Lakanasiivet

Kuva/päällys: Otava/Piia Aho

Niin vain ne marraskuun kiireet ovat valuneet tänne joulukuunkin puolelle; taas meinaa jäädä kertomatta erinomaisistakin kirjoista. Mutta ei, otan itseäni niskasta kiinni ja raportoin ennen huomista teatterireissua romaanista Lakanasiivet. Tämän ostin kirjamessuilta ja alkuviikosta luin.

Kuittaan tätä nykyä ns. jatko-osat usein lyhyellä maininnalla kuukauden koosteessa, mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa pitää käsitellä erikseen. Vaikka tapahtumapaikka ja henkilökaarti ovat paljolti samoja kuin aiemmissa osissa, tässä kirjassa on minusta otettu jonkinlainen hyppäys johonkin suuntaan. (Hui, terävä analyysini suorastaan viiltää!)

En tiedä; ehkä osaan nyt vain lukea Kähköstä paremmin, mutta tuntui kuin kerronta olisi erilaista; tiiviimpää, runsaampaa ja vaativampaakin.

Lakanasiivet kertoo Kuopiosta kesällä 1941. Jatkosodassa Kuopiota pommitettiin vain kerran, mutta Talvisodan jäljiltä uhka otettiin vakavasti. Pommeilta suojautuminen toi sodan arkeen silloinkin, kun rautaa ei taivaalta tippunut. Lakanasiivissä tiivistetään yhteen ainoaan vuorokauteen sodan ja aikakauden tunnelmat ja enemmänkin. Ihailen jälleen kerran Kähkösen taitoa tehdä menneiden aikojen ihmiset eläviksi menettämättä kuitenkaan sitä 'autenttisuuden' fiilistä. Juuri harhakuva, että on päässyt menneiden ihmisten pääkoppaan, erottaa minusta jyvät akanoista mitä historiallisiin romaaneihin tulee.

Kähkönen kulkee tässä suhteessa todella hienoa viivaa: hänen ilmaisunsa on monin paikoin aika modernia. Syntymättömästä lapsesta sanottu söikö se myös hänen kiukkuaan ja vihaansa on jotenkin ei-kovin-nelkytlukua, mutta äidin ajatukset voi hyvin kuvitella juuri sinne, sodan painamiin päiviin:

[--] minä liukastelin rännistä vuotaneessa vesihyhmässä kellarin ovelle, ja sinä potkit minun vatsassani, kun pommit putosivat kaupunkiin ja huojuttivat kirkontornia ja sytyttivät talot palamaan. Ja ehkäpä ensimmäinen ääni, jonka sinä sinne hämärään kätköpaikkaasi  kuulit, oli naisten itkuntihinä, maan varina kellarin seinistä ja pommien laiska, venyvä jytke. 

Kunpa sinä pieni et koskaan olisi syntynytkään. [--] (s. 109)

Teksti on 2000-luvun tekstiä, mutta maailma silti uskottavasti 40-luvun maailma. Minusta hieno suoritus, jaksan vielä neljännessäkin kirjassa tätä ihastella! Kähkönen kirjoittaa niin hyvin, että väkisinkin elää mukana. Vahvasti tulivat Lakanasiipien äideistä lukiessani mieleen jotkin Niinisalon kirjassa esillä olleet ajatukset. Mietin, että moni äiti saa nykyaikanakin monessa maassa ajatella lapsestaan: kunpa sinä pieni et olisi syntynyt.

Eurokriisi sinne tai tänne, Suomessa ollaan vuonna 2011 keskimäärin aika onnekkaita. Yritän pitää Lakanasiivet mielessäni kun tekee mieli kiroilla tyhmiä kokouksia, jouluvalojen muuntajan katoamista tai auton huonoa handsfreetä.

Vaikka Lakanasiivissä tapahtuu vähemmän tragedioita kuin aiemmissa kirjoissa, tämä oli minulle vaikeampi luettava kuin edelliset. Tiivis aikajana yhdistettynä vielä entistä laajempaan henkilökaartiin teki tästä jossain mielessä raskaamman lukukokemuksen.

Keskittyminen ja eläytyminen piti ikään kuin hajottaa kun kerronta liikkuu monella suunnalla. Rakenne on kyllä samaa jatkumoa sarjan aiempien osien kanssa, mutta selvä aste-ero tässä silti on. Samoin on teemojen kanssa; mikään yksittäinen uusi juonne ei tässä minulle noussut esille, mutta aiemmissa kirjoissa esille nousseet valintojen ja olosuhteiden ja ylipäänsä ihmisenä ihmisten joukossa elämisen kysymykset tässäkin kuohuvat.

On niin paljon valintoja, joita ei pääse edes tekemään... ja niin vaikeaa tehdä niitä, jotka pääsee. Ja sitten kun on päässyt valitsemaan, pitää vielä elää valintojensa kanssa. Sitä tässä kirjassa tekee moni hahmo, Anna-äidistä toimittaja Lehtivaaraan. Samalla kun ihmiset painivat ihmisenkokoisten ongelmien kanssa, sota silpoo arjen edellytykset.

Lakanasiivin ei lennetä taivaanrantaan. Kun nyt huomiseen jaksaisi, seuraavaan tuliseen aamunkoittoon.

Sirpa Kähkönen (2007). Lakanasiivet. Otava. ISBN 978-951-1-213260.

(P.S. Vaikka kirjan liepeessä puhutaan "itsenäisestä jatko-osasta", olen iloinen, etten lukenut tätä ensimmäiseksi. Henkilökaarti on aika laaja kertaheitolla tavattavaksi, varsinkin kun Kähkönen tuo myös uutta verta kehiin!)

Sarjan edelliset osat:
Rautayöt, Mustat morsiamet (lyhyesti) ja  Jään ja tulen kevät

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
ja bonuksena Kirsin kirjanurkasta koko Kuopio-sarjan kattava juttu!

Marsalkka

Olen Mannerheim-kurimuksessa. Se lähti Tervon Troikasta ja eteni Seppälän Suomen historiaan. Nyt luin Hannu Raittilan Marsalkan, Markus Selinin ja Renny Harlinin epäelokuvaan kytkeytyvän kirjan.

Raittila on ollut mielessä muutenkin: Hanna M. (Morre) suositteli Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Pamisoksen purkausta, mutta kun nyt olen tällä marskitripillä, lainasin Metenkin kehuman Marsalkan ensin. Marsalkka tarkastelee Mannerheimin elämän loppua. Eletään 40-luvun loppua, Mannerheim viimeistelee muistelmiaan Sveitsissä tiedustelupäällikkönsä Paasosen avulla. Euroopassa odotetaan uutta räjähdystä. Läntiset tiedustelupalvelut valmistautuvat kommunismin vyöryyn. Väsynyt Mannerheim on mahdollinen pelinappula. Häntä haastattelee Martha Gellhorn, journalisti ja kirjailija, Hemingwayn kolmas vaimo. Kaikki minä-kertojaa - Paasonen, Mannerheim ja Gellhorn - ovat  ovat historiallisia henkilöitä, mutta Raittila tuskin on pyrkinyt täsmälliseen historialliseen totuuteen. Romaani on romaani, tulkinta.


Tulkinnallisuudesta Raittila muistuttaa itsekin lukijaa: keskivaiheille on sijoitettu muutaman kymmenen sivun pätkä, joka koostuu Mannerheim-elokuvan ja Marsalkka-kirjan vaiheita käsittelevästä kirjeiden sarjasta. Raittila paitsi kuvaa romaaninsa koukeroista historiaa myös käsittelee omia historiallisia tulkintojaan.


Jossain kirjassa voisin olla ärtynyt tällaisesta silmänkääntötempusta; olen aina pitänyt jollain tavoin rasittavana teatteria ja kirjallisuutta, jossa erikseen selitetään katsojalle tai lukijalle, että tässä nyt ollaan fiktiossa. Marsalkkaan ratkaisu sopi kohtalaisen hyvin, vaikka jättikin kaihertavan epävarmuuden tunteen. Jotkin kirjeiden tapahtumista ovat todellisia - mutta ovatko kaikki? Pitäisikö Raittilan kertomus vuoden 1967 ohjusryöstöstä uskoa? Onko se osa Marsalkan fiktiivistä universumia vai osa tiedustelun hullunhauskaa historiaa? *raivokasta googletusta*

Detaljeja kiinnostavampaa Marsalkassa historiaa tulkitsevana romaanina on sen perspektiivi siihen mitä olisi voinut tapahtua. Vuonna 1948 moni suomalainen, ja ilmeisesti amerikkalainenkin, oli vakuuttunut siitä, että Suomessa tapahtuu Neuvostoliiton tukema vallankumous hetkenä minä hyvänsä. Jälkiviisaana näitä pelkoja voi toki vähätellä, mutta se on epäreilua. Huoli oli todellinen. Kaivoin uteliaisuuttani hyllystä Paasikiven päiväkirjat (osa I, 1944-1956) ja lehteilin läpi vuoden 1948. Värisyttävää kamaa.

28.3. Neuvottelun jälkeen puhuin Fagerholmin kanssa siitä, mitä Skog ja Leskinen olivat minulle puhuneet kommunistien kaappauksen vaarasta.

Fagerholm luuli, että kommunistien kaappaus ei tulisi onnistumaan. Jos kommunistit sellaista yrittäisivät, niin he tietysti ensi tilassa yrittävät eristää presidentin. Armeijaan luotetaan, mutta jos presidentti on eristetty, niin ei olisi, kuka antaa orderit. Fagerholm kysyi, voisiko kenraalien kanssa etukäteen puhua, että he itsenäisesti toimisivat, jos laittomuutta tulisi tapahtumaan. (1125-6)

---

27.4. Kekkonen luonani. Kertoi, että USA:n lähetystön ensimmäinen sihteeri oli antanut amerikkalaisille sanomalehtimiehille tiedon, että muka Mannerheim oli lähtenyt ulkomaille perustaakseen emigranttihallituksen, ja kun tieto oli näin hyvältä taholta, niin kirjeenvaihtaja oli sen lähettänyt. (1162)

Huh, tuleepa pitkä juttu, mutta tulkoon. Minusta Marsalkassa on hienoa osittain juuri se, että siinä huomataan muuten vähemmälle jäävä vaihe historiassa. Menen pidemmällekin; mielestäni Raittilan tulkinta Mannerheimista on paljon vähemmän itsetarkoituksellinen kuin vaikkapa Seppälän, ja suoraan sanottuna hemmetin paljon taidokkaampi romaani.

Ehkä kyse on siitä, että Raittila ja Tervo enemmänkin uudelleenlukevat historiaa nykyhetken sallimasta perspektiivistä, ja siten inhimillistävät sitä. Seppälä kommentoi omaa aikaansa ja hyödyntää siinä historiaa. No joo... tai sitten yritän vain selitellä miksi tykkäsin kahdesta marskista ja inhosin kolmatta.

Kyse voi olla myös nostalgiatripistä. Minulla ja ikoni-Mannerheimilla on yhteinen menneisyys. Joskus kauan sitten kun asustin pienissä kämpissä Helsingissä, seinälläni roikkui aina mummonperintönä saatu, miekkakulmaisin kehyksin varustettu virallinen Mannerheim. Me taiteelliset kallionlukiolaiset ja myöhemmin me toivorikkaat valtsikkalaiset joimme maljoja marskille vuoroin vakavissamme ja vuoroin ironisesti, illan teemasta riippuen.

Raittila ansaitsee erityiskiitoksen hyvästä kielestä. Kaikilla kertojilla on oma tuntumansa. Mannerheimin vaikea kielellinen identiteetti on uskottavasti luotu tässä; näin voisi ajatella vanhan maailman kosmopoliitti ja vuosikymmenet korkeinta käskyvaltaa käyttänyt mies. Uskottavuus tulee osittain juuri kielestä. Se ei vedä lukiessa erityisesti huomiota puoleensa (joskin Raittila itse sitä välillä alleviivaa) vaan tekee työnsä siinä sivussa, vakuuttaa.

Valitsen silti mieluummin palan Martha Gellhornin kertomuksesta, sellaisen joka kuvaa Mannerheimin merkitystä aikalaisilleen, ikonin vankkoja juuria suomalaisten mielessä. Tässä ollaan marsalkkaa hyvästelemässä.

Kirkkoon johti nelijono, jonka toista päätä ei näkynyt. Lähdin kävelemään jalkakäytävällä jonottavien ihmisten vieritse tutkiakseni, miten pitkäksi jono oli muodostunut. Sain kävellä korttelin toisensa jälkeen. Välillä jono kääntyi kadunkulmassa yhdeksänkymmentä astetta ja jatkui taas korttelin seuraavan nurkan ympäri näkymättömiin. Kello oli neljä aamulla. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta.

Kaikkien kummallisinta ja melkein pelottavan vaikuttavaa oli se, että ihmiset eivät puhneet mitään. He seisoivat kiinni toisissaan neljä rinnan ja tuhansia peräkkäin. Kuten ne perkeleen pingviinit dokumenttielokuvissa! Nämä eivät vain olleet pingviinejä vaan pakkasessa paikoillaan seisovia mustiin päällystakkeihin ja valkeisiin kaulahuiveihin pukeutuneita ihmisiä. En ymmärtänyt mistä oli kysymys. Mitä helvettiä näille on tapahtunut? (s. 431)

Mitä oli suomalaisille tapahtunut? Sitä tässä vieläkin mietitään. Upeaa että Raittila on löytänyt ja kyennyt kirjoittamaan ulos aivan omannäköisensä Mannerheimin, kaikesta aiemmasta huolimatta. Tähän kirjailijaan pitää palata.


Hannu Raittila (2010). Marsalkka. Helsinki: Siltala.

Arvioita:
Vesa Karonen Hesarissa
Juhani Ruotsalo Demarissa
Hannu Waarala Keskisuomalaisessa
Petteri Värtö Etelä-Saimaassa

Suomen historia

Tervon Troikan luettani iski halua tutkia muitakin Mannerheim-tulkintoja.

Juha Seppälän Suomen historia hätkähdytti ennen kuin sitä avasinkaan. Noin pieni kirja, pokkarikokoa ja laiha kuin mikä, kehtaa kutsua itseään Suomen historiaksi? Nimi on provokaatio. Seppälä aloittaa lukijan härnäämisen ennen kuin ehtii lukemaankaan.

Lyhykäinen pienoisteos rakentuu kolmesta osasta ja introsta. Alussa Seppälä kuvaa (luultavasti) oman sukunsa historian. Ensimmäinen ja viimeinen osa koostuvat lyhyistä sivun tai parin välähdyksistä, joissa yleensä käsitellään yhtä ihmistä kussakin. Osassa välähdyksistä Seppälä tekee henkilön selväksi, osassa sai testailla veikkaustaitojaan. Vähän pikkunokkelalta peli välillä tuntui. Lukijalla saisi olla melkoinen yleissivistys täysin ymmärtääkseen mistä tekstissä on kyse.

Jäi tyhmä olo. En tiedä kuka kaatui juoksukilpailuissa ja voitti silti olympiakultaa, enkä tunne Saima Harmajan elämänvaiheita niin hyvin, että ymmärtäisin vitsejä hänestä punttisalilla.

Laajin osa kirjasta on keskimmäinen, Hovimarsalkka. Se kuvaa Mannerheimia minä-muodossa, väliin kertomuksenomaisesti, väliin kuvitteellisissa kirjeissä. Mannerheim-parka! Seppälä on totisesti ottanut myytin ja tehnyt siitä modernin version. Seppälän Marsalkka on kuin pahimpien juppivuosien uraohjus. Tulee melkein mieleen Ellisin American psychon epämiellyttävän minä-keskeinen keikari. Historian Mannerheim tosin ajattelee naimista enemmän kuin Ellisin Bateman - itse asiassa lähes aina kun ei ajattele uraansa tai viinaa. Mannerheimia kuvaavat jaksot on kirjoitettu osoittelevan modernisti.

Hän sai minut unohtamaan skitson olon, joka työelämän puolelta välillä pakkasi päälle. Ajatelkaas vähän: vuonna 1909 sain tehtäväkseni johtaa ratsuväen kontingenttia paraatissa, joka pidettiin Pultavassa ruotsalaisista saavutetun voiton 200-vuotismuistoksi. Yritin hukuttaa häpeän ratsasteluun ja hässimiseen. Siinä touhussa prinsessa oli kiukkuinen ihminen. Se ymmärsi sotilaan päälle, kun minä illalla koko päivän ulaaneja äkseerattuani, hikisenä ja pölyisenä palasin kämpille. Kyllä Puolassa tuli sokkeli tottavie kivitettyä. Prinsessa oli rotutamma. Monilla kentillä olen elämäni varrella kulkenut, sodan ja rauhan töissä, mutta se on sanottava että suurin ilonaiheeni, elämänvoiman lähteeni ja pitkän ikäni salaisuus on ollut reva. Rakkaudesta en mene sanomaan mutta tavaraa riitti. (s. 51)

En tiedä mitä tästä kirjasta ajatella; ainakaan äkkiseltään en oivalla ideaa. Seppälä kirjoittaa todella hyvin ja kieltämättä hauskasti, mutta mitä ihmettä hän yrittää sanoa? Suomen historiassa tehdään kansakunnan ikonista nykyaikainen sotateollisuuden pätkätyöläinen, joka ei muuta mieti kuin vittua ja viinaa. Oliko tarkoitus osoittaa miten paljon maailmamme on muuttunut - vai todistella sen olleen aina samanlainen? Tai osoittaa konkreettisesti, että kirjoitamme historiamme uudestaan ja uudestaan, jokainen sukupolvi omiin tarkoituksiinsa?

Tuntuu kuin olisin törmännyt taiten sommiteltuun arvoitukseen, joka jäi ratkaisematta. Sipilä on niin taitava sanankäyttäjä, että täytyihän tällä olla jokin muukin idea kuin todistaa että Mannerheimmillekin saa jo nauraa. En vain osaa sanoa mikä. *nolo*

Mutta ehkäpä ikonille nauramisessa on ideaa tarpeeksi. Maassa, jossa hyökätään Gay Pride-kulkueen kimppuun kaasulla, ei ole vielä opittu antamaan kaikkien kukkien kukkia.

Juha Seppälä (1998). Suomen historia. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita:
Jaako Lyytinen Ylioppilaslehdessä
Lasse Kähäri Agricolan kirja-arvosteluissa
Morren maailma

Troikka

Runebergin päivälle sopiikin hyvin suomalainen. Tammikuussa luin Myyrän ja Ohranan, nyt oli vuorossa viimeinen osa tästä Tervon löyhästä trilogiasta. Troikka on ihan kunniakas lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Ja kyllä, kaikki kolme kannattaa lukea.

Troikassa palataan Suomen sisällissodan päiviin. (Vai veljessodan, vapaussodan, punakapinan? Riippuu kuka puhuu ja missä seurassa, eikös?) Tappion kärsineet punakaartilaiset pakenevat lahtareita työläisen ainoaan oikeaan kotiin, mutta Venäjälläkin taistellaan sisällissotaa, eivätkä punapakolaisten päätä silitä edes kommunistit. Eljas Rossi, punakomentaja ja rauhallinen mies, yrittää selvitä hengissä ja noudattaa äidille annettua lupausta: ei saa tappaa ihmisiä. Suomessa odottaisi surmaamista arkkilahtari Mannerheim, jonka ikonisen charmin läpi näkee tarkkasilmäinen varatuomari Ellen Kataja, uranainen ennen aikojaan.      

Tässäkin kirjassa on minusta tervomainen sanoma, eräänlainen ihmisen ajopuuteoria: yksilö on toisaalta avuton ajelehtija historian virrassa, toisaalta omien tekojensa absoluuttinen monarkki. Eljas Rossiakin ajavat tapahtumat kuin poroa aitaukseen, mutta viime kädessä hän päättää itse, pienintä piirtoa myöten. Olosuhteet on jokaiselle annettu, mutta niin on myös mieli. Samaa viestivät kirjan naiset, puna-Juliska ja Ellen.

- - Ukko alkoi neuvottomuuttaan vetistellä. Pientä lasta voi lohduttaa, älä nyt, kaikki muuttuu hyväksi, mutta ei vanhaa miestä. Se tietää että sille valehdellaan. Se on itse valehdellut lapsilleen koko elämänsä. Yritettiin tyynnytellä ukkoa. Haimme Valppaasta proletaarista simaa ja leipää, ja tarjosimme niitä hänelle Hengellisen seminaarin kellarissa" punakomentaja Eljas Rossi kirjoitti vuosia myöhemmin.

Ukko teki ristinmerkkejä.

Te olette ihmisiä, ukko kiitti syötyään. (s. 121)

Niinpä, ihmisiä ollaan.

Mielenkiintoani Troikkaan lisäsi ennakkoon marskikytkentä, sillä Mannerheimin ura ja persoona ovat kiehtovia; myös Mannerheimin vankka symboliarvo ja sen moninainen käyttö erilaisissa suomalaisissa teoksissa ovat kiinnostavia. Tervo lunasti tässä suhteessa odotukset, sillä hänen tulkintansa Mannerheimista tunnistaa sekä ihmisen että tietoista imagotyötä tekevän historiallisen johtajan. Tervon marskissa ei ole minusta varsinaisesti aitoutta, mutta siinä luetaan älykkäästi Mannerheimia sellaisena kuin mitä hänestä loppujen lopuksi tuli, elämää suurempana, ja palataan myytin juurille.
  
Tervon osakkeet ovat nousseet silmissäni kohisten tämän kirjakolmikon myötä. Myyrän myötä jotenkin 'löysin' Tervon kielellisen rikkauden. (En ainakaan muista sen tehneen erityistä vaikutusta, kun tuhat vuotta sitten luin Tervolta... öh, mitähän minä luin? Ainakin Rautapään. Eikä kieli säväyttänyt Koljatissakaan, vaikka siinä olikin samaa hiipivää huumoria kuin tässä kolmikossa.) Ehkä uusi innostus kotimaiseen kirjallisuuteen, ja sen myötä tullut suomeksi lukeminen, on herkistänyt kielen vivahteille. Myyrän mutkikkuus myös pakotti lukemaan keskittyen, ja kyllähän paneutumisella on osansa lukunautinnossa.

Pohtiessani kirjakolmikkoa tulee mieleeni ihanan rapea, aromikas lehtitaikinasta tehty piiras. Ihan totta. Nämä ovat kuin suomalaisilla metsäsienillä täytettyjä piirakoita, joissa taikina on moneen kertaan käännetty ja kaulittu; päällekkäin tulevat ohuet kerrokset ovat vähän irrallaan mutta kuitenkin kiinni toisissaan. Niistä tulee yhdessä rapsahdellen suuhun lohkeileva kokonaisuus, jonka ydin on ainutkertaisesti suomalainen. Päälle tujaus venäläistä smetanaa. *nälkäinen*

En tosin voi olla miettimättä mahtoiko Tervo tietoisesti vähentää kerronnan kerroksellisuutta Myyrän jälkeen. Ehkä palaute Myyrän rakenteen haastavuudesta sai miettimään liudennusta - vähemmän vaativa romaani saattaa tavoittaa suuremman yleisön. Ohranassa ja Troikassa on tavallaan leivottu vähemmän; ehkä se vähentää teosten kulinaarista arvoa, mutta saattaa myös tehdä niistä helpommin sulatettavia.

Ohrana oli näistä kolmesta minulle eniten mieleen; ehkä siksi että Attila Rahja tuli niin lähelle. Miltäköhän maistuu näiden jälkeen erilainen Tervo, 90-luvulla kirjoitettu rikosromaani?

Off topic - lukulistalle päätyy myös Juha Seppälän Suomen historia. Onkohan Mannerheimin käyttöä kulttuurisena symbolina tutkittu? Luulisi Uralin perhosen inspiroineen jotakuta, mutta eipä sitä kai monikaan mieltänyt muuksi kuin henkilöön viittavaksi. Seppälä kuulema yrittää Mannerheimia ravistella.

Jari Tervo (2008). Troikka. Helsinki: WSOY.

Hannu Marttila arvioi Hesarissa, Hannu Waarala Savon Sanomissa.