Vain jos uskoo asiaproosan olevan yleensä kirkasta ja suodattamatonta totuutta.

Tieteen näennäisen ankarasti totuudenkaltaisuutta lähestyviin teksteihin verrattuna esseet ovat suorasukaisen henkilökohtaisia. Lukijakin voi lähestyä tekstiä omista lähtökohdistaan; tukka suittuna ja suikka suorassa, tai rennosti repsottaen. Jos tieteellinen artikkeli on kuin lomakekysely selkeine vaihtoehtoineen, essee näyttäytyy ainakin tässä kokoelmassa avoimena kysymyksenä. Se on luonteeltaan kvalitatiivinen ja alkemistinen; kirkkautta tislataan hämärästä.

Useimmiten lopputuote on ilmeisesti väkevää ja menee päähän. Mutta kun huuma haihtuu, huomaa ettei olekaan löytänyt vastauksia vaan kysymyksiä.

***

Petollinenkin essee on, tai ainakin se liikkuu usein väärin paperein. Sitä ei tunnista varmasti ilman esseen leimaa. Leiman voi lätkäistä monenlaisin perustein. Teksti, joka yhdessä paikassa olisi essee, onkin toisessa kolumni tai blogikirjoitus.

Ehkä essee pakenee määreitä tahallaan. Se on asenne, mielentila, tyyli; se on liikettä hämärän rajamailla tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välissä. Ehkä tällä ei-kenenkään-maan liikkeellä on oma kollektiivinen intentionsa. Kun joku yrittää purkittaa esseen, tulee jostain alitajuisen imperatiivin ajama esseekirjailja tölkinavaajan kanssa.

Mitä essee tarkoittaa? on erinomainen argumentti omalle määritelmälleen tai sen puutteelle. Se, jonka lajia ei pystytä määrittelemään voi ottaa minkä tyylin ja asennon milloinkin haluaa (Johanna Venho, Saatteeksi, s. 7).

Ja niin essee näemmä ottaakin. Näissäkin esseissä oli niin erilaisia asenteita ja asentoja, etten taatusti tiedä mitä essee tarkoittaa. Muoto on tosiaan sisältöä.

Tästä kirjasta opin, että essee on kansanomainen kieleltään. Esseisti ei viittaa kirjallisuuteen vain siksi että saisi leveillä lukeneisuudellaan. Esseessä on kyse keskustelusta. Mutta kenen kanssa esseeminä keskustelee? Itsensä kanssa ajatusten löytöretkellä kulkiessaan? Vai lukijoiden? Silloin lukijan on hyvä olla melko lukenut tai edes paksunahkainen, sillä [t]omppelikin tietää, että essee tulee ranskan sanasta essayer (Tommi Melender, Liian nokkelien ja liian skeptisten laji, s. 103).

Näitä esseitä lukiessani olin tomppeli naurutalon peilien kujalla. Kirjoittajat kuvastavat kukin esseenäkemystään; lukijana saan sommitella omani heidän heijastustensa sirpaleista.

Mitä essee tarkoittaa? ei siis kerro mitä essee tarkoittaa. Se kysyy arvaat-kyllä-mitä. Onneksi se kysyy niin hyvin, että kysymys kelpaa vastaukseksi.

***

Olen nyt oman logiikkani orja ja palaan vielä tuohon ensimmäiseen määreeseeni, kaksinaamaisuuteen. Laji tuntuu luonnostaan Janus-kasvoiselta, sillä hyvä essee katsoo useampaan suuntaan ja aloittaa enemmän kuin lopettaa. Mutta lisäksi esseeseen liitty jotain verhottua, jotain samaa kuin runouteen ja fiktiivisempään proosaan. Essee huijaa silmää.

Essee on helvetillisen vaikea laji. Silti se vaikuttaa helpolta ja kevyeltä, ainakin kun se tehdään tyylillä. Ehkä baletti on parempi vertaus kuin nuorallatanssi. Hyvästä esseestä syntyy helppouden illuusio. On kuin kirjoittaja olisi vain istahtanut alas ja päästellyt menemään. Rakkoja ei näy, hiki ei haise. Esiripun noustessa on vain kaunis argumentin ja tunteen kohtaamisen koreografia.

Kaksinaamaisuus ei ole aina pahasta; kaikille avoin ja totuuteen takertuva sydän ei voisi elää ihmisten kanssa. Valheellisuus on joskus armoa ja usein kohteliaisuutta.

Suon mielelläni, että esseetanssijan loputtomat harjoitustunnit ja tinkimätön itsekritiikki kätketään minulta. Pitäkää, hyvä esseistit, tuskanne kulisseissa ja näyttäkää vain se pisara, jonka tekstinne tarvitsee tullakseen todeksi. Valehdelkaa; antakaa minun uskoa älyn kepeään leikkiin.

***

Penjami otsikoi oman juttunsa haastavasti Haluatko esseistiksi? Totta kai. Haluaisin myös tanssia kuin Nina Hyvärinen ja pelata golfia kuin Annika Sörenstam. Mutta haluanko rakkoja varpaisiini? Hyvä essee vaatii samaa kuin hyvä kirja. Pitää olla rohkeutta ja intohimoa ja lahjoja... ja pitää tehdä iso kasa raakaa työtä.

Ei toki ole tarpeen kirjoittaa hyviä esseitä.

Mutta onko huonoja esseitä mieltä kirjoittaa? Ehkä siinä tapauksessa, että kirjoittaa niitä todellakin oppiakseen ja ymmärtääkseen. Mutta oppimista ja ymmärrystä on sitäkin montaa tasoa.

Essee on kilpikonna, lukupäiväkirjani on jänis. Tai jos otetaan modernimpi vertaus: suoritan vielä näitä alempia leveleitä kirjoittamisen pelissä. Matalan profiilin kirjabloggaajana minua ei ole toistaiseksi juuri vaivannut tuotosteni laatu. Voin kiskaista valeironisen vale-esseen parissa tunnissa ja nakata sen netin Moolokin kitaan hyvillä mielin. Jos kirjoittaisin edes mielessäni esseitä, koko prosessi olisi toisenlainen.

Melenderillä on muuten tästäkin sanansa sanottavana. Sellaisen kirjoittajan, joka haluaa vain kertoa mielipiteensä, kannattaa ottaa ilmaisufoorumikseen blogi, keskustelupalsta tai vanhan maailman termein yleisönosasto. [--] Mielipidekirjoittajalle riittää se, että hän on oikeassa ja saa sanoa sen mahdollisimman painokkaasti ja mahdollisimman monta kertaa. (s. 101)

***

Minun mielestäni Venhon esseekokoelma kannatti ehdottomasti lukea.

***

Voi että tykkään noista tähdistä!

***

Päätän esseehippani avoimeen kysymykseen, joka palauttaa tekstin tukevasti maan pinnalle. Kitisen pienistä koska voin.

Sanokaapa kirjallisuutta opiskelleet tai esseisiin paremmin perehtyneet: ovatko sisällysluettelot esseekokoelmissa jonkin tradition vastaisia? Tai kieltääkö jokin essee-etiketti laittamasta esimerkiksi kirjoittajan ja/tai esseen nimen ylämarginaaliin? Kun vielä kirjaston tarra peitti kirjoittajien nimet takakannesta, päädyin kuluttamaan saamaani kappaletta ainakin kuuden lukijan edestä selaillessani sivuja edestakaisin.

Ehkä vika oli taas vaihteeksi vastaanottopäässä. Ehkä nämä esseet olisi kuulunut nauttia kuin viinilasilliset, yksi kerrallaan. Silloin kirjoittajan nimi ei unohtuisi kesken esseen.

Tällainen kirja-kertaistumalla -meininki kielii lukijan tottumattomuudesta lajiin. Tai silkasta ahneudesta.

Eihän esseekokoelma nyt mikään hanapakkaus ole.

Johanna Venho (toim.) (2012). Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas. ISBN 978-952-268-022-8.

Arvioita:
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa
Riina Upotus-blogissa
Ruohonkortta-blogi

1 McLuhania, jotenkin noin se meni.

The Complete Polysyllabic Spree

Kuva: Amazon.co.uk

Digitaalinen elämänpiiri kompressoi luonnollista aikaa, oletteko huomanneet? Eilinen on jo menneisyyttä ja viime viikko ihan last season. Puoli vuotta sitten tapahtunut kuuluu samaan kategoriaan kuin kuulennot ja dinosaurukset: käsittämättömän kaukaiseen muinaisuuteen, jolla ei ole mitään tekemistä puoliksi tulevassa laukkaavan nykyhetken kanssa.

Tuo puuskahdus syntyi kun mietin mistä The Complete Polysyllabic Spree tuli lukulistalleni. Törmäsin Spreehen Lurun luvuissa maaliskuussa. Miksi tuntuu kuin siitä olisi pitkä aika? Ja siellä Lurun juttu kuitenkin on, ja minun kommenttini siihen, kuin digitaaliseen pakastimeen tallennettuna, yhtä aikaa ikivanhaa ja upouutta. Jotain lineaariselle psyykelle outoa on tässä verkottuneiden sisällönsirpaleiden kollaasissa - asiat yhtä aikaa ovat ja eivät ole kontekstuaalisia. Pääni nyrjähtää, kun alan miettiä minkälaiseksi mieli muodostuu kun ihminen kasvaa nettiä käyttäen. Ehkä vain odotan Neitien ikääntymistä ja kurkistan sitten heidän kalloihinsa.

Mutta Spreestähän minun piti kirjoittaa. Nick Hornby ei ole ennestään tuttu kirjailija minulle. Mutta ihmiset, jotka rakastavat kirjoja, ovat aina hyviä tyyppejä kunnes toisin todistetaan. Totta kai oli pakko saada kirja, jossa kirjailija kertoo lukemisestaan! Sitä paitsi brittiläinen kolumnisti on melkein takuuvarmasti teräväsanainen, hauska ja oivaltava kirjoittaja. Jos olen voinut nauttia autoista ja machoilusta kertovista brittikolumneista (Jeremy-Top-Gear-Clarksonin), minun on pakko pitää kirjoista ja lukemisesta kertovista kolumneista.

Ja pidinhän minä. Hornby onnistuu purkamaan paperille monta sellaista ajatusta kirjallisuudesta ja kirjojen lukemisesta, joita olen itsekin ajatellut mutta kömpelömmin. Nimittäin että vaikeasti lähestyttävä kirja ei ole automaattisesti hieno kirja eikä helppo luettava huono. Että niukka ilmaisu ei välttämättä ole syvällisyyttä. Että hauskuus ja nauru ovat Hyvä Juttu kirjassa. Että kirjoitetaan liikaa kirjoja kirjoittamisesta. Ja että kirjat vaikuttavat toisiinsa, välillä arvaamattomasti ja vahingollisestikin, törmätessään lukijan päässä; että joskus kirja voi olla hyvin kirjoitettu mutta huonosti luettu.

Ja ennen kaikkea, että kirjoista pitäisi nauttia. Niitä ei kuulu pakottaa alas ilottomasti nieleskellen.

The Spree on kooste kolumneista, joita Hornby on kirjoittanut The Believer -lehteen. Kuukausittaisissa jutuissaan Hornby kertoo mitä kirjoja on ostanut ja mitä lukenut. Meikäläisen shoppailutottumukset huomioiden onkin lohdullista nähdä, että Hornby tekee samaa kuin minäkin: ostaa paljon kirjoja ja lukeekin sitten jotain ihan muuta. Yksi kirja johtaa toiseen, ja ennen kuin huomaatkaan, olet eksynyt huolellisesti suunnittelemaltasi lukupolulta.

I had no idea I wanted to read Wheen's book until it arrived, and it was because of Wheen that I read Lewis, and then Not Even Wrong turned up and I wanted to read that too, and Buchan's Greenmantle got put to one side, I suspect for ever. Being a reader is sort of like being president, except reading involves fewer state dinners, usually. You have this agenda you want to get through, but you get distracted by life events, e.g. books arriving in the mail/World War III, and you are temporarily deflected from your chosen path. (s. 61)

Hornbyn ehdotus, että ihmisen keräämä kirjasto onkin hiljalleen täydentyvä minuuden ilmaus, on lohdullinen. Mahtavaa! En siis ehkä vielä ole ihminen, joka luki Eric Hobsbawmin The Age of Extremesin, mutta hankkimalla sen hyllyssä nököttämään olen kumminkin ilmaissut minuuteni halua olla sellainen yksilö. Jos ostan enemmän kirjoja kuin ehdin lukea, en törsääkään vastuuttomasti vaan täydellistän vain minuuteni ilmausta. Kirjamessut, täältä tullaan!

Eipä silti, varsinaiseksi shoppailuoppaaksi ei Spree minulle käy. Makumme taitavat olla liian erilaiset, sillä vaikka pidämme molemmat arvossa Francis Wheeniä ja Kurt Vonnegutia, Hornbyn epätoivoinen yritys Ian M. Banksin romaanin Excession kanssa on silmissäni säälittävä, eikä Hornbyn suuresti ylistämä Anne Tylerin The Amateur Marriage puolestaan juuri väräyttänyt minun sieluni kieliä. Mikä pahinta, Hornby ostaa Lionel Shriverin Poikani Kevinin sivulla 83. Eikä lue sitä!? Voi Nick!

En siis käytä Spreetä ostolistana, mutta nautin täysin rinnoin Hornbyn lukufilosofisesta rupattelusta. Tarinointi on ehkä lievästi kirjallisuuselitismin maustamaa mutta se on myös aseistariisuvan henkilökohtaista, oivaltavaa ja hauskaa. The Polysyllabic Spree on ylistystä lukemisen ilolle. Eniten siitä varmasti saa irti, jos on lukenut samanlaisia kirjoja kuin Hornby, mutta suurin osa jutuista aukeaa vaikka itse kirjat olisivatkin vieraita.

Olen iloinen, että minulla on tästä kirjasta ihkaoma kappaleeni, sillä taittelin sen hiirenkorville ja tuhrin alleviivauksilla lukiessani. Olisin toki vastustanut kiusausta lainayksilön kohdalla, mutta onneksi ei tarvinnut. Jutun lukijoillakin on tuuria, sillä Lurun siteeraa jutussaan kolmea alleviivaamaani kohtaa, ja tämän tietäen voin ankaralla ponnistuksella pysytellä vain kahdessa näytteessä. Toiseksi poimin tämän:

There comes a point in life, it seems to me, where you have to decide whether you're a Person of Letters or merely someone who loves books, and I'm beginning to see that the book lovers have more fun. Persons of Letters have to read things like Candide or they're a few letters short of the whole alphabet; book lovers, meanwhile, can read whatever they fancy. (s. 204)

Ihanaa lukea mitä vain huvittaa. Mitä milloinkin.

Nick Hornby (2007). The Complete Polysyllabic Spree. Penguin Books. ISBN 978-0-141-02849-1.

Arvioita Lurun lisäksi:
Carol Iaciofano Boston Globessa
Rohan Maitzen, Open Letters Monthly

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

Kielemme kohtalo

Kuva: Gaudeamus

Kirjastossa osui ohikulkiessa silmään tällainen tietokirja. Kielemme kohtalo - pakko saada tietää mikä se on, kuka nyt tällaista voisi vastustaa?

Vesa Heikkisen ja Harri Mantilan kielipoliittinen ja kielentutkimuksen nykypäivää luotaava kirja on yliveto katsaus ja kommentti suomen kielen nykytutkimuksesta, nykymuodoista ja tulevaisuudesta. Tämän luettuani minulla on parempi olo suomen tilasta kuin aikoihin (vaikka Suomen tilasta olen toki edelleen huolissani), sillä Heikkinen ja Mantila onnistuvat vakuuttamaan: suomi voi pulskasti. Se ei ole enää samanlaista kuin isoäidin aikaan, mutta ei se henkitoreissaankaan ole.

Kielemme kohtalo käsittelee terävästi ja samalla sujuvasti montaa minunkin pipoani hiertänyttä kysymystä. Mihin suuntaan kieli muuttuu, mihin kirjakieltä 2000-luvun Suomessa tarvitaan ja käytetään, onko englanti, tuo tieteen ja kaupan uusi latina, tekemässä selvää pienestä kielestämme? Miksi suomennosten taso vaihtelee niin kamalasti? Kuoleeko suomi ja kuinka pian?

Ja pitäisikö minut ehkä viedä saunan taakse kun pilkutan puhtaasti fiilispohjalta? Ovatko tuhansien bloggareiden suoltamat ziljoonat tekstit usein huolimattomine rakenteineen ehkä se viimeinen niitti? Häviääkö kieliopillisesti korrekti suomi kokonaan kartalta?

(Sanoinko fiilispohjalta?! Apua, sekin on varmaan suolantia, suomen ja englannin sotkua...)

Mutta huh, ei hätää. Ilmeisesti heikko kielioppi, epämääräiset uudissanat ja anglismit sen enempää kuin yleinen englanniksi lukeminen ja kirjoittaminenkaan eivät ihan lähiaikoina suista suomea surman suuhun.

Blogitkin ovat vain uusi, energinen tapa viestiä suomeksi eli tehdä sitä mistä kieli elää: käyttää sitä. Heikkisen ja Mantilan sanoin siis, suomi elää ja elämöi. Ihan akuutissa hengenhädässä ei olla, ei vaikka kieltä käyttää vilkkaasti kirjavampi, ja vähemmän dogmaattinen, joukko kuin ennen.

Niin kauan kuin kieli täyttää tärkeimmän tehtävänsä, siis välittää relevantteja merkityksiä ihmiseltä toiselle, se on ansainnut olla olemassa. Enenevää englantia suurempi uhka suloisen suomemme selviytymiselle saattaakin olla virkavallan, poliitikkojen ja markkinoijien hölynpölismi, joka muuntaa toimipisteiden leikkaukset palveluiden kehittämiseksi ja läänit aluehallintovirastoiksi.

(Ymmärsinköhän tänään radiouutiset oikein? Ehkä Kielemme kohtalon vaikutuksesta kuulin harhoja, mutta ihan kuin olisi sanottu, että tuottavuusohjelma aiotaan korvata tuloksellisuus- ja vaikuttavuusohjelmalla. M.O.T.)

Jos yleiskieli muuttuu käsittämättömäksi yleisölle, se on pulassa. Murteet ja kielellä leikkiminen ovat vain hyvästä - pahempi juttu on, että kieltä aletaan yleisesti käyttää kätkemiseen kommunikoimisen asemesta. Kaikuja Orwellin vuodesta 1984? Läheisempi uhkakuva löytyy nykypäivästä Brittein saarilta; siellä kieli kertoo yhteiskuntaluokasta. Kielemme kohtalon mukaan jonkinlainen kieliluokkiin jakautuminen voi olla Suomessakin edessä, jos yleiskielemme jätetään heikoille hoidolle.

On perusteita uskomukselle, ellei peräti uhkakuvalle, jonka mukaan Suomessa ajaudutaan tulevina vuosikymmeninä entistä syvempään kielellisen epätasa-arvon ja hajaannuksen tilaan. Jo nyt on nähtävissä muutoksia, jotka johtavat ainakin siihen, että ihmiset ovat kielellisesti ja erityisesti suhteessa yleiskieleen monen kerroksen väkeä. Kielellinen epätasa-arvo ei ole irrallaan muusta yhteiskunnallisesta tilanteesta. (s. 205)

Kielemme kohtalo myös muistutti, että suomi on kaukana kielien kirppusarjasta. Yli neljällä miljoonalla puhujalla suomi on kovaa keskikastia. Useimpia kieliä puhuu huomattavasti pienempi porukka. Yleiskieli, yhteisiin standardeihin perustuva ja oikeaksi tunnustettu merkitysvaranto käyttösääntöineen, on vaalittuna voimavara, jonka pohjalta värikkäämmät kielelliset variaatiot ponnistavat.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja monin paikoin purevan hauska. Se selostaa laajalti eri tutkimusten tuloksia, eikä epäröi ottaa kantaa. Vaikka kielipoliisien kiusaksi pahoinpitelenkin pilkkusääntöjä usein julmasti, kielenkäytöstä keskustelu on minusta erinomaisen mielekästä puuhaa. Nautin tästä tietokirjasta vielä tavallistakin enemmän: paitsi että aihe on rakas, teksti on tietysti laadultaan parasta ykkösluokkaa. Ainoa pieni pilvi lukuiloni taivaalla oli kirjan hädin tuskin kätketty agenda: kielentutkimuksen rahoitus on turvattava.

No... eipä Kotuksen väkeä voi syyttää, jos haluavatkin esittää oman hätähuutonsa kurjistuvan humanistisen tutkimuksen puolesta. Surullista mutta totta - tutkimuksen täytyy nykyään todistella hyödyllisyyttään kaikkialla, sivistys ei riitä syyksi.

Lisään vielä loppuun linkin Kielipoliittiseen ohjelmaan, jota Kielemme kohtalo innosti selaamaan. Ei ihan tuore dokumentti, mutta kirjabloggarille kiinnostavaa luettavaa! Panin sieltä korvan taakse mm. tiedon, että nykyisen kaunokirjallisuuden kieltä ei voikaan tarkastella kielenhuollon näkökulmasta. (Olin siis väärässä kun hylkäsin Salmelan 27:n possessiivisuffiksivajeen tähden! Hm. Ensi kerralla sanon vain, ettei tyyli miellyttänyt.)

Vesa Heikkinen & Harri Mantila (2011). Kielemme kohtalo. Gaudeamus. SBN 978-952-495-188-3.

P.S. Kirjan sisällöstä ja tyylistä saa käsityksen myös kirjoittajien jutusta Suomen Kuvalehden saitilla. Äh, www-sivustolla. Ei kun tämä on blogi, sai olla rento. Saitilla. Sivuilla. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan.

Arvioita:

Jouni Luotonen Talouselämässä

Noora Valkonen Exlibris-blogissa

Anita Kärjen kolumni Keskisuomalaisessa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

Kuva: Kirjapaja

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa: Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta on ollut lukulistalla Me muut -kirjan jälkeen. Aihe kiinnosti sen verran, että yritin tämän kesällä hankkia ihan omaksikin. Mutta Luokkaretkeä ei enää rahalla saa; painos on loppu eikä antikka.netissäkään näkynyt. Onneksi hyvinvointiyhteiskuntamme kirjastopalvelut toimittavat pyynnöstä hyppysiin melkein kirjan kuin kirjan.

Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä koostuu yhteiskuntaluokkiin liittyvistä, osittain omaelämänkerrallisista esseistä, joita ryyditetään teemahaastatteluin kerätyllä tiedolla. Ote on kokemusperäinen, välillä tunnustuksellinenkin, mutta samalla teoreettisten luokkakäsitysten informoima. Järvisen ja Kolben mielenkiinnon kohteena ovat suurten ikäluokkien lapset, hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneet, 60- ja 70-luvuilla kasvaneet. Kirjassa pohditaan mm. kouluttautumista ja sen merkitystä, työhistoriaa, tapoja ja sanastoa, maaseudun ja kaupungin eroa, sanattomia sääntöjä.

Molemmat käsittelevät yliopiston vaikutusta ja akateemisen maailman kohtaamista, joskin näkökulmat ovat kovin erilaiset. Järvinen kohtaa omista työväenluokkaisista lähtökohdistaan aivan erilaisen maailmaan yliopistolla kuin Kolbe, jolle sivistyksen vaalimisen ja akateemisen tradition kutsu kaikuu kirkastavana. Akateeminen konteksti sallii tasaveroisen kohtaamisen luokista piittaamatta - mutta jotkut puhuvat norsunluutorneissa äidinkieltään, toiset vahvalla aksentilla. Omistavaan luokkaan kuuluminen on omistavaan luokkaan kuuluvien näkökulmasta valintakysymys, muiden mielestä olosuhdekysymys. Keskustelut eivät kohtaa.

Luokkaretki herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Opintietä käsittelevä osuus sai muistelemaan kasvatustieteen opintoihin liittyvää esseetä, jossa kirjoitin sukuni naisista. Isoisoäitini kävi kiertokoulua nelisen viikkoa - isoäitini kansakoulun (vaikka löysikin vanhemmiten työväenopistot ja kirjastot) - äitini oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Minun tullessani kouluikään oli juuri siirrytty peruskouluun. Vuosien mittaan oli muutettu torpasta esikaupunkiin ja lähiöihin. Luokkaretken jäljiltä mietin, että tarina on kovin tyypillinen suomalainen tarina; juuri näin täällä on keskimäärin mennyt. Ei ihme, että minulla on vaikeuksia hahmottaa luokkasuhteita. Sukuni on kulkenut tasatahti urbanisoituvan, kouluttautuvan, vaurastuvan, paisuvan keskiluokan kanssa.

Kirjoittajat onnistuvat vakuuttamaan mitä tulee perinnölliseen sosiaaliseen pääomaan. Totta kai on helpompaa elää 'yläluokan' piirissä jos ymmärtää säännöt, on imenyt ne itseensä äidinmaidossa. Totta kai auttaa jos vanhemmat tuntevat oikeat ihmiset ja tuuppaavat oikeisiin harjoittelupaikkoihin, neuvovat ja tukevat oikeissa valinnoissa.

Tunnistan ilmiön - vaikka en oikein saa lietsottua itsessäni luokkavihaa sen pohjalta. Kyllä, jotkut opiskelukaverini ovat kotonaan ihan erilaisissa tilanteissa kuin minä ja edustavat ihan erilaisia taustoja. Mitä sitten? Pitäisikö minun kadehtia heiltä sukkatietoisuutta (vain Boss kelpaa) tai grafiikkastressiä (mistä galleriasta tuo...)? Pitäkää pellavaliinanne, hyvät ystävät; minä muistelen työväennäyttämöiden hikisiä teatteripäiviä yhteislauluineen...

Luokkatietoisuuteen tuntuu liittyvän vahva käsitys siitä, että on jokin oikea (paras?) habitus, jokin yläluokkaisen tietoisuuden ja käyttäytymisen ja elämäntavan hyve, johon kaikkien pitäisi pyrkiä. Jossain on siis yleinen tyylikkyyden ja tavoiteltavuuden standardi, jota vasten mitataan kiipeämistä luokka-asteikolla. Missä se on? Kuka sitä edustaa? Voiko sen saavuttaa jos ei ole syntyjään ruotsinkielisestä aatelissuvusta? Ja miksi ihmeessä me stressaamme tällaisesta kun isompiakin ongelmia maailmassa on?

Minusta luokkatietoisuus, luokkien vastakkainasettelu kumpuaa pohjimmiltaan taloudellisen tasa-arvon puutteesta. Kasvavat suhteelliset tuloerot satuttavat. Sosiokultuurisella taustalla on viime kädessä juuri niin paljon merkitystä kuin haluamme sille kollektiivisesti antaa; rahalla on suorempia ja käytännöllisempiä vaikutuksia.

Enemmän kuin agraari-Suomesta peräisin olevia vanhoja railoja suren tämän päivän kasvavia mahdollisuuksien eroja. Kun Neidit halusivat opiskelemaan Tampereelle, meidän oli mahdollista järjestää se. Ei kevyesti eikä ilman melkoista miettimistä... mutta mahdollista kumminkin. Monelle muulle perheelle lukion käyminen toisella paikkakunnalla olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Oli halua tai ei. Mahdollisuudessa konkretisoituu eriarvoisuus.

Sitten se vaikeampi asia. Vaikken totisesti yllyttänyt muuttamaan kotoa 16-vuotiaana, on oma sosiokulttuurinen piiloviestini epäilemättä tehnyt myyräntyötään kaikki nämä vuodet. Opiskelu on ollut minulle niin tärkeää, että olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisinkin; ilman muuta lapset ovat sen huomanneet. Olen vienyt pentueeni kaupunkilomalle mummolaan joka kesä, opettanut kulkemaan omin päin junalla, pakottanut pitämään kirjaa taskurahojen käytöstä, lykännyt englanninkielisiä kirjoja kouraan ja raahannut kotiin ulkomaisia vieraita.

Opituilla malleilla on väliä. Olen siirtänyt omia koulutuksen ja itsenäisyyden standardejani Neideille. Halu lähteä on kenties kotoisin samasta paikasta kuin mahdollisuuskin lähteä.

Ajatus periytyvästä asemoitumisesta ei siis ehkä ole ihan niin puppua kuin haluaisin uskoa. Se on huolestuttava ajatus. Samalla, käsittämällä halun lähteä ja mahdollisuuden lähteä positiivisena asiana, teen omaa luokitteluani.

Mutta vieläkään en osaa ajatella tätä luokkakysymyksenä. Luokan tutkiminen ja luokkaan keskittyminen hämärtää kaiken sen yksilöllisen ja perhekohtaisen eroavaisuuden, jota pidän viime kädessä tärkeämpänä. Se on yhtä hämäävää kuin kaikkien maahanmuuttajien, kanadalaisista ghanalaisiin, käsitteleminen yhtenä ryhmänä. Ja itse käsite on älyllisesti hämärä, tomuinen, epätäsmällinen. Luokasta kirjoittavat - myös Järvinen ja Kolbe - vaihtavat sujuvasti taloudellisesta ulottuvuudesta sosiokulttuuriseen. Siinä on velmuilun tuntu: toisaalta puhutaan luokan pysyvyydestä (synnyt johonkin luokkaan), toisaalta luokasta taloudellisena tilana. Litrat ja kilot menevät sekaisin... vaikka syy-yhteyttä olisikin, ei sitä liene syytä ymmärtää luonnonlaiksi.

Synnynnäisen aseman ja taloudellisen tilanteen välistä yhteyttä särjettiin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, luomalla sitä mahdollisuuksien tasa-arvoa kouluttautumisen kautta. Nyt näyttää kelkka kääntyneen:

On palattu perittyjen ammattien aikakauteen - opintiet ovat sulkeutumassa. Säätyjen ja luokkien tilalle ovat tulleet perhetraditiot ja professiot. Koulu-uudistus ei onnistunut poistamaan kodin merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana. Ammatit alkavat periytyä, palkkakuilu levenee. Erot hyvien ja huonojen osoitteiden välillä kasvavat. (s. 72)

Jos opintiet ovat sulkeutumassa, se on poliittinen päätös, asenneilmaston tuote. Miksi kurjistetaan lapsiperheitä, miksi leikataan koulujen resursseja? Miksi tehdään rahasta arvostettua - miksi rapujuhlista standardi? Kuka saa määritellä kalliin osoitteen hyväksi? Mitä oikein ovat arvomme tänään, ja mikä niitä muutti, jos BB-julkkiksen ura näyttää oikotieltä onneen...?

Luokkaretki ansaitsee hatunnoston; kirja ainakin provosoi miettimään omia arvoja ja asenteita! Se on myös mukavan leppoisasti kirjoitettu, henkilökohtainen ja helposti lähestyttävä kirja yhdestä suuresta suomalaisesta tabusta.

Katriina Järvinen & Laura Kolbe (2008). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykypolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja. ISBN 978-951-607-805-5.

Arvioita:
Heikki Hiilamo Hesarissa
Riitta Korhonen Talouselämässä
Hilkka Helsti, Kasvatus & aika
Kirjavinkit

Huonosti käy maan

Kuva: Like

Tony Judt on brittiläis-amerikkalainen historioitsija ja poliitikan tarkkailija, joka kuoli viime vuonna. Huonosti käy maan (alkukielellä Ill Fares the Land) on hänen jonkinlainen testamenttinsa; väkevä ja analyyttinen kirja arvojen haaksirikosta politiikassa ja poliittisen keskustelun ajautumisesta nykyiseen länsimaiseen umpikujaansa.

Judt on sosiaalidemokraatti eikä Huonosti käy peittele sitä. Siitä huolimatta kirja on muutakin kuin yhden poliittisen suunnan pamfletti. Ainakin minulle Judtin analyysi aatesuuntien kehityksestä ja ennen kaikkea taloustieteellisen ja poliittisen ajattelun rinnakkaisevoluutiosta maailmanhistorian kontekstissa oli valaiseva ja vahvasti uskottava teksti. Judt ei näet häpeile myöntää omankaan aatteensa ylilyöntejä tai epäonnistumisia; hän toteaa suoraan, että sosiaalidemokratia on eksyksissä.

Judtin ote on ylipäätään kunnioitettavan pragmaattinen. Pitää miettiä mitä halutaan - ja minkälaisia keinoja voi sietää halutun päämäärän saavuttamiseksi. Nykyisin vallalla oleva yhden vaihtoehdon, yhden totuuden, poliittinen diskurssi antaa ymmärtää, ettei arvovalintoja ole kuin yksittäistapauksissa ja ettei keinojakaan ole kuin yksi. Sattumoisin vähän samaa asiaa puhuttiin Hesarin mielipidepalstalla tänään. Mahdollisimman vapaata markkinataloutta myydään ainoana ratkaisuna, vaikka historia osoittaa ettei villi markkinavoimien mellastus johda mukaviin lopputuloksiin. Heh, niitä todellisia markkinatalouden tulemia ei taida mikään puolue myöntää haluavansa...

Kirjan keskeiseksi viestiksi minulle nousevat Judtin huomiot nimenomaan poliittisen sanaston ja käsitteistön muutoksesta viimeisinä vuosikymmeninä. Tässä The Unwritten, josta eilen kirjoitin, tulee väistämättä mieleen, sillä sekin käsittelee olemassaolevan todellisuuden muokkaantumista voimakkaiden tarinoiden kautta. Hihii - sarjakuva kohtaa poliittishistoriallisen analyysin! Judt nostaa esiin sellaiset nykyään luonnonlakisuureiden asemaan asetetut sanat kuin tehokkuus, tuottavuus ja hyödyllisyys. Sallituilla, yleisesti hyväksytyillä sanoilla on suuri painoarvo. Ne luovat todellisuutta. Ne pyyhkivät poliittiselta kartalta vaihtoehtonsa. Saako enää sanoa, ettei tehokkuus ole itseisarvo? Että tuottavuutta pitäisi miettiä myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta? Että hyödyllisyyttä on muutakin kuin taloudellista?

Oikeasti, voisitko pyrkiä eduskuntaan julistuksella tehottomuutta peliin? Etpä tietenkään. Taloudellinen ajattelu on kaapannut yhteiskunnallisen keskustelun käyttäen globalisaatiota suojakilpenään. Judt muistelee aikaa, jolloin yhteinen hyvä oli korkea ja arvostettu päämäärä; nyt lähdemme liikkeelle individualismin oletuksesta ja tyydymme hyväksymään suorastaan rivoja tuloeroja ikuiseen kasvuun tähdäten, näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvon takana piilotellen.

Huonosti käy maan kolahti kovastikin. Vuosien mittaan olen pähkäillyt miksi ajatellaan että rahan valta tuottaisi yhteistä hyvää. Älkää käsittäkö väärin: yritykset ovat talouden selkäranka ja välttämättömyys. Yrityksiä motivoiva voitontahto tuottavat koko yhteiskunnan dynaamisen käyttövoiman. Mutta yrittäjyyttä harjoitetaan mitä erilaisimpien poliittisten järjestelmien alla. Vaarassa on enemmänkin poliittisten järjestelmiemme ja yhteiskuntiemme legitimiteetti - vilkaiskaa äänestystilastoja ja viime vaalien tuloksia.

Yritykset ovat tehokkaita siinä mitä ne tekevät, eikä niiltä voi vaatia muuta. Yhteiskunnallisten tehtävien työntäminen yritysten niskoille on yhtä valheellista puuhaa kuin yritystaloudellisten tavoitteiden työntäminen julkisyhteisöjen niskoille. Kuinka tulostavoitteellinen pitää olla museon? Tai korkeakoulun? Tai rautatien? Ja miksi ihmeessä?

Julkisen liikenteen paradoksi on varsin yksinkertaisesti se, että mitä paremmin se tehtävänsä hoitaa, sen tehottomampi se saattaa olla. Niinpä yksityinen linja-autoyhtiö tekee enemmän rahaa omistajilleen, kun se tarjoaa pikavuoroja maksukykyisille ja kiertää kaukaa syrjäkylät, joista kyytiin nousisi satunnainen eläkeläinen. Tässä mielessä se on tehokas. Mutta jonkin tahon, valtion tai kunnan, on edelleen tarjottava kannattamattomia, tehottomia paikallisliikennepalveluja noille eläkeläisille. (s. 208)

Judt jättää sanomatta sen kolmannen vaihtoehdon: jätetään mummot mätänemään syrjäkylille. Epäilen, että juuri siihen vaihtoehtoon moni suomalainen kokee politiikan päätyneen 90-luvun laman jälkeen. Kevään protestihenkisissä vaaleissa kanavoitiin lisääntyvää turvattomuutta kaikenlaisten sijaiskärsijöiden (esimerkiksi maahanmuuttajien) niskaan, mutta kyse taitaa olla laajemmasta ilmiöstä. Mahdollisesti olemme tosiaan hukanneet yhteisen ajatuksen hyvästä ja hajaantuneet etupiireiksi. On puhdasta shaissea väittää, että kaikki voivat saada kaikkea hyvää kunhan vaan talouskasvu jatkuu. Selvästikin eri ryhmillä on erilaiset edut, sen näkee sokea kepilläkin.

The Spirit Level -kirjan (suomennettu nimellä Tasa-arvo ja hyvinvointi) luettuani olen monesti surulla ajatellut, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kulkee väärään suuntaan. Vaikka kirjoittajien johtopäätösten tieteellisessä pätevyydessä on kyseenalaistamista, heidän aineistonsa on faktaa - ja kasvavien tuloerojen vaikutukseen luottamukselle ja henkiselle hyvinvoinnille uskon ilman kuolleisuuskorrelaatioitakin. Me 60- ja 70-luvun kasvatit jätämme lapsillemme perinnöksi turvattomamman ja epäoikeudenmukaisemman maailman kuin itse saimme. Se ei tunnu hyvältä.

Perusliberaalina (sana jota Judtin määrittelyjen jälkeen tosin epäröin käyttää) en haikaile holhousyhteiskuntaa, mutta Judtin tavoin näkisin mielelläni, että poliittinen keskustelu käsittelisi useammin niitä oikeasti isoja kysymyksiä sen sijaan että juututaan yksittäisiin arvokysymyksiin. Homoliitot ja ydinvoima ovat tärkeitä asioita... mutta missä on  suuri poliittinen debatti oikeudenmukaisuudesta, hyvästä elämästä ja yhteiskunnan tavoitteista? Tuntuu kuin sen sanasto olisi kadonnut ja mahdollisuus yleiseen puheeseen hukkunut epämääräisesti muotoiltujen yksityiskohtien alle. Kun katsoo vaikka hallitusohjelmaa  - vautsi - siis hui miten selkeää poliittista tahtoa henkivä teksti!

Tästähän tuli kauheaa paasausta. Ihan kuin olisin kovastikin poliittinen eläin. Mutta menköön. Huonosti käy maan on poliittinen ja arvopuheenvuoro ja tällaisia pähkäilyjä se sai suoltamaan.

En voi sanoa, että olisin Judtin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hän onnistui kyllä vääntämään aivoni muutamalle uudelle solmulle ja valaisi joitain aatehistorian hämäräksi jääneitä kolkkia. Ajattelipa Judtin johtopäätöksistä mitä vain, kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Kulttuuriteko Likeltä että suomensivat tämän; ei varmaan mikään myyntimenestys kumminkaan.

Tony Judt (2011). Huonosti käy maan. Like. Suomentanut Petri Stenman. ISBN 978-952-01-0545-7.

Arvioita:
Esko Rantanen Talouselämässä
Kari Salminen Turun Sanomissa

Me muut: Kirjoituksia yhteiskuntaluokista

Kuva/graafinen suunnittelu: Teos/Anders Carpelan

Sain varmaan kimmokkeen tämän kirjan hankkimiseen anni.m:ltä, joka kirjoitti tästä blogissaan maaliskuussa. Lainasin kirjan huhtikuun puolella, ja aloitinkin jo toukokuussa... Me muut on ollut kesken poikkeuksellisen kauan. Ehkä sitä selittää osittain teoksen rakenne; kirjoituskokoelmaksi tämä on hyvin heterogeeninen.

Antologiaan osallistuneiden tehtävänä oli kirjoittaa essee henkilökohtaisesta näkökulmasta pohdiskellen yhteiskuntaluokka- ja kielikysymyksiä. Ollaanko Suomessa vieläkin luokkaretkellä ylöspäin? Mitä yhteiskuntaluokka ylipäätään on? Vaikuttaako suomen- tai ruotsinkielisyys ja miten? Kirjoittajakaarti on komea. Koko listauksen voi käydä kurkkaamassa täältä (vieritä tarpeeksi alas), mutta mainittakoon poimintoina Kaarina Hazard, Kjell Westö, Merete Mazzarella, Sofi Oksanen ja Niklas Herlin.

Suomesta puuttuu sellainen selkeä luokkajako, joka on vaikkapa englantilaiselle yhteiskunnalle tyypillinen. Välillä tuntuu ettei meillä ole luokkia ollenkaan. Kuitenkin käsitteeseen törmää yhtenään, milloin missäkin merkityksessä. Onko luokka rahasta kiinni, vai elämäntyylistä, vai kulttuuriharrastuksesta? Me muut kertoo esipuheessa, että yhteiskuntaluokka merkitsee muutakin kuin taloudellista asemaa, mutta taloudellinen asema on luokkaerojen kovaa ydintä. Koulutus ja tulot määrittävät erilaisissa tutkimuksissa yhteiskuntaluokkaa; näiden kahden yhdistelmällä saadaan korrelaatioita erilaisiin käyttäytymismalleihin. Luokka selittää paljon tutkimuksessa.

Itse olen, Muiden ristiriitaisistakin viesteistä huolimatta, edelleen sitä mieltä, että luokka käsitteenä on hankala, epämukava ja liian leimaava. Muut identiteetit ja roolit ovat minusta paljon keskeisempiä ja kiinnostavampia ainakin henkilökohtaiselta kannalta. Mitä se nyt tarkoittaa jos sanon, että olen keskiluokkaa? Entäs jos joutuisin vaikkapa sairaseläkkeelle ja tulot putoaisivat - kuuluisinko sitten alaluokkaan? Vai riittäisikö koulutustaso pitämään minut entisessä laatikossani? Ja mitä ihmeen väliä sillä on? Eikö voitaisi puhua tulotason vaikutuksesta ja koulutuksen vaikutuksesta ja unohtaa tuo kummallinen, johonkin lähes synnynnäiseen viittaava luokka-sana kokonaan? Tutkivatko tutkijat luokkaa tottumuksesta - riittäisikö jo nyky-Suomessa pelkkä tulotason tarkastelu? Luulisi että yleisen koulutustason kohotessa voitaisiin tuo isän ja äidin ammattiin perustuva 'perinnöllinen' luokkajako jo unohtaa.

Kjell Westö kertoo että kysymys luokasta leijui hänen lapsuutensa Munkkiniemen yllä, usein koodattuna muotoon "mitä sinun isäsi tekee?" (s. 261). Nyt kun mietin asiaa, tuo kysymys on aika ilmeinen. Kun Neiti A toi ensimmäisen kerran pojan kotiin (kamalaa! Jos voisikin säilyttää tyttäriä vaikka tynnyrissä...) taisin kyllä kuulustella Neitiä nuoren miehen perheestä. Keitä ne oikein ovat, nuo ihmiset joiden jälkikasvu pyrkii saatille?

En kuitenkaan purematta niele ajatusta, että kyse on luokkatutkasta. Täällä lakeuksilla ensimmäinen kysymys koskee näet aina sukua. On tärkeää asemoitua verkostoihin. Ei isän ammattia tarvitse kysellä, riittää kun tietää miltä kylältä ja mistä suvusta. Eipä silti, näistä sukuselvityksistä kaltaiseni mumu eli muualta muuttanut on aina pihalla, joten tuskin kyselin tuosta syystä.

Todelliseen testiin en Neidin epäselvien vastausten kanssa joutunut, mutta silti punastelen jälkeenpäin tuota kuulustelua. En osaa kuvitella itseäni sanomassa vanhempien perusteella kenen kanssa Neidit saavat tai eivät saa kulkea - ja vielä epätodennäköisempää on, että he minua uskoisivat. Joten mitä sitä kysymäänkään? Antaa seuraavan pojan esittää omat meriittinsä, jätän hänen vanhempansa rauhaan!

Uskon, että Me muut antaa jotain kenelle vain yhteiskunnan rakenteista kiinnostuneelle. Tässä pohditaan enimmäkseen yhteiskuntaluokan kokemista ja henkilökohtaista merkitystä. Siksi kirjoituksiin pääsee sisään paremmin kuin akateemisempiin teksteihin. Esseet ovat myös yllättävän paljastavia. Kertomalla mistä luokan tunnistaa kirjoittaja myös paljastaa, ehkä tietämättäänkin, yhtä ja toista omista taustaoletuksistaan. Rehellisesti sanottuna suurin osa kirjoittajista tuntui täältä katsottuna vähän yläluokkaisilta - jos siis tietäisin mitä se tarkoittaa. Minun on ilmeisen vaikea käyttää koko l-sanaa! Yläluokalla ja alaluokalla on päässäni luokkaava sävy, ja joissain yhteyksissä on keskiluokallakin. Taidan olla hyvin integroitunut suomalaisen peruskoulun tasa-arvomalliin.

Mitään aivan uusia ovia Me muut ei avannut, herättipähän taas pieneen omien asenteiden pohdintaan paikka paikoin. Sen opin, että jos luen jotain yhteiskuntaluokkia muuttujana tarkastelevaa tutkimusta, haluan tietää tarkkaan, miten tutkijat ovat luokan määritelleet. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä vain!

Ruotsinkielisyyden käsittely jäi vähän ontoksi. Sattuma on heitellyt siten, etten ruotsinkielisen väestönosan kanssa ole pahemmin ollut tekemisissä, enkä siksi saanut kielikysymyksen käsittelyyn hyvää tarttumapintaa.

Joudun epäilemättä vielä hommaamaan myös Katariina Järvisen ja Laura Kolben kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Se saattaisi osua ja upota vielä paremmin.

Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki & Anna Rotkirch (toim.) Me muut: Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Teos. Useita suomentajia. ISBN 9789518512595.

Arvioita:
Jari Tontti Vihreässä langassa
Veera Luoma-Aho Ylioppilaslehdessä

Luonnollisesti hullu

Kuva/kansi: Avain/Jussi Jääskeläinen

Nyt en enää muista sainko vinkin tästä kirjasta Hesarista vai Tiede-lehdestä. Edellistä luen päivittäin, joten tilastollinen todennäköisyys suosisi - mutta kyllä Neideille tilattu Tiedekin tulee aika usein lehteiltyä läpi. Hamilo pitää blogiaan (Skeptikon päiväkirja) Tiede-lehdessä, joten ehkä sylttytehdas on siellä.

Oli lähde mikä vain, suomalainen evoluutiopsykiatriaan johdatteleva kirja ponkaisi heti lukulistalle kun siitä kuulin. Evoluutio ja kysymykset genetiikan/ympäristön vaikutuksesta kiinnostavat takuuvarmasti. Jos olisin maailman kuningatar, laittaisin jo lukiolaiset lukemaan Richard Dawkinsia ja Steven Pinkeriä; mikä fiksujen realistien aalto sieltä vyöryisikään maailmalle!

Hamilo itse kuvaa kirjaansa poleemiseksi tietokirjaksi, ja sitä Luonnollisesti hullu kyllä on. Tekijä on ärtynyt median pönkittämiin epätodellisiin käsityksiin mielenterveyskysymyksistä ja psykologisten ongelmien hoidosta. Etenkin koulukiusaaminen ja koulusurmat ovat nostattaneet irrationaalisia ajatuksia esille viime vuosina; niitä Hamilo haluaa oikaista tuomalla framille evoluutiopsykiatriaa eli evoluutiobiologiaan nojaavaa mielenterveyskysymysten tarkastelua.

Kirjan ydinviesti on minusta aika yksinkertainen; Hamilo muistuttaa meitä, että luonto ei valitse onnellisuutta vaan tehokasta lisääntymistä. Väkivallaton, peloton, onnellinen ja rauhallinen yksilö ei välttämättä ole ollut paras selviytyjä savanneilla. Sopivasti pelokas pärjää paremmin ja sopivasti onneton ponnistelee. Evoluutio on ehkä tuottanut ihmiselle taipumuksen altruismiin, mutta se on myös tuottanut taipumuksen nähdä henkiä jokaisen pensaan takana ja taipumuksen asettua sosiaalisiin hierarkioihin.

On siis pöhköä ja epärealistista jättää huomiotta ihmisen sisäänrakennetut piirteet. Ongelmia voi korjata tai ainakin lieventää - mutta se voi onnistua vain jos on todenmukainen kuva ongelmien syistä ja juurista.

Omankädenoikeuden ja uskonnollisuuden kaltaisia esimerkkejä ihmisluonnon raadollisista puolista voisi luetella muitakin. Ihminen on sosiaalinen eläin. Olemme luonnostamme laumasieluja, ja juuri siksi yksilöllisyys on erityisesti vaalittava arvo. Olemme luonnostamme taipuvaisia sosiaalisiin hierarkioihin, ja juuri siksi usko yhdenvertaisuuteen pitää iskostaa jokaiseen sukupolveen uudelleen ja uudelleen. (s. 19)

Tulin nyt keskittyneeksi yleiskuvaukseen, mutta kyllä Hamilo käsittelee myös esimerkiksi fobioita, masennusta, väkivaltaa ja päihteiden käyttöä, ja pohtii niiden evolutionääristä perustaa. Häiriöksi ei pitäisi kutsua sellaista mikä on evoluution näkökulmasta ihan normaalia - vaikka se ei nyt nykyhetken ihanteisiin ihan sovikaan.

Minusta kirjan parasta antia oli kuitenkin kirjoittajan innokas järjen käytön puolustus.

Tieteen tehtävä ei tietenkään ole ottaa kantaa siihen, mikä on oikein tai väärin. Tutkimus ottaa selvää tosiasioista, eikä niistä voi johtaa arvoja. Tiede voi kuitenkin kumota uskomuksia ideologioiden taustalla tai antaa niille tukea. (s. 50)

Tykkään populääritieteestä jos se on kirjoitettu edes osapuilleen siedettävästi. Hamilon kirja on. Vaikka asia oli suuremmaksi osaksi tuttua muista yhteyksistä, Luonnollisesti hullua oli mukava lukea.

Jotain uuttakin tuli. Jos Neidit syntyisivät nyt, saattaisin jopa yrittää soveltaa Hamilon evolutionääristä vauvanhoitovinkkiä ja kanniskella pikku paketteja selässäni ensimmäiset kolme kuukautta. Koliikilla onkin ehkä perustansa lajimme evoluutiobiologiassa. Todeksi näitä kaikkia spekulaatioita ei tietenkään voi osoittaa, mutta ajattelemisen aihetta niistä saa. Pitää katsoa saisiko jostain hommattua Hamilon aiemman kirjantapaisen (Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa).

Marko Hamilo (2011). Luonnollisesti hullu: Evoluutio ja mielenterveys. Helsinki: Avain.

EDIT 14.6.2011: Lisään linkin Hesarin arvioon tähän, koska sellainen nyt on ilmestynyt :-)

Katkaise stressikierre - oikaise työelämäsi

Jokohan nuo lukemattomat kirjat aiheuttavat stressiä?

En ole ihan varma miksi tämän kirjan lainasin; ehkäpä ajattelin ennaltaehkäisyä, sillä kevät on vuoden kiireisintä aikaa, eikä tilannetta paranna ylimääräinen viikon loma kesken sesongin. (Parantaapas! Lontoo!) Mutta oikeastaan kirjavalinta liittyy pitkään kiinnostukseen työelämän kehityksestä. Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia sai jo vuosia sitten jotenkin kiinnostumaan työelämäkeskustelusta, ja olen silloin tällöin lukenut aihetta sivuavia opuksia.

Merikallion Katkaise stressikierre menee selkeästi apukirjallisuuden luokkaan. Kirjan tarkoitus on tukea työuupumuksen ja masennuksenkin kanssa kamppailevia. Siihen tarkoitukseen tämä onkin varmaan keskimääristä parempi kirja, sillä tekijä antaa enimmäkseen kokemuksen puhua: lähes kolmannes tekstistä on anonymisoituja lainauksia Merikallion potilaiden sanomisista. Kirja on myös kiinnostavaa luettavaa ilman että on ihan uupunut - jos on työelämässä, tunnistaa varmasti esimerkeistä tilanteita ja tapauksia omalta työpaikaltaan. Jos mikään ei kuulosta ollenkaan tutulta, ei nykyisestä tai entisestä työpaikasta, katso itsesi poikkeuksellisen onnekkaaksi!

Teksti on helposti lähestyttävää ja välillä turhankin yksinkertaistavaa. Toisaalta yksinkertaisuudessa on järkeä kun kohderyhmää ajattelee. Eipä sitä uupunut jaksa kovin vaikean kirjan kanssa kipuilla. Otan lukunäytteeksi pätkän kiltteydestä:

On mielenkiintoista, että lähes kaikki stressiylikuormittuneet ja uupumisriskissä olevat hämmästelevät asiaa Minähän pidän työstäni -tyyliin. Niinpä niin, kukapa meistä uhraisi itsensä työlle, josta ei juuri piittaa? Työn mielekkyyttä alkaakin kyseenalaistaa vasta, kun kierre on jo pitkällä. Työ, joka ei ole tuntunut alun alkaenkaan kiinnostavalta ja innostavalta aiheuttaa muunlaista rasittumista, ei loppuunpalamisriskiä. Se mikä ei koskaan ole syttynytkään, ei voi palaa loppuun.

Työstressi ja uupumus ovat siitä erikoisia tauteja, että ne eivät koskaan iske ihmiseen, joka menee sieltä missä aita on matalin. Siten tunnolliset tai ylitunnolliset ihmiset ovat riskiryhmässä. Omien töiden tunnollinen hoitaminen ja siihen lisätty hyväksikäyttö uuvuttavat kenet hyvänsä. Hyväksikäyttö on työyhteisöissämme varsin yleistä. Jotenkin työtovereille ja esimiehille on aivan selvää, kuka hoitaa annetun tehtävän, kuuluipa se hänen vastuualueeseensa tai ei. (s. 38-39)

Huolimaton kustannustyö tuntuu näkyvän Stressikierteessä; kirjoitus- ja kielivirheitä löytyy enemmän kuin olisi kovakantisessa kotimaisessa kohtuullista. Tai siltä ainakin tuntuu; todistanee kotimaisen julkaisutoiminnan yleensä kovasta laadusta.

Kaikkiaan Stressikierre oli hyvä ja kevyt kirja tärkeästä aiheesta. Luin ilman kummempaa keskittymistä mutta tunsin saavani tästä jotain - vain 7. luvun sähkövirtametafora meni yli. Eikä siihen auttanut edes uudelleen lukeminen. On myös mukava todeta, ettei kirja ole mielestäni ollenkaan vanhentunut, vaikka julkaisemisesta on kulunut huikeat 11 vuotta. Tämäntyyppisessä kirjallisuudessahan uutuuden elinikä on yleensä kai korkeintaan vuosi, sitten ovat uudemmat ja paremmat itseapukirjat vieneet paikan markkinoilla. Merikalliolta on myös ilmestynyt tähän jatko-osa nimeltä Unohtuiko inhimillisyys? jonka voisin lukea jossain vaiheessa.

Annukka Merikallio (2000). Katkaise stressikierre - oikaise työelämäsi. Helsinki: Kauppakaari.

P.S. Vielä plussaa: Stressikierre palautti mieleeni, että Merete Mazzarellaa on pitänyt lukea. Merikallio nimittäin suosittelee Mazzarellan kirjaa Silloin en koskaan ole yksin.