John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Kuva / kansi: Gummerus / Jens Magnusson

Sarjassamme kirjasto on parhautta: enpä olisi tätäkään huomannut, elleivät olisi tädit siellä laittaneet kauniisti näkyville. Lindqvistiä on toki muuten tullut luettua: Kultatukka, tähtönen ja Ystävät hämärän jälkeen ovat kaivertuneet mieleeni pysyvästi. Ihmissatama ei ole yhtä vahva kokemus mutta ehtaa Lindqvistiä silti.

Ikäviä luonnottomuuksia ryömii esiin. Juuri mikään ole aivan sitä mitä odottaisi. Mistään ei oikein tiedä mitä se on. Melkein kuin Stephen Kingiä lukisi, vähän riisutumpana vain. Lindqvistin mielikuvitus toimii samaan tapaan. Kingin veroinen koukuttaja hän ei tosin ole,* mutta kiitettävästi jäi tähänkin kiinni. Jouduin oikein selittämään itselleni, että ei, sitä ei voi ottaa mukaan Aasiaan. Järkevät ihmiset eivät roudaa yli puolikiloisia lainakirjoja toiselle puolelle maailmaa.. joten kirja joutui pakollisella parin viikon katkolle. Tarina ei kuitenkaan ehtinyt tauolla haihtua mielestäni. Maittavan kirjan merkki sekin.

Alkuasetelma on yksinkertainen. On saari ja perhe ja katoava lapsi. Sitten kaikki monimutkaistuu ja kerrostuu. Saari on täynnä salaisuuksia ja vaiettuja, outoja tapahtumia. Yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa. Meri ympärillä kuiskii menneestä. Kun kadonneen tytön isä palaa paikalle, saaren ja sen väen synkkä historia herää eloon ja kurottaa koskettamaan nykyisyyttä. Ihmiset ovat pieniä ja meri suuri. Salaisuudet, nekin joita ihminen ei kerro edes itselleen, pisaroivat vähitellen esiin. Lopulta koko yhteisö on vaarassa.

Pidin kirjan tunnelmasta, vaikka juoni on vähän hajanainen ja vaikeaselkoinen. Anders, kadonneen Maja-tytön isä, on uskottavasti sekaisin. Vanhan Simonin ja Anna-Gretan suhteessa on vähäeleistä vakuuttavuutta. Lindqvist osaa rakentaa henkilöitä, joihin uskoessaan melkein uskoo mörköihinkin.

Kieli ei ole kokonaisuutena ottaen mitenkään leimallisen erikoista, mutta aika ajoin tekstissä välähtää jotain hienoa ja maukasta. Pidin esimerkiksi tästä:

Hän oli ollut vailla toivoa ja mitätön, sitten ajanut takaa äkkiä leimahtanutta toivetta. Hän oli muutamassa minuutissa siirtynyt vahvasta vilustumisesta äkilliseen lämpiämiseen, kuin hänet olisi käytetty tulessa, ja juuri siltä se oli tuntunutkin. Hän oli pehmennyt. Kaikki hermot olivat pinnalla ja ruumis oli löysä kuin mätä päärynä. Ellei hän pitäisi kiinni pöydän reunasta, hän valuisi lattialle lammikoksi. Mitä useamman vesilasillisen hän joi, sitä laimeammaksi hän tunsi olonsa.  (s. 415)

Jos on tykännyt Lindqvistin kirjoista yleensä (ja tykkää mörköjutuista), uppoaa varmaan tämäkin mukavasti. Pohjoismaisessa kauhussa on jotain mukavan raikasta, tässä tapauksessa ehkä meri-ilma.

John Ajvide Lindqvist (2009). Ihmissatama. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. 978-951-20-7936-0.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä-blogissa varoittaa hitaasta alusta ja yliluonnollisista elementeistä
Helena Miettinen Savon Sanomissa epäilee sillisalaatiksi tai ehkä silakkalaatikoksi
Mikko Kirjavinkeissä neuvoo antamaan kirjalle aikaa
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogista suosittelee monitulkintaisten mysteerien ystäville

*Toim.huom: kukaan ei ole.

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.

Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.

[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)

Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Kultatukka, tähtönen

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen...  Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa.  Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.

Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta. 

Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)

Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa

Kuinka kuolleita käsitellään

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään paukahti luettavaksi tietenkin 101 spefin helmen listalta. Pohjoismaista väriä piti saada mukaan, ja bloggarikollegojen ehdotuksesta nostimme listalle tämän ruotsalaistekijän esikoisen.

Paitsi että pokkarihyllyä taannoin kirjakaupassa tutkiessani tunnistin vain kirjailijan nimen - ja ostin "väärän" kirjan. Se listan kirja oli Ystävät hämärän jälkeen.

Ups.

Kuinka kuolleita käsitellään kertoo oudosta menosta Tukholmassa. Eräänä paahtavan kuumana päivänä koetaan sähkökatkon kummallinen vastakohta, paisuva sähköpulssi, jonka jälkeen huomataan vielä epätavallisempi ilmiö: kuolleet ovat heränneet henkiin. Ruumishuoneilla painitaan vironneiden vainajien kanssa, haudoista kuuluu hermostuttavaa rapinaa... Kuten kuvitella saattaa, edesmenneiden omaiset reagoivat erilaisin tavoin.

Kirjassa seuraillaan erityisesti joidenkin perheiden kokemuksia ilmiön kanssa. Keskipisteeseen nousevat koomikko David, teinityttö Flora ja toimittaja Mahler. Kaikilta on kuollut joku, joku joka nyt palaa. Kaikki kuolleet eivät näet herää henkiin - eikä yksikään palaa entiselleen.

Lukukokemuksena Kuolleita oli kaksijakoinen. Pidin tästä kirjasta - ja toisaalta en. Ehkä voi sanoa, että pidin tästä älyllisesti, mutta emotionaalisesti se pudotti minut kyydistä. Painostava tunnelma on tehty hyvin. Mutta keskushenkilöt olivat minulle ongelmallisia: heidän kokemuksensa toisaalta jättivät kylmäksi, toisaalta herättivät kaameita kaikuja. Jostain syystä ihmiskuvaus ei tässä purrut minuun ihan täysillä. En täysin onnistunut eläytymään tässä kirjassa kenenkään fiiliksiin, vaikka toimittaja David ja hänen pieni poikansa välillä värähdyttivät.

Mutta kirja voi olla hyvä, vaikkei siihen eläytyisikään. (Itse asiassa en ole varma haluaisinko eläytyä täysillä kirjaan, jossa kuolleet heräävät henkiin... Grh! Samaa olen kyllä huomannut kauhukirjojen kanssa yleisemminkin; ne harvemmin viettelevät uskomaan. Silti monesti pidän hyvin tehdystä kauhusta, koska siinä käsitellään ihmisiä äärimmäisissä tilanteissa. Ja juonet ovat usein hyviä.)

Lindqvist onnistuu minusta erinomaisesti kuvaamaan yhteiskunnan reaktion järjettömien ja vaikeasti käsiteltävien tapahtumien osuessa kohdalle.  Perusidea ja sen seuraukset on rakenneltu hyvin. Tapahtuneen perimmäinen selittämättömyys oli sekin tehty tässä minusta taitavasti. Vaikkei lopussa saanut ns. rationaalista selitystä, mysteeriin saatiin ratkeamisen tuntua toisella tasolla. Lindqvist miettii, mitä tarkoittaa olla ihminen - ruumista vai sielua, minää vai minua suhteessa muihin - ja näihin kysymyksiin vastaaminen on toki tärkeämpää kuin jonkin zombiereseptin käsittely.

Parhaiten tämä toimikin minulle yhteiskunnallisen ulottuvuuden puolesta. Synkästä aiheesta huolimatta hörähtelin välillä Lindqvistin piikeille; ministeriöiden, armeijan ja median reaktiot ovat karmeita ja loogisia. Viranomaiset pohtivat poliittisesti korrektia nimitystä manalasta palanneille ja lehdistö uutisoi... Tässä haastatellaan televisioon miestä, joka on juuri nähnyt läheisensä heräävän kuolleista kammottavasti muuttuneena:

David veti suutaan hymyyn, irvistykseen joka näytti kammottavalta kuvissa, ja vastasi:
"Hyvältä tuntuu. Odotan jo semifinaalia." 

"Anteeksi?" 

"Semifinaalia. Brasilialaisia vastaan." 

Toimittaja vilkaisi kuvaajaan ja he viestittivät vaivihkaa toisilleen: uusi otto. Toimittaja vaihtoi äänilajia kuin olisi kysynyt kysymyksensä ensimmäisen kerran. 

"Sinähän olet ainoa henkilö joka on ollut läsnä kun vainaja on herännyt eloon. Mitä oikein tapahtui?" 

"Niin", David sanoi. "Kun olimme saaneet ensimmäisen vapaapotkun, minusta tuntui että nyt onnistuu..." (s. 101)

Ei täyskymppi mutta vastasi odotuksiani omaperäisestä, sujuvasta tarinasta. Lindqvist saa aika kuluneesta zombie-setistä jotain uutta ja kiinnostavaa irti, se on hatunnoston arvoinen temppu.

John Ajvide Lindqvist (2011, alkuperäinen 2005). Kuinka kuolleita käsitellään. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8512-5.

Arvioita:

Kari Salminen Turun Sanomissa
Toni Jerrman Hesarissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa