Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva: WSOY

Maailma ei loppunutkaan tänään, vaikka maya-kansan kalenterista on kaikki lehdet käännetty. Yhdenlaista maailmanloppua sen sijaan vietettiin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta. En enää muista mistä Terveiset on lukulistalleni tarttunut - Norkultako? - mutta jotain kelloa kirjan nimi kalisutti, kun kirjakaupassa kiertelin hyllyjä lahjakortti taskussa poltellen. Terveiset pääsi kotiin parin muun kovakantisen kiusauksen kanssa.

Nyt kun Blogistanian Finlandian lähestyessä yritän suosia kotimaisia uutuuksia, Tähtivaeltajan viimeisimmän numeron arvio ratkaisi lukuarpomiseni Terveisten eduksi. Tämähän sopikin pakkassäähän kuin punainen nenä päähän! Terveiset Kutturasta kertoo näet pohjoisen väen kapinasta etelän sortovaltaa vastaan. Ja se kyllä tiedetään kenen puolella pakkanen on.

Nyt tulevat lumikenttien sissit sushirajalle, eivätkä he tule lattea latkimaan vaan lakaisemaan pois asfaltoidun maailman ikeen. Alajärvellä tehdään terävä terrori-isku suoraan herkkään sähköhermoon; Kouvolan ABC:lla käydään uuden ajan tali-ihantalat; Mikkeli miinoitetaan pelsepuupin palatsikoirilla. Kiivaita ovat myös mediasodan iskut. Yhtäällä kellistyy kesy toimittaja porontaljoille, toisaalla kerää urpojääkärin realityblogi megaklikkejä.

Heikkisen satiiri osuu ilkeästi maaseudun mutta myös kaupunkien asukkeihin. Minusta hersyvää sanailua ja hulppean epätodennäköistä sotailua seuraa ilokseen. Stereotyypit ovat niin äärimmäisiä, että ne onnistuvat hauskuuttamaan.

Mikä parasta, pilkassa on totta toinen puoli. Vaikkei Suomessa aivan Heikkisen kuvaamaa etelän ja pohjoisen konfliktia saisikaan kasaan, on maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä melkoinen elämäntapakuilu, ja sen myötä eittämätön railo keskinäisessä ymmärryksessä. Ei ole joukkoliikenteen ja laajakaistakuitujen risteyssolmussa kököttövän helsinkiläisen ihan helppoa ymmärtää syrjemmässä asuvien elämää... mutta sama pätee toiseenkin suuntaan. Ei käsitä traktorilla korttelirallia huoltoasemalta kaupungintalolle ja taas takaisin huristava nuori Kampissa hengaavien ikätoveriensa ajatusmaailmaa.

Erilaisten oletusarvojen yhteentörmäilyä nähdäkseen ei toki tarvitse heittäytyä satiiriseen utopiaan saamelaisista itsemurhakelkkailijoista, riittää jos seuraa edes toinen silmä raollaan kotimaan politiikkaa. Tai vaikkapa maakuntapolitiikkaa sopivaksi katsomassaan maakunnassa.

Tästä citykanien ja pottujen kontrastista Heikkinen on kehrännyt messevän ja ilkikurisen tarinan, jonka kanssa viihdyin mainiosti. Ettei ihan ylistyslauluksi mene, täytyy varmaan myöntää, että aika ajoin teksti jaarittelee ja jumittaa. On kuin kirjailija olisi liiaksi innostunut joidenkin hahmojensa sielujen luotaamiseen, suhteutettuna sielujen syvyyteen. Etenkin Tuntemattoman sotilaan Koskelan kotijumalaksi kohottanut alikersantti Jesse Purola vihloo tunteenpurkauksineen lukijan hampaita.

Jesse imi sormea ja nielaisi. Rasvaton jukurtti matkusti alas. 

Se tipahti tyhjyyteen, lävisti mustan aukon, muuttui negatiiviseksi hiukkaseksi ja monistui miljardiksi. Negatiivinen haki positiivista, ilman tulosta. Kosminen tasapaino järkkyi. Ydin romahti, järjestelmä liukui supernovaan. 

Räjähdys tuli suusta. 

Jesse huusi. Ääni väreili seinistä kalvoihin, korvat soivat. [--] (s. 224)

No, mitä pienistä. Yleisesti ottaen Heikkisen kerronta on jouhevaa ja vitsailu jaksaa hymyilyttää. Jos henkilöhahmot nyt sitten ovat vähän ylenpalttisia, sallittakoon se selvästi Arto Paasilinnaa kanavoivalle kirjailijalle. Huomattavasti helpommin tämä minuun upposi kuin Suhosen Hitlerin kylkiluu, joka sekin on satiiriksi luokiteltava.

Terveiset Kutturasta on näppärä veijariromaani ja kujeellinen kuvaus stereotypioista. Hauskasti järjetön tarina, jolla on kumminkin timantinkova ydin, kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tykkään tällaista kaukaa haetuista jutuista, jotka eivät toisella vilkaisulla olekaan ihan niin absurdeja kuin luulisi.

Mikko-Pekka Heikkinen (2012). Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 978-951-0-38429-9.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa
Hannu Niklander Savon Sanomissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Raija Taikakirjaimissa

Jukka Parkkinen: Vaivautunut seikkailija

Lukupiirimme poimi syksyn viimeiseksi kirjailijaksi Jukka Parkkisen. Tuttu tekijä: Suvi Kinos ja hänen hupaisat enonsa viihdyttivät muutaman kirjan verran vuosi sitten marraskuussa ja joulukuussa. Vaivautunut seikkailija ei ole Suvi Kinos -romaani vaan aikuisten komedia, mutta sävyssä on jotain tuttua.

[--] Hän oli hereillä, paikkakunta oli Rovaniemi, kuten asemarakennuksen oven yläpuolinen teksti vahvisti, kello oli puoli kymmenen aamupäivällä, oli syyskuun alku ja puut olivat kääntymässä keltaiseen. Mutta mitä hittoa hänellä oli tekemistä täällä? Ja kuka oli tuo tiukkapipoinen nainen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ei edes unissaan, ainakaan tätä ennen? (s. 20)

Vaivautunut seikkailija kuvaa vientipäällikkö Mikko Rantasen huimaa Lapin matkaa. Alkupisteenä on epäonnistunut kauppa, jonka seurauksena Rantanen päätyy Rovaniemelle kuorsaavan sairaanhoitajan seuralaiseksi ja lopulta ase kourassa itärajan taakse. Tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne raikkaasti roiskien kuin hilpeä keväinen tunturipuro vaikka syksyä eletäänkin. Lopussa pahat saavat palkkansa ja osapuilleen hyvät osapuilleen omansa.

Henkilökuvaus nojaa enimmäkseen tunnettuihin arkkityyppeihin. On dementoitunutta mummelia ja sotahullua vaaria ja turhamaista missiä ja kaikkivaltiasta vahtimestaria ja ahneita ansiottomia sukulaisia. Tuttuus ei sinänsä haittaa, sillä toteutus on tehty pilke silmäkulmassa. Parkkisen hyvä puoli on, että hän ei ota itseään niin vakavasti, ettei voisi leikkiä kliseillä. Heh, legotkin ovat aika tylsiä, jos asiaa oikein ajattelee, yksi palikka on samanlainen kuin seuraavakin, mutta kaikkea kivaa niistä voi silti rakentaa. Pidin Seikkailijassa ikäkriisin käsittelystä. Päähenkilöiden keski-ikäinen kakaramaisuus tuntuu tutulta!

Parkkisen teksti on yhtä aikaa irvileukaista ja lämminhenkistä; hän ikään kuin sanoo, että hassujahan me ihmiset ollaan, mutta ei se haittaa jos sydän on paikallaan. Tulee sellainen olo, että nauraa hahmojen kanssa enemmän kuin hahmoille. Kaikuja Arto Paasilinnasta? Ehkä. Parkkisen tyyli ei ole yhtä tehokasta ja omaleimaista mutta toimivaa silti.

Kerronnan rakentamisesta annan kyllä pieniä risuja; esimerkiksi alku oli minusta kehnohko eikä oikein imenyt mukaansa. (Alkuluvun voi lukea täältä, testaa itse josko nappaa!) Olin jo pitkälle yli 50 sivun ennen kuin varsinaisesti kiinnostuin tarinasta. Olisi saattanut jäädä kesken, jos kirjailija ei olisi ollut ennestään tuttu. Mutta alkuun päästyäni viihdyin hyvin. Sujuva sanailu ja rento ote kantavat kyllä, jos lukija ei pane pahakseen ajoittaisia kömpelyyksiä ja kuluneisuuksia. Esimerkiksi juoman kurkkuun kulauttaminen ja helpotuksesta huokaiseminen ovat vähän, noh, tuttuja ilmauksia.

Silti, hyvää viihdettä veijariromaanien ystäville... ja paikka paikoin hyvinkin terävää tekstiä. Esimerkiksi nimen takana oleva kaksoismerkitys on näppärä sanaleikki ja vetoaa ainakin meikäläisen kypsymättömään huumorintajuun.

(Hmm... voisikohan tätä suositella teekkareille vaikka päähenkilö on kauppatieteiden maisteri?)

EDIT: pitää vielä lisätä pari lukupiiriläisten mainiota huomiota, nämä allekirjoitan itsekin täysin: Seikkailijasta saisi mainion kotimaisen sähläyselokuvan (ehdotamme pääosaan Aku Hirviniemeä ja ohjaajaksi jotain Speden henkistä sukulaista) ja kirjana se voi sopia sellaisellekin, joka ei muuten paljon lue. 

Jukka Parkkinen (1997). Vaivautunut seikkailija. WSOY. 951-0-22207-0.

Arvioita:
En löytänyt, vinkatkaa jos tiedätte!

Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan

Nimeltään Eerika

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Hilkka Ravilo on jo pitkään ollut kestosuosikkini, joten tietysti uusin, Nimeltään Eerika, piti sekin lukea. Eipä silti, en ole kaikkia hänen aiempiakaan vielä lukenut... ja onhan toivoa, ettei päälle seitsemänkymppinen kirjailija ole vielä lopettanut. Eerikasta päätellen hän ei ole ainakaan menettänyt teräänsä.

Melkein kaikissa Ravilon romaaneissa taitaa lukea määreenä kansilehdellä että "rikosromaani". Ja onhan niissä murhia, miksikäs ei, mutta Eerikan kohdalla aloin miettiä, onkohan nimikkeellä kuitenkin haettu jotain muuta rikosta. Murhat ovat useimmissa Ravilon kirjoissa jollain lailla toissijaisia. Olisikohan se suuri rikos sittenkin jokin muu? Ehkä elämän yleinen epäoikeudenmukaisuus?

Nimeltään Eerika kertoo pohjoisessa Luossajoen pikkukylässä kasvaneen Eerikan tarina. Hän varttuu uskonnollisessa kylässä äpärekläpinä, äiti Enni kun ei päässyt naimisiin asti saksalaisen autonkuljettakorpraalinsa kanssa. Kylän koulussa ei synninlapsella ole puheoikeutta eikä huoralle myydä maitoa. Sitkeä Enni tekee lampaanmaidosta juustonsa ja liittoutuu toisen hyljeksityn naisen kanssa. Jotenkin pärjätään.

Mutta kun Eerika on viidentoista, lähtee äiti etsimään saksalaista rakastettuaan ja tytön on lähdettävä etelämmäksi piikomaan. Minulla oli kassissa eväsvoileipiä, vaatteeni ja Maijan lahjoittama Emännän tietokirjasarja. Elämä muuttuu, ensin yhden kerran, sitten toisen, kenties vielä kolmannenkin. Eerika oppii, ettei tietämättömyydestä ole pois muuta tietä kuin tiedon hankkiminen, ja lopulta senkin, että itsestään päättää viime kädessä jokainen. Eerikakin.

Eerika korostaa kertojana toistuvasti tietämättömyyttään lapsena ja nuorena. Hän palaa lapsuutensa arvoituksiin aikuisuuden näkökulmasta, uudelleenarvioi elettyä elämää. Kontrasti menneen ja nykyisen välillä on koko ajan läsnä. Tieto on Eerikalle jonkinlainen turva, sitä hän tuntuu keräävän kuin orava talvivarastoa. Tietenkin Eerika on myös lukutoukka, kirjojen ystävä kuten Kylmien käsien Meerikin. Kirjoissa on muutenkin samaa sävyä, vaikka Eerikassa rikos on pienemmässä roolissa. Molemmat päähenkilöt arvioivat tarkoin silmin kirjojen maailmankuvaa, niiden rivienvälisiä oletuksia.

Jos kirjan päähenkilö oli porvaristyttö, kauppiaan tai majatalonpitäjän tytär, hänen piti itsensä osata talonpito, valvoa piikoja näiden suolatessa sianlihaa, täyttäessä makkaroita, savustaessa lampaanlihoja, kääriessä sylttyä ja valaessa kynttiöitä. Aatelisneidosta poiketen porvaristyttö osasi ottaa omiin käsiinsä työn kuin työn ja näyttää tyhmälle piialle, miten se piti tehdä. 

Mutta en löytänyt yhtään kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut maalaistalon piika, se, joka kylvi, kitki, korjasi, liotti, loukutti ja lihtasi pellavat, kehräsi langaksi ja kutoi kankaaksi. (s. 109) 

Eerikasta huokuu katkeruutta mutta myös valoa. Se on jollain tavalla eheämpi ja vähemmän raaka kuin vaikkapa Mesimarja tai Muovikassimies. Ravilo kirjoittaa edelleen julmista asioista, mutta nyt sävy on rauhallisempi, toteavakin. Kaikille ei suoda samoja mahdollisuuksia, ei lestadiolaisessa Lapissa, jossa juutalaisten jumala sovittelee ihmisten vehkeitä sisäkkäin pitäen tarkan huolen, ettei yksikään siittiö joudu hukkaan, mutta jokainen joutuu tykönään miettimään, mitä tekee niillä mahdollisuuksilla, jotka saa.

Eerika kertoo pienistä kipeistä kokemuksista mutta myös päivittäiseen elämiseen haudatuista suurista tunteista. Siinä sivussa se kertoo millaisia kuiluja erilaiset lähtötilanteet kaivavat ihmisten välille ja miten niitä kenties ylitetään. Eerika ei kokenutta ravilonlukijaa enää hätkäytä, mutta tämä kirja tuo hänen tutut teemansa hienosti esille ja kiteytti ainakin minulle jotain hänen tuotannostaan. Kaikkia tähän asti lukemiani voisi lukea myös yksilön olosuhteiden, geenien ja omien ratkaisujen painoarvon luotaamisena. Missä määrin kukin on sielunsa kapteeni? Ei mikään uusi pohtimisen aihe, mutta Ravilon tapa tuoda tuo kysymys Suomeen ja naisen elämään on minulle yhä tuore ja kiinnostava.

Nautin tästä romaanista todella paljon. Se piti lukea kertaistumalta. Eerikan tarina on väkevä. Jos vertaan Kätilöön, toiseen samoilta mailta itävään kertomukseen intohimosta, tässä sävy on aivan toinen: arkisempi ja jotenkin todempi. Kätilön villisilmä on kirjansa kontekstissa aito ja vastaansanomaton, mutta Eerikan voin kuvitella tänne, elämään. Vaikkapa kirjaston lainausjonoon.

Onneksi on vielä kolme Raviloa lukematta.

Hilkka Ravilo (2012). Nimeltään Eerika. Myllylahti. ISBN 978-952-202-360-5.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Kätilö

Kuva/kansi: WSOY / Marjaana Virta

Kätilöä en luultavasti olisi lukenut, ellei se olisi voittanut Blogistanian Finlandiaa. Jo sitä ennen Kätilöä suositti painokkaasti lukupiirikamu - ja kun valittelin varausjonoa, hän kaupan päälle vielä lainasi minulle oman kappaleensa. Se on nyt luettu.

Kätilön sisältöä on kuvattu niin monessa blogissa, että varmaan on sanottu kaikki minkä aiheesta voi sanoa spoilaamatta koko kirjaa.  (Ja tässä kirjassa on juoni, katso vaikka mitä Parnasson päätoimittaja tuumasi.) Kertauksen vuoksi, Kätilössä liikutaan Lapissa vuonna 1944, ennen ja jälkeen Suomen erillisrauhan. Päähenkilö on kätilö Jumalan armosta mutta paljon muutakin, intohimoinen ja yksinäinen ja rikkinäinen nainen, jonka rinnassa syttyy palava rakkaus saksalaiseen Johannakseen ja kaikkeen mitä hän edustaa.

Jotkut ovat rinnastaneet tämän Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Kätilö toki puhuu sodasta ja niistä sodan piirteistä, joista emme yleensä halua puhua - mutta sittenkin Lapin sota ja saksalaisten leirin kauheus jää jollain tavoin rakkaustarinan jalkoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, yksittäisen ihmisen kokemus- ja tahtomaailman jalkoihin. Ei se mitään. Tuntematon on Tuntematon ja Kätilö totisesti on Kätilö. Kettu sanoo ihmisistä ja ihmisyydestä hyvin erilaisia asioita kuin Linna, vaikka molemmat käsittelevät osittain samoja teemoja.

Suhtauduin tähän kirjaan aavistuksen epäilevästi; nyt luettuani sen olen aika myyty. En varauksettoman ihastunut mutta hengästynyt ja tyytyväinen. Kätilö vei hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja kirjassa on suuren pakkomielteen loistokkuutta. Se on myös kirjoitettu häikäilemättömällä taidolla.

Papinniemi otti jutussaan esille juonen. No, juoni oli minusta pätevä muttei erityisen bysanttinen tai poikkeuksellinen. Vaikuttavan Kätilöstä tekevät sen ympäristö ja sen kieli. Sodanaikainen Lappi on ainakin minulle vielä tuore ja kiinnostava miljöö. Kettu hyödyntää sitä hyvin. Ihmisiä ei jaeta yksituumaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Sosiaaliset kerrostumat, persoonat, paikalliskulttuurin väreet saavat kaikki näkyä ja kuulua Kätilössä. Hahmotkin ovat tyydyttävän mutkikkaita, vaikka väkeä on klaustrofobisen vähän jopa harvaanasutuille alueille sijoittuvaksi tarinaksi.

Mikä parasta, kieli on loistavan mehukasta. Murre ei dialogissa haitannut ollenkaan. Teksti oikein tihkuu, ei vain niitä tavallisia eritteitä vaan pikkuruisia yksityiskohtia, joista syntyy huikea tekstuuri. Voisi poimia näytteeksi minkä kohdan vain, mutta otetaan vaikka tämä:

Ajattelin, että tuommoisia lapsia mekin joskus saisimme, Ren und Undschuldig. Ja että niillekin rakennettaisiin leijoja. Laitettaisiin medaljongit ja piippitukka ja pitsikaulukset kuin sen valkovenäläisen tyttärellä. Ja jos poikia tulisi, niin kusiaispesään ei tarvitsisi istua jos laskisi alleen. Joka päivä marenkia ja pullahöttöä aamiaiseksi, linnunmunankestävät taskut ja pyöreät prillit viisastumista varten. (s. 84)

Toki Kätilö on tyypillisesti jälkikäteen kirjoitettu historiallinen romaani, siis siinä mielessä ettei se anna vaikutelmaa aikalaisen kirjoittamasta tekstistä, mutta mitä siitä - Kettu kirjoittaa 2000-luvulta käsin ja 2000-luvun lukijoille. Hänen käsittelyssään villisilmä hurjasielu kätilö on nainen kuin luonnonvoima, itselleenkin mysteeri, ympäristölleen käsittämätön, pysäyttämätön voitossa ja tappiossa, tuskassa ja nautinnossa.

Vähän samaa voisi sanoa tästä kirjastakin! Pidin Kätilöstä melkein vasten tahtoani. Yleensä tykkään vähäeleisemmästä ja samaistuttavammasta tarinasta; harvoin innostun näin runsaana pursuilevasta kirjasta.  Tällainen intensiteetti ottaa itsensä niin vakavasti, että sellaista tapaan kavahtaa. Mutta jokin tässä vaan toimi ja painoi päälle. Linnunmunankestävät taskut. Tuollaiset pienet jutut ovat vastustamattomia, vaikka taidan vähän nukkainen sielu ollakin. Näitä pieni hyviä juttuja on Kätilössä niin paljon, että tulee suorastaan mielenahtauma niiden kaikkien edessä... mutta silti. Suosittelen.

 Katja Kettu (2011). Kätilö. WSOY. ISBN 978-951-0-38200-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Rauha Kejonen Savon Sanomissa
Leena Lumi
Minna Ilselässä
Joana Hiirenkorvia-blogissa
(ja monta, monta muuta - anteeksi että poimin vain muutaman ensimmäisen...)

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Oppinut neiti

Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä

Oppinut neiti kertoo orvon nuoren naisen vaiheista 1830-luvulla. Suomen suuriruhtinaskunnassa aatelisto - ja vähäisempi väki siinä rinnalla - sopeutuu vinhaa vauhtia elämään osana itäistä keisarikuntaa. Neiti Sofia Malm on oikean hallitsijan edestä kuolleen sotasankarin tytär. Sopivasti vaikutusvaltaisten henkilöiden suojattina hän on saanut parhaan mahdollisen koulutuksen itsessään Smolnassa, tuossa ylhäisten neitojen hienoimmassa oppilaitoksessa Pietarissa.

Veli on pappina Lapissa, joten holhoojasta ei ole harmia, ei hyötyä. Mutta Sofia on oppinut koulussa muutakin kuin kieliä ja käytöstä: hän on itsenäinen ja itsevarma, kykenevä ja halukas huolehtimaan itse itsestään. Omaisuutta tai kauneutta ei ole siunaantunut, mutta järkeä ja sisua sitä enemmän.

Tarinan sankari paroni Christian Hackfelt puolestaan on tottunut hyville päiville. Varakas ja ylhäinen herra ei juuri muuta sure kuin pakkoa tehdä velvollisuutensa kartanonisäntänä. Kai sitä on enemmin tai myöhemmin pakko mennä naimisiin ja tuottaa perillinen... mutta ei vielä. Mieluummin Christian vaeltaisi Italiassa tai edes Lapissa. Kirjan mittaan saadaankin nähdä usean neiti-ihmisen sukulaisineen tarmokkaasti tavoittelevan paronin kättä.

Avioliitto on vakava asia, useimmille nuorille naisille siedettävän toimeentulon edellytys. Mahdollisiin aviopuolisoihin suhtaudutaan samalla diplomaattisella tarkkaavaisuudella ja varovaisuudella, jota suomalaiset korkea virkamiehet harjoittavat suhteessa venäläisiin herroihin. Lähelle pitää päästä, mutta liian lähelle ei saa päästää. Välillä avioliiton suunnittelu alkaa muistuttaa teollisuusvakoiluoperaatiota tai nurkanvaltausta. Ja tietysti kaupassa huomioidaan kohteen brändiarvokin!

Tapojen ja hierarkioiden kuvaus on herkuttelevan tarkkaa. Olen iloinen, etten ole elänyt ihan näin vaativina aikoina - vai erehdynkö kun kuvittelen, ettei kohteliaisuus ole aivan näin haastavaa nykyään?

Majuri kumarsi ja hahmotteli nopeasti mielessään esittelyjärjestyksen, joka ei ollut lainkaan yksinkertainen, koska mukana oli kaksi arvokasta rouvashenkilöä. Gustava Sjögren oli vanhempi, joskaan ei asemaltaan korkeampi kuin maakreivitär, jonka titteli oli leskikollegioneuvoksetar. Majuri teki nopean päätöksen, jonka kautta hän halusi osoittaa kunnioitustaan suomalaiselle tiedemeihelle. Kaikki esiteltäisiin ensiksi rouva Sjögrenille, paitsi Christian, jonka tämä oli jo tavannut. Sitten rouva Sjögren esiteltäisiin maakreivittärelle ja herroille, ja viimeisenä esiteltiin neiti Sofia Malm.  

[--] Isabella von Tallinger kumarsi armollisesti Gustava Sjögrenille, jonka aviomies kuului Venäjän Tiedeakatemiaan ja oli siten huomionarvoinen henkilö. Sofia Malmiin maakreivitär kiinnitti sen verran huomiota kuin joutsen harmaavarpuseen: ei lainkaan. 

Majuri havaitsi Christianin kulmien rypistyvän. Ei siksi, majuri arveli, että veljenpoika loukkaantui neiti Malmin puolesta, vaan koska hän ei hyväksynyt epäkohteliaisuutta yleensä. Sitä paitsi majurin esittelemän henkilön sivuuttaminen osoitti ylenkatsetta majuria kohtaan, ja koska majuri oli Christian Hackfeltin setä, loukkaus osui myös häneen. (s. 44-45)

Kyllä tarvitaankin vuosien koulutus, että näistä tanssiaskelista selviää! Sofia onkin vähän sinisukka, tietää kuviot mutta ylenkatsoo usein epäkäytännöllisiä kiemuroita. Ja on kiinnostunut taloustieteistä - fantastista!

Utrion uusin on aina odotettu tapaus, ainakin minulle. Vuosien mittaan Utrion kirjoista on tullut - vaikka ne ovatkin säilyttäneet romanttisen perusvireen - entistä humoristisempia, sellaisella kevyesti ironisella tavalla. Toki Ruma kreivitär, Saippuaprinsessa ja kumppanit ovat tunnelmiltaan erilaisia kuin pitkin keskiaikaista Eurooppaa vaeltaneet 1990-luvun suurromaanit, mutta erilaisuus ei ole huonommuutta. Jotkut Utrion fanit eivät tiettävästi näistä keisarien ajan komedioista piittaa; minulle ne ovat sopineet.

Oppineessa neidissä nautin kovasti Pietarissa vietetyistä hetkistä (on yksi maailman kauneimmista kaupungeista jos minulta kysytään) ja Lapin matkailusta, mutta kieltämättä loppupuolen viivähdys 1800-luvun Helsingissä on mieluisin jakso. Jos seisahtuu Senaatintorille ja häivyttää korvistaan liikenteen hälyn, siristää hieman silmiään, katsoo yliopiston suuntaan ja 180 vuotta vasemmalle... Sama fasadihan se siinä! Paitsi että silmäkulmasta näkyvä tuomiokirkko on alkutekijöissään.

Kutkuttavaa oivaltaa munaskuita myöten näiden kirjojen kautta, että ikuisen tuntuisilla rakennuksilla on alkupisteensä. Ja silloinkin rakastuttiin ja petyttiin ja juoruiltiin ja kärsittiin sosiaalisesta angstista.

Kyllä hyvät historialliset romaanit vaan on hyviä!

Kaari Utrio (2011). Oppinut neiti. Amanita. ISBN 978-952-5330-41-0.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Sara Saran kirjoissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastossa
(Lisäksi kannattaa kurkata Avussa julkaistua Eve Hietaniemen juttua aiheesta!)

Jäniksen vuosi

Kakarana ahmin Arto Paasilinnan hilpeitä veijaritarinoita kausiluontoisesti. Myös Paasilinnan kirjoista ehkä kuuluisin, Jäniksen vuosi, on tullut joskus luettua, mutta ei tehnyt silloin suurempaa vaikutusta. Nyt sain sen äänikirjana lainaan, ja työmatkat ovat hurahtaneet rattoisasti pakkasista huolimatta.

Jäniksen vuodessa Vatanen, aikakauslehden toimittaja ja elämästään vieraantunut mies, saa loukkaantuneesta jäniksenpojasta kimmokkeen laittaa kaiken kertalaakista poikki. Työ tympii, avioliitto on keloutunut jo vuosia sitten, eikä mikään Helsingissä houkuta. Tienposkeen saavat jäädä auto ja työpari.

Mies ottaa jäniksen hoitoonsa ja jänis miehen; parivaljakon hilpeä karkumatka halki Suomen johtaa hotelleihin ja eräkämppiin, ulkoministeriön päivällisille ja laavutulille. Mies ja eläin tekevät matkaa kulkuneuvolla jos toisellakin. Matkalla ehtii tapahtua, mutta mutkattomasti hyväksyy parivaljakko niin sateen kuin paisteenkin.

Paasilinnan tarinan yksityiskohdat ovat vanhentuneet, mutta itse asetelma on kestänyt hyvin aikaa. Sopivasti vähän itsekin vanhettuani pystyn nyt eläytymään Jäniksen vuoteen eri tavalla kuin yläkouluiässä. Tietyssä elämänvaiheessa alkaa ehkä jokaisella tuntua, että tärkeät valinnat on jo tehty ja nyt niiden kanssa sitten 'vain' eletään. Putkeen sujahtaa huomaamattaan parikymppisenä, mutta nelikymppisenä se saattaakin puristaa! Jäniksen vuodessa Vatanenhan tekee sen mistä palkkaorja näkee maanantaisin päiväunia: pudottaa ihan kaiken ja jatkaa matkaa, ottaa valinnan vapautensa takaisin.

En enää muista mitkä piirteet kirjassa edellisellä kierroksella huvittivat. Nyt naureskelin paitsi tapahtumille myös metatekstille: Vatasen huikeat erätaidot ovat totisesti kotimaista satiiria. Ilman muutahan suomalaisesta miehestä kuoriutuu ehta eränkävijä kun vähän pintaa raaputtaa; lehmä nostetaan käsipelillä suosta ja karhun perässä hiihdetään kunnes karhu kaatuu. Myös Paasilinnan lakoninen kielenkäyttö tolkuttomaan toimintaan yhdistettynä miellytti. Teksti sopi erinomaisesti äänikirjaksi automatkalle ja oli pituudeltaan sopia.

Heh, hoksasin juuri, tämähän on tosi ajankohtainen kirja. Se espoolainen lumenpudottajahan oli Thaimaa-tempauksessaan samoilla jäljillä. Tavallisen tallaajan unelma paosta elää! Ei ihme että Jäniksen vuosi oli aikanaan hitti. Ja se toinenkin Jäniksen vuosi alkoi nyt helmikuussa, kiinalaisessa horoskoopissa nimittäin.

Arto Paasilinna (2007, alkuperäinen 1975). Jäniksen vuosi. WSOY. Lukija Ahti Jokinen.

Arvioita:
Kirjanviemää
Blogcritics (engl.kielisestä painoksesta)

EDIT 27.2.2011: Katsoimme Neitien kanssa elokuvan - sekin on hyvä! Elokuvassa on vähän eri sävy, ja joitain kirjassa ihastuttaneita tapahtumia ja henkilöitä puuttuu, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kirja voittaa silti vertailun kaikessa paitsi yhdessä asiassa: jänis on leffassa nähtynä paljon vaikuttavampi kuin kirjassa :-D

Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervosta on muodostunut yksi tämän talven projekti, ihan puolivahingossa. Mikäs siinä, miehen tuotanto tuntuu olevan monipuolista. Koljatti oli ihan eri sukua kuin Troikkaan päättynyt historiallinen trilogia, ja Pyhiesi yhteyteen taas aivan muuta maata.

Kirjassa seurataan rovaniemeläisen pikkuroiston murhan selvittelyä ja muita seurauksia. Marsipaani-nimisen miekkosen kuolema on kuin aukeava solmu; langat purkautuvat menneen perkaamiseen ja absurdeihin välienselvittelyihin keskussairaalasta kirkkoherran virastoon. Kaikki liittyy kaikkeen - tai pitäisikö sanoa, kaikki liittyvät kaikkiin. Rovaniemen omanlaisensa elämänpiiri hengittää hyvin Tervon kirjassa, se on suurta kaupunkia ja pientä kylää yhtä aikaa.

Tarina saa makunsa kerronnallisesta ratkaisusta: jokainen luku on eri kertojan silmin nähty. Koljatin kohdalla moitiskelin kertojien samankaltaisuutta. Sitä ongelmaa ei tässä kirjassa ole. Kertojia on yli kolmekymmentä, ja joka ainut puhuu omasta perspektiivistään, omalla äänellään. Tervo leikkii kertojillaan kuin nuori rakennusmestari legopalikoilla. Välillä suoraa perusjätkän juttua, välillä ahdistunutta perheenäitiä, välillä tuhdisti absurdia kirkkoherraa. Pastorin mehukkaat manaukset ansaitsevat erityismaininnan!

Lukunäytettä on mahdoton valita niin, että se antaisi mitään kokonaiskäsitystä. Nappaan siis palan ihan alusta. Yksi kaikkien aikojen aloituksista löytyy mielestäni Arto Paasilinnan romaanista Herranen aika ("Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä") - ja Tervon idea on samantapainen.

Minut tapettiin vappuviikolla.

Kello ei ollut kymmentä vielä. En tiedä miten. Minä olin koko sappisen yön yrittänyt Parmesanille säpistä rahaa, jota se karhusi ryssän puolesta, en tiedä kenen puolesta ryssä, se ei koskaan kertonut, kai toisen ryssän. Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita ollenkaan. Minulle ovat nyt joo. Aamu aavisteli vappua, koivut kauempana, kun katsoi meidän ikkunasta, taipuivat vihreään, mutta kun menin paskantamisen, yökkimisen, käsien pesun ja lehden laavaamisen jälkeen niitä vierestä katsomaan, ne olivat paljaat. (s. 7)

Aloittaa saa siis päähenkilö itse, Marsipaani. Mutta yksi kerrallaan levittyvät esiin toisten tarinat; tarinoiden välistä paistavat paljaina ristiriitaisuudet. Marsipaaneja on yhtä monta kuin hänet tunteneita ihmisiäkin. Emme tiedä toisistamme, emme ymmärrä toisiamme, tuntuu Tervo sanovan. Rakastavaisetkin elävät omissa maailmankaikkeuksissaan, onnellisina ehkä juuri siksi että eivät toistensa tunteista tajua.

Ei kannata kuitenkaan pelästyä juhlallista analyysia - näin ajattelin vasta jälkeenpäin. Lukiessa on liian kiire nauraa ja ärsyyntyä vuoronperään, roikkua polveilevan tarinan liepeissä kiinni. Ei siinä ehdi syvällisiä miettiä. Hyvä niin; osoitteleva filosofialäksy kaunokirjallisuudessa voi ehkä tuottaa kirjallisuuspalkintoja, mutta lukukokemusta se tuskin parantaa.

Pyhiesi yhteyteen on melkoinen taidonnäyte. Vaikea kerrontarakenne ja monimutkainen juonikuvio yhdessä ja samassa romaanissa, siinä olisi helposti voinut sortua omaan näppäryyteensä. Jos en olisi jo lukenut myöhempiä tervoja, väittäisin nyt että tätä hän ei ylitä. Onneksi tiedän paremmin.

Jari Tervo (1999, alkuperäinen 1995). Pyhiesi yhteyteen. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita
Sallan lukupäiväkirja
Sata kirjaa vuodessa
(yllättävän vähän löytyy - tästä huomaa miten uusi juttu netti on :D )