Syyskuun sato

Kirja jonka sain blogisynttärin kunniaksi. Huijausta! Se olikin kännykkäkotelo...

Syyskussa kummastelen, mihin se pesän tyhjentymisestä mukamas lisääntynyt vapaa-aika on sujahtanut. Kuvittelin, että lapsettomat illat toisivat jotenkin 'lisää' aikaa jostain - pöh ja pah. Typerä ajatusvirhe. Tasan 24 tuntia myönnetään edelleen kerran vuorokaudessa, ja jostain siunaantuu näemmä tekemistä joka ainoalle. Vilkas kuukausi!

Lukemaankin olen ehtinyt, tosin ehkä keskimääräistä vähemmän. Lisäksi juhlin blogisynttäreitä pitkän kaavan mukaan, joten kirjajuttujakin on ollut vähän tavallista vähemmän.

Olen lukenut yhteensä 19 kirjaa, joista kaksi oli äänikirjoja. Lisäksi olen lukenut (vain) kaksi sarjakuvaa. Sukupuolittuneen lukemisen rintamalla naiset jyräävät miehet 12/7.

Kesken on tällä hetkellä Suuri Suomalainen Klassikko äänikirjana, kaksi suomalaista romaania ja yksi tietokirja. Viimeksimainitun siirrän pian keskeytyneiden pinoon - on ollut työn alla jo kohta kaksi kuukautta.

Luettu muttei blogattu:

Charlaine Harris (2009, alkuperäinen 2002). Living Dead in Dallas. Telkkarisarja TrueBlood ja kirjat eivät oikeastaan ole enää tässä osassa ensinkään samaa tarinaa, niin paljon juoni ja hahmokaarti ovat HBO:n käsittelyssä muovautuneet. Ei haittaa; sarja on fantastinen omalla kummallisella tavallaan ja kirjat hyviä välipalapläjäyksiä. Tykkään Sookie Stackhousen näennäislapsekkaasta tyylistä, jonka välistä aina toisinaan pilkahtaa häijy ironia. Olisikohan näistä kirjoista laajemmaltikin suvaitsevaisuuskasvatuksen avuksi? Ehkä ei - teekutsuliikkeen väki ei varmaankaan vampyyrikirjoja lue. Kunnon arvion Dallasista löytää Peikkoneidon blogista täältä.

Charlaine Harris (2009, alkuperäinen 2003). Club Dead. Harris näyttää korvanneen ainakin väliaikaisesti Hilja Valtosen välipalakirjailijana. Muuta yhteistä näillä kahdella ei äkkiseltään kai olekaan... tai no, ehkä tietty kepeys, ja tietysti itsenäisen, vahvan naisen keskeinen rooli. Club Deadin sisällöstä ei voi sanoa juuri mitään spoilaamatta aiempia kirjoja. Sen verran varmaan voi paljastaa, että Sookie on päässyt tottumaan hyvään seksiin, seksikäs Bill on kateissa, ihmissusikin voi olla aika hot, ja Eric on. Seksikäs siis, ei kuuma. Lisää taas Peikkoneidolta.

Charlaine Harris (2009, alkuperäinen 2004). Dead to the World. Luen näitä ja viihdyn, mutta vaikutelmiin ei ole juurikaan lisättävää. Tässä osassa sarjaa Bill on Perussa, Sookie on puutteessa, Eric on pulassa ja Jason on hukassa. Noitavainoa tapahtuu käänteisessä mielessä: noidat hoitavat vainoamisen. Heh, onneksi Peikkoneidolla on näistä kaikista tuoretta tarinaa!

Timo Mäkelä (2003). Häjyt. Kokoelma vuosina 1985 - 1997 julkaistuja sarjakuvastrippejä, joissa luodataan härmäläistä sielunelämää. Tyylillisesti Häjy-stripit poikkeavat aika lailla uudemmista Mäkelän töistä, mutta tykkäsin silti. Tällä häjyjen omilla mailla asustelevana haluaisin kuitenkin vakuuttaa kaikille sushirajan sillä puolen eläville, että elämänmeno on täälläkin nykyään huomattavasti rauhallisempaa. Kaksineuvoinenkin tarkoittaa arkipuheessa todennäköisemmin terveydenhuollon kuntayhtymää kuin puukkomallia. Kielestä pitää antaa bonuspisteitä: se on just eikä melkein. Itse en puhu härmää, mutta kuulen sitä riittävän usein tunnistaakseni aidon nuotin.

Luettu ja blogattu:

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (äänikirja)
Mike Resnick: Keepsakes (pienoisromaani, e-kirja)
Vesa Heikkinen & Harri Mantila: Kielemme kohtalo
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Roger Zelazny: Kujanjuoksu
Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Suzanne Collins: Matkijanärhi
Timo Mäkelä & Jukka Parkkari: Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri (sarjakuva)
Marja Björk: Puuma
China Miéville: Toiset
John Steinbeck: Cannery Row (äänikirja)
Lucy M. Montgomery: Anne of Avonlea
Leena Krohn: Tainaron
Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell
Arto Salminen: Paskateoria
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Kesken jääneet:

En saa kuunneltua loppuun Leena Lehtolaisen Henkivartijaa äänikirjana. Olen jo kaksi kuntosalikeikkaa mieluummin kuunnellut television möykkää, pakko siitä on päätellä jotain. Myönnän, että vika on varmaan paljolti ympäristössä. Muutamia äänikirjoja olen onnistunut kuuntelemaan salillakin, mutta ei se ideaalia puuhaa ole, ei kuuntelijan eikä kirjan kannalta. Henkivartija taisi jäädä viimeiseksi... ja sekin kesken.

Kuukauden hakusana:

Lempparini syyskuulta on erittäin osuva ja sovelias haku sanoilla kirjan olennaisia piirteitä. Täällähän ne on kerrottu, kyllä Google tietää! Jokseenkin eksyksissä on sen sijaan ollut sanoilla jäniksen keittäminen tänne päätynyt henkilö, kuten myös hänen etäinen sukulaisensa (haussa juoppo kani).

Kuukauden hakusanaksi valitaan kuitenkin huolestuttavasta elämäntilanteesta vihjaava, mystinen, kieliopin ja komposition kannalta kiinnostava, ehdottomasti väärään paikkaan johdattanut

olet kiltti ja häviä elämästäni

(Seuraavaa epätietoista varten: jos haluat päästä jostakusta oikeasti eroon, älä aloita sanoilla "olet kiltti". Vähän räväkämpää sävyä. "Häivy", "tämä oli nyt tässä", "olen löytänyt toisen ja paremman" tms.)

Kiitos seurastanne tässä kuussa - en lurittele enempää, menen lukemaan!

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri

Kuva: Arktinen Banaani

Timo Mäkelä on useimmille sarjakuvasta kiinnostuneille varmaan tuttu nimi: vanhan herran mietteitä elämän kulusta ja kulumisesta on moni jo pitkään seurannut sunnuntai-Hesarista. Viime kuussa luinkin Mäkelältä vanhan herran ajatuksia ja unikuvia yhteen kokoavan kokoelman Minun elämäni. Lainassa on paraikaa myös vähän erilaista Mäkelää edustava kokoelma Häjyt, jonka stripit kuvaavat härmäläistä meininkiä täällä otto-kodissani Etelä-Pohjanmaalla.

Mutta siitä toiste, nyt Mannerheimista. Mäkelän albumi sisältää kolme keskipituista tarinaa - voisikohan niitä kutsua sarjakuvanovelleiksi? - ja lyhyen prologin, jossa Mannerheim viettää viimeistä jouluaan Luganossa. Varsinaiset tarinat kuvaavat eri tilanteita ja ajanjaksoja Mannerheimin elämästä: ratsastusmatkaa Aasiassa tsaarin upseerina parhaassa miehuudessa, tiikerinmetsästystä vapaaherrana Burmassa ennen toista maailmansotaa ja surullisenkuuluisaa syntymäpäivää sotavuonna 1942, jolloin Herr Hitler kutsui itsensä yllätysvieraaksi.

Tarinat on toteutettu soveltaen hauskasti ajatusta valokuvareportaasista, jonka teknologia kehittyy vuosien mittaan. Aasiassa vuosisadan alussa ratasastellaan mustavalkoisissa kuvissa, tiikerinmetsästyksessä pedon oranssi jo erottuu, Hitler vierailee ihan värikuvana. Piirrokset ovat Mäkelän näköisiä, tyylikkäitä ja rauhallisia. Komiikkaa tehdään pienillä eleillä, pienillä ilmeillä, oikein ajoitetuilla vaihdoilla ruudusta toiseen.

Varma en voi olla, niin vähän sarjakuvia tunnen, mutta viimeisessä osassa olen aavistavinani, että Mäkelä on nuorena lukenut Korkeajännityksen tai pari. Saksalaisen lentäjän huudahtama Donnerwetter! jotenkin tuoksuu kesämökin ullakon kellertäviltä sarjakuvapinoilta, niiltä joita pikkuveli kahlasi läpi öljylampun valossa...

Ihmissyöjätiikerin liike ei ole sellaista riehuntaa kuin vaikkapa Pride and Prejudice and Zombies -sarjakuvassa, eikä kerronta sellaista tasojen leikkiä kuin The Unwritten -albumeissa. Mutta Mäkelän rauhallinen, tyylikäs ja melko vähäeleinen kuvaus istuu aiheeseensa erinomaisesti.

Syksyn pimeässä otetut kuvani ovat surkeita;
siksi vain tämä yksi näyte. 

Käsikirjoittaja Jukka Parkkari on hyödyntänyt syvää aihepiirin tuntemustaan ja piirtänyt parilla repliikillä häijynteräviä miniatyyrimuotokuvia monesta suomalaisesta ja venäläisestäkin toimijasta. Esimerkiksi Ryti, Paasikivi ja elämänkerturi Paasonen saavat osansa.

Mannerheimista Ihmissyöjätiikeri antaa yhtä ristiriitaisen kuvan kuin mikä tahansa muukin teos. Marskista on moneksi. Muista kirjoista tuttu ajatus Mannerheimista oman roolinsa ja asemansa hiljalleen muokkaamana (kätkemänä?) persoonana istuu tähänkin yhteyteen, sillä nuoremman Mannerheimin kiivas toiminta on kaukana Hitleriä isännöivän kontrolloidun herran käytöksestä. Vanhemmiten ei Mannerheim juuri pääse impulsiivisuuttaan toteuttamaan. Spontaania shampanjapullollista pidemmälle ei Suomen marsalkka kai voi mennä, ajatteli tai tahtoi mitä tahansa.

Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri sopii erinomaisesti Suomen historiasta kiinnostuneelle sarjakuvan ystävälle; en osaa arvioida miten pitkälle kuvien tenho veisi jos aihe ei pätkääkään innostaisi. Minulle tämä sopi loistavasti.

Mannerheim-sarjakuva ei näet putkahtanut lukulistalle tyhjästä. Paitsi että koulutan kirjastoani kaukolainaamalla sarjakuvia säännöllisesti - testaan tässä empiirisesti teoriaa kuluttajan mahdollisuuksista vaikuttaa tarjontaan kysynnällä - on marski ollut yksi blogivuoteni harvoja temaattisia juonteita. Suomen marsalkka on aina ollut minusta kiinnostava hahmo; nyt huomaan, ettäTimo Mäkelän kuvatulkinta on jo neljäs Mannerheim-teos vuoden sisään.

Luettu on jo Jari Tervon Troikka, Hannu Raittilan Marsalkka ja tietysti Juha Seppälän erikoislaatuinen Suomen historia, (jonka ansiosta opin, ettei postmodernismin dominantti tarkoita sadomasoklubia). Eikä tämä vielä tähän lopu. Hyllyssä odottaa yksi lisää, nimittäin kirjaston poistomyynnistä pelastettu Paavo Rintalan Mummoni ja marsalkka. Vähän 1960-lukulaista tulkintaa olisi hyvä haukata näiden kaikkien modernien mannerheimien päälle. Toisaalta myös Martti Turtolan Mannerheim-kirja tältä vuosituhannelta on sekin vielä lukematta.

Kuulostaa jo yliannostukselta. Mutta lasihan on täytettävä piripintaan, kun nauttii maljaa marskille.

Timo Mäkelä & Jukka Parkkari (2006). Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri. Arktinen Banaani. ISBN 952-5602-42-7. Katso myös teoksen julkaisuun liittynyt tiedote täällä.

Arvioita:
Sonja Kivivuori sarjakuvamuodossa sarjakuvantekowikissä

Elämää elokuussa

Elokuisessa kesässä on jo pientä haikeutta ja illoissa kätkevää hämärää. Syksyn kiireet syöksähtävät päälle. Erityisen elokuista on omenasadon kanssa puuhastelu, ainoa trendikäs kotoilumuotoni. Purkitetaan, pakastetaan; vaniljalla, kanellilla, ilman mausteita; tietää piirakoita ja kastikkeita pitkin vuotta. Elokuussa on puolensa!

Tiesittekö muuten että omenoita kuoriessakin voi lukea? Jos ei lue kirjaston kirjaa?

Elokuussa tuli luettua 29 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Kirjoista kuusi on e-kirjoja ja yksi äänikirja. Kaunokirjallisuudesta 20/25 on naisten kirjoittamaa. Huh, heinäkuun akkamaisella linjalla on näemmä jatkettu. Jos tämä jatkuu senkin jälkeen, kun 101 naisten kirjan lista on luettu, joudun varmaan ottamaan kiintiöt käyttöön.

Luettu muttei blogattu:

Thea Atkinson (2010) Anomaly. Ensimmäinen poiminta Big Al's books & pals -blogista, joka keskittyy indie- & e-kirjoihin. Anomaly on jonkinlainen ystävyys- ja kasvukertomus, jossa päähenkilön vaikeasti hahmotettava sukupuoli-identiteetti (ja lopulta sen sivuuttaminen) saa paljon tilaa. Päähenkilö J on väliin mies ja väliin nainen, ainakin korviensa välissä. Ei ollut minun kirjani; luin loppuu, mutta tuskin tartun tämän perusteella muihin Atkinsonin teoksiin.

Jeff Vandermeer (2011) Secret lives. Tämän hankin, koska se tuli tarjolle niin erikoisella tavalla. Nämä sosiaalisen median ilmiöt ovat kiinnostavia... Italialainen e-kirjakustantamo 40k tarjosi tätä twitterissä ilmaiseksi yhdessä Mike Resnickin Keepsakesin kanssa, ja pyysi vastineeksi, että kirja arvioidaan Amazonissa. (Kannattaa muuten kurkata 40k:n saittia jos kustannusalan uudet ilmiöt kiinnostavat, jännä firma.) Koska Vandermeeriin on iät ajat pitänyt tutustua, tartuin tarjoukseen.


Secret lives itse on erikoinen kokoelma enimmäkseen hyvin lyhyitä tarinoita ihmisten salaisista elämistä. Enkä tarkoita nyt mitään salkkarityylin salaisuuksia, vaan jotain huomattavasti kummallisempaa. Maagista realismia tämä varmaan oli. Välillä kiehtova, välillä vähemmän - kuten kokoelmat usein. Enimmäkseen tykkäsin. On hyvä muistaa, ettei kukaan meistä ole vain sitä mitä päälle näkyy...

Johanna Sinisalo (2003) Sankarit. Sinisalo siirtyi heti ensimmäisen luetun romaanin jälkeen lue-koko-tuotanto -listalleni. Sankarit Kirja on eräänlainen Kalevalan moderni toisinto ja samalla kommentti nykyisestä elämänmuodostamme. Kalevala-teemoja oli hauska bongailla. Toisaalta, kokonaisuus ehkä kärsi siitä, että edettiin kovasti kansalliseepoksen ehdoilla. Mutta rakastin hulvatonta tunnelmaa ja ihmistyyppejä. Myös Sinisalon vaivattomasti vaihteleva tyyli ja kielellinen napakkuus miellyttävät. Ihan Päivänlaskun veroinen lukukokemus Sankarit ei minulle ollut, mutta kaikkiaan pidin kirjasta. Linnunaivot vai Enkelten verta seuraavaksi?

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä The Company -sarjan osasta, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. Sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendozaa ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun The Company -kirjan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä osassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Sirpa Kähkönen (1998). Mustat morsiamet. Kähköstä on pitänyt lukea jo pitkään, niin houkuttelevia juttuja on blogeissa ollut. En kuitenkaan halunnut aloittaa 101 naisten kirjan listalta löytyvästä Jään ja tulen keväästä vaan etsin käsiini sarjan ensimmäisen. Murteen ja kaunokirjallisen tyylin vaihteluun kesti hetken tottua, mutta totuttuani tykkäsin kovasti. Lapsuuskesät Kuopiossa palasivat mieleen murretta mutustellessa, ja tarinasta tuli mieleen pikkulikkana piikomaan pantu isomummoni, ja Leena Landerin Käsky... Hyvä ja ehyt kirja, elävänoloista historiaa.

Suzanne Collins (2010) Nälkäpeli: Vihan liekit (trilogian toinen osa). Oi voi, tätä piti lukea yötä myöten. Olen ihan koukussa nuorten sarjaan - noloa? Ja kolmatta osaa joutuu jonottamaan kirjastosta... Vihan liekeissä parikin keskeistä juonikuviota kalskahti himpun falskilta, mutta eipä haitannut menoa; kerronta on niin vauhdikasta ja Katniss niin liikkis, etten jaksa kitistä pienistä. Tämän osan kohdalla mieleeni alkoi nousta myös kaikenlaisia yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mahdolliset opetukset on haudattu sen verran näppärästi tiukan toiminnan ja traagisen romantiikan alle, ettei niillä ole kitkerää sivumakua. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa teineille ja vähän vanhemmillekin.

Timo Mäkelä (2008). Minun elämäni. Hesarista tutun vanhan herran mietelmät saivat uutta ulottuvuutta kokoelmana. Tykkään. Timo Mäkelää on tarkoitus kaukolainaillakin; ainakin se Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri on pakko saada hyppysiin.

Guy Delisle (2010, alkuperäinen 2000). Shenzhen. Ehdin jo aiemmin hehkuttaa Delisle täällä ja täällä. Samat kehut pätevät! Erinomaisen kiinnostavaa ja mietityttävää sarjakuvaa, ilman yletöntä saarnaamisen makua. Pari Kiinaan liittyvää kirjaa olisi odottamassa, tämä liikauttaa niitä jonossa eteenpäin.

Kesken jäi:

Päivi Alasalmi (1995). Sudenhetki. Olenko maininnut, että novellikokoelmat tekevät usein tiukkaa? Tämä teki liian tiukkaa. Kokoelman aloittava reilu satasivuinen nimikertomus ei auennut ollenkaan. Aika pitkälle lukea tuhnustin ihan periaatteesta (Alasalmen romaanit ovat olleet niin sairaan hyviä minusta), mutta ei siitä tullut mitään. Huomasin että tekee mieli tiskata sen sijaan että lukisi vielä pari sivua. Luovutin.

Kuukauden hakusana:

Harhaisimman hakusanan kanssa sai taas pähkiä. Hervottomia juttuja tuli toki oikeaan osoitteeseen, täällähän niitä. Lopeta tyttömäinen käyttäytyminen saattoi olla bloginpitäjälle osoitettu kehotus, ehkä sitä ei voi laskea mukaan.

Mutta ehdottomasti väärästä paikasta etsittiin tietoa sanoilla

mitä pidetään oikeaoppisesti kiltin alla

Tämä on siisti blogi, en todellakaan kerro!