| Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander |
Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.
Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.
Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.
Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)
Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.
Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.
Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.
Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.
Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.
Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.
Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:
Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.
(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)
Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!
Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.
Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.