Pimeyden vasen käsi

Jatkan hainilaiseen sarjaan paneutumista. Nyt tulin vihdoin siihen kirjaan, jonka olen joskus kauan, kauan sitten lukenut Ursula Le Guinilta: Pimeyden vasen käsi. En muista siitä ensimmäisestä lukukokemuksesta 80-luvun alkupuolelta enää muuta kuin että tämä oli silloin käsittämättömän tylsä ja huono kirja. Päätin että Le Guinia en kyllä lue vaikka olisi kuinka suosittu ja kuuluisa.

Joo. Sittemmin vähän muutin mieltäni.

Vasen käsi kuvaa ensimmäisen Talvi-planeetalle saapuneen Liiton (tai tässä jo Ekumeenin) lähettilään pyrkimyksiä saada Talven kansakunnat muiden hainilaisten lajien liittoon, osaksi suurempaa kokonaisuutta. Talven ihmiset ovat kuitenkin erilaisia; he ovat sukupuoleltaan sekä miehiä että naisia yhtä aikaa, eivätkä muiden ihmislajien tavoin ole jatkuvasti paritteluvalmiudessa. Seksuaalisuus kuuluu vain noin kerran kuukaudessa ilmenevään kemmer-tilaan. Sukupuoliroolien täydellinen puuttuminen vaikuttaa käyttäytymiseen tuhannella erilaisella tavalla. Yksinäinen lähettiläs Genly joutuu ponnistelemaan ymmärtääkseen Talven väkeä ja hyväksyäkseen heidän inhimillisyytensä; paikallisten silmissä hän itse taas on kummallinen pervertikko. Genly päätyy planeetan sisäisten valtataistelujen uhriksi ja joutuu koettelemuksiin, joiden myötä hän kasvaa inhimillisemmäksi. Itsetyytyväisyys ja ulkokohtaisuus rapisevat lopulta mukavasti.

Ystävä. Millainen ihminen on ystävä tässä maailmassa missä kenestä tahansa ystävästä voi tulla rakastettu aina uudessa kuunvaiheessa? En ainakaan minä, joka olin miehisyyteni kahleissa: en voisi olla Therem Harthin enkä kenenkään muunkaan hänenrotuisensa ystävä. Nämä ihmiset eivät olleet miehiä eivätkä naisia, eivät kumpaakaan ja silti molempia; heidän viettinsä seurasivat kuunkiertoa, he muuttivat muotoa käden kosketuksesta; nämä vaihdokkaat ihmissuvun kehdossa eivät olleet minun lihaani, eivät minun ystäviäni: meidän välillämme ei voinut olla rakkautta. (s. 213)

Mahtava lukukokemus kaikkiaan ja täpötäynnä mietittävää. Kerroksia voisi kuoria kuin sipulista. Tämä on (ainakin) hieno metaforinen kuvaus pyrkimyksestä henkiseen kasvuun ja muiden yhteyteen, vähäeleisen kaunis ystävyyskuvaus, ovela puheenvuoro sukupuolisuuden osuudesta ihmisyyteen, kaikki tarinan kaapuun verhottuna.

Vaikkei tämä mikään actionpätkä ole, Käsi koukuttikin nyt ihan mukavasti. En oikein ymmärrä miksi noin 15-vuotiaana pidin kirjaa tylsänä. Ehkä kerroksellisuus oli liian vaikeaa silloin, tai en vain muuten saanut ideasta kiinni. Tällä kierroksella tarina veti oikein hyvin ja filosofiset yläsävelet kuuluivat kirkkaina läpi. Loppupäässä liikutuinkin. Le Guinilla on taito saada henkilönsä kiinnostaviksi silloinkin kun he eivät tunnu "tutuilta" tai edes ymmärrettäviltä.

Käsi sai myös aikaan sen harvinaisen efektin, että oli pakko kirjan loputtua lukea ensimmäinen kolmannes uudestaan. Kirjan myötä maailmasta ja keskeisestä kaksikosta oppi niin paljon, että piti palata katsomaan miltä alku näyttää jälkiviisaan silmin. Hienolta. Le Guinilla on pokkaa; alun avainkohtaus johdattelee kirjan teemoihin sekä suoraan että hienovaraisesti, ja se hienovaraisempi puoli jäi ainakin minulta ensin iloisesti väliin. Kirjailija ei siis päästä lukijaa helpolla. Hyvä sinänsä. Ovatpahan nämäkin hienot romaanit säästyneet tähän päivään, tähän ikään... Teini-Booksy olikin kenties salaa viisas kun säästi Le Guinit vanhemmalle versiolleen.

Vasen käsi ei ehkä nouse suosikikseni hainilaissarjassa; Maailma, vihreä metsä ja Osattomien planeetta ovat molemmat helpommin lähestyttäviä ja minusta yhtä fiksuja. Mutta en ole varma. Luulen, että tämän kirjan näkee selvemmin kun sitä katsoo vähän kauempaa. Pitää siis sulatella. Joka tapauksessa olen iloinen, että minulla on tämä omana; luulen että tähän palaan vielä.

Jos hetkittäin tuntuu, ettei tämän inhottavan ihmiskunnan räveltämisestä voi ikinä tulla mitään hyvää tai edes keskimäärin siedettävää... ei hätää. Laji, joka tuottaa myös Le Guinin kaltaisia olentoja, ei ole toivoton.

Joo, lääkkeeksi maailmantuskaan ja kaiken yleiseen tyhmyyteen, ilman reseptiä kirjastoista kautta maan, Le Guinia ja hänen hengenheimolaisiaan. Aivoverenkierto paranee ja sydän kevenee

Lopuksi vielä sarjan romaanit Raijan ehdottomassa loogisessa järjestyksessä:

1. Osattomien planeetta
2. Maailma, vihreä metsä
3. Rocannonin maailma
4. Maanpakolaisten planeetta
5. Harhakaupunki
6. Pimeyden vasen käsi
7. Kahdesti haarautuva puu

Ursula Le Guin (1976, alkuperäinen 1969). Pimeyden vasen käsi. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. ISBN 951-0-07527-2.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
LukeVille-blogi

(Bonuksena vielä linkki Klaavan sivuille, joilta bongasin kustantajan palautteen tämän romaanin käsikirjoituksesta silloin kauan sitten...:D)

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Maailma, vihreä metsä

Jatkan Ursula Le Guinin hainilaissarjan kanssa. Maailma, vihreä metsä on loogis-kronologisessa mielessä seuraava kirja Osattomien planeetan jälkeen. Metsän alkukielinen nimi on muuten The Word for World is Forest, eikä tuo WSOY:llä valittu versio kyllä ole läheskään yhtä kuvaava. Jotain katoaa käännöksessä. Sinänsä soveliasta - sillä siitäkin on kirjassa osittain kyse.

Metsä sijoittuu Uudelle Tahitille, Maan 41. siirtokuntaplaneetalle. Sen alkuperäisväestöä ovat loputtoman metsän siimeksissä rauhassa elävät athsheanit, jotka muiden ihmisten tavoin polveutuvat hainilaisesta juuresta, mutta ovat pienikokoisia, vihertäviä ja karvaisia. Eivät siis ihmisiä ollenkaan, eivät ainakaan planeetan metsiä raiskaamaan saapuneiden siirtomaaimperiumin rakentajien silmissä, jotka kutsuvat heitä räksiksi. Muutama hyväluontoisempi tyyppikin joukkoon mahtuu, mutta mieleenpainuvimmin meitä maanmatosia edustaa yksi ärsyttävimmistä romaanihenkilöistä ikinä:

Ihmisiä vain kylliksi paikalle, koneita ja robotteja työn alle, maatiloja ja kaupunkeja pystyyn, niin kukaan ei kaipaisi enää räksiä. Ja hyvä niin. Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainoiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. Ja se olisi hänen maailmansa. Maailman kesyttäjä. Sitähän hän, Don Davidson pohjimmiltaan oli. Hän ei halunnut kerskua, mutta tokihan hän oman kanttinsa tiesi. (s. 9)

Davidsonin vastapainona on antropologi Lyubov, joka yrittää selvittää itselleen ja muille athsheanien kulttuuria. Hänen apulaisensa ja siltansa alkuperäisväestön joukkoon on pitkään uneksija Selver, tulkitsija. Mutta Davidsonin väkivalta sysää Selverin muutoksen tielle. Uneksijoiden staattinen yhteisö ei selviydy kohtaamisestaan agressiivisen Maan ja juuri syntyvän Planeettojen liiton kanssa eheänä. Selver oppii ihmisiltä jotain ja opettaa sen kansalleen.

Metsä on vaikkapa Osattomien planeettaan verrattuna suhteellisen yksioikoinen kirja, mutta onneksi Uuden Tahitin planeetta rotuineen on itsessään kiinnostava, ja tarina pelittää tietystä pelkistyneisyydestä huolimatta oikein hyvin. Joskus yksinkertainen toimii.

Le Guin kirjoittaa itse jälkisanoissaan pelänneensä, että Metsästä tulisi saarnaava, sillä hän on ilmeisesti purkanut tässä kirjassa Vietnamin sotaan liittyvää turhautumistaan. Oli huvittavaa löytää, mutistuani itselleni Davidsonista pitkin kirjaa, lopusta Le Guinin oma kommentti:

Hän on pelkästään paha - ja minä kun en usko että pelkästään pahoja ihmisiä on olemassakaan. Mutta alitajuntani oli toista mieltä. Se tutkiskeli itseään ja tuotti Davidsonin. En kiellä häntä. (s. 171)

Hainilaissarjan tulokset tähän mennessä: kolme hyvää, huteja nolla. Näin siitä huolimatta, että kaikki kirjat ovat olleet keskenään melko erilaisia. Äimistelen edelleen, että nämä ovat kestäneet niin hyvin aikaa. Syy on ehkä siinä, että Le Guin rakentaa enemmän ihmisluonnon ja ajatusten kuin teknologian varaan. Tällaisia on todella mukava lukea.

Ja hei, Metsä on saanut Hugo-palkinnon! Takakannessa sanotaan niin. Paitsi että Wikipedian listauksen mukaan ei ole. Noh, mitä pienistä. On Ursula Le Guin joka tapauksessa Hugoja saanut. Ja on Metsä joka tapauksessa hyvä kirja.

(EDIT: Onpas se sittenkin saanut Hugon - mutta pienoisromaanien kategoriassa. Huh - sekä WSOY että Wikipedia olivat oikeassa... ja jälleen kerran löytyi virhe penkin ja ratin välistä!)

Ursula Le Guin (1984, alkuperäinen 1972). Maailma, vihreä metsä. WSOY. Suomentanut Pirkko Lokka. ISBN 951-0-12081-2.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Mette Luetut-blogissa
Ritva-Liisa Pilhjertan aikalaisarvio löytyi Kirjasammon sivuilta

Osattomien planeetta

Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:

Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)

Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa

Rocannonin maailma

Kuva: Avain

Rocannonin maailma avaa Haini-sarjan, jonka nyt päätin nyt lukea alusta alkaen, kun Maameri-kirjat jo pääsivät loppumaan. Melkein koko sarja onkin suomennoksina ilmestynyt, mutta ilmeisesti Avaimen päätös lopettaa kaunokirjallisuuden julkaisu jättää viimeisen palan puuttumaan. Surku... mutta ollaan kiitollisia siitä mitä jo saatiin käännöksinä.

Ainakin Rocannonin maailman perusteella sarja on kestänyt aikaa hyvin. Teemat ovat varsin ikuisia, eikä teknologialla ole kikkailtu tavalla, joka saisi kirjan vaikuttamaan vanhentuneelta. Ensimmäisestä julkaisusta kuluneet nelkytplus vuotta eivät häiritse. Ehkä tämä on fantastiseen päin kallellaan olevan scifin hyviä puolia. Tosin epäilen, ettei vanhempi Le Guin enää sisällyttäisi kirjoihinsa toivotuksia tyyliin kuolkoon vihollisesi ilman poikia...  mutta pannaan se genren traditioiden piikkiin. Ehkä miekkaa heiluttavien heimojen kuvauksessa kuuluukin kuulostaa seksistiseltä? Naiset ovat kauniita ja miehet vahvoja. Onneksi molemmat saavat Le Guinin käsittelyssä olla rohkeita.

Lunttasin netistä, että Rocannonin maailma on ilmeisesti tekijänsä esikoinen. Ehkä se selittää pientä tarinankerronnallista hoipertelua tässä. Kirja nimittäin alkaa kauniin ja ylhäisen Semleyn etsintäretkellä, joka toimisi aivan hyvin erillisenä novellina, mutta vie suhteettomasti tilaa ollakseen Rocannonin tarinan pohjustusta. Varsinainen tarina näet kertookin etnologi Rocannonista, joka vihollisten iskun jäljiltä jää yksin alkeelliselle planeetalle. Rocannon joutuu pitkälle matkalle, jolla punnitaan sielun ja ruumiin voimat. Semleyn jalokivijahti alussa ei ole irrelevantti tai täysin irrallaan Rocannonin tarinasta, mutta ainakin minut se johdatteli odottamaan erilaista otetta loppukirjalta.

Lisäksi erilaisten heimojen esiinmarssittamisessa oli aavistuksen näytösluontoinen maku. No, pikkujuttuja. Ja täytyy myöntää, että siivekkäät jättiläiset tekivät vaikutuksen. Niillä tuotiin tarinaan inhimillisyyden teemaa ovelasti. Voihan olla, että muidenkin kansojen erottelulla oli jokin funktio, jota en vain oivaltanut.

Minusta kirja parani ja tiivistyi loppua kohti. Ensimmäisen kolmanneksen aikana en hirveästi vielä innostunut, mutta luottamus oli Maameren jäljiltä korkealla enkä hermostunut yhtään. Hih, pitänee lisätä, että tämä ei ole mikään tiiliskivi, kokonaispituus on alle 200 sivua. Joissain kirjoissa alkukolmannes on yksinään pidempi... joten ei Rocannonin kanssa kovin pitkään tarvinnut kummastella ennen kuin juttu alkoi vetää.

Mitä vielä sanoisin? Loppuun päästyäni pidin tästä kirjasta kovasti. Olen iloinen, että seuraava osa on jo valmiina hyllyssä. Le Guinin tekstissä on jo tässä ensimmäisessä romaanissa sellainen vahvasti inhimillinen tuntu, josta pidän. Lohikäärmeitä kirjassa ei tosin ole, mutta tuuliratsut käyvät hyvästä korvikkeesta, varsinkin kun niistä kerrotaan sopivan vähän.

Se peto, joka nyt toi hänet alas Hallanin kukkuloilta, oli hienompaa rotua; sillä oli raidallinen, sileä ja kiiltävä turkki onttojen luiden päällä, sen vihreät silmät siristyivät vasten tuulta sekä vaaleat, vahvat siivet pyyhkivät ylös ja alas Semleyn molemmilla puolilla, paljastaen ja kätkien, paljastaen ja kätkien pilvet hänen yläpuolellaan ja kukkulat hänen alapuolellaan. (s. 13-14)

Lisään vielä loppuun tunnustuksen: tippa tuli silmään kun luin epilogia. Le Guin saa kiintymään henkilöihinsä, vaikka ei pahemmin pura heidän ajatuksiaan, eikä taatusti vatvo niitä kuoliaaksi. Hän kertoo juuri tarpeeksi tehdäkseen heidän kohtaloistaan pikkuisen itkettäviä.

Ursula K. Le Guin (2010, alkuperäinen 1966). Rocannonin maailma. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-804-6.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjamissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Sinidean Kirjaretket-blogissa

EDIT: Seis! Stop! Jos olit jo menossa hakemaan tätä kirjastosta tai tilaamassa netistä, hyvä idea - mutta odota hetki. Mahdollisesti tämä ei olekaan paras "ensimmäinen kirja" jos aikoo lukea koko Haini-sarjan. Raijalla on toinenkin ehdotus, se kannattaa katsastaa täällä. 

Joulukuun valot

Lukuvalot ovat loistaneet tässä kuussa enimmäkseen pimeään. Vihreä ruoho ei jotenkin ilahduta tähän aikaan vuodesta. Onneksi kirjoihin upotessaan voi unohtaa kurjat ulkokelit.

Joulukuussa olen panostanut kotimaisiin, sillä kirin Blogistanian Finlandian vuoksi mahdollisimman monta sellaista uutuutta, jotka halusin erityisesti lukea. Puuttumaan jäivät oikeastaan vain Linturin ja Liksomin tuoreet romaanit, mutta ehkäpä myöhemmin saan nekin käsiini. Kirjojen kokonaismääräksi tuli 25, lisäksi luin neljä hyvää sarjakuvaa. Kirjojen kotimaisuusaste nousi 56 prosenttiin - äärimmäisen sinivalkoista meikäläiselle.

Luettu ja blogattu:

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Anna-Leena Härkönen: Vääränlainen mies
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Art Spiegelman: Maus
Laura Gustafsson: Huorasatu
Arto Salminen: Varasto
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina
Henri Troyat: Catherine the Great
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Karo Hämäläinen: Erottaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Luettu muttei blogattu:

Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja puuttuva rengas.
Jukka Parkkinen (1999). Suvi Kinos ja elämän eväät.
Jukka Parkkinen (2006). Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä.
Kun kerran kuulin, että näitä Suvi Kinos -kirjoja on lisää, pitihän nekin lainata. Nopealukuisia, hauskoja, hyvää välipala-ainesta kaikille sanaleikkien ystäville. Edelleen mietin, mikä mahtaa olla kohderyhmä... mutta minulla ainakin oli ihan hauskaa. Isoisän elämä ei tosin huvittanut yhtä paljon kuin aiemmat, Turakaisen suurperheen vaiheisiin keskittyvät osat.

Faye Kellerman (2010). Hangman.
Olen vuosien mittaan lukenut melkein kaikki Peter Decker / Rina Lazarus -dekkarit, jotka Faye Kellerman on kirjoittanut. Hangman oli mielestäni heikommasta päästä. Sarjan alussa sain näistä ylipäätään enemmän irti, löytäretkenä ortodoksijuutalaisten erikoiseen kulttuuriin ja sen sovelluksiin USA:ssa.

Sara Gruen (2009). Vettä elefanteille.
Tätä suositteli lämpimästi yksi lukupiirikamuni. Ysikymppinen vanhus riutuu laitoksessa hiutaleiksi hajoavan ihmisarvonsa kanssa. Tarinan action on kuitenkin hänen muistoissaan; ankean nykyisyyden asemesta Jacob katsoo menneeseen, suuren laman aikaan, jolloin hän kiersi maata sirkusjunan mukana ja tapasi kauniin Marleenan. Mitähän tästä sanoisi? Hyvä lukuromaani, mielenkiintoinen miljöö, loppuratkaisu aavistuksen ylisöpö. Hyvän mielen kirja, kaiken kaikkiaan. Tästä on kirjoitellut mm. Naakku.

Mike Carey, Peter Gross, Vinc Locke & Al Davison (2011). The Unwritten 4: Leviathan.
Ja tietysti ensin piti lukea uudestaan osat 1 - 3. Leviathanissa harmitti, että Moby Dick on lukematta, siinä määrin vahvasti kirjan mukana eletään. Ehkä pitäisi oikeasti lukea sekin. Mutta monta muutakin klassikkoa löytyy rivien välistä. Juttua löytyy vaikkapa Sallalta.

Hanna Koljonen (2011). Syliinvaellus Intiaan. Tämänkin sarjakuvan olen bongannut Sallalta. Energinen ja värikäs sarjakuva, mutta aivan satasella en innostunut kuitenkaan. Minulta on varmaan jäänyt aikoinaan hengellisen etsinnän vaihe väliin? Tuli kuitenkin sellainen tunne, että Koljosen piirtojälkeä katsoisi pidempäänkin.

Marjane Satrapi (2008, alkuperäinen 2004). Luumukanaa. Löytyikö tämä Hannan vinkistä? Muisti pätkii ja mielipiteenkin suhteen olen kahden vaiheilla. Joko tämä oli kypsempi tai tylsempi kuin Persepolis, mutta pitää varmaan lukea vielä pariin kertaan ennen kuin tiedän mitä ajattelen. Aiheesta puuttuu Persepoliksen dramatiikka, mutta tarina on rakennettu hyvin ja polveilee kiinnostavasti. Visuaalinen tyyli tuttua Satrapia.

Charlaine Harris (2008). From Dead to Worse.
Sookie Stackhouse sekaantuu ihmissusien sisällissotaan, tapaa erikoisen sukulaisen ja vampyyreiden keskuudessa valta vaihtuu. Poikaystäväasiat jälleen solmussa. Tämä kirja tuntui jotenkin epämääräiseltä. Tässä arvio Hreathemukselta.

Charlaine Harris (2010). Dead and Gone.
Sookie menee, noh, sanotaan nyt vaikka naimisiin, paremman sanan puuttuessa. Lisäksi muodonmuuttajat tulevat kaapista, taas tapahtuu murhia, ja yliluonnollisten otusten välienselvittelyssä kärsijöiksi päätyvät (yllätys!) Sookie ja yksi hänen existään. Ehdottomasti parempi kuin edellinen osa. Mutta sarjan sävyt kyllä tummenevat. Hreathemukselta juttua (spoilerivaroituksin).

Charlaine Harris (2010). Dead in the Family.
Huh. Tässä osassa kaikilla on perheongelmia: Sookiella, Ericillä, Billillä... Sookie alkaa vaikuttaa vähän vanhemmalta kuin ensimmäisissä osissa. Ei ihme, kuluttavaa elämää! Juttua Marjiksella täällä.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1997-2001). Maameren tarinat 5-6. Kertomuksia Maamereltä ja Toinen tuuli.
Maameri murtautui lopulta pintaan. Pidin älyttömästi myös Ursula LeGuinin esipuheesta. Seuraava lainaus kuvastaa täydellisesti omia fiiliksiäni, usein aivan toisenlaisissa yhteyksissä:

Minä olen nauttinut matkasta Maamerelle ja siitä, että se edelleen oli olemassa vanhalla paikallaan, tuttuna ja turvallisena, ja silti muuttuneena ja alati muuttuvana. Se mitä kuvittelin siellä tapahtuvan ei ole sitä mitä todella tapahtuu, ihmiset eivät ole niitä - tai sitä - mitä uskoin heidän olevan ja minä eksyin saarilla, jotka luulin tuntevani kuin omat taskuni. (s. 14)

Yrityksistä huolimatta en ehtinyt kirjoittaa tästä kunnon juttua ja se vähän jurppii. Pidän Le Guinin lohikäärmeajatuksista ja näiden tarinoiden syvästi inhimillisestä pohjavireestä. Kertomukset valottivat Maameren historiassa uusia kulmia, ja sellaisina olivat toki kiinnostavia, mutta jälleen kerran pidin enemmän romaanista kuin novelleista. Toinen tuuli oli oikeastaan huikean hyvä; se ja Tehanu jäävät lemppareikseni näistä Maameren tarinoista. Varsin aikuista fantasiaa eikä silti tippaakaan kyynistä. Blogiarvio löytyi Luetut-blogista täältä.

Risto Isomäki (2011). Con rit.
Niitä harvoja kirjoja, jotka ostin kirjamessuilta ihan vakain tuumin ja harkiten. Isomäen kirjoitustyyli on aika suoraviivainen, mutta pidän arvossa hänen reippaita otteitaan ja sitä, että kirjojen ideat ovat yleensä vimpan päälle mietittyjä. Ihmiskuvauksesta en sano mitään... mutta tätä lukiessani uskoin kyllä merihirviöihin muutaman tunnin. Ilmastomuutokseen uskoin jo ennestään, mutta nielen silti hyväntuulisesti Con ritiin piilotetut pikku saarnat. Peukut kotimaisille (eko)trillereille. Tästä on kirjoittanut Matti Mäkelä Hesarissa.

Vilja-Tuulia Huotarinen (2011). Valoa, valoa, valoa.
Minua Finlandia-juniorin voittanut Valoa ei vetänyt erityisesti puoleensa, mutta Neiti A nappasi tämän lomalla ollessaan kirjastosta ja kommentoi "aaaww - surullinen" Pienellä painostuksella sain lisämääreet "omaperäinen" ja "kiinnostava". Piti sitten lukea minunkin, ja nyt olen tämän kanssa aika sanaton. Kyyninen minä tuumii: okei ja olipas rakenteellisesti jännä ja näin nuoreen intohimoon en oikein osaa enää eläytyä. Se pehmompi minä voisi vaikka pikkuisen itkeä. Kunnollista juttua löytyy kirjasta löytyy vaikkapa Blogisiskolta täältä.

Miika Nousiainen (2011). Metsäjätti.
Sainkin tämän kirjastosta vielä ennen vuodenvaihdetta, ja pitihän se lukea heti. Hyvä lukukokemus kaikkiaan - puheenvuoroksi luokkakeskusteluun kyllä vähän pliisu, ja tämän ja tämän jälkeen luettuna jotenkin ilmeinen. Mutta pidin sympaattisin vedoin piirretyistä päähenkilöistä ja tehdaspaikkakunnan kuvauksesta. Paikallispolitiikka huvitti, suuryhtiön meininki kiristi leukaperiä, loppu teki tästä 'mukavan' romaanin. Tätä voisi suositella aika monenlaiselle lukijalle. Harmittaa, etten ehtinyt kirjoittaa tästäkään, sillä kirja olisi sen ansainnut, mutta esimerkiksi anni.M on sanonut sanansa.

Yllä mainittujen lisäksi bloggaamatta ovat toistaiseksi jääneet joulukuussa lukemani kolme osaa Kage Bakerin The Company -sarjaa. Aion lukea vielä viimeisetkin palaset ja palata sitten asiaan ensi vuoden puolella. Sarjakoostetta siis tiedossa.

Kesken jääneet:

Siivoan nyt vuoden vaihtumisen kunniaksi hyllystäni takaisin kirjastoon Eeva Kilven Tamaran. Kolmeen tai neljään kertaan olen yrittänyt, mutta en tunnu pääsevän sivua 12 pidemmälle. Jokin Tamaran alkuasetelmassa mättää siinä määrin, etten hienosta kielestä huolimatta onnistu innostumaan. Olkoot.

Kuukauden hakusana:

Hih, hakukoneet ovat hauskoja: joulukuussa täältä on etsitty mm. juristin yhteiskuntaluokkaa ja lujaa käden puristusta. Ja aivan käsittämättömästi jotain sanoilla paavo pesusieni e.k. Hmm. Voisin vaikka vannoa, etten ole kirjoittanut Paavosta mitään - niin ihana kuin Paavo onkin! - joten jokin hakukone sekoilee pahan kerran.

Kuukauden hurjin hakusana on kuitenkin kaiken kattava, maailmoja syleilevä, suorastaan ylenpalttinen

näin juuri

En saa yöllä unta jos alan miettiä mitä tuolla haulla yritettiin löytää... ellei sitten juuri tällaista?

***

Booksy kiittää ja kuittaa tältä vuodelta! Lämpimät kiitokset kaikille teille ihanille blogikamuille, jotka teette kommenteillanne tästäkin blogista elävän. Ja myös teille, hiljaiset lukijat: kiitos jokaiselle täällä viivähtäjälle! Kyllä minä niin mieleni pahoittaisin jos te sieltä katoaisitte...

Lukuisaa uutta vuotta kirjanystäville!

Maameren tarinat 1 - 4

Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:

[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)

Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa