Tämä kirja päätyi lukulistalleni vähän poikkeuksellista reittiä. Luin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen Vainolan, jossa päähenkilö väsää, sikäli kun kartanokauhuilta malttaa, väikkäriä Jean Rhysistä. Vainolasta selvisi, että yksi Rhysin teoksista, Siintää Sargassomeri, kertoo Jane Eyren rakkaan herra Rochesterin ensimmäisestä avioliitosta.
Miten tuota voisi vastustaa, varsinkin kun Alasalmi sai Rhysin kuulostamaan kovin kiehtovalta kirjailijalta? Kesti kuitenkin hetken ennen kuin muistin kaivella tätä kirjastosta, ja kaukolainailuksi meni - mutta tulihan se sieltä ja nyt on luettukin.
Sargassomeri on todellakin ensimmäisen rouva Rochersterin elämäntarina. Antoinette on Länsi-intian kuumien öiden lapsi, kreolityttö jolla on aurinko ruumiissaan. Hän elää kulttuurin murroksen aikaa, päiviä jolloin vapautuneet orjat ja köyhtyvät plantaasinomistajat etsivät paikkojaan oudoksi ja kiihkeäksi käyneessä maassa. Äiti sortuu epäonnisen elämänsä paineisiin ja Antoinette - hänet naitetaan rahalla nuorelle englantilaiselle, jonkinlaisena alkeellisena eläketurvana. Rakkaudeton liitto ei ole täysin vailla intohimoa, mutta mihin se kenelläkin kohdistuu, ei aivan auennut minulle. Selvää on, ettei pidättyväinen Rochester osaa tai halua vastata sisässä liekissä piehtaroivan Antoinetten haasteeseen. Mutta onko Antoinette alunperinkin tuomittu hulluuteen? Vai ajaako fyysisen halun haastama Rochester hänet siihen?
Tämä kirja oli vähän haastava luettava - sellainen jonka jälkeen miettii tajusiko ollenkaan mistä on kysymys. Rhysin teksti on kuin jäävuori, yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla. Nyt kun asiaa ajattelen, en ole edes varma oliko Antoinetten seksuaalisuus se varsinainen ongelma, vai lohkesiko puolisoiden väliin kulttuurierojen kuilu...
Saattaa olla niinkin, että Rhys haki tässä jotain samantapaista järjen ja tunteen vastakohtaa kuin Hesse kirjassa Narkissos ja Kultasuu, vähemmän selväpiirteisesti vain. Rochester tuntuu taistelevan eroottista ja