Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.

Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  

[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)

Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa

Mikko Kirjavinkeissä

Hansu Booklovin' -blogissa

Kesäkuun kaaos

Yksityiskohta maalauksesta by Neiti B.

Kesäkuu on mennyt pikakelauksella. Päivät ovat kirmanneet kuin navetasta karanneet kevätvasikat. On itselläkin vähän nautamainen olo. Tämän märehtivän sorkkaeläimen lukeminen on ollut koko kuun harvinaisen jahkailevaa ja jauhavaa. Aloitankin heinäkuun poikkeuksellisen kaoottisessa tilassa: peräti yhdeksän kirjaa on aktiivisesti kesken, ja niistä kaksi kahdella kielellä. Kaikkia tekee mieli lukea, mutta olen näemmä liian levoton asettumaan aloilleni.

Blogijututkin ovat niiiiiin rästissä... Pitää välillä oikein muistuttaa itselleen, etteivät kirjat loukkaannu, jos en kirjoita niistä vaan lähdenkin rangelle palloja rankaisemaan. Lievästi synnintuntoinen olo on silti. Olen episkopaalisesti "tehnyt sitä mitä minun ei tulisi tehdä, enkä ole tehnyt sitä mitä minun tulisi tehdä" ja niin pois päin. Sen verran sain aikaiseksi, että siivosin muistilistaltani pois kirjoja, jotka eivät enää tunnukaan houkuttelevilta. Mm. Ursula Pohjolan-Pirhonen putosi. Selailin anoppilassa yhtä hänen romaaniaan ja muistin taas, mikseivät hänen kirjansa ole ennenkään innostaneet.

Luettavien lista tuntuu silti pitenevän nopeammin kuin luettujen. Kirjasto on kuin karkkikauppa paitsi että tuotteet eivät maksa mitään. Eivätkä lihota.

En oikeastaan tiedä mitä tässä valitan. Pääasiat ovat kesäkuulta kunnossa: olen lukenut monta hervottoman hyvää kirjaa. Pettymyksiä ei juuri tullut. Kirjakuun korkeimmat huiput taisivat olla Mitä essee tarkoittaa? ja Habibi. Myös sarjoista - Syysmaasta ja Koskisista - jäi hyvä maku. Jotain on blogattukin.

Luettu ja blogattu:

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti
Lubna Ahmad Al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja (osin toukokuussa)
Erlend Loe: Supernaiivi
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies
Johanna Venho (toim): Mitä essee tarkoittaa?
Marian Keyes: Hurmaava mies
Anja Snellman: Ivana B
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Graig Thompson: Habibi

Luettu muttei blogattu:

Bernhard Schlink (2010). Viikonloppu. Ihastuin kovasti Schlinkin Lukijaan, joten innosta pinkeänä lähdin etsimään lisää Schlinkiä. Viikonloppu kertoo vankilasta vapautuvasta saksalaisesta terroristista, jonka sisar kokoaa miehen menneisyyteen liittyvää porukkaa hänen ensimmäisen vapaan viikonloppunsa seuraksi. Kirja on erittäin tyylikäs ja hyvin rakennettu... mutta jostain syystä se jätti minut lähes täysin kylmäksi. Sain vaivoin loppuun. Ehkä näissä hahmoissa ei ollut samaa suoraa osuvuutta, joka Lukijan Michaelissa ja Hannassa tehosi; ehkä en vain osaa orientoitua tähän saksalaiseen terrorismitraumaan, kun meikäläisten suomalaista 70-lukua hallitsivat ihan muut traumat. Viikonlopun asetelmassa ja tyypeissä on jotain niin äärimmilleen tyyliteltyä, että vaikka jokaisen henkilön sisäiset tilitykset ovat sinänsä uskottavia ja toimia, yhdistelmä maistui minun suussani teennäiseltä eikä juttu oikein vienyt mukanaan. (Ja Viikonlopussa oli yksi erityisinhokkielementtini... siinä kirjoitetaan kirjaa. Voi itku. Tosin se kirjoittaminen oli hyvin perusteltu ja tehty tässä, mutta silti.) Viikonlopusta ovat kirjoittaneet mm. Jaana ja Leena.

Agatha Christie (2010, alkuperäinen 1936). Murha Mesopotamiassa. Lainasin tämän äänikirjan kun se tuli kirjastossa vastaan. Romaani on sinänsä minusta hyvin tyypillinen Christie-dekkari kaikkine tyypillisine piirteineen. Olen tämän ennenkin lukenut, ja muistin hyvin loppuratkaisunkin. Ehkä siksi huomio kiinnittyi ääneen tavallista enemmän? Audiolaadusta on pakko antaa miinusta. CD-levyiltä kuunnellessa tuntui useampaan kertaan, että alkuperäinen äänitys ilmeisesti tehty nauhalle... ja nauha on välillä vähän venynyt. Myös kohina oli omaa luokkaansa. Silti Mesopotamiaan oli mukava palata. Tästä kirjoitti äskettäin Salla.

Seppo Jokinen (1997). Koskinen ja raadonsyöjä. Pidin Siimamiehestä ja luin seuraavan Koskiseni melkein heti perään. Tässä Koskinen hoitelee lapsikaappausta ja murhaa, joka tapahtuu atk-osastolla. Atk-ajankuva on nostalgiaherkkua, pankkien luotonantoon liittyvät viittaukset puolestaan taas vaihteeksi ajankohtaisia. Minusta Raadonsyöjä oli jopa astetta paria parempi kuin Jokisen esikoinen, sillä päähenkilöstä sai aidomman ja luontevamman vaikutelman. Bookcrossing-kommentteja täällä.

Seppo Jokinen (1998). Koskinen ja pudotuspeli. Lisää Koskista; pankkiryöstö ja mielisairaalamurhaaja. Koskinen on ylennyt komisarioksi ja yrittää totutella hoitamaan paperitöitäkin. Avioliiton jää risahtelee ja teini-Antti uhmaa. Ei iskenyt ihan niin hyvin kuin Raadonsyöjä, mutta pidin. Jokinen sirottelee taiten mukaan sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät päähenkilöstä uskottavasti ristiriitaisen. Ritva Sorvalin arvio täällä.

Seppo Jokinen (1999). Koskinen ja taikashow. Koskinen pohtii taikurin avustajan itsemurhaa, seikkailee ruotsinlaivalla ja käy läpi avioliittokriisin. Tässä kirjassa Koskinen tuntui jotenkin epätodelliselta, eikä juonikaan ollut ihan parhaimmistoa. Ensimmäiset kolme toimivat paremmin, mutta ruotsinlaivatouhussa oli tiettyä aitoutta. Kirsi on kuunnellut tämän äänikirjana.

Seppo Jokinen (2000). Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Koskinen toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lähtee taas Kreikan saaristoon purjehtimaan kamunsa Juusosen kanssa. Ulkomainen tapahtumapaikka toimi, vaikka Tampereelle on jo vähän ikävä... Juoni oli minusta melko päätön ja tuntui epäuskottavalta. Kahden suomalaismiehen keskinäistä jäyhäilyä oli tosin kiva seurata. Mutta seuraavassa Koskisessa kai jo päästään normaaleihin kuvioihin? Nämä reissukirjat eivät oikein sytyttäneet. Keijo Kettusen Hesari-arvio täällä.

Jack McDevitt (2008). The Devil's Eye. Alex Benedict -kirjat eivät ole vielä tuottaneet pettymyksiä. Eye on mainio tarina kosmisista katastrofeista, ihmisistä, diplomatiasta ja ahneudesta. Avaruusvisiot ovat huikeita, mutta eivät jätä varjoonsa pienten ihmisten pieniä heikkouksia ja vahvuuksia. Benedict-kirjoissa on kai kaikissa ollut jokin moraalisen pohdinnan piirre; siksi tykkään niistä. Actionia muttei aivotonta sellaista. Täynnä hyvän scifin sisäänrakennettua ihmettelyn iloa. Juttua edellisestä lukemastani McDevittistä täällä, ja Steven H. Silverin arvio Eye'sta täällä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. Sarjan seuraava osa Hiekkasotilaat ilmiintyi, joten luin pikaisesti uudestaan ensimmäisen. Routasisarukset kesti uudenkin lukemisen; nyt kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, sai enemmän irti persoonista ja maailmasta (lue: maltoin keskittyä). Palaan asiaan Hiekkasotilaiden osalta.

Muitakin bloggaamattomia on. Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jota en halua jättää väliin, tulee varmaan ensi viikolla kuvailtua. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoista ensimmäinen osa Nimettömät on kuunneltu äänikirjana, mutta kirjoittelen varmaan kaikista osista yhdessä, arviolta heinäkuun lopulla. Lisäksi juttua on tulossa (edelleen!) Fablesista. Viimeisin ostamani osa on yhä lukematta; kaipaisin kokonaista rauhallista päivää keskittyäkseni rauhassa sarjaan, mutta ei ole vielä löytynyt.

Runobloggausyritelmäni on aivan päreinä; muutan mieltäni sitä mukaa kun kirjoitan. Runoista on vaikea kirjoittaa! Nostan hattua Ketjukolaajalle ja hdcanikselle, jotka onnistuvat vähän väliä sanomaan runoista paljon lyhyesti. Olen touko-kesäkuun aikana lukenut Edith Södergranin kootut loppuun ja yhden Eila Kivikk'ahon kokoelman. Mutta sanat pakenevat.

Kuukauden hakusana:

Hakusanatkin ovat olleet vähän karkuteillä - tai ainakin kesälaitumilla. Ajankohtaan sopivia mutta silti harhaisia hakuja kesäkuulta olivat esimerkiksi ranta, mistä hevosvaunut häihin porvoossa? ja sauna-aiheiset maalaukset. Myös Jukolan viestin tuloksia oli joku eksynyt täältä etsimään...

Suosikkini on silti käytännöllinen ja napakka

miten tehdään olkihattu

Kunpa tietäisin! Ja toivottavasti sellaiselle vielä tulee tarvetta tänäkin kesänä.

EDIT: Linkki lisätty

Routasisarukset

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Routasisaruksien kertojat ovat Utu ja Marras Routa, Laaksossa kasvaneet kasvattisisarukset. Marras joutuu lähtemään yhteisönsä tuomion pelossa, ja niin tekee lopulta myös Utu, joka uskoo veljen olevan hänen tosirakkautensa. Ajatus ei ole ihan niin perverssi kuin äkkiseltään ajattelisi, sillä Routasisarusten postkatastrofaalisessa maailmassa lisääntyminen on tiukasti säädelty juttu, eivätkä 'veljet' ja 'sisaret' yleensä ole geneettisesti sukulaisia ensinkään. Kysymys oikeudesta suvunjatkamiseen onkin yksi kirjan keskeinen ongelma.

Mutta Roudan kaksikkoa yhdistää muukin kuin perhetausta: kummallakin on outoja kykyä. Ehkä juuri poikkeukselliset ominaisuudet tekevätkin heistä kyseenalaistajia, joiden on mahdoton sopeutua Laakson rutiinien ja perinteiden kahlitsemaan arkeen. Tulevaisuutta on etsittävä muualta.

Juonellisesti kirjassa on vähän fantasiaennustusta, ripaus questiä, reipas kourallinen nuorenpuoleisia ihmissuhteita ja runsaasti kasvukertomusta. Tapahtumissa on monipuolisuutta ja kerroksellisuutta, eikä yllätyksiä puutu. Peukut ylös juonen puolesta siis.

Pääroolin vei minusta silti Routasisarusten kiehtova ja värikäs dystopia. Rakastin kaatopaikkaretkiä, rituaaleja, sosiaalisia konventioita, nimiä ja nimikkeitä. Kääpijät ja tiinettäret kuulostavat oitis oikealta korvaan. Ja hammasharjakeräilijät... hykerryttävän hienoja yksityiskohtia riittää! Roudan sisarusten lapsuuden kotikonnut Laaksossa ekoherännäisine kulttuureineen ovat vain osa elävästi maalailtua Euraaniaa. Tätä on rakennettu silmät innoituksen tulta iskien - ja se näkyy persoonallisena maailmana. Kulttuurinen etäisyyskin on ponnistettu parahultaiseksi. Routasisarusten maailmassa on sen verran tuttuutta, ettei lukija joudu kauheasti pinnistelemään ymmärtääkseen miten asiat toimivat, mutta silti riittämiin tuoreutta pitämään mielenkiinnon yllä.

[--] Kulhossa oli voissa ja vehnäjauhoissa paistettua rottaa. Se ja jäniksenliha olivat käytännössä ainoa vakituinen oikea liharuoka, jota Laaksossa syötiin. Meidän perheessä liha korvattiin aina kalalla ja soijarouheella, kun taas Gustaav piti eläinlihaa ruokavaliossa mukana: hänen mielestään oli varauduttava siihen, etä kalaa ei välttämättä tulisi joka vuosi niin runsaasti kuin mihin olimme tottuneet.

Olin joskus lapsena maistanut lihaa, mutta en muistanut enää sen makua. Nostin omalle lautaselleni muutaman palasen ja työnsin yhden varovasti suuhuni. Muljauttelin palaa hampaiden välissä. Voi oli ainakin maukasta, samoin jauho, jossa palat oli kypsennetty. Itse liha oli vähän kuin kalaa, mutta paksumman ja kuivemman makuista.

Muut tuijottivat minua epäuskoisina. Booris kurtisti kulmiaan, mutta tiesin, että isä ymmärtäisi kokeiluni. (s. 30)

Pidin myös siitä, että henkilöt eivät ole yksioikoisen mustia tai valkoisia. Eivätkä staattisia - hahmoista ilmenee uutta tarinan kuluessa. Kirjan pienoinen heikkous ovat kuitenkin kertojapersoonat. Aikuislukijan silmin Utu ja Marras tuntuvat välillä kovin, kovin murrosikäisiltä ja yksioikoisilta. Heidän tuntemuksensa myös pureskellaan varsin valmiiksi lukijalle, mikä on tietysti vähän tylsää. Sainkin pariin kertaan muistuttaa itseäni, etten ihan kuulu kohderyhmään; sama efekti kuin lukiessani Kahdentoista valaa aikoinaan. Mutta kokonaisuus meni ehdottomasti plussan puolelle. Routasisarukset kuuluu ilman muuta 101 spefin helmeen!

Juttu jää tähän, vaikka kielestä voisi vielä jotain sanoa. Nyt pitää lähteä ajamaan muuttokuormaa nro 2 kohti Neitien uutta pesää. Sehän sopii oikeastaan loistavasti teemaan; Routasisarukset on tarina nuorista ihmisistä etsimässä itseään ja paikkaansa maailmassa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. WSOY. ISBN 978-951-0-37777-2.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Liina Sivukirjastossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa

P.S. Kiitoksia Morrelle! Tämä oli toinen kahdesta kirjasta, jonka ostin arvonnassa voittamallani lahjakortilla :-)