Helkavirsiä

Pieni yritykseni saada runous takaisin lukulistalle oli tyssätä heti toisen runokirjan kohdalla. Hommaa helpottaakseni keräsin syyskuussa vinkkejä kokeneemmilta, jotta tietäisin mistä päin aloittaa. Aloitin hyvällä menestyksellä Risto Rasalla, mutta kakkospaikalle valittu Eino Leinon Helkavirsiä...

Kun ei niin ei. Morre suositteli tätä uskoakseni siksi, että olen Kalevalasta pitänyt. Nyt Helkavirret luettuani ymmärrän miksi; mitta ja tyyli on hyvin kalevalaista. Mutta Kalevalaa luin kai eri tavalla ja eri hengellä - ja ääneen toisille!

Helkavirsiä luin itsekseni, runon silloin, toisen tällöin. Jouduin näitäkin supisemaan ääneen itsekseni, muuten ei saa oikein tolkkua. Aiheeltaankaan nämä perusmyyttejä kerrantavat tarinat eivät oikein puraisseet; niissä on aina jotain miellyttävän tuttua, mutta on kuin näissä Leinon tulkinnoissa ei olennaisesti lisättäisi mitään uutta.

(Muna vai kana: tuntuvatko nämä minusta arkkityyppisiltä (lue: tylsähköiltä) siksi, että Leinon runot ovat syöpyneet kulttuurimme meemiperintöön? Olisivatko nämä olleet freesejä ja iskeviä, jos olisin lukenut näitä vuonna 1903, nilkkapituisessa hameessa ja kureliivissä, Suomen suuriruhtinaskunnassa?)

En missään vaiheessa onnistunut iloitsemaan lukemisestani; puuhassa oli sellaista velvollisuudentuntoisen puurtamisen makua. "Pitää kai lukea taas tuota.."  Jos Helkavirsiä ei olisi niin autuaallisen ohut vihkonen, se luultavasti olisi jäänyt kesken. Nytkin sen kanssa painittiin pitkään

Hyvä kuitenkin että jaksoin loppuun asti, sillä viimeinen runo, Tumma, oli minulle näistä paras. Se kertoo elämän kamppailusta, johon on paras sopeutua, koska vaihtoehto on vielä pahempi. Tumman alistuneisuudessa jokin puhutteli: siinä on tuttua suomalaista surkuilua.

Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa." (s. 87)

Kalevalan tarinoissa on suuruutta. Helkavirsien tarinoissakin melkein - mutta massa ei oikein kanna. Väitän myös, että vaikka Helkavirret hyödyntää Kalevalan työkaluja, siinä ei ole Kalevalan välittömyyttä. Helkavirsissä yksi runoilija on koostanut yksittäisiä runoja, laulaa omia balladejaan instrumenttinsa hyvin halliten. Tästä puuttuu rosoisuus, voiman korvaa eleganssi.

Ehkä ei kannata ihan purematta niellä minun arvioitani tästä. Itse asiassa vähän ällistelen itsekin, miten ikäväksi nämä runot koin, sillä minulla oli Leinosta positiivisempi mielikuva. Hän oli isoäitini suosikki. Hih, ehkä tuo ei kuulosta suositukselta, mutta isoäitini oli fiksu nainen ja jopa lausui runoja toisinaan...

Piti siis nähdä se vaiva, että kaivoin ylähyllyltä esille kokoelman Tämän runon haluaisin kuulla. Se on valikoima Suomen kansan runosuosikkeja, Ylen radio-ohjelmasta 60- ja 70-luvuilla toivotuista runoista koottu. Lehteilin Tätä runoa varmana, että löytäisin jonkin itselleni mieluisamman Leinon huuhtomaan Helkavirsien maun pois. Ja löytyihän sieltä. Kas tässä pieni pala Rauhattoman rukouksen lopusta, sopivasti Tumman teemaa jatkamaan:

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
viedä suurelle virittäjälleen.

Oioi, noiden kahden viimeisen säkeen voimalla jaksan taas jatkaa runohaastettani! Seuraavaksi luenkin sitten live-lukupiirini valitsemaa runokirjaa. (Helkavirret hautaan sinne ylähyllylle. Vai haluaako joku? Vähän käytetty, kannessa kahvitahra.)

Eino Leino (1977, alkuperäinen 1903). Helkavirsiä. Otava. Näköispainos. ISBN 51-1-04704-7.

Muiden sanomaa:
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Raisa Kirjaurakassa
Ida 100 kirjaa -blogissa
Amma Amman lukuhetkessä