Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Bring Up the Bodies

Kuva/kansi: HarperCollins/Andy Bridge

Olen odotellut Hilary Mantelin Susipalatsin jatko-osaa Bring Up the Bodies innosta täristen. Ei tullut pettymystä.

Bodies on nopeatempoisempi kuin Susipalatsi, varmaan osaksi siksi, että se keskittyy tiiviimpään ajanjaksoon. Nyt ei myöskään pahemmin johdatella vaan mennään suoraan toimintaan. Henkilöt ja tilanne ovat jo tuttuja, eikä Mantel tässä osassa juurikaan taustoita. Luulen silti, että Henrik VIII:n avioliittohistorian edes suurin piirtein tuntevalle lukijalle tarina avautuu riittävän hyvin vaikkei Susipalatsi olisikaan tuttu. Sillä vaikka Bodies on historiallinen romaani, vielä enemmän se on romaani ihmisistä.

Tapahtumat - no, Anne Boleynin tuhosta on kyse, Cromwellin näkökulmasta. Ja Cromwellin näkökulmasta kyse ei ole ensisijaisesti kuningattaren kaatamisesta vaan jostain muusta: välillä periaatteista, useimmiten eduista. Cromwell on kuin modernin suuryrityksen johtopaikoille itseään kampeava uraohjus, ja Henrik arvaamaton ja armoton kuin ne kuuluisat markkinavoimat ikään.

Juoni ei luonnollisestikaan pahempia yllätyksiä tarjonnut, mutta Mantelin teoria siitä, miten Annen kanssa tuomitut miehet valikoituvat, eräänlaisena henkilökohtaisena kostona, on oivaltava ja kiehtova. Todenperäisyydestä ei voi puhua, mutta psykologisesti huima ajatus... enkä usko, että tätä ehdotusta olisi ihan helppoa uskottavasti kumota. Juttua jo pohjustettiin Susipalatsissa, mutten siinä tajunnut yhteyttä, vaikka pari nimeä tunnistinkin. Kiinnostava oivallus...

Henkilöistä pitää erikseen mainita Call-Me eli Wriothesley, jonka myöhemmät vaiheet Cromwellin tarinassa saavat hänen ja Cromwellin kohtaamiset tuntumaan erityisen särmikkäiltä. Myös Jane Seymor on tässä kirjassa melkoinen tyyppi, taatusti jotain muuta kuin mihin on yleensä totuttu! Itse asiassa tuli elävästi mieleen Harry Potterin Luna Lovekiva... Nyt näen Susipalatsinkin Janen jotenkin toisin.

Tällä kertaa löysin myös lyhyen esimerkin Mantelin dialogista:

Thurston rolls his eyes. 'Distance don't stop her. If she wants him down from Northumberland she just whistles and whips him down on the wind. Not that she stops at Harry Percy. They say she has all the gentlemen of the king's privy chamber, one after another. She don't like delay so they all stand in a line frigging their members, till she shouts, "Next."' 

'And in they troop,' he says. 'One and then another.' He laughs. Eats the final currant from his palm. 

'Welcome home,' Thurston says. 'London, where we believe anything.' (s. 52)

Tuosta myös näkyy piirre, joka on ehkä Mantelin Cromwell-romaanien suuri hienous: nämä ovat modernia proosaa menneestä, sellaista, joka ei kutista historiallisia hahmoja karikatyyreiksi eikä heidän kohtaloitaan tapahtumaluetteloiksi. Ihmiset ovat juuri niin mutkikkaita kuin mekin nyt.

Virkistävää kamaa verrattuna esimerkiksi Philippa Gregoryyn. Olen nauttinut kovasti hänenkin romaaneistaan, muttta täytyy myöntää että Mantelin rinnalla ne ovat aika standardoitua historiallista draamaa... Heh, tosissani en kehtaa Gregorysta valittaa kun Susipalatsin ja Bodies'n innoittamana tulin juuri lukeneeksi uudelleen aika monta. Mutta niin se vain on. Gregory on mukavaa peruspurtavaa, Mantelissa on enemmän kuitua ja vitamiineja.

Tudor-fanille ehdoton herkku: huippumiljöö, huippukertoja.

Hilary Mantel (2012). Bring Up the Bodies. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-731509-3.

Arvioita:
Margaret Atwood The Guardianissa
Catherine Taylor The Telegraphissa
Swapna Krishna S. Krishna's books -blogissa

Wolf Hall

Karoliinan Kirjavassa kammarissa kimppaluetaan parasta aikaa Susipalatsia, joten tämä alkukielinen versio on vilkutellut minulle ylähyllyltä jo jonkun aikaa. Onnistuin hienosti vastustamaan kiusasta, sillä lukemattomiakin kirjoja on jonossa muutama, mutta sitten luin pääsiäisen aikaan C. J. Sansomin Luostarin varjot. Kiitos vain Morrelle, jolta kirjan sain - en ole unohtanut mitä lupasin vaihdossa! - mutta välitön seuraus Luostarin varjoista oli äkillinen pakkomielle lukea oitis Wolf Hall uudelleen. Thomas Cromwell, Hallin päähenkilö, esiintyy nimittäin Varjoissakin.

Mutta Wolf Hall on aivan eri luokan kirja. Hilary Mantel on tehnyt melkoisen urotyön kuvitellessaan itsensä 1500-luvun alkupuolella vaikuttaneen miehen nahkoihin. Onko hän oikeassa tulkinnoissaan, sitä on mahdoton tietää, mutta faktat ovat napakasti paikallaan ja kokonaisuus on niin johdonmukainen, että siitä tulee totta aivan itsestään.

Kirjan alussa on pieni pätkä Cromwellin nuoruudesta, mutta Wolf Hall lähtee varsinaisesti liikkeelle vuodesta 1527, jolloin Henrik VIII:n pitkäaikainen luottomies kardinaali Wolsey vielä paistattelee valtansa loistossa. Tuho on kuitenkin nurkan takana ja Cromwell, Wolseyn avustaja, joutuu miettimään miten selviytyisi päämiehensä haaksirikosta. Hall kuvaa aikanaan järisyttävää nousua merkittävään asemaan hovissa, jossa yleensä vaadittiin kuninkaan pepunpyyhkimenkin ojentamiseen ylhäistä syntyperää. Alhaissyntyinen Cromwell onnistuu kuitenkin voittamaan kuninkaan ja hänen läheistensä luottamuksen. Hämmästyttävää luokkaretkeilyä seurataan aina vuoteen 1535, jolloin Anne Boleyn on viimeistä vuottaan kuningattarena ja Thomas More mestataan.

Wolf Hallissa on minulle kiehtovaa paitsi miljöö myös jännittävä uudelleentulkinta kahdesta aikakauden keskeisestä hahmosta, Cromwellista itsestään ja Thomas Moresta. Pragmaattinen Cromwell esitetään hyvin positiivisessa valossa. Hän on tässä tyyppi, joka vain haluaa saada asiat sujumaan, joka etsii win-win -skenaarioita, jolla on älyn lisäksi lämmin sydän ja varsin moderni tärkeysjärjestys. Cromwell pitää pienistä koirista ja sietää ihmisten heikkouksia. Thomas More puolestaan, kaveri jota on tavattu pitää suoraselkäisenä periaatteen puolustajana ja uskon miehenä, onkin Mantelin tulkinnassa itsekeskeinen fanaatikko ja narsisti, joka kiillottaa imagonsa kilpeä muiden kustannuksella.  More on suorastaan sydämetön, oikea kristillisyyden irvikuva.

Miksikäs ei. Aina pitää vähän epäillä tyyppejä, joille periaatteet ovat tärkeämpi kuin ihmiset! Yleensä on tapana asettaa vastakkain Henrik VIII ja Thomas More - mutta kuvapa onkin toisenlainen, jos vertailukohteena on joku muu, esimerkiksi Cromwell.

Mantelin tyyli poikkeaa raikkaasti historiallisille romaaneille tyypillisestä kaavasta. Teksti on preesensissä ja paikoin lähes tajunnanvirtamaista. Cromwellissa korostuvat hänen persoonallisuutensa ja ajattelumallinsa, ei hänen asemansa historiassa. Lukija pääsee seuraamaan hänen ajatteluaan kuin huomaamattaan. Dialogista pidin erityisesti, se on monin paikoin näpsäkkää ja nokkelaa. Hahmot eivät kuulosta tomuisilta vaan fiksuilta ja inhimillisiltä. En viitsi valita lukunäytteeksi pitkää pätkää dialogia - ja pitkän pätkän se vaatisi, että saisi oikean käsityksen - mutta otetaanpa toisenlainen pala:

When Rafe has gone he takes out his evening's work and begins on it, methodical, tapping the papers into place. His bills are passed but there is always another bill. When your are writing laws you are testing words to find their utmost power. Like spells, they have to make things happen in the real world, and like spells, they only work if people believe in them. If your law exacts a penalty, you must be able to enforce it - on the rich as well as the poor, the people on the Scottish borders and the Welsh marches, the men of Cornwall as well as the men of Sussex and Kent. (s. 574)

Tuosta näkee, miten Mantel liu'uttaa tapahtumista ajatuksiin - ja miten moderneja ne ajatukset ovat. Mantelin Cromwell ymmärtää, että mielikuvat ovat todellisuutta. Ja niinhän ne ovat.

Nyt toisella lukukerralla maltoin vähän lukea rivienkin välistä ja huomasin, että joitain puolia on tietoisesti jätetty vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi kuningasta Cromwellin ajattelussa käsitellään varsin vähän ja varsin epäsuorasti, ottaen huomioon miten keskeinen tekijä hän Cromwellin näkökulmasta on. Kiinnostava ja tarkemmin ajateltuna toimiva ratkaisu.

Wolf Hallin huonoin puoli on, että se on vain puoli tarinaa... ja silti pokkariversio on hulppeat 650 sivua pitkä. Voi olla, että Mantellin perusteellisuus tuntuu puuduttavalta jostakusta, mutta minulle tämä Tudor-immersio sopi hyvin. En olisi voinut lukea tätä kimpassa, koska olisi ollut kamalaa lukea vain pätkä kerrallaan! Argh, pelkkä ajatuskin värisyttää... Epäilen myös, että kirjan valtavan henkilökaartin kanssa tulee helposti vaikeuksia, jos porukka ei ole ennestään tuttua ja lukemisessa on taukoja.

Minä tykkäsin tästä kovasti, taas. Kesti mainiosti toisen lukemisen näin parin vuoden tauon jälkeen. Ilokseni huomasin myös, että Mantelilta on ilmestymässä toukokuussa uusi romaani, Bring up the Bodies, jossa Anne Boleynin ura saa tunnetun päätöksensä. Olen siitä jo valmiiksi ihan tärinöissäni. Mantell pysyttelee Wolf Hallissa hienosti historian rajoissa ja tuo silti tulkintaansa paljon uutta ja persoonallista. Jotain hyvää voi siis odottaa myös Annan lopun kuvaukselta... vaikka olenkin lukenut jo varmaan tusinan Tudor-historioita.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 2009). Wolf Hall. Fourth Estate. ISBN 978-0-00-723020-4.
(Vilkaiskaa muuten noita kustantajan sivuja... Jotain uutta aaltoa vai? Ziisus...)

Arvioita (suomeksi lukeneiden):
Suvi Ahola Hesarissa
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Karoliinan kimppalukuporukan loppukeskustelu