Joulu- ja matkakirjakooste

Vuosi ehti jo vaihtua ennen kuin löytyi inspiraatio viimeistellä tämä matkakirjakooste... hämmästyttävän nopeasti ihminen tottuu elämään ilman nettiä, kunhan ensi alkuun menee toviksi paikkaan, jossa ei ole verkkoyhteyksiä. Mutta arki on edessä, ei auta! Kun joka tapauksessa on siis palattava moderniin yhteiskuntaa tietoliikenneyhteyksineen päivineen, yritän nyt pehmeää laskua tiivistämällä joulukuun lukuseikkailut pääpiirteissään tähän.

Mieleenpainuvin kirja taisi olla  Laune Paull'n The Bees, jonka ostin matkaevääksi. Kirja inhimillistää mehiläisyhteiskunnan samaan tapaan kuin rakas Ruohometsän kansa kaniinit. 

Ajatus kuulostaa pähkähullulta. Maija Mehiläinen aikuisille? Mutta jotenkin kokonaisuus toimi. Tämä ei ole kirja, jota tekisi mieli lukea moneen kertaan, eikä sitä voi erityisenä esteettisenä elämyksenä ylistää - mutta mehiläisyhteiskunnan kuvaus viihdytti ja kiehtoi. Päähenkilö (päähyönteinen??) Flora 717 alkoi jossain vaiheessa tuntua ihan samaistuttavalta tyypiltä. 

Olen lukenut kirjoja, joissa ihmiset  tai näennäisihmiset muodostavat hyönteismäisen yhteisön (Wyndhamin Käenpojat ja Steven Baxterin Coalescent esimerkiksi), ja niissä hyönteismäiseen joukkoälyyn liittyy pahaenteinen sävy, varmaan siksi että ajatus joukkoälystä uhkaa länsimaisen kulttuurin perusoletusta yksilön ensisijaisuudesta. The Bees tekee pesäyhteisöstä yksilöiden ja yksiköiden dynaamista yhteistyötä ja siten helpommin lähestyttävää. 

En haluaisi olla mehiläinen, enkä haluaisi asua Pohjois-Koreassa, mutta tämä kirja kannatti kyllä lukea. Hyvää kertomakirjallisuutta todella erikoisesta aiheesta.

Melko tasapuolisesti mieleenpainuvimman paikasta kamppailee George R. R. Martinin Fevre Dream. Tämäkin kirja on ollut pitkään lukulistalla, muistaakseni Taikakirjaimien Raijan suosituksesta... kirja oli esillä kun keskustelimme 101 spefin helmen listasta.

Sain jossain vaiheessa lievän vampyyriallergian, joten Fevre Dream odotteli pinossa useamman vuoden. Nyt tempaisin sen matkalle mukaan ja vau - kyllä kannatti! Genren perinteitä nuodatteleva mutta erittäin ilmeikäs tarina sijoittuu jokilaivojen aikaan ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa.  Kapteeni Abner Marsh on mukavasti roheva tyyppi, ja vampyyrit juuri sopivasti traagisia.

Tykkäsin tästä enemmän kuin odotin. Yhtään kiinnostavaa naishahmoa kirjassa ei ole mutta tässä genressä en jaksa asiasta mussuttaa. Fevre Dreamissa oli tunnelmaa ja tyyliä.

Kolmas maininan arvoinen kirja tässä yhteydessä on Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa.  Jos en olisi jo lukenut aika monta mainiota Murakamia, olisin tästä varmaan ihan haltioissani. Maailmanloppu on hieno kirja; sen iskuvoimaa vain syö sijoittuminen johonkin asteikon keskivaiheille murakamiasteikollani. Katja on kuvannut tätä mainiosti.

Näiden lisäksi luin erinomaisen yhden historiakirjan ja kaksi dekkaria. Näistä on omat juttunsa tekeille, joten säästän sanomiseni myöhemmäksi.


