Lokakuun lukemisto

Lokakuussa on myös kudottu ahkerasti. Kuoppainen kantapää, toivottavasti myös kestävä!

Lokakuun huipennus oli tietenkin kirjamessuviikonloppu. Jotain voimaannuttavaa on tuollaisessa massakokoontumisessa kirjojen ääreen. Kirjallisuuden surkeasta tilasta on jo vuosia voihkittu, mutta Messukeskuksen tungoksessa puikkelehtiessaan ei tunne osallistuvansa saattohoitoon. Ei silti, markkinakojujen välissä kiertely aiheuttaa kumman kaksijakoisia värinöitä. Haluaisin kaikki ne ihanat kirjat heti tänne mulle kiitos nyt - mutta haluaisin myös juosta karkuun pöriseviltä väkijoukoilta ja piiloutua omaan lukutoukkanurkkaani 'vain' lukemaan.

Hauskinta oli tänä vuonna kirjabloggaajakamujen tapaaminen, vaikka tykkäsin myös niistä muutamasta esityksestä, joita menin seuraamaan. Kävin lähinnä kuuntelemassa kirjailijoita, joiden kirjoja olen lukenut. Ihan täysin tuntemattoman kirjailijan jutuista en yleensä saa paljoakaan irti. Kirjat ovat minusta kiinnostavampia kuin kirjailijat - anteeksi kirjailijat! - ja joskus on melkein parempi, jos ei kirjailijasta liikaa tiedä.

(Heh, hyvin epäloogisesti menin kumminkin moikkaamaan Pekka Hiltusta. Piti vielä erikseen käydä kehaisemassa hänen jännäriään. Minusta se on piristävä poikkeus valtavirtatrillereiden joukossa.)

Shoppailinko messuilla? Kyllä. Pahasti. Auts. En kehtaa listata koko satsia, mutta sanotaan vaikka näin: ostokset painoivat 9.3 kiloa. Enimmäkseen piehtaroin kuitenkin divarikirjoissa ja pokkareissa ja pikkuisen sarjakuvapuolella. Kovakantisten uutuuksien suhteen onnistuin rajoittamaan saldoni vain kolmeen kirjaan. Niistäkin kaksi oli vakaasti etukäteen päätettyjä hankintoja. Hillitsin siis itseni suorastaan erinomaisesti.

Entäs lukemiset? Lokakuussa on tullut luettua 21 kirjaa, 7 sarjakuvaa ja yksi runokokoelma. Jään oikein miettimään mitähän tuokin tarkoittaa. Kun kirjat ja sarjakuvat ja runoteoksetkin ovat kaikki keskenään niin erilaisia, ei laskeminen aina tunnu mielekkäältä. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän tai Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen lukeminen tuntuu kuuluvan eri kategoriaan kuin vaikkapa Gagen Kuoleman huokauksen lukeminen, mutta numeroina ne kutistuvat yhdeksi ja samaksi.

Ei voi mitään. Jotenkin näitä on laskettava, jos haluaa pysytellä kärryillä oman yleisen lukutahtinsa ja esimerkiksi sukupuolittuneen lukemisen kanssa. Sukupuolten sodan rintamalla kannattaakin laskea Maameren tarinat vain yhdeksi kirjaksi, sillä näin pääsen ensimmäistä kertaa aikoihin osapuilleen tasapeliin: kaksitoista naisten kirjoittamaa kirjaa ja yhdeksän kirjaa plus yksi runokokoelma miehiltä.

Luettu ja blogattu:

Jään ja tulen kevät

Metro 2034

Layla

Vilpittömästi sinun

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Maameren tarinat 1-4

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Säädyllinen murhenäytelmä

Enkelten verta

The complete polysyllabic spree

Seitsemän veljestä

Kuoleman huokaus

Nemesis

Lihakuu

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
North and South

sekä sarjakuvat Hautuukoti ja Näkymättömät kädet

Luettu muttei blogattu:

Raili Mikkanen (2005). Runokirje: Kertomus nuoresta Katri Valasta. Kirjastossa käydessäni muistin, että minun piti lukea Raili Mikkasen kirja Ida Aalbergista. Sitä ei ollut hyllyssä, mutta nappasin tämän. Sopii runoihin tutustumisen teemavuoteeni! Joskus kauan sitten asuin Katri Valan puiston reunalla; on jo aikakin tutustua runoilijaan. Itse kirja on hyvin samantyylinen kuin Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama. Pidin. Katri Valasta syntyi kiinnostava kuva ja hänen runojaan on runsaasti mukana. Myös Olavi Paavolaiseen oli hauska tutustua lähemmin. Näytelmässä Siniväriset hänestä sai, öh, erikoisen kuvan. Pitäisi kai lukea joskus jotain Paavolaisen kirjoittamaa - mutta se olisi luultavasti sellaista väkisin sivistymistä. Huoh. Ehkä ei.

Hugleikur Dagsson (2010). Saako tälle edes nauraa? Tämä eriskummallinen mutta koukuttava sarjakuva löytyi omasta hyllystä kun etsin jotain ihan muuta. Ei kyllä ole mitään mielikuvaa tämän ostamisesta... olisikohan Neiti A hankkinut ja hylännyt muutossa olohuoneen hyllyyn? Otin puolivahingossa pienen kirjan käteeni ja ennen kuin huomasinkaan, istuin lattialla lukemassa koko opuksen. Sairasta, häiritsevää - ajoittain turkasen osuvaa. Lempparini taisi olla kuva, jossa lottovoittaja kuolee onnellisena. Tai ehkä se jossa lapsi tahtoo joululahjaksi vapauden. Tai ehkä ne älyttömät kengät... No, Googlen kuvahaulla löytyy esimerkkejä. Ei herkille sieluille.

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido. Blacksad-albumit 1 - 4. Vastustamaton pakettitarjous messuilla. Ostin sarjan lahjaksi Neiti A:lle ja logistisista syistä löhösin sitten koko messulauantain illan anoppilassa näitä lukemassa. Huikean hyviä noir-henkisiä sarjakuvia. Juonet ovat perusdekkarijuonia, mutta sävy on juuri sopivasti vinkeä ja piirrosjälki huikeaa... suosittelen! Vaikka päähenkilö on kissa, nämä eivät ole mitään lastensarjiksia. Kuvia voi käydä bongailemassa täältä.

Juhani Aho (alkuperäinen 1911) Juha. Luin e-kirjana, Lukupiiri-blogin valinta. Kiinnostavaa naiskuvaa, erityisesti ajan ja taustan huomioiden. Keskustelua kirjasta löytyy täältä.

Joel Haahtela (2010). Katoamispiste. Elenasta äänikirjana tykättyäni halusin kokeilla toimisiko Haahtelan tyyli minulle oikein kirjakirjana. Ööö... ei toimi. Ei yhtä hyvin. Kun vähän pähkäilen, näen tässä kaikenlaisia symbolisia ulottuvuuksia kyllä, mutta silti... Liian usvaista ja unteloa, taas kerran kirjailijaelämää, ja loppuratkaisukin oli mielestäni heppoinen. Tiivistetysti voisi sanoa, että tämän lukeminen on esteettinen elämys, mutta muuta siitä ei jää käteen. Lauseiden kaunis pinta on niin liukas, että koko kirja luiskahtaa tiehensä.

Delle Jacobs (2010, alkuperäinen 2001). Loki's Daughters. Tämä on ollut kuukauden kännykkäkirjani, ehkä vähän viime kuunkin. Nyt kun olen keksinyt kännykästä lukemisen, pitää aina olla jokin kirja myös kännykässä pikaisen lukemishetken varalta. E-kirja kännykässä ei kuitenkaan voi olla mikä vain romaani; rakenteellisesti haastavaa tekstiä en pikkuruudulta jaksaisi. Parasta kännykkälukemistoa olisivat varmaan novellit, mutta tämä historiallinen romanssi sopi myös tarkoitukseensa erinomaisesti. Viihdyttävä muttei vaativa. Juoni on simppeli. Kelttien maille muuttavat pohjanmiehet kohtaavat härkäpäisen naisjoukon vastarinnan ja murtavat sen miehekkään hellästi ja päättäväisesti molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Povien kohoillessa ja lihasten värähdellessä kulttuurit kohtaavat niin että kanervikko kohisee.

Margaret Atwood (2010, alkuperäinen 2003). Oryx ja Crake. Ostin tämän pokkarina pian Herran tarhurit luettuani. Nyt harmittaa, ettei ole Tarhureitakin omana, sillä tämän luettuani olisi tehnyt mieli lukea Tarhurit uudestaan ja tutkia sitä tarkemmin. Nämä kirjat olisi ehkä pitänyt lukea päinvastaisessa järjestyksessä.

Oryxin ja Craken, kahden äärimmäiseen ratkaisuun päätyvän ekoterroristin tarina, kerrotaan heidän ystävänsä Jimmyn kautta. Se ajoittuu aikaan ennen ja jälkeen virusten aiheuttaman ihmiskunnan tuhon kuten Tarhuritkin, mutta on minusta helpommin lähestyttävä, yksioikoisempi. Tämän jälkeen Tarhurit olisi ollut helpompi. Molemmat ovat hyviä kirjoja, Atwood vain ei ole maailman kepeintä luettavaa. Palkitsevaa - muttei yleensä 'helppoa'. Ai niin - ja tämä on muuten 101 naisten kirjan listalla! Harmi etten ehtinyt kirjoittaa kunnon juttua tästä, mutta joskus käy niin.

Annelies Verbeke (2011, alkuperäinen 2003). Nuku!. Annelies Verbeke kiinnosti, koska hän oli yhtenä puhujana Avaimen järkkäämässä bloggaajatapaamisessa (kurkkaa vaikka Lumiomenan raportti täältä). Nappasin tämän pokkarina ja luin vähän hätäisestikin, tuli nimittäin kummallinen fiilis mennä tapaamaan kahta kirjailijaa, joista kumpaakaan ei ole lukenut yhtään.

Nuku! on tarina unettomuudesta ja sen aiheuttamasta erillisyydestä, ulkopuolisuuteen ajautumisesta. Verbeke kertoi että hänen kohdallaan kustannustoimittaja usein kehottaa lisäämään jotain, sen sijaan että joutuisi karsimaan tekstiä. Juuri sellainen fiilis minulle jäi tästä romaanista; paloja on paremminkin liian vähän kuin liian paljon. Vakuuttavana ja uskottavana kirja, mutta myös vähän arvoituksellinen ja irrallinen.

Kesken jäi:

Steven Johnsonin Mind Wide Open. Osoittautui epäkiinnostavaksi. Liikaa aivojen kemiaa ja fysiologiaa, liian vähän uutta ajateltavaa. Kuuden yrityksen jälkeen luovutin ja palautin korkeakoulukirjastoon. Sääli, tykkäsin edellistä Johnsonilta lukemastani kirjasta. 

Kuukauden hakusana:

Tässä kuussa on ollut kerrassaan mainioita harhaisia hakusanoja. Ennen kuukauden parhaan julkistamista on pakko heittää pari vinkkiä eksyneille:

Mehevää omenapiirakkaa ei kannata etsiä täältä, kokeile esimerkiksi Pirkan reseptihakua. Oma suosikkini on Onnin omenapiirakka, onnistuu gluteenittomistakin jauhoista.

Jos parisuhteesi on niin turhauttava, että googlailet sanoilla kosinta heti, suosittelen että menet mieluummin vaikka olusille parhaan kaverisi kanssa. Voit itkeä oikeaa olkapäätä vasten ja - kuka tietää? - ehkä tavata pubissa jonkun, joka ensinäkemältä pyytää sormusostoksille.

Dekkarin käsittelyvinkkejä etsineelle: käsittele dekkareita samalla kunnioituksella kuin muitakin kirjoja! Tartu kirjaan hellästi ja puhtain käsin, aloita lukeminen ensimmäiseltä sivulta, älä tahri suklaalla. Kyllä se siitä lähtee, rohkeasti kiinni vain.

Mutta harhaisimman hakusanan kyseenalaisen kunnia menee lokakuussa yhdistelmälle

miten pystytään työllistämään.

Hui - toivottavasti tuota tietoa ei etsinyt täältä kukaan johtava poliitikko!

Ei ole minulle suvannot

Mikkasen Suvannot poseeraa kevään 1897 promootiokuvan rinnalla - tihrustelkaapa siitä.

Ei ole minulle suvannot! on ollut lukulistalla sen jälkeen kun hiihtoloman tienoilla luin Raili Mikkasen nuorten kirjoja 1600-luvun Suomesta ja noitavainoista. Kahdentoista valasta alkanut sarja oli loppujen lopuksi sen verran mukavaa luettavaa, että heräsi haluta vilkaista myös Mikkasen historiallisista naishahmoista kirjoittamia teoksia. Aino Kallaksen nuoruusvuosia kuvaavan Ei ole minulle suvannot! lisäksi Mikkanen on kirjoittanut ainakin Ida Aalbergista ja Aurora Stjernvallista.

Suvantojen alkaessa Aino on kuudentoista vanha koulutyttö ja sen päättyessä kihlautunut 21-vuotias kirjalijatar, jolta on jo ilmestynyt runokokoelma ja novellikokoelma. Kirjan kertojana on taloutta hoitava Liisa, Ainon entinen lastenhoitaja. Tytöstä on tullut Liisalle kuin oma lapsi, vaikka luokkaerot ovat tietenkin ylittämättömiä. Liisa pitää tapanaan lukea salaa Ainon päiväkirjoja ja kirjeitä. Tästä yksityisyyden rikkomuksesta voi olla montaa mieltä, mutta kertojaratkaisuna se on erittäin toimiva. Perheen ulkopuolinen Liisa pystyy valottamaan Ainoa ja Ainon perhettä hienosti, olematta itse liian kiinteästi osapuolena.

Olisi varmaan ollutkin kirjallisesti turhan haastava rasti käyttää Aino Kallasta itseään kertojana; hänen päiväkirjojaan kuvataan Suomen kirjallisuuden osassa IV sanoin "...kirjallisuutemme merkillisimpiä kehityskertomuksia ja sielunrippejä... (v)älittömyys ja valmis muoto kohtaavat (--) toisensa usein vaikuttavina, järkyttävinäkin yhdistelminä" (s. 539, 540). Melkoista mainosta - ja melkoinen kynnys kenelle tahansa kirjoittaa Kallaksen suuhun muuta kuin Kallaksen omaa tekstiä. Mikkasen ratkaisu on käyttää lainauksia Kallaksen teksteistä tukemassa tarinaa ja antamassa sille aidon tuntuman. Hyvä näin.

Kallaksen ja hänen lähiperheensä lisäksi Suvannot tarjoaa mukavan aidonoloista ajankuvaa ja vinkeän ikkunan suomen- ja ruotsinkielisen sivistyneistön väliseen vääntöön. Yleisen seppelensitojattaren arvosta käyty kiista kiinnostava. Suurenmoinen Suomen kirjallisuus tarjoaa kuvankin Aino Kallaksesta nuorena seppelensitojattarena vuonna 1897; vaikka yleinen kunniavirka menikin ruotsinkielisten puolelle, pääsi Aino juhlimaan promootiota maisteri Edvard Reinin kanssa. Pian sen jälkeen alkoikin kirjallinen ura:

Syksyn aikana Aino oli terve ja hyvässä kunnossa. Erityisesti häntä piristi tieto, että Werner Söderström otti kustantaakseen hänen runovihkonsa. Hän nukkui yönsä ihan kuin muutkin ihmiset, ja nyt hän myös liehui nuorten riennoissa juuri niin kuin tuon ikäisen nuoren pitikin. Kävi tanssiaisissa ja osallistui arpajaiskuvaelmiin. Erilaisten arpajaisten avulla kerättiin rahaa hyviin tarkoituksiin, joista yksi oli Suomalaisen teatterin tukeminen.

Alkusyksystä näytti siltä, että juttu Edvard Reinin kanssa jatkuisi ja siitä tulisi jotain enemmänkin, mutta sitten Ainon tuuli taas vaihtui. Ajattelin usein pahoillani, että Aino oli melkoinen tuuliviiri. Suuret rakkaudet vaihtuivat nopeasti ja aina oli kysymyksessä yhtä uusi, ihmeellinen ja niin suuri tunne, ettei hän oman vakuutuksensa mukaan ollut ikinä ennen sellaista kokenut. (s. 133-34)

Tästäkin katkelmasta, jossa siis kertojana Liisa, huomaa miten erilainen on aika ollut. Liisan mielestä parikymppisen nuoren naisen kuuluukin päätyökseen liehua tansseissa, mutta hän tarkoittaa sillä nuoria sivistyneistön naisia, ei suinkaan suomalaisia kansannaisia. Liisat eivät ole nuoria, he ovat lapsia tai sitten työikäisiä.

Mutta älkää käsittäkö väärin; Mikkanen ei ole tosiaankaan kirjoittanut mitään agitaatiokamaa, uskottavaa ajankuvaa vain. Aivan yhtä itsestäänselvästi mekin oletamme asioita omasta yhteiskunnastamme. Taitava kirjoittaja saa lukijan sellaiseen vireeseen, että ajattelemisen aihetta löytyy ilman osoitteluakin.

Kirjan lopussa on lyhyt selostus Aino Kallaksen myöhemmistä vaiheista. Se on erinomainen lisä, ilman sitä olisi ollut pettynyt olo.  En ole erityisemmin tätä ennen Kallakseen ja hänen töihinsä perehtynyt. Nyt tartuin Suvantoihin, koska olen haikaillut lukevani Sudenmorsiamen jossain vaiheessa. Etenkin Karhun kuoleman jälkeen on ollut suorastaan alaston olo, kun moinen klassikko on vieras. Suvannot kävi erinomaisesta johdatuksesta.

Raili Mikkanen (2002). Ei ole minulle suvannot! Romaani Aino Kallaksen nuoruudesta. Helsinki: Tammi.

Hopearenkaan taika

Kansi: Tammi/Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisilla romaaneilla jatketaan - ja miksikäs ei. Mukavan leppoisaa luettavaa! Ja sitä paitsi, olihan minun pakko saada selville miten käy lopulta nuoremmille sisarille Margareetalle ja Annalle. Jossain täytyy olla onnellinen avioliitto odottamassa näitä sympaattisia sankarittaria. Aiemmissa osissa Kahdentoista valassa, Myrkkypuun marjoissa ja Pähkinäpuisessa lippaassa on jo yksi sisar saatu onnellisesti naimisiin ja lapsentekoon, mutta parantaja-Margareeta ja oudon opinhaluinen Anna etsivät vielä paikkaansa.

Kovin ovatkin kummallisia nuoria naisia molemmat; toinen nauttii itsenäisestä elämästä hiljaisessa torpassa, toinen lukee ilolla kirjoja ja opettelee vielä saksaa. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, johdattelee onneksi neidot kestävän rakkauden jäljille.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Juonen keskeinen elementti on sisarten matka Saksaan äskettäin löytyneen Katharina-isotädin mukana. Siellä Margareeta ja Anna huomaavat kuuluvansa odottamattoman vauraaseen sukuun, vaikkakin väärän koivun takaa. Hieno elämä tekee vaikutuksen - mutta suurempi vaikutus on kosketuksella rikkaampaan ja laajempaan kulttuuriin. Löytyy jopa naisten kirjoittamia kirjoja. Käsittämätöntä! Samalla nuoret naiset eivät voi olla huomaamatta, että kotimaasta tutut epäkohdat - köyhyys, välinpitämättömyys ja ahneus - asustavat komeaa kauppakaupunkiakin.

(--) Matka-arkkunne viedään nyt sinne, taloudenhoitaja palasi ilmoittamaan. - Ehkä te haluatte vaihtaa vaatteita ennen ruokailua? Neideille on yhteinen huone, sillä ajattelimme teidän viihtyvän parhaiten niin.

Margareeta tarttui Annan käsivarteen, nipisti kevyesti ja otti kasvoilleen harkitun arvokkaan ilmeen. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät pidätettyä naurua. Anna ei mahtanut mitään vaimealle hihitykselle, joka häneltä pääsi. Täti ei ymmärtänyt heidän hilpeytensä todellista syytä, mutta nyökkäsi heille iloisesti. Miten hän olisi voinutkaan ymmärtää, että kerjäläis-Briitan lapsista neidittely tuntui lähes käsittämättömältä ja sen vuoksi niin huvittavalta. (s. 25)

Hopearengas jätti sarjan kirjoista parhaan maun suuhun. Osittain positiivinen lukukokemus johtuu varmaan tottumisesta genreen (pitkästä aikaa), osittain ehkä siitä että Hopearengas on kirjoista lähimpänä aikuisten hömppää juoneltaan. Sankari on komea ja hyvä, sankaritar kaunis ja älykäs, ja kuka nyt jaksaa kysellä olisiko tällainen realistista?

Ainoa vakavampi ajatus, joka tätä lukiessani pälkähti päähän, koski uskonnon näennäisen vähäistä roolia hansakaupungin elämässä ja näissä kirjoissa muutenkin. Rikas porvarissuku näyttää käyvän kirkossa puhtaasti konventioita noudattaakseen, eikä Kyröntalostakaan kovin näkyvästi kirkossa trampata. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan 1600-lukua aikana, jolloin ihmiset vielä aidosti turvasivat uskoon paljon nykyistä näkyvämmin ja syvemmin. Näissä kirjoissa kirkko on valtainstituutio ja sääntöjen lähde, köyhälle uhka yhtä hyvin kuin turva - ja sellaisena yleismaailmallisemmin ymmärrettävä kuin toisin kuvattu kirkko.

Pahus. Olen varmasti lukenut jotain keski- ja uuden ajan henkisestä murroksesta ja uskon roolista siinä... mutta nyt ei nouse mieleen kuin epämääräinen ajatus, että kirkon osa maailmankuvasta olisi jotenkin suurempi kuin näissä kirjoissa. Mutta näiden neitojen ajattelutapa on muutenkin kovin moderni: raamit ja tiedot ovat aikakauteen sopivia, minä-kuvan itsestäänselvä omaehtoisuus puhtainta 2000-lukua. Eikä siinä mitään vikaa, nykypäivän lukijoillehan tässä on kirjoitettu.

Tämä Mikkasen sarja ei käännyttänyt minua mitenkään pysyvämmin nuorten kirjojen pariin, mutta ihan mukavaa että tuli näitäkin ennakkoluuloja vähän pöllytettyä. Vaikka dekkarit ja aikuinen hömppä ovat jatkossakin parasta välipalakirjallisuutta, kynnys käväistä nuorten puolella kirjastoa ilman muuta laski.

Raili Mikkanen (2010). Hopearenkaan taika. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa
Sisko Nampajärvi Kymen Sanomissa
Sara Saran kirjat -blogissa

Pähkinäpuinen lipas

Kansi: Tammi/Kannen tekijä Terhi Halkonen, kannen kuva Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisista nuortenromaaneista tuli jo käsiteltyä Kahdentoista vala ja Myrkkypuun marjat. Sarjaa jatkaa Pähkinäpuinen lipas, jossa aikaa on vierähtänyt Myrkkypuusta jo muutama vuosi ja  Valan tapahtumista noin seitsemän vuotta.

Tällä kertaa pääosassa on arka Anna, Kirstin ja Margareetan pikkusisko. Anna on Pennalan talossa asuessaan oppinut lukemaan ja saanut jo itsevarmuuttakin. Lippaassa Briitan huonokuntoinen kotimökki jää lopulta tyhjilleen Margareetan muuttaessa lähelle Kirstin uutta kotitaloa. Anna lähtee puolestaan jäljilttämään siskosten sukua, sillä mökin kätköistä löytynyt pähkinäpuinen lipas antaa uutta tietoa äidin sukujuurista. Lipas aukeaa kultaisella avaimella, jonka äiti ennen kuolemaansa jätti juuri Annalle. Äkkiä, kun kosketusta suvun historiaan voi nyt etsiä, tuntuu mahdottomalta olla ilman sitä. Suvun jäljille päätyminen johtaa lopulta Annan elämänmuutokseen ja tiukkaan kypsyyskokeeseen. Varovainen rakkauskin itää.

Matkalla Vihtori kertoili koulustaan. Ei siksi, että Annalla sen enempää kuin Juusollakaan olisi sinne koskaan mitään asiaa, mutta kun kouluun meno oli ajatuksissa päällimmäisenä, siitä tuli puhutuksi. Vihtori oli juuri kertonut, miten rankasti opettajat saattoivat piiskata oppilaitaan rangaistukseksi ja saanut Annan kauhistumaan.

- Millä sellaisen pieksämisen ansaitsee? hän henkäisi.

- Toiset pojat tekevät monenlaista, tulevat joskus kouluunkin niin juovuksissa, että putoavat penkiltä kesken tunnin. Mutta joskus pelkkä väärä vastaus voi saada opettajan aivan raivoihinsa. Minä olen ajatellut, että ne purkavat kaikki omat vastoinkäymisensä ja pahat tuulensa oppilaisiin, eikä ikinä osaa etukäteen arvata, mistä ne raivostuvat. (s. 39-40)

Tätä sarjan kolmatta kirjaa lukiessani mietin, että kaikkeen tottuu. Vaikka Lipas on minusta temaattisesti jotenkin vähemmän kiinnostava kuin edelliset osat, osasin nauttia sen lukemisesta enemmän. Ehkä vaati pientä totuttelua ennen kuin osasi lukea nuorelle lukijakunnalle suunnattua tekstiä sen omilla ehdoilla, vaatimatta sellaista kieltä ja sellaista uskottavuutta kuin vaatisi jonkin muun genren kirjoilta. Nyt kun olen ilmeisesti oppinut sivuuttamaan ärtymyksen yksinkertaistetuista henkilöistä ja epätodennäköisistä juonikuvioista, oikeastaan nautin Lippaasta viattomana historiallisena viihteenä. Oli mukava vierailla näin kirjallisesti vanhassa Vaasassa ja vanhassa mielenmaisemassa.

Vielä yksi osa tätä sarjaa odottaa. Sen jälkeen täytyy laittaa harkintaan myös Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama romaani Ei ole minulle suvannot.

Raili Mikkanen (2008). Pähkinäpuinen lipas. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Elina Syrjänen Kouvolan Sanomissa
Laura Hiltunen Pohjalaisessa

Myrkkypuun marjat

Kansi: Tammi/kannen tekijä ei näy kuvapankissa, mutta kuva on Kaarina Kailan

Myrkkypuun marjat seuraa Kahdentoista valaa Raili Mikkasen nuortenkirjojen sarjassa. Vaikka Valan kohdalla teksti vähän tökki, jäin sen verran koukkuun kolmen sisaren kohtaloihin, että lukea pitää kaikki neljä kirjaa.

Myrkkypuussa onkin mielestäni Valaa rapsakampi meno, ehkä siksi että siinä on vähän murhamysteerin vikaa. Keskeinen henkilö on tällä kertaa Margareeta, nyt 17-vuotiaaksi varttuneena ja jo parantajan mainetta saaneena. Hän joutuu selvittämään kuka myrkyttää Kirsti-siskon appea ja yrittää vierittää syyt nuoren emännän niskoille. Margareetan pohdiskeluja arvoituksen tiimoilta kuvataan vähän turhankin perusteellisesti, eikä loppuratkaisu varsinaisesti tule yllätyksenä.

Mutta miljöö kantaa, ja aihe. On mukava lukea suomalaisesta arkielämästä 1600-luvun lopussa. Talollisen suurperhe arvojärjestyksineen ja järjestelyineen kiinnostaa. Tapahtumapaikatkaan eivät ole kaukana. Joissain suhteissa kontrasti nykypäivään on kova. Nykyään me ronklaamme jääkaapilla ja pohdimme hoikkana pysymistä, silloin surtiin seuraavaa ateriaa ja liiallista laihuutta.

Margareetalla oli Juhon laukku kädessään ja hän kiirehti ojentamaan sen lähtijälle. Juhon viereen päästyään hän kuitenkin kompastui ja olisi kaatunut, ellei Juho olisi tarttunut häntä vyötäisiltä.

- No, on sinulla kapea vyötärö. Eihän tästä saa edes kunnon otetta, Juho nauroi ja puristi Margareetaa kevyesti.

Margareeta pahastui, vaikka varoi näyttämästä sitä Juholle. Tiesihän hän itsekin, etteivät pojat hänen varttansa ihaillen katselleet, mutta Juhon suusta hän ei olisi halunnut arvostelua kuulla. Leikiksi Juho sen tietysti oli tarkoittanut, mutta silti se kirpaisi. (s. 106-107)

En ole juuri nuorten kirjoja lukenut viime vuosikymmeninä - ja se tuntuu kyllä näitäkin lukiessa. Vähän naivilta teksti maistuu väkisinkin. Pelkään etten tee kirjoille oikeutta. Tietoisena tästä kohderyhmäongelmastani yritin houkutella Neidin A tai B koelukijaksi, mutta otollisin ikä on ilmeisesti ohitettu; toisella on Tulen ja jään laulu kesken, toinen on juuttunut nyt Paasilinnoihin. Eipä käy käskeminen.

Paras lukijaryhmä lienee 10-13 -vuotiaat tytöt, näin karkeana arvauksena. Pahus, olisi oikeastaan kiva kuulla jonkun peruskoulun opettajan tai kirjastoammattilaisen mielipide.

Kaikki kunnia kuitenkin Mikkaselle: vieläkään ei jää sarja kesken edes nelikymppiseltä kävyltä. Kirsti näyttää asettuneen onnellisesti, mutta miten käy lopulta Margareetan orastavine rakkauksineen, ja opinhaluisen Annan?

Raili Mikkanen (2004). Myrkkypuun marjat. Helsinki: Tammi.

Kahdentoista vala

Saran kirjoissa ainakin, ehkä muuallakin, on ollut esillä Raili Mikkasen Hopearenkaan taika. Kirja ja sen kanssa samaan sarjaan kuuluvat Pähkinäpuinen lipas, Myrkkypuun marjat ja Kahdentoista vala ovat olleet esillä muuallakin: muistan tunnelmalliset kannet jostain vaikken tiedä mistä.

Kirjastossa käydessä kävin kurkistamassa Hopearengasta ja päätin kokeilla miltä maistuisi nuorten historiallinen fiktio. Lainasin kaikki neljä. Takakansia tutkimalla selvisi, että Kahdentoista vala on kronologisesti ensimmäinen.

Valassa eletään 1670-luvun loppua ja tapahtumapaikka on läntisessä Suomessa, rannikolla, kaukana suurista kaupungeista. Eletään noitavainojen viimeisiä kiihkeitä vuosia. Briitta Joosepintytär, köyhä ja kiivassanainen parantaja, joutuu kevätkäräjille syytettynä noituudesta. Tarinaa kerrotaan Briitan kolmen tyttären näkökulmasta. Naimaikään ehtinyt Kirsti, itsekin parannustaidosta kiinnostunut Margareeta ja arka Anna joutuvat hekin käräjille todistajina, ja pian ollaankin kovan edessä: mestaustuomio uhkaa Briittaa, ellei löydy yhtätoista miestä vannomaan häntä viattomaksi.

Ei voi mitään, en kuulu kohderyhmään ja kyllä sen lukiessa huomaa. Tarinan kulku on Valassa sen verran yksinkertaistettua, persoonallisuudet korostuneita ja kieli paikoin niin osoittelevaa, että täti-ihminen putoaa jutusta ulos.

Kirsti kietoi kätensä Annan hentojen hartioiden ympärille. Hän katsoi tytön kalpeita pieniä kasvoja, joissa tummat silmät loistivat pelosta suurina ja puristi siskoa tyynnyttävästi itseään vasten. Kymmenvuotias Anna tuntui säikkyvän kaikkea ja kaikkia. Hän oli kuin arka metsänelävä valmiina hyppäämään piiloon pienimmästäkin rapsahduksesta.

- Meidän äiti ei ole tehnyt mitään liittoa, vai oletko muka joskus kuullut äidin huutavan perkelettä avuksi? Ei kukaan voi syyttää äitiä mistään, älä suotta pelkää, Kirsti lohdutti (s. 18)

Henkilöihin ja tapahtumiin en siis oikein onnistunut eläytymään. Vähän liian naivia, vaikka Annan kuulustelukokemus käräjillä kieltämättä värähdytti. On kuitenkin sanottava, että Mikkasen luoma maailma on sisäisesti johdonmukainen ja aihe kiinnostava. Pikainen netin selailu osoittaa, että vanhan Vaasan läänin alueella tosiaan tuomittiin 1670-luvulla väkeä noitina reippaaseen tahtiin. Valasta heräsikin jonkinlainen joutilas uteliaisuus aihepiiriin; Tampereen yliopiston noitanetin sivuilta löytyy melkoinen lähdeteosten lista.

Kotoperäisten noitien lisäksi uteliaisuutta herättää ajan arkinen elämä: nälkä, naimahuolet, kirkkomatkan pituus. Miljöö on rikas ja Valan luomissa mielikuvissa on elämää. En osaa kirjailijan tarkkuutta omien tietojeni pohjalta punnita, mutta ainakin kuvaus on uskottavan oloista. Mikkanen myös onnistuu synnyttämään kiinnostuksen siskosten myöhempiin vaiheisiin. Tuleeko Margareetasta parantaja, oppiiko Anna lukemaan?

Teksti on helppolukuista ja kirjat lyhykäisiä. Luultavasti luen seuraavatkin osat kun ne nyt on kotiin kannettu. Heh, Kaarina Kailan kuvat kannessa ovat niin hienoja, että ihan niitä hivelläkseen tekee mieli tarttua näihin kirjoihin. Suosittaisin näitä epäröimättä lukuintoisille 10 - 13 -vuotiaille tytöille; muiden lukijoiden kannattaa olla historiafriikkejä.

Raili Mikkanen (2003). Kahdentoista vala. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa