Joulu- ja matkakirjakooste

Vuosi ehti jo vaihtua ennen kuin löytyi inspiraatio viimeistellä tämä matkakirjakooste... hämmästyttävän nopeasti ihminen tottuu elämään ilman nettiä, kunhan ensi alkuun menee toviksi paikkaan, jossa ei ole verkkoyhteyksiä. Mutta arki on edessä, ei auta! Kun joka tapauksessa on siis palattava moderniin yhteiskuntaa tietoliikenneyhteyksineen päivineen, yritän nyt pehmeää laskua tiivistämällä joulukuun lukuseikkailut pääpiirteissään tähän.

Mieleenpainuvin kirja taisi olla  Laune Paull'n The Bees, jonka ostin matkaevääksi. Kirja inhimillistää mehiläisyhteiskunnan samaan tapaan kuin rakas Ruohometsän kansa kaniinit. 

Ajatus kuulostaa pähkähullulta. Maija Mehiläinen aikuisille? Mutta jotenkin kokonaisuus toimi. Tämä ei ole kirja, jota tekisi mieli lukea moneen kertaan, eikä sitä voi erityisenä esteettisenä elämyksenä ylistää - mutta mehiläisyhteiskunnan kuvaus viihdytti ja kiehtoi. Päähenkilö (päähyönteinen??) Flora 717 alkoi jossain vaiheessa tuntua ihan samaistuttavalta tyypiltä. 

Olen lukenut kirjoja, joissa ihmiset  tai näennäisihmiset muodostavat hyönteismäisen yhteisön (Wyndhamin Käenpojat ja Steven Baxterin Coalescent esimerkiksi), ja niissä hyönteismäiseen joukkoälyyn liittyy pahaenteinen sävy, varmaan siksi että ajatus joukkoälystä uhkaa länsimaisen kulttuurin perusoletusta yksilön ensisijaisuudesta. The Bees tekee pesäyhteisöstä yksilöiden ja yksiköiden dynaamista yhteistyötä ja siten helpommin lähestyttävää. 

En haluaisi olla mehiläinen, enkä haluaisi asua Pohjois-Koreassa, mutta tämä kirja kannatti kyllä lukea. Hyvää kertomakirjallisuutta todella erikoisesta aiheesta.

Melko tasapuolisesti mieleenpainuvimman paikasta kamppailee George R. R. Martinin Fevre Dream. Tämäkin kirja on ollut pitkään lukulistalla, muistaakseni Taikakirjaimien Raijan suosituksesta... kirja oli esillä kun keskustelimme 101 spefin helmen listasta.

Sain jossain vaiheessa lievän vampyyriallergian, joten Fevre Dream odotteli pinossa useamman vuoden. Nyt tempaisin sen matkalle mukaan ja vau - kyllä kannatti! Genren perinteitä nuodatteleva mutta erittäin ilmeikäs tarina sijoittuu jokilaivojen aikaan ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa.  Kapteeni Abner Marsh on mukavasti roheva tyyppi, ja vampyyrit juuri sopivasti traagisia.

Tykkäsin tästä enemmän kuin odotin. Yhtään kiinnostavaa naishahmoa kirjassa ei ole mutta tässä genressä en jaksa asiasta mussuttaa. Fevre Dreamissa oli tunnelmaa ja tyyliä.

Kolmas maininan arvoinen kirja tässä yhteydessä on Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa.  Jos en olisi jo lukenut aika monta mainiota Murakamia, olisin tästä varmaan ihan haltioissani. Maailmanloppu on hieno kirja; sen iskuvoimaa vain syö sijoittuminen johonkin asteikon keskivaiheille murakamiasteikollani. Katja on kuvannut tätä mainiosti.

Näiden lisäksi luin erinomaisen yhden historiakirjan ja kaksi dekkaria. Näistä on omat juttunsa tekeille, joten säästän sanomiseni myöhemmäksi.


***

Muita luettuja matkalta ja joulukuulta:

Arthur Miller (2011) Pure

Yksioikoisella tavalla vertauskuvallinen tarina Pariisista vähän ennen vallankumousta.  Insinööri Jean-Baptiste saa tehtäväkseen hävittää les Innocentsin hautausmaan ja kirkon keskellä Pariisia. Pariisin tavat ja tuttavuudet osoittautuvat yhtä järisyttäviksi nuoren miehen mielenrauhalle kuin löyhkäävä luiden sadonkorjuu.

Näin jälkikäteen ajatellen Millerin henkilöt ovat aika yksioikoisia ja ilmeisiäkin, mutta lukiessa henkilöt jaksoivat kiinnostaa. Miller ei nimittäin pura hahmojensa ajatuksia loppuun asti eikä selittele heiden tekemisiään; lukijalle jää tilaa havaita ja löytää itse. 

Ei ihan yhdentekevä – muttei myöskään yhtä vaikuttava kuin vaikkapa Hilary Mantelin A Place of Greater Safety.
Michael Robotham (2014) Life or Death 

Keskinkertaista nokkelampi tarina miehestä, joka pakenee vankilasta päivää ennen vapauttamistaan.
Robotham pyörittää kertomusta mukavasti ja pitää lukijan hereillä. Enimmäkseen tykkäsin. Pienikokoisuus tuntui vähän keinotekoiselta, noh, keinolta yksilöllistää FBI-agenttia, jolle muuten ei juuri yksilöllisiä ominaisuuksia siunaantunutkaan, mutta muissa hahmoissa oli riittävästi imua.

Kiinnosti ainakin sen verran, että voisin lukea jotain muutakin samalta tekijältä.

Remes Ilkka (2016) Jäätyvä helvetti

Ex-supomies Lari Vuori tekee taas pieniä ihmeitä kun Suomi joutuu hybridisotaan. Kirjan pelottavaa ydintä ei latista edes rasittava kieli.

Minna Lindgren (2014) Ehtoolehdon pakolaiset

Luettuani sarjan edellisen osan Kuolema ehtoolehdossa olin päättänyt lukea tämänkin, ja ostinkin kirjan jo ajat sitten. Lukeminen tuntui vain lykkääntyvän ja lykkääntyvän,  joten lopulta otin sen lomalukemiseksi ja sain kuin sainkin luettua. Ehtoolehdon tarina jatkuu jokseenkin samalla tyylillä, mutta ironiaa on vähemmän ja jahkaamista enemmän.Tällä kertaa ehtoolehtolaisia kohtaa tuo urbaanin suomalaisen kauhein luonnonkatastrofi: putkiremontti.

Haluaisin pitää näistä kirjoista enemmän, mutta kahden kirjan jälkeen on kai pakko myöntää, että näillä on taipumus jäädä minulla pitkille tauoille. Saatan jättää kolmannen osan väliin, vaikka Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti onkin yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Amma sai Pakolaisista enemmän irti.

Patricia Moyes (1971) Season of Snows and Sins

Jäi käteen lentokentän kirjanvaihtopisteeltä. Henry Tibbet ja hänen vaimonsa selvittävät murhaa Alpeilla. Takuuvarmaa Moyes-tyyliä. Tämän olen lukenut joskus aikaisemminkin mutta suomennoksena... ja loppuratkaisun olin onnellisesti jo unohtanut.

John Grisham (2015) Rogue Lawyer

Minulle on tullut sellainen tunne, että Grishameita on nykyään kahta lajia: niitä joita Grisham kirjoittaa itse ja sitten niitä joihin vaan on lyöty nimi päälle. Sycamore Row oli erinomainen romaani, mutta nyt olen lukenut kaksi todella surullista vähän-sinne-päin grishamia, joita en millään muotoa tahtoisi uskoa hänen omiksiin. Gray Mountain oli heikko esitys eikä Rogue Lawyer ole sen kummempi. Autossa toimistoa pitävä lakimies on sitä paitsi jo nähty. Pyh.

Philippa Gregory (2015) The Taming of the Queen

Gregoryn versio Katariina Parrin (Henrik VIII kuudes vaimo) tarinasta ei erityisesti innostanut, mutta ei myöskään pahemmin ärsyttänyt. Draaman käänteet olivat jo ennestään tuttuja. Henrik-tulkinta oli minun makuuni turhan alleviivaava.

S.J.Watson (2015) Kaksoiselämä (suomentanut Laura Beck)

Watsonin Before I go to Sleep oli minusta aikoinaan mainio jännäri, joten tartuin tähän uutuuteen suurin odotuksin. Valitettavasti Kaksoiselämä osoittautui aika tavalla tylsemmäksi, ehkä siksi etten onnistunut samaistumaan päähenkilöön juuri lainkaan. Uskomattomat juonenkiemurat eivät sinänsä haittaa - harva psykologiseksi trilleriksi kuvattu kirja on varsinaisesti uskottava -mutta yhdentekevä minäkertoja pilaa huvin jokseenkin täysin. Annika ei myöskään innostunut.

Paula Havaste (2015) Maan vihat

Tuulen vihojen jatko-osa jatkaa tarinaa tyydyttävästi. Jos tykkäsi Tuulen vihoista, tykkää luultavasti tästäkin. Siitä olen Hyllytontun kanssa samaa mieltä, että Larrin osuuden ovat vähän päälleliimattuja; Kertte jaksaisi kannattaa tarinaa ilman eksäänsäkin.

***

Vuosi 2015 oli heikonpuoleinen luku- ja bloggausvuosi. Satakunta kirjaa tuli kaikkiaan luettua, mutta blogiin ehti niistä murto-osa. Työt veivät ja vähän reissutkin. Ennuste vuodelle 2016 ei ole sekään kummoinen, sillä työssä on taas edessä uuden opettelua, onneksi tosin ihan mukavassa mielessä.

Ihanaa joka tapauksessa että on kirjat. Tällaista katsausta tehdessä huomaa taas, että miten paljon lukeminen antaa! Aina pääsee arkea karkuun jos on kirja.

Loppuun vielä kuva joulukuun lukumaisemista. Vaikka paluumatka pieleen ja laukku on vieläkin kateissa, kannatti tuolla käydä...

Oikein hyvää lukuvuotta 2016 kaikille!

Lukumaisemia Seyschelleiltä.

Tammikuun tuiskuja

Huomaatteko? Valo tulee kynttilälyhdyn ulkopuolelta. Edistystä.

Huh mikä kuukausi. Mutta onneksi valoa alkaa jo olla enemmän. Ja lunta. Lukemaankin olen ehtinyt, vaikka blogissa on ollut hiljaista; innostuin uusintakierrokselle Game of Thronesin kanssa ja luin sitten (krhöm) vahingossa uudestaan suurimman osan lopuistakin... kaikki on HBOn syytä.

Ei George R. R. Martin koko kuukautta vienyt. Oli pari muutakin vanhaa tuttua. Yllättävän paljon näytän lukeneen kirjoja toiseen tai kolmanteen kertaan. Ehkä tuttujen kanssa on levollisempi olo.

Luettu ja blogattu:

Elizabeth Gaskell: Wives and Daughters
Rauha S. Virtanen: Virva Seljan yksityisasia
Kage Baker: Not Less Than Gods
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus
Vincent Cronin: Ludwig IV: ihminen ja kuningas, jonka kanssa samassa jutussa vilahtelivat myös Nancy Mitfordin Aurinkokuningas ja Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas.
Juri Nummerlin (toim.): Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita
Doris Lessing: Avioliitot vyöhykkeiden välillä
Katja Kettu: Kätilö
Anna-Mari Kaskinen & Katja-Maaria Kaskinen: Edessä oma elämä
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Luettu muttei blogattu:

Jane Austen (1817) Persuasion. Joulun jälkeen oli epookkifiilis, sillä Neidit ja minä tunnelmoimme pukudraamojen kanssa oikein olan takaa. Katsoimme tästä Viisastelevan sydämen nimellä suomennetusta Austenista myös filmiversion, vaikka pidän kyllä kirjasta paljon enemmän. Persuasion on tosin vähemmän hilpeä ja kujeellinen kuin useimmat muut Austenin romaani; päähenkilön, Annen, sukulaiset kuvataan hupaisasti mutta muilta osin Persuasion on enemmän sentimentaalinen kuin hauska.

Henri Troyat (1981). Pähkinälinnan vanki.  Minä, Katariinan ja Catherine the Greatin vanavedessä tuli mieleeni, että omassa kirjahyllyssä on tällainenkin kirja. Olen Vangin lukenut joskus kauan sitten, mutta se ei tehnyt erityisempää vaikutusta. Ei tehnyt uusintakierroksellakaan. Historiallisesti mielenkiintoinen kirja sinänsä; Vanki kertoo tarinan siitä miten Iivana IV, vankilan kuuluisa Vanki Nro 1 kohtaa loppunsa. Salaliittoa rakentavan Vasilin tyylitellyn slaavilainen mystisyys, melankolisuus ja tunteellinen piehtarointi syyllisyydessä ja uhrauksissa rasittavat kuitenkin siinä määrin, että kirjasta jää vähän tympeä maku. Noh, aikakauden ja ajattelutavan kuvauksena sinänsä kiinnostava.

Lucy M. Montgomery (1915). Anne of the Island. Neidit ovat piirustuslakossa ja sen verran on ollut muuta puuhaa, että tämä kirja jäi bloggaamatta, vaikka alkujaan ajattelin kirjoittaa kaikista Anna-sarjan kirjoista. Anne of the Island tuli luettua loppiaisena. Tässä osassa kuvataan Annan opiskeluvuosia yliopistossa. Suuressa roolissa ovat kämppäkaverit ja myös kypsyminen; niin Anna kuin kaveritkin oppivat tuntemaan sydäntään ja erottamaan todellisuuden teinihaaveista. Ja lopussa Anna päätyy vihdoin kihloihin. Näissä Annan nuoruusvuosissa ei ole ensimmäisen kirjan herttaisuutta, mutta Montgomeryn katse, samalla kertaa lempeä ja tarkka, antaa näille kirjoille voimaa.

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Piti sitten lukea tämä (taas), kun jossain blogissa oli juttua Fredrika Runebergista (jonka elämänkerran haluaisin joskus lukea), ja jäin miettimään oliko se tässä kirjassa kun Runebergit olivat sivuhenkilöinä... Kyllä vain. Nyt tiedätte, eikä teidän tarvitse vähän selailla tätä. Siinä on riskinsä. Ainakaan minä en näemmä saa vain pikkuisen lehteiltyä Utrion kirjoja; jos avaan kannen niin luen sitten saman tien koko jutun. Nih. Mitäs sanoisin Sisarpuolista? Sujuvaa säätyepookkia, pientä pilkettä silmäkulmassa, Turku palaa, Akatemia muuttaa Helsinkiin. Ai niin, ja naisten urat selvästikin jonkinlaisena teemana tässä. Jos tykkäät 1800-lukua käsittelevistä Utrion kirjoista, tykkäät luultavasti tästäkin.

Kaaron Warren (2011). Walking the Tree. Tämän bongasin Taikakirjaimista; Raija arveli Treen istuvan Sheri S. Tepperin fanille (minä! minä!). Tematiikassa on kieltämättä jotain teppermäistä: hitunen Porttia naisten maahan ja kourallinen Family Treetä. Tepperin tasolle ei Warren silti minusta yllä, sillä hänen päähenkilönsä jää etäiseksi, jopa epämiellyttäväksi, eikä ihmiskuvaus muutenkaan vakuuta. Lisäksi kirjan rytmitys ontui. Mutta Warrenin luoma Botanican maailma oli ehdottomasti vierailun väärtti. Kirjassa riitti visiota. Ei täysin uskottavaa... mutta sellainen iso hyppäys suuntaan X, joita on kiinnostava tutkiskella. Walking the Tree on myös merkkipaalu e-kirjakokeilujeni historiassa: ensimmäinen muualta kuin Amazonista ostettu kirja. Uskaltauduin kokeilemaan Angry Robotsia ja hyvin pelasi, joskaan ei yhtä ihanan automaattisesti kuin Kindle Storessa.

John Boyne (2009). Poika raidallisessa pyjamassa. Kirjaston lukupiiri valitsi tämän tammikuun kirjaksi. Minulle tämä oli uusintakierros, olen lukenut Pojan muutama vuosi sitten, ilmeisesti aika pian pokkariversion ilmestyttyä. Poika on tunteileva ja yksinkertainen mutta yksinkertaisuudessaan erittäin tehokas. Bruno-pojan näkökulmasta kuvattuna keskitysleirien tragedia purkautuu pienimpiin yhteisiin nimittäjiin tavalla, johon ainakaan minä en ole muualla törmännyt. Pidin kirjasta melko tavalla ensimmäisellä lukukerralla, mutta toisella se toimi huonommin; kiinnitin nyt enemmän huomiota esimerkiksi kielen tylsyyteen ja sellaisiin tehokeinoihin, jotka ensimmäisellä kierroksella nielin purematta. Silti tämä on kirja, jota voi minusta suositella aikuislukijalle ihan hyvin... itse asiassa aivan varhaisnuorelle tämä voisi olla aika rankka kirja. Parental guidance adviced jne.

P.S. Yllätyin Boynea seuraavan kerran lukiessani siitä, miten erilaiselta tyyli vaikutti. Pojan perusteella ei kannata arvioida Boynea yleensä, ei hyvässä eikä pahassa.

Jonathan Franzen (2011). Vapaus. Öh. Odotin kovasti, että pitäisin tästä, mutta en erityisesti hullaantunut. Periaatteessa keski-ikäisen naisen sopeutumattomuus ja epäonnistumiset ja niiden syiden seulominen ja äiti-lapsi -suhteet ja avioliittokriisit ovat ehkä kiinnostavia... mutta taidan tarvita jotain ekstraa, jotta niistä kertova romaani oikein sävähdyttäisi: miljöön tai erityisen purevan hahmon tai rankan juonen. Jotain.  Franzen kirjoittaa hyvin ja taidokkaasti ja uskottavasti ja paikoin ironisestikin, mutta lukukokemuksena Vapaus jäi silti tasolle "ok".

En kutsuisi tätä särmättömäksi ihmissuhderomaaniksi... mutta ylensyöneeksi ihmissuhderomaaniksi ehkä. Vapaus pullistelee yksityiskohtia ja taustoja. Stephen Kingkin selittelee lavealti taustoja ja houkuttelee tutustumaan hahmoihinsa - ja sitten jokin tulee ja syö heidät. Franzenin romaanissa heille käy niin kuin ihmisille elämässä tavallisestikin. He selviytyvät ja kuluvat. En tahdo jaksaa analysoida edes omia ongelmiani kolmanteen polveen - Patty Berlundin ja hänen puolisonsa persoonallisuuksille 634 sivua oli liikaa. Franzenin kertojanlahjoista kyllä todistaa hyvää, että kirja ei jäänyt kesken, vaikka olin viimeiset 400 sivua epämääräisesti tylsistynyt.

Kesken jääneitä:

Katja Kaukonen (2011). Odelma. Tämän kirjan kanssa olen mennyt yhtä aaltoliikettä - ensin teki blogijuttujen takia mieli lukea, sitten alkoi epäilyttää, sitten se pääsi Blogistanian Finlandia -listalle ja teki uudestaan mieli, sitten aloitin... Aloitettuani kirjan aalto muuttui kuopaksi ja lopulta syvänteeksi. En pysty esittämään kunnollisia perusteluja tälle, mutta näin vain kävi: tämä kirja ei vienyt minua ollenkaan. Pääsin pienissä annoksissa sivulle 70 asti, melkein puoleen väliin siis, mutta totesin lopulta, että pakolla on typerää lukea vain siksi, että olen väittänyt tämän lukevani. En onnistunut kiinnostumaan henkilö(i)stä, tarinaakaan en löytänyt, ja koko asetelma tuntui usvaiselta osoittelevalla tavalla. Ei silti, kieli on hienoa. Muutamat vahvasti toimivat kielikuvat olivat kirjan parasta antia. En kuitenkaan päässyt tunnelmaan.

Kuukauden hakusana:

Hakusanarintamalla on ollut vilkasta. En kyllä käsitä millä hakukoneilla tänne päädytään. Toivottavasti niiden huoltosopimukset ovat voimassa. Esimerkiksi akkojen juttua facebookissa kannattaa etsiä, duh, Facebookista. Eikä poliisikoulu äidinkielen koe aukea sekään tulevalle nuoremmalle konstaapelille kirjablogista. Ja miten ihmeessä jokin onneton hakukone on lähettänyt tänne ihmisparan, joka hakee vahvistusta valinnoilleen sanoin asser on pätevä silmälääkäri?

Kuukauden harhaisimmasta hakusanasta olen kuitenkin erityisen ylpeä. Vain ja ainoastaan tähän blogiin pääsee - täysin turhaan! - hakusanalla

persoonallisuusprinsiippi

Tunnen nyt itseni hyvin erikoiseksi. Tätäkö ne tarkoittavat blogimarkkinoinnin blogeissa ainutkertaisella sisällöllä?

Heinäkuun hetkistä

Ihan aina ei lueta.

Heinäkuun saa aina miettimään, miten sitä ylipäätään ehtii mitään silloin kun pitää töissäkin käydä. Päivät tuntuvat olevan ihan täynnä ilman duuniakin. Tämänkin ilmestyessä ollaan taas pari päivää reissussa. Voi kesä - älä lopu ihan vielä...

Ihanan monta kirjaa heinäkuuhun on kyllä mahtunut. Pikaisesti laskemalla on luettu 33 varsinaista kirja-kirjaa (osa tosin nopealukuisia nuortenkirjoja), kuunneltu kolme äänikirjaa ja nautiskeltu vain yksi sarjakuva - pari hyvää on kyllä hyllyssä odottamassa. Tietokirjojakin mahtui kuukauteen vaivaiset kaksi. Näin kesällä pitää keventää!

Jennin K-blogissa käydyn sukupuolittuneen lukemisen keskustelun jälkeen piti laskea myös mies- ja naiskirjailjoiden osuus kuukauden lukemistosta. Huh, yksin kirjoitetuista teoksista tulos on 10 - 24 naisten hyväksi. Akkavalta näemmä jyllää. Osittain syynä on varmasti 101 naisten kirjan listani; nakertelen sitä vähän kerrassaan ja se tuo lukemisiin naispainotusta. Laura Ingalls Wilderin 6 kirjaa vinouttavat nekin tämän kuun 'otosta'.

Luettu muttei blogattu:

Carita Forsgren (2009). Kolmen kuun kuningatar. Tämä tuore suomalainen kirjailija on ollut silloin tällöin blogeissa esillä. Kirja oli (osittain) pettymys. Vaikka vuoropuhelu modernin kertojan ja historiallisten hahmojen välillä oli fiksusti tehty ja ymmärrän sen pointin, olisin mieluummin eläytynyt Katariina Maununtyttären ja Erik IVX:n elämään ilman suodatinta. Sääli, juuri tämä Forsgrenin teoksista kuulosti äkkiseltään kiinnostavimmalta. Teksti on kuitenkin minusta aika ilmeikästä, Jänistanssia voisi harkita...

Jude Deveraux (2009, alkuperäinen 1995). Perijätär. Kirjahyllyjen siivouksessa esiin ponnahtanut historiallinen romanssi pitää sisällään melkoisen komiikkapläjäyksen. Olen ennenkin lukenut tämän, mutta tulipahan luettua uudestaan. Rikkaan miehen perijätär ei halua alistua osaansa vaan tahtoo seikkailulle ennen pakkoavioliittoa. Sankaritar on melkein yhtä tarmokas kuin Valtosen neitoset - vaikka kielen ja suomalaisen sisun puolesta Valtonen voittaa mitä sirpakoihin nuoriin naisiin tulee.

Eppu Nuotio (2007). Kosto (äänikirja). Pii Marin ei ole lempparisankarittariani, mutta Eppu Nuotion dekkarit ovat kevyttä ja leppoisaa seuraa automatkoilla. Aina ei jaksa innostua värikkäistä ilmaisuista, mutta nyt taisin olla sopivan hyvällä (loma)tuulella tätä kuunnellessani ja Nuotion sanankäänteet kutkuttivat mukavasti. Uskoitko sinä pienenä jumalan valvontakameroihin? Ovatko rakastavaiset sängyssä joskus kuin kaksi särkyvää kulhoa sisäkkäin... aika suloista, oikeastaan.

Eppu Nuotio (2011). Loppu (äänikirja). Toinen perään oli liikaa. Pii on niiiin draamakuningatar... Eikä tässä kirjassa rikoskaan oikein nykäissyt. Isona plussana hometalo-ongelman nostaminen esiin. Pelottavaa minkälaista kurjuutta huonot rakentamiskäytännöt ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat yhä. Kaksikin tuttua on joutunut lähtemään talostaan hometta pakoon...

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu; kun luen sen, palaan varmaan tämänkin osan tunnelmiin.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. Oli pakko lukea uudelleen tämä, lämmittelin näin A Dance with Dragonsia varten. Oli toisella lukukerralla parempi - liekö ekalla kerralla ollut taisteluväsymystä pitkän sarjan kanssa vai mikä lienee muuttanut tunnelmaa... tieto siitä että Dragons on pian ahneissa hyppysissäni?

Nauravia naisia (2011), äänikirja. Tämä WSOY:n mielenkiintoinen koostekirja osui silmiini Sokeripala-blogista. Naisiin on koottu 30 kertomusta naisten kirjoittamista kirjoista, joukossa myös Miina Supisen Apatosauruksen maa. Kokoelma oli yllättävä ja viihdyin sen kanssa hyvin, kiitos erinomaisten lukijoiden. Mutta nauramisesta en tiedä - osa tarinoista oli kyllä hymyilyttäviä, mutta osa suorastaan salakavalasti surumielisiä...

Anna Jansson (2009). Hylynryöstäjä. Höh, nyt osuivat huonoon järjestykseen Janssonin romaanit, sillä Vaiteliaan jumalan perään olisi ollut mukava lukea häneltä dekkari, jossa Maria Wern on mukana enemmän poliisina kuin uhrina. Poliisien yksityiselämä on minusta parhaimmillaan mausteena, ei pääaineksena. Makuasia. Taitaa tulla taukoa Anna Janssoneihin tämän jälkeen, vaikka Hylynryöstäjässä riitti kyllä tempoa ja toimintaa. Kuntouttava ekologisen energiatasapainon kurssi oli hauska oivallus.

Pari (tieto)kirjaa on sitkeästi kesken ja yksi romaani teettää vähän töitä. Mutta kaikki kolme on tarkoitus lukea loppuun. Se oikea fiilis ja hetki varmasti löytyy vielä.

Kuukauden hakusana 

aiheutti hetken päänvaivaa, sillä Aamulehden jutun jälkeen blogiin pyrittiin pari päivää mainioilla melkein-nimillä. Booking something kirjablogi, booking it some one, booking it somewhere ja niin pois päin. Ihan oikein minulle: olen nimennyt blogini päin honkia. Olisi pitänyt keksiä yksinkertainen suomenkielinen nimi. Ups.

Mutta variaatioillakin pääsi perille - tervetuloa - joten nämä diskataan. Heinäkuun harhaisimmaksi hakusanaksi on valittava

päiväkirjan lukeminen salaa

Tsot tsot tsot. Ei saa lukea päiväkirjoja salaa. Lue tällaisia julkisia päiväkirjoja vaan!

A Dance with Dragons

George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun odotettu viides osa A Dance with Dragons lennähti tänne kirjatoukan koloon sillä aikaa kun huitelin Helsingissä. Hetken jo näytti siltä, että sarjaa innolla lukenut Neiti B vie kirjan nenäni edestä. Onneksi hän antoi armon käydä oikeudessa ja nopeampi lukija sai tämän tiiliskiven ensin. (Muutaman luvun kohdalla mietin, onko koko kirjaa edes syytä antaa 16-vuotiaan käsiin... mutta ehkäpä nyt on liian myöhäistä ryhtyä sensoriksi. Maailma on kova paikka; ei tarvitse mennä Westerosiin lukeakseen raiskauksista ja muista julmuuksista. Hesari riittää.)

Kirjan sisällöstä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta jotakin sarjasta. Yksittäisten henkilöiden kohtaloissa sattuu ja tapahtuu, mutta suuri valtaistuinpeli ottaa oikeastaan vain takapakkia. Entisten kruununtavoittelijoiden lisäksi ilmaantuu uusi yrittäjä. Silti tarinassa oli minusta edistymisen tuntu. Jotkin arvoitukset ratkesivat, jotkin juonenosat löysivät toisensa ja sulautuivat yhteen. Mahdollisia loppuratkaisuja voi alkaa hahmotella mielessään. Vallan kääntöpuolet tulevat hyvin esiin. Itse asiassa valtiailla on koko ajan niin vaikeaa, että valtaistuinpelin osallistujien innokkuus hämmästyttää. Vallan palkinto on jatkuva ahdistus, syyllisyys, pelko, kuolema... Jopa kuningatar Cerseitä on (melkein) pakko sääliä.

Martin tuntuu sanovan, että valinnoistaan on maksettava. Tyrionin sanoin: orjuus on valinta. Ehkä valinta orjuuden ja kuoleman välillä, mutta valinta yhtä kaikki. Myös valta on valinta, valitettavasti sellainen josta myös sivulliset usein maksavat.

Ja kaiken yllä hiipii lähestyvä talvi... Starkien sanat the winter is coming tuntuvat huuruavan jokaisessa Westerosiin sijoittuvassa luvussa. Lumi hautaa armeijoita, nälkä alkaa ahdistaa. Muurillakin valmistaudutaan talven tuloon. Nuori komentaja tekee uusiakin ratkaisuja mutta pitää kiinni keskeisistä perinteistä.

One last thing remained before they could depart: the thing that they had come for. Iron Emmett called forth his charges, and as the rest of the company watched from a respectful distance, they knelt before the weirwoods. The last light of day was gone by then; the only light came from the stars above and the faint red glow of the dying fire in the center of the grove.

With their black hoods and thick black cowls, the six might have been carved from shadow. Their voices rose together, small against the vastness of the night. "Night gathers, and now my watch begins," they said, as thousands had said before them. Satin's voice was sweet as song, Horse's hoarse and halting, Arron's a nervous squeak. "It shall not end until my death." (s. 468) 

Pidin tästä uusimmasta osasta enemmän kuin Feastista, joka tosin nyt toisella lukukerralla oli mieluisampi. (Luin Feastin uudestaan muistinvirkistykseksi Dragonsia odotellessani.)  Dragons on ehkä paremman tuntuinen siksi, että siinä liikutaan enemmän minulle läheisten hahmojen matkassa. Luin kuin kirjaan liimattuna koko sunnuntain ja suurimman osan maanantaistakin. Ei vaan voinut lopettaa. Ihanaa upota johonkin kirjaan niin täydellisesti, varsinkin tällaiseen mukavan paksuun ja mutkikkaaseen kirjaan! Vinkki: sängyssä tätä lukee vain bodari.

Olen edelleen aivan lumoutunut tästä sarjasta, jonka massiiviselle loistolle ei taida olla kilpailijaa. Branin, Jonin ja Aryan kohtalot jännittävät... Seuraavaa osaa joutuu luultavasti odottamaan vuosikausia! On pakko vain yrittää unohtaa tarina siksi aikaa. Tai saan mahahaavan.

Martinilla on kyllä melkoinen työ saada näin laaja kudelma tyydyttävään päätökseen... Moni huikea sarja kompastuu loppumetreillä siihen, ettei langanpäitä yksinkertaisesti pystytä solmimaan yhteen. Tulee mieleen vaikkapa Lost, joka (minusta) loppui odotuksiin nähden keppoisesti, ehkä siksi että niin perin kaupallisessa tuotteessa joudutaan kompromisseihin. Mutta odottelen luottavaisena; Martinilla näyttää riittävän armottomuutta tehdä rajujakin ratkaisuja.

George R. R. Martin (2011). A Dance with Dragons. HarperCollins. ISBN 978-0-00-224739-9.

Aiemmat osat:
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
A Clash of Kings
A Storm of Swords 1 & 2
A Feast for Crows

Arvioita:
Jeff Vandemeer L.A.Timesissa
Lev Grossman Timessa
Raija Taikakirjaimissa täällä ja täällä (jälkimmäisessä spoilereita!)

Kesäkuun kuulumiset

Kesäkuu on hyvä kuu! Vaikka loma pääsi alkamaan vähän tipottain, nyt kuukauden lopussa ollaan ihan aallonharjalla. Työstressi on ehtinyt haihtua. Edessä on vielä ihana neljän viikon rento kausi. Golfia ja kirjoja, sään ja kunnon mukaan.

Lisäksi onni on suosinut arpajaisissa huikeasti: Saran kirjoista sain uskottamattoman Montgomery-paketin ja Juuri tällaista lähettää suklaata. Täydellinen yhdistelmä siis... Kiitos kamut!

Blogitekstejä on kertynyt kesäkuulta 18, eli vähän olen laiskistunut mitä kirjoittamiseen tulee. Lukeminen ei ole vähentynyt. Kaikkiaan on tullut luettua 32 kirjaa, joista englanniksi vain neljä. Huh, täydellinen muutos viime vuoteen verrattuna. Äänikirjoja on listalla vain yksi, sitäkin parempi Saatana saapuu Moskovaan, ja sarjakuvia kolme. Romantikkaosastolla on asioitu ahkerasti!

Kesäkuun kohokohta oli silti Spefin helmet -listan valmistuminen. Listaa oli hauska tehdä! Ja vielä hauskempaa on jahdata puuttuvia kirjoja, kyllä nämä on vaan kaikki luettava... Muutama listan kirja odottelee jo vuoroaan ja lisää on tulossa.

Kesäkuun masentavin homma on imurointi. Tasan kerran vuodessa ajattelen, että minulla on liikaa kirjoja: silloin kun jokainen hyllymetri on imuroitava. Neiti A on töissä, mutta Neiti B apunani olen jo kolmena päivänä nostellut, pyyhkinyt imuroinut ja järjestellyt kirjoja. Vain "muutamaa" on pitänyt "vähän" lehteillä... tällä tahdilla hommaan palaa vielä päivätolkulla, joten pitää kait laittaa rokki soimaan, hihat heilumaan, ja lopettaa selailu.

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (1993). Uhritulet. Kesäkuun alkupäivinä luin tämän, pienimuotoisessa Utrio-putkessa. Turkulainen Judit Mikhof menettää isänsä rutolle, tulee naitetuksi vanhalle porvarille ja joutuu vitaliaanien ryöstämäksi. Erittäin hyvää luettavaa, samaa sukua kuin Utrion muut 80-90 -lukujen taitteessa kirjoittamat romaanit. Kepeähköllä otteella rankoistakin kohtaloista. Romantiikkaa sävyttää lievä ironia.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Kituliaan sitkeän kaniikin sukulaistyttö Vendela on oppinut parantajan taidot, mutta päätyy sukulaistensa nurkkiin ja väkisin naitettavaksi. Ritari Hartman Garse, joka saattelee neitoa matkalla Turusta Viipuriin, ei ymmärrä etuaan ennen kuin on melkein liian myöhäistä... Tästä kirjoitti äskettäin Morre.

Kaari Utrio (1988). Isabella. Perijättären tarina kertoo, ettei rikkaus totisesti merkitse rauhaisaa elämää levottomassa Itämaassa. Hankalien vaiheiden jälkeen Isabellakin päätyy oikeille käsivarsille. Kurkkaa tarkempaa tietoa Sallan jutusta.

Agatha Christie (1971). Ikiyö. Lukupiiri innosti kaivamaan esille tämän äitini SAPO-kokoelmasta löytyvän pokkarin. Ei lemppareitani; minusta Christie on parhaimmillaan silloin kun hän väsää perinteistä whoddunnit-juttua. Etenkin jos etsivänä puuhaa lempeän armoton neiti Marple!

Dupuy & Berberian (2010). Jeanin elämää: Teoria yksinäisistä ihmisistä. Kokeilen kaikenlaista kirjastosta löytyvää sarjakuvaa. Tämä ei oikein iskenyt, ehkä sininen sävy ei vain sopinut vaaleanpunaiseen lomatunnelmaan.

Matti Yrjänä Joensuu (2010). Harjunpää ja rautahuone. Vakuuttava kirja. Aloitin tämän jo helmikuussa mutta laitoin odottamaan;  Joensuun synkkyys vaatii minulla vastapainoksi valoa. Harjunpää-romaanit ovat hemmetin hyviä, mutta ne ovat myös täynnä ahdistusta. Monet kirjat ovat... mutta Joensuu tekee synkän poikkeuksellisen synkästi. Tätä luettiin äskettäin Kirjanurkkauksessa - minä tosin tykkäsin enemmän :-)

George R.R. Martin (2011, alkuperäinen 1996). A Game of Thrones. Nähtyäni joitain episodeja tv-sarjasta teki kovasti mieleni katsoa koko sarja, heti. Kun se ei käynyt päinsä, investoin englanninkieliseen versioon aiemmin luetusta Valtaistuinpelistä ja syvennyin siihen. Edelleen hyvä!

Pauli Juuti (toim.) (2002). Ethosta etsimässä: Puheenvuoroja johtamisen ja yrittämisen etiikasta. Luin tämän vähän epätasaisen esseekokoelman pienellä pakolla. Osa artikkeleista onnistui kiinnostamaan, osaan en tainnut syventyä kunnolla.

Elizabeth Gaskell (1850-luvulla) Curious, if True: Strange Tales. Kiinnostuin Gaskellista Cranfordin jälkeen, ja noukin sähköisenä iPadille joitain hänen teoksiaan. Matkalla Tukholmaan nautiskelin siis näitä. Novellikokoelma  oli tosiaan lievästi fantastiseen viittaava, mutta ei, siksi tai siitä huolimatta, ihan yhtä viehättävä kuin Cranford. Jatkan Gaskelliin tutustumista matkalukemisina... North and South saattaisi olla seuraavana vuorossa.

Marc-Antoine Mathieu (2011). Jumala itse. Jumala ilmaantuu maan päälle, mikä aiheuttaa lievän metafyysisen nyrjähdyksen. Mutta onneksi kulttuurillamme on tällaisiin ongelmiin mekanismit olemassa: haastetaan Jumala oikeuteen. Mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen sarjakuva. Taidokas, kestää (vaatii?) useammakin lukukerran. Visuaalisesta ilmeestä sain viileän, melkein kylmän fiiliksen; tämä on älyn teos enemmän kuin ei tunteen. Lue Hannan juttu tästä!

Jude Deveraux (2007). Herttuatar. Tässä romanttisessa seikkailussa amerikkalainen Claire on kihlannut skottilaisen McArran herttuan. Tutustuminen synkän sukukartanon outoihin asukkeihin ja siellä piileksivään seikkailija Trevelyaniin saa Clairen vielä miettimään uudemman kerran. Minkälainen hinta kannattaa maksaa herttuattaren arvosta?

Jude Deveraux (1995). Ylämaan enkeli. Montogomeryjen veljessarjasta vaimonsa löytää tässä osassa Miles, maankuulu naistenmies. Chatworthyjen linnassa miehiä pelkäämään oppinut Elizabeth onkin poikkeuksellisen kova vastus hurmuri-Milesille.

Jude Deveraux (1995). Ylämaan laulu. Myös Raine Montgomery löytää vaimon: tällä kertaa kyse ei olekaan aatelisneidosta vaan lakimiehen tyttärestä. Laulajatar ja muusikko Alyxandria pakenee kostonhimoista lordia metsässä piileskelevän Rainen leiriin.

Nyt täytyy pitää Deveraux-tauko, taisin saada yliannostuksen... Kun romanttisen kirjan kohdalla huomaa miettivänsä onko jokin uskottavaa, pitää vaihtaa lajia!

Kesken jätetyt:

Tässä kuussa valinnat ovat osuneet hyvin kohdilleen; yksikään kirja ei ole palautunut lukemattomana kirjastoon tai tullut täysin hylätyksi. Muutama on kyllä ollut jo pidempään "tauolla"... mutta ei niitä ole hylätty, odottavat vain oikeaa fiilistä.

Kuukauden hakusana on:

eroon roikkumahasta

Olen aivan varma, ettei tästä blogista löytynyt apua. (Sääli!)

A Feast for Crows

Seikkailuni George R.R. Martinin luomilla Westerosin mailla päättyivät toistaiseksi Tulen ja jään laulun viimeiseen ilmestyneeseen osaan A Feast for Crows. Huomaan vähän hämmästyneenä, että päällimmäinen tunne on melkein helpotus. Tähän kirjaan lähtiessäni tiesin jo ennakkoon että a) tarina jää kesken ja b) harmittaa kun se jää kesken. Pitäisi lukea vain valmiita saagoja - silloin kun tarina onnistuu herättämään mielenkiinnon, on turhauttavaa jäädä vaille loppuratkaisua. Pikkuisen iski myös jo jonkinlainen taisteluväsymys. Monta hyvää kirjaa on odottamassa, mutta Martinin sisäänkirjoittama lukupakotin esti tarttumasta niihin niin kauan kuin oli vielä sivuja jäljellä.

A Feast for Crows oli myös minusta sarjan tähän asti heikoin osa. Osittain syynä on, että tässä kirjassa Martin on tietoisesti jättänyt kaksi keskeistä tarinalinjaa sivuun; sen enempää Muurin tapahtumista kuin Danaerysin kohtaloista ei kerrota. Tyrion loistaa poissaolollaan, samoin Bran Stark. Sen sijaan kirjassa annetaan paljon tilaa Jamie ja Cersei Lannisterille, joista varsinkin jälkimmäinen on suoraviivaisen vastenmielinen tyyppi, ja Sansa Starkille, jonka persoona on keskushenkilöistä kehittymättömimmän oloinen. Kilpineito Brienne ei hänkään herätä myötäelämisen tunteita, vaikka onkin periaatteessa kiinnostava hahmo. Meren kaappareiden valtataistelut tosin ratkeavat, ja sisällissota näyttää päällisin puolin soditulta, vaikka seuraavan kaaoksen merkit ovat jo ilmassa. Nuori sitkeä suosikkini Arya on onneksi maisemissa, nyt entistä oudommissa sellaisissa, ja Sam Tarly kasvaa entistä kypsemmäksi. Lainaukseksi otankin sympaattisen palan Samin tarinaa.

Sam did not know how long it had been since last he'd slept, but scare an inch remained of the fat tallow candle he'd lit when starting on the ragged bundle of loose pages that he'd found tied up in twine. He was beastly tired, but it was hard to stop. One more book, he had told himself, then I'll stop. One more folio, just one more. One more page, then I'll go up and rest and get a bite to eat. But there was always another page after that one, and another after that, and another book waiting underneath the pile. I'll just take a quick peek to see what this one is about, he'd think, and before he knew he would be halfway through it. (s. 87)

George R.R. Martin selittää itse loppusanoissa, että oli alkujaan tarkoittanut kirjan rakenteen toisenlaiseksi, ja päätynyt leikkaamaan osan tarinalinjoista pois lyhentääkseen kirjan julkaisukuntoon. Tämä jätti kirjan jotenkin 'muotopuoleksi' edellisiin verrattuna; se on tasapainottoman oloinen, eikä loppuun syntynyt sellaista hengähdystauon tuntua, joka edellisissä oli. Jos olisin tajunnut Martinin ratkaisun ennakkoon, olisin ehkä odottanut A Feast'n kanssa seuraavan osan (A Dance with Dragons) ilmestymistä ensi syksynä. Voi olla että A Feast olisi toiminut yhdessä A Dance'n kanssa paremmin; kuuluuhan hyviin kesteihin myös tanssi -

Tulen ja jään laulu (Valtaistuinpeli, A Clash of Kings, A Storm of Swords) on ollut mielenkiintoinen poikkeama lähilukuhistoriassa. Aitoa magialla maustettua fantasiaa en ole lukenut vuosikausiin; viimeksi varmaan silloin kun harrypottereita luettiin iltasatuna. En myöskään ole ikuisuuksiin lukenut tällaista pidempää sarjaa, jossa osat eivät ole jokseenkin itsenäisiä. Oli ihanaa upota perusteellisesti hyvin kirjoitettuun, moniulotteiseen ja rankkaan satuun; mieleeni tulevat teinivuosien intensiiviset lukukokemukset. Toisaalta huomaan, että olen nykyään helpommin kyllästyvä. Olisi ehkä pitänyt vastustaa kiusausta lukea kaikki putkeen. Helpommin sanottu kuin tehty! Nyt jäin miettimään jäikö Feast'sta huonompi maku kirjan itsensä vai hiipivän Westeros-väsymyksen takia.

Kaikesta huolimatta luen varmasti seuraavatkin osat. Kevin Andersonin Saga of Seven Suns jäi aikoinaan kesken, kun hennot henkilöt eivät jaksaneet kannatella massiivista tarinaa. Martinin maailman väki on paljon inhimillisempää ja kiinnostavampaa.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. London: HarperCollins.

Kirja on suomennettu nimellä Korppien kestit.

A Storm of Swords 1 & 2

Kevyeksi joululukemiseksi suunniteltu George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu on imenyt kurimukseensa välipäiviksi. Valtaistuinpelin luin jo marraskuussa, englanninkieliset jatko-osat olen säästänyt joululomalle. Ja aika ylellistä on ollut uppoutua perinpohjaisesti tähän fantasiamaailmaan.

A Clash of Kings pyöräytti käyntiin Westerosin seitsemän kuningaskunnan sisällissodan, joka jatkuu vielä kahtena osana julkaistussa A Storm of Swords -kirjassa.  Molemmat osat ovat pituudeltaan kuudensadan sivun luokkaa, joten ratkaisun ymmärtää.

Tulen ja jään laulusta tiesi jo alussa, että mitään lasten fantasiaa tämä ei ole, mutta A Storm of Swords -niteet vakuuttivat lopullisesti. Martin ei sääli edes lukijalle jo tutuksi käyneitä hahmoja tai maita... kuninkaita ja kartanoita kaatuu armottomassa väännössä. Muutaman kerran piti lukea luku sivu uudestaan, kun ei tohtinut uskoa silmiään: kuoliko se oikeasti? Ihan totta? Eihän?

A Storm tuo näkyvämmäksi taustalla olleet uskonsodan elementit. Vastakkain ovat maallistuneet rationalistit, erilaisten perinteisten uskontojen kannattajat ja uudemman Valon Herran palvelijat. Laittomuudet ja levottomuudet hankaloittavat pieneläjien arkea, ja maa köyhtyy sodan otteessa. Lopullista voittajaa sisällissodalle ei Stormissa löydy, sillä ainakin kaksi kuningasta puuhaa vielä Westerosin mailla, ja kaukomailla lohikäärmekuninkaiden jälkeläinen Daenerys käy omaa kouluaan. Samalla Muurin taakse suljettu pimeä maailma anarkisteineen, jättiläisineen ja yliluonnollisine elementteineen kasvaa voimassa ja uhkaa entistä selvemmin Westerosin valtakuntia. Viesti näyttäisikin olevan, että pimeä nousee jos valon väki keskittyy riitelemään keskenään.

"Valo" ei tässä todellakaan viittaa mihinkään ylimaalliseen hyvyyteen. Tämän tarun henkilöt ovat masentavan inhimillisiä, silloinkin kun tarkoittavat hyvää. Yhtään kirkasotsaista Frodoa tai lempeää veli Cadfaelia ei ole näköpiirissä. Jokainen on erehtyväinen; monet ovat kiivaita, armottomia ja raakoja; kaikki ovat itsekkäitä ainakin joskus. Luojan kiitos, jotkut ovat välillä myös kevytmielisiä tai hauskoja.

"--The thought that one day he may see his grandson with his arse on the Iron Throne makes Mace puff up like... now, what do you call it? Margery, you're clever, be a dear and tell your poor old half-daft grandmother the name of that queer fish from the Summer Isles that puffs up to ten times its own size when you poke it."

"They call them puff fish, Grandmother."

"Of course they do. Summer Islanders have no imagination. My son ought to take the puff fish for his sigil, if truth be told. He could put a crown on it, the way the Baratheons do their stag, mayhap that would make him happy. We should have stayed well out of all this bloody foolishness if you ask me, but once the cow's been milked there's no squirting the cream back up the udder. After Lord Puff Fish put that crown on Renly's head, we were into the pudding up to our knees, so here we are to see things through. And what do you say to that, Sansa?"

Sansa's mouth opened and closed. She felt very like a puff fish herself. (s. 88-89)

Martinilla on taito sisällyttää kirjoihinsa se jokin salaperäinen pakotin, joka nappaa ja pitää otteessaan. Pakko lukea loppuun. Onneksi lapset nykivät välillä liikkeelle ja vieraita käy, muuten varmaan hämähäkit kutoisivat verkkoja lukutuoliin jähmettyneiden luitteni ympärille.

George R.R.Martin (2003). A Storm of Swords 1: Steel and Snow. London: HarperCollins.
George R.R.Martin (2003). A Storm of Swords 2: Blood and Gold. London: HarperCollins.

Suomennokset löytyvät Kirjavalta Miekkamyrskyn nimellä.  Nappaan tähän lisäksi linkin Thomas Wagnerin nettiarvioon kirjasta. Siitä löytyy omaani ytimekkäämpi tiivistelmä juonesta: "Everybody's still at war." Ei voisi paremmin sanoa!

A Clash of Kings

A Clash of Kings on toinen osa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa. Ensimmäiseen osaan (Valtaistuinpeli) kävin käsiksi suosituksen perusteella; harvoin innostun fantasiasta, enkä nytkään olisi siihen tarttunut ilman erityistä suositusta.  Reipas miekanheilutus on kivaa, mutta magia useimmiten haukotuttaa... perinteisen scifin ystävänä kaipaan rationaalista selitystä. Valtaistuinpeli oli kuitenkin niin värikäs ja toiminnantäytteinen kuvaelma, että sarjaan sitoutui ihan huomaamattaan. Jatko-osat oli siis hankittava, ja Clash on niistä ensimmäinen.

Rakenne on samanlainen kuin Valtaistuinpelissäkin: tarinaa seurataan vuoronperään eri yksilöiden näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa idullaan ollut sisällissota puhkeaa Clash'ssa täyteen raivoonsa, ja Suuren Muurin takainen maailma lähtee liikkeelle. Lohikäärmeiden äidiksi kutsuttu Dany ei vielä astu keskinäyttämölle, vaan jatkaa liittolaisten etsintää meren takana. Jon Snow kulkee Yövartion matkassa Muurin tuolla puolen. Tällä kertaa seurataan myös sellaisten henkilöiden näkökulmaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa sivummalla; mm. entinen salakuljettaja Davos ja Starkien kasvatti Theon saavat tilaa.

Keskeisistä hahmoista eniten kiinnostavat sitkeä Arya, joka ei halua antautua pelinappulaksi, ja älykäs Tyrion, joka ei saa arvostusta sen enempää kansalta kuin suvultaankaan. Varsinkin jälkimmäisen näkökulmaa seuraavat luvut tuovat kirjaan mukavaa ironiaa; Tyrion on kyllä tosissaan, mutta pystyy nauramaan itselleen. Sarjan nuorten henkilöiden kypsyydessä on jotain epätodennäköistä, mutta muistutan itseäni, että nykyinen pitkä lapsuus on historiallisesti tuore ilmiö, ja että esimerkiksi 1500-luvulla alle kymmenvuotiaan kuninkaallisen odotettiin jo edustavan kunnialla valtakuntaansa diplomaattien kanssa seurustellessaan.

Magialla on tässä kakkososassa suurempi rooli kuin ensimmäisessä, mutta ei auta, nyt olen jo koukussa...    Tarina on raaka ja raadollinen, mutta se totisesti saa muun maailman katoamaan. Tulen ja jään laululla on hyvän seikkailun vastustamaton vetovoima.

Mormont gave a whistle, and the bird flew to him again and settled on his arm. "A lord's one thing, a king's another." He offered the raven a handful of corn from his pocket. "They will garb your brother Robb in silks, satins, and velvets of a hundred different colors, while you live and die in black ringmail. He will wed some beautiful princess and farther sons on her. You'll have no wife, nor will you ever hold a child of your own blood in your arms. Robb will rule, you will serve. Men will call you a crow. Him they'll call Your Grace. Singers will praise every little thing he does, while your greatest deeds go all unsung. Tell me that none of this bothers you, Jon... and I'll name you a liar, and know I have the truth of it."

Jon drew himself up, taut as bowstring. "And if it did trouble me, what might I do, bastard as I am?"

"What will you do?" Mormont asked. "Bastard as you are?"

"Be troubled," said Jon, "and keep my vows." (s. 78)

A Clash of Kings on suomennettu nimellä Kuninkaiden koitos; kovakantista kirjastopainosta ei ole vielä löydy. Näin jälkikäteen vähän harmittaa, että olin liian laiska ja saita hankkiakseni suomennokset. Pitäisi varmaan hankkia suomenkieliseenkin nettikirjakauppaan tunnukset.

George R. R. Martin (2003, alkuperäinen 1998). A Clash of Kings. Lontoo: HarperCollins.

Risingshadow.net -sivustolta löytyy joitain arviointeja, ja suomennosta on kommentoitu Harakanvarpaita-blogissa.

Valtaistuinpeli

Kas niin, tätä kirjaa varten piti luoda uusi kategoria. Vaikka olenkin melko kaikkiruokainen, fantasiaa olen yleensä karttanut. Syystä tai toisesta menetän yleensä mielenkiintoni sillä siunaaman hetkellä kun ensimmäinen loitsu lausutaan. George R.R. Martinin Valtaistuinpeli piti kuitenkin hakea kirjastosta yllättävän suosituksen perusteella.

Valtaistuinpeli ei tosiaankaan ole mikään kevyt miekka-ja-magia -tarina. Se on perusteellinen, hyvin kirjoitettu ja varsin eläväinen saaga. Miekat kyllä heiluvat, mutta niiden jälkeä ei siloitella. Magiaa ei käytetä deux-ex-machina tyyliin. Ruumiit haisevat, kauniiden neitojenkin on pakko peseytyä, ja mukaville tyypeille käy välillä heikosti.

Kaikkiaan Valtaistuinpeli osoittautui silti ihanteelliseksi pakokirjallisuudeksi. Martinin luoma maailma on niin suuri ja niin täynnä yksityiskohtia, että siihen on helppo uppoutua.  Suurin osa henkilöistä on melko tyyliteltyjä. Lievästä liioittelusta huolimatta he ovat kiinnostavia, koska useimmat muovautuvat kokemustensa myötä. Valtaistuinpelissä paha ei välttämättä saakaan palkkaansa - eikä ole aina edes ilmeistä, kuka on oikeastaan on pahis.  Uhrista voikin tulla uusi, julmempi uhraaja.

Tyylin puolesta Valtaistuinpeli on melko suoraviivaista tekstiä ilman rakenteellisia yllätyksiä. Kuvaus pääsee välillä melkein karkaamaan turhaksi runoiluksi.... mutta ei aivan. Paikoin koristeellinen puheenparsi ei tunnu luonnottomalta aatelisväen suussa.

"Me kaikki valehtelemme", hänen isänsä sanoi. "Vai luuletko tosiaan, että uskoin Nymerian karanneen?"
Arya punastui syyllisesti. "Jory lupasi olla kertomatta."
"Jory piti sanansa", hänen isänsä sanoi hymyillen. "On olemassa asioita, joita ei tarvitse edes kertoa. Jopa sokea mies voisi nähdä, ettei se susi jättänyt sinua vapaaehtoisesti."
"Meidän oli heitettävä sitä kivillä", Arya sanoi surkeasti. "Minä käskin sen paeta, olla vapaa, etten halunnut sitä enää. Siellä oli muita susia, joiden kanssa se olisi voinut leikkiä, me kuulimme niiden ulvovan, ja Jory sanoi, että metsät olisivat täynnään riistaa, joten sillä olisi kauriita metsästettäväksi. Mutta se vain ulvoi ulvomistaan, ja lopulta meidän oli heitettävä sitä kivillä. Minä osuin siihen kahdesti. Se uikutti ja katsoi minuun ja tunsin suurta häpeää, mutta se oli oikein, eikö ollutkin? Kuningatar olisi tappanut sen."
"Se oli oikein", hänen isänsä sanoi. " Eikä valheestakaan... puuttunut kunniaa." [s. 202]

Kirjasta tuli mieleeni mittakaavallaan Tarun sormusten herrasta ja värikkyydellään Kaari Utrion keskiaikakirjat. Valtaistuinpeli on kuitenkin ehdottomasti paremmin kirjoitettu kuin Tolkienin sormustaru (kuka oikeasti jaksaa harhailla kaikkien niiden muinaisten haltiasukujen perässä sivukaupalla?), eikä läheskään niin romanttinen kuin Utrion Tuulihaukka sisarromaaneineen (Martin ei juuri haaskaa aikaa makuupatjalla käytäviin taisteluihin).

Ei tämä ehkä suurta maailmankirjallisuutta ole, mutta ehdottomasti parempi kuin olisin fantasiakirjalta odottanut. Siitäs sain ennakkoluuloineni... ja to do -listalle seuraavat osat. Tulen ja jään laulu -sarjasta on ilmeisesti suomennettu ainakin kolme osaa lisää.

George R.R. Martin (2009). Valtaistuinpeli. Helsinki: Kirjava. Suomentanut Satu Hlinovsky.

Yllättävää kyllä, arvosteluja ei montaa löytynyt,  tässä kuitenkin nimimerkki Erkan arvio Kirjavinkit-sivuilta.