***

Muita luettuja matkalta ja joulukuulta:

Arthur Miller (2011) Pure

Yksioikoisella tavalla vertauskuvallinen tarina Pariisista vähän ennen vallankumousta.  Insinööri Jean-Baptiste saa tehtäväkseen hävittää les Innocentsin hautausmaan ja kirkon keskellä Pariisia. Pariisin tavat ja tuttavuudet osoittautuvat yhtä järisyttäviksi nuoren miehen mielenrauhalle kuin löyhkäävä luiden sadonkorjuu.

Näin jälkikäteen ajatellen Millerin henkilöt ovat aika yksioikoisia ja ilmeisiäkin, mutta lukiessa henkilöt jaksoivat kiinnostaa. Miller ei nimittäin pura hahmojensa ajatuksia loppuun asti eikä selittele heiden tekemisiään; lukijalle jää tilaa havaita ja löytää itse. 

Ei ihan yhdentekevä – muttei myöskään yhtä vaikuttava kuin vaikkapa Hilary Mantelin A Place of Greater Safety.
Michael Robotham (2014) Life or Death 

Keskinkertaista nokkelampi tarina miehestä, joka pakenee vankilasta päivää ennen vapauttamistaan.
Robotham pyörittää kertomusta mukavasti ja pitää lukijan hereillä. Enimmäkseen tykkäsin. Pienikokoisuus tuntui vähän keinotekoiselta, noh, keinolta yksilöllistää FBI-agenttia, jolle muuten ei juuri yksilöllisiä ominaisuuksia siunaantunutkaan, mutta muissa hahmoissa oli riittävästi imua.

Kiinnosti ainakin sen verran, että voisin lukea jotain muutakin samalta tekijältä.

Remes Ilkka (2016) Jäätyvä helvetti

Ex-supomies Lari Vuori tekee taas pieniä ihmeitä kun Suomi joutuu hybridisotaan. Kirjan pelottavaa ydintä ei latista edes rasittava kieli.

Minna Lindgren (2014) Ehtoolehdon pakolaiset

Luettuani sarjan edellisen osan Kuolema ehtoolehdossa olin päättänyt lukea tämänkin, ja ostinkin kirjan jo ajat sitten. Lukeminen tuntui vain lykkääntyvän ja lykkääntyvän,  joten lopulta otin sen lomalukemiseksi ja sain kuin sainkin luettua. Ehtoolehdon tarina jatkuu jokseenkin samalla tyylillä, mutta ironiaa on vähemmän ja jahkaamista enemmän.Tällä kertaa ehtoolehtolaisia kohtaa tuo urbaanin suomalaisen kauhein luonnonkatastrofi: putkiremontti.

Haluaisin pitää näistä kirjoista enemmän, mutta kahden kirjan jälkeen on kai pakko myöntää, että näillä on taipumus jäädä minulla pitkille tauoille. Saatan jättää kolmannen osan väliin, vaikka Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti onkin yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Amma sai Pakolaisista enemmän irti.

Patricia Moyes (1971) Season of Snows and Sins

Jäi käteen lentokentän kirjanvaihtopisteeltä. Henry Tibbet ja hänen vaimonsa selvittävät murhaa Alpeilla. Takuuvarmaa Moyes-tyyliä. Tämän olen lukenut joskus aikaisemminkin mutta suomennoksena... ja loppuratkaisun olin onnellisesti jo unohtanut.

John Grisham (2015) Rogue Lawyer

Minulle on tullut sellainen tunne, että Grishameita on nykyään kahta lajia: niitä joita Grisham kirjoittaa itse ja sitten niitä joihin vaan on lyöty nimi päälle. Sycamore Row oli erinomainen romaani, mutta nyt olen lukenut kaksi todella surullista vähän-sinne-päin grishamia, joita en millään muotoa tahtoisi uskoa hänen omiksiin. Gray Mountain oli heikko esitys eikä Rogue Lawyer ole sen kummempi. Autossa toimistoa pitävä lakimies on sitä paitsi jo nähty. Pyh.

Philippa Gregory (2015) The Taming of the Queen

Gregoryn versio Katariina Parrin (Henrik VIII kuudes vaimo) tarinasta ei erityisesti innostanut, mutta ei myöskään pahemmin ärsyttänyt. Draaman käänteet olivat jo ennestään tuttuja. Henrik-tulkinta oli minun makuuni turhan alleviivaava.

S.J.Watson (2015) Kaksoiselämä (suomentanut Laura Beck)

Watsonin Before I go to Sleep oli minusta aikoinaan mainio jännäri, joten tartuin tähän uutuuteen suurin odotuksin. Valitettavasti Kaksoiselämä osoittautui aika tavalla tylsemmäksi, ehkä siksi etten onnistunut samaistumaan päähenkilöön juuri lainkaan. Uskomattomat juonenkiemurat eivät sinänsä haittaa - harva psykologiseksi trilleriksi kuvattu kirja on varsinaisesti uskottava -mutta yhdentekevä minäkertoja pilaa huvin jokseenkin täysin. Annika ei myöskään innostunut.

Paula Havaste (2015) Maan vihat

Tuulen vihojen jatko-osa jatkaa tarinaa tyydyttävästi. Jos tykkäsi Tuulen vihoista, tykkää luultavasti tästäkin. Siitä olen Hyllytontun kanssa samaa mieltä, että Larrin osuuden ovat vähän päälleliimattuja; Kertte jaksaisi kannattaa tarinaa ilman eksäänsäkin.

***

Vuosi 2015 oli heikonpuoleinen luku- ja bloggausvuosi. Satakunta kirjaa tuli kaikkiaan luettua, mutta blogiin ehti niistä murto-osa. Työt veivät ja vähän reissutkin. Ennuste vuodelle 2016 ei ole sekään kummoinen, sillä työssä on taas edessä uuden opettelua, onneksi tosin ihan mukavassa mielessä.

Ihanaa joka tapauksessa että on kirjat. Tällaista katsausta tehdessä huomaa taas, että miten paljon lukeminen antaa! Aina pääsee arkea karkuun jos on kirja.

Loppuun vielä kuva joulukuun lukumaisemista. Vaikka paluumatka pieleen ja laukku on vieläkin kateissa, kannatti tuolla käydä...

Oikein hyvää lukuvuotta 2016 kaikille!

Lukumaisemia Seyschelleiltä.

Loppiaisen lukumaraton: keskeneräisten kimppuun!

Kirjavarasto ja Virallinen Valvoja.

Viime heinäkuun lukumaraton jäi mieleen mainiona kokemuksena. Tiesin jo silloin, että tämän teen vielä uudestaan... Joululomalle suunnittelemani lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä kaikenlaisen muun puuhailun tähden, mutta otan nyt vahingon takaisin. Seuraavat 24 tuntia koostukoon kirjoista ja vain kirjoista, ehkä pientä nukkumistaukoa lukuunottamatta.

Tämän lukumaratonin teema on puhdistavasti keskeneräiset kirjat. Haluan tehdä tilit selviksi ja putsata pöytääni tuoreen vuoden kunniaksi. Nyt luen ainakin kesken olevat novellikokoelmat  pois alta. Myös kirjaston eräpäivien paine saattaa vaikuttaa valintoihin... ja lähestyvät Blogistanian kisat tietenkin! Onneksi kotona on tyydyttävä pinkka kaikenlaista luettavaa!

Ensimmäisenä lämmittelen Janne Juhani Kuusisen omakustanteella Hauskan miehen kirous. Olen sen  lokakuussa kerjännyt kirjailijalta itseltään ja aloittanut silloin saman tien - mutta jotenkin se jäi  uusien kirjojen vyöryn alle. Olen nyt sivulla 132. Tästä se lähtee, pitäkää peukkuja!

***
13.03

Hauskan miehen kirous luettu loppuun - 78 sivua oli jäljellä, mutta Kuusisen teksti on niin, öh, täyttä, että sitä ei silmäilemällä lueta. Tämä lastukokoelma on hauska, kamala, vaivaannuttava ja ylipäänsä sellainen, etten totta vie ota vastuulleni sen suosittelemista erityisesti kenellekään. Paitsi ehkä Ben & Jerry's jäätelöä intohimoisesti rakastaville, sillä Kirous sisältää aidon ja alkuperäisen reseptin. Olen varma, että Wumon ja Fingerporin ystävät pitävät osasta Kuusisen lastuista... mutta olen myös varma, että jokainen jonkun tarinan kohdalla irvistää inhosta. Edelleen, veikkaan että äänet jakautuisivat varsin yksilöllisesti. Oman tieteellisen insta-analyysini mukaan lastusista 28 % oli äänenhörähtelyä aiheuttavia kunnon iskeleitä, 56 % oli yhdestä kolmeen hyvää oivallusta sisältäviä sytykkeentapaisia ja 10 % oli puhtaita huteja. Ei mene tasan, ei, mutta kun minä olen enemmän tällainen kvalitatiivinen analyytikko, enkä sitä paitsi ymmärtänyt kaikkia juttuja.

Lemppareitani olivat uniinkin tuleva Poodleloppet, jossa on Hugleikur Daggson -tunnelmaa: otetaan ravirata, maantiejyrä ja... mutta ei. Tätä saattaa lukea joku koiranomistaja. Myös Firma, Voitto ja Pattaya osuivat.

Kiinnostuneiden kannattaa varovasti tutustua miehen blogiin täällä.

***
13.45

Heinäkuusta asti kesken ollut Osuuskumman Huomenna tuulet voimistuvat luettu loppuun. Sivumäärästä ei ole tietoa, sillä oma (arvostelu)kappaleeni on sähköinen. Aloitin Tuulet viime heinäkuun lukumaratonilla, ja palasin siihen kerran tässä välilläkin, mutta niin vain oli jäänyt osa novelleista vielä lukematta. Nyt luin Risto Isomäen saatteen sekä novellit Mare Nostrum, Puuton maa ja Luonnon järjestys.

Yritän tässä sisällysluetteloa tuijotellen miettiä, mikä novelleista on eniten mieleeni, mutta ne ovat yhteisestä teemasta huolimatta keskenään niin erilaisia, että valintaa on vaikea tehdä. Jussi Katajalan Mare Nostrum on monella tavoin klassinen tarina, josta pidän väkisinkin. Soikkelin Urho ja kettu on jäänyt aika kirkkaana mieleen. Meresmaan Lintukoto heinäkuulta taitaa silti olla edelleen lempparini; puhdaslinjainen ja tiivis.

Kaikkiaan kokoelma on minusta pätevää työtä. Okei, Osuuskumman toimitustyössä on ehkä pientä arkuutta  ja tekstien viimeistelyn taso vaihtelee. Varmaan kirjoittajakollegoiden on vaikea toistensa tekstejä kovin rankasti sorkkia! Mutta kaikkiaan konsepti on kirkkaasti osoittanut toimivuutensa. Ja raapalepalvelu, jonka taannoin ostin, on osoittautunut juuri minulle passeliksi tavaksi nauttia sopivia annoksia lyhytproosaa.

Seuraavaksi taidan silti käydä käsiksi romaaniin. Kesken olisi kaksi, neljä, mutta yksi on melkeinen tiiliskivi ja toinen englanninkielinen. Hmm. Keitänpä teetä ja päätän sitten.

***
16.01

Lukumaratonin ensimmäinen keskeneräinen romaani (ja tuoreet 246 sivua) luettu! Aloitin Anne Leinosen Viivamaalarin jo kuukausi tai pari sitten. Se ensimmäinen yritys jäi sivulle 22. Alku oli niin hämmentävä, että siirsin kirjan syrjään ja tartuin dekkariin. Nyt mieliala taisi olla sopivampi. Aloitin uudestaan alusta.

Viivamaalari on edelleen hämmentävä... mutta se on myös kiehtova ja kaoottisella tavalla kiinnostava tarina. Päähenkilö elää todellisuudessa, jossa kaikki voi muuttua milloin vain ja selviytymisen elinehto on loputon sopeutuminen. Varsinaisen kertojan lisäksi tarinaan limittyy pätkiä muidenkin ihmisten elämästä. Kaikki liittyy kaikkeen eikä vakaata pintaa ole helppo tavoittaa. Jotain kiinteää jälkeä seuraa silti Ursula, viivamaalari, jonka vetämä valkoinen viiva halkoo aavemaisen kaupungin epävakaata maisemaa; kun kertojalle arvotaan työtehtäväksi käsitetaiteilijana toimiminen, hän liittyy Ursulan seuraan oppiakseen uuden alansa. Matkalla voi tapahtua mitä tahansa ja tapahtuukin.

Loppuratkaisu sitoo - uskomatonta! - langanpäät yhteen. Monisyinen kirja. Ehdottomasti sellainen, joka ansaitsi keskittynyttä ja keskeytyksetöntä lukemista. Tekisi mieli kirjoittaa tästä kunnon juttu, mutta ei auta, seuraava keskeneräinen kutsuu.

***
18.45

Maarit Verrosen novellikokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä tarttui mukaani kesällä Finnconista. Luin matkalla ensimmäisen pitkän novellin Pala hopeaa. Ja siihen se jäi, kirja hautautui työhuoneen pinoon. Nyt tempaisin reippaasti loput 240 sivua ja ihmettelen itsekin, miksi en voinut lukea näitä mainioita novelleja aikaisemmin. Verronen on huikea sivullisuuden kuvaaja. Hänen henkilönsä ikään kuin katsovat ulkoa omaa elämäänsä. Tai toisten, usein kammottavin seurauksin.

Useimmat näistä tarinoista tuntuvat edelleen järisyttävän tuoreilta, vaikka setti on lähes 20 vuotta vanha. Viimeisen lapsitähden novelleista erityisesti Toinen mahdollisuus ja Tulenkultaiset kipinät tekivät vaikutuksen, samoin kuin kokoelman viimeinen, haikeankarvas Sarajevo, Sarajevo.

(Tässä käy kohta niin, että hyvien novellikokemusta innoittamana perun koko alkuperäisen ajatukseni novellien välttelystä. Krhm. Taitaa olla paras että otan seuraavaksi taas romaanin.)

***

22.02

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (kiitos kirjasta Ilselän ihanalle Minnalle) oli kesken vain hiukkariikkisen, mutta kaikki lasketaan... Jatkoin sivulta 13, johon asti luin heti paketin joulunapäivänä avattuani.  209 sivua lisää siis. Vauhti ei päätä huimaa, mutta onhan sitä huolehdittava ravinteista (lasagnea) ja nesteytyksestä (punaviiniä) välillä. Punaviini sopikin mainiosti Ehtoolehdon tunnelmaan, sillä palvelutalon hilpeät ysikymppiset ymmärtävät hyvin tämän elähdyttävän aineen hyvää tekevän voiman.

Ihan Sivistyksen turhan painolastin hervottoman hihityttävälle tasolle Ehtoolehto ei yltänyt, mutta kaikkiaan pidin siitä silti. Lindgren rinnastaa hauskasti vanhusten lievistä muistiongelmista johtuvan sekavuuden ja maailmanmenon yleisestä kummallisuudesta johtuvan, noh, normaalin sekavuuden. Esimerkki: kun tarmokas rouvakaksikko Siiri ja Irma käy postissa, he jättivät neljä kirjettä neidille, katselivat hetken ympärilleen ja kinastelivat siitä, oliko tämä posti enää pääposti, oliko mahdollista, että sama arkkitehti oli piirtänyt Postitalon ja uimastadionin, oliko pääposti tehokkaampi posti kuin jokin muu ja tarvittiinko ollenkaan pääpostia ja miksi ihmeessä kukaan siirtäisi pääpostin jonnekin Pasilaan, kunnes he huomasivat, että postissa oli kirjasto, ja menivät sinne lukemaan lehtiä. 

Dekkarijuoni on aika turhanaikainen, mutta tarjoaa kehyksen mukaville tyypeille ja monelle raitiovaunuajelulle ja hautajaiskäynnille. Mitä palvelutaloympäristöön tulee, tämän luettuaan on viimeistään oltava samaa mieltä takakannen kanssa: kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolle. Ehtoolehdon viehätys on paljolti sen huipaisan lörpöttelevässä sävyssä, joten olisi kai typerää sanoa, että kirja olisi kestänyt vähän tiivistämistä.

Ehtoolehdolle on tulossa jatko-osa, jonka ajattelin myös lukea. Kunhan se nyt ensin ilmestyy.

Hm. Nyt onkin vaikea paikka edessä kirjavalinnan kanssa. Kesken on (jos äänikirjoja ei lasketa) enää englanninkielinen pokkari, keltaisen kirjaston tiiliskivi, yksi esseekokoelma ja Vänrikki Stoolin tarinat.... Viimeksi mainittu ei kerta kaikkiaan istu tunnelmaan ja esseekokoelmaa vastaan puhuu tuo punaviini.

Enttententten.

***
8.33

Tulipa nukuttua pitkään!

Illalla ja aamulla olen nyt lukenut kesken jäänyttä matkakirjaa. Aravind Adigan The White Tigerin aloitin heinäkuun Intian matkalla, lentokoneessa. Myöhemmin luin sitä pätkissä sivulle 97 asti... mutta jotenkin jotain muuta tuli aina väliin. The White Tiger koostuu Balram Halwain, valkoisen tiikerin, kirjeistä. Balram kasvaa hyväksikäytön ja alistumisen verkossa, muttei ikinä opi täysin hyväksymään osaansa. Tiger on eräänlainen kasvutarina: miten maalaiskylän köyhästä pohjasta tulee menestynyt yrittäjä ja murhaaja.

Kertomus Intian kurjuudesta kuulostaa synkeältä ja onkin sitä, mutta Adigan onnistuu jotenkin ilmaisemaan asiat niin, että vaikutelma on värikäs, älykäs ja hauska. Ja sydämeenkäyvä. Mietin miksi ihmeessä näin hyvä kirja on ollut näin pitkään kesken... luultavasti siksi, että tarinassa ei ole kiireen tuntua. Jo alussa tietää miten se loppuu; ei ole erityistä kiirettä selvittää miten maaliin päästään. Tiger ei myöskään tunnu kärsineen odottelusta. Alku on pysynyt mielessä hyvin ja Balramin tarinointiin oli helppo päästä uudestaan mukaan.

Jos tekee mieli lukea jotain intialaista, Adigan on hyvä valinta. Kiitos Mari A:lle suosituksesta!

Loppukirin aika! Teeman mukaan pitäisi nyt kai jatkaa keskeneräisen tiiliskiveni kanssa, mutta ei, se jäisi edelleen pahasti kesken. Taidanpa ottaa viimeiseksi jotain kirjaston erääntyvien listalta.

***
11.25

Johanna Sinisalon Auringon ydin on itsestäänselvyys lukulistalla, niin paljon olen Sinisalon kirjoista pitänyt. Sain Ytimen lainalle jo jonkin aikaa sitten, ja nyt kirjasto haluaisi pian omansa takaisin.

336 sivua erittäin mukaansatempaavaa tarinaa. En yleensä erityisemmin pidä vaihtoehtoisiin historioihin perustuvista kirjoista, mutta tämä versio Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta vuonna 2013 on mainio.

Auringon ytimestä pitää kirjoittaa erikseen oma juttunsa.

Vajaa puoli tuntia. Yhden sarjakuvaromaanin ehkä ehtisi vielä lukea, mutta hosumiseksihan se menisi. Ehkäpä otan nyt sen välttelemäni keltaisen tiiliskiven ja taaperran tovin sen tietä eteenpäin.

***
12.00

Se oli siinä! Viimeinen sprintti oli kolkyt-ja-risat sivua Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka alkaa vähitellen (vihdoin) hieman kiehtoa.

Tällä kertaa nukuin selvästi enemmän ja luin selvästi vähemmän kuin heinäkuun maratonilla. Saldoksi kertyi 1109 sivua + Osuuskumman e-kirjan novellit, joiden sivumäärää en tiedä.

Jäi hyvä mieli. Sain loppuun monta keskeneräistä kirjaa, ja kaikki olivat omalla tavallaan hyviä lukukokemuksia, nyt kun maltoin keskittyä niitä lukemaan.

Minkäänlainen lukuväsymys ei vaivaa... jos ei olisi pakko vähän käyttää aikaa myös kodinhuoltohommiin, voisinpa ottaa ja jatkaa saman tien lukemista iltaan asti.

Kiitos tsempistä kaikille kommentoineille!

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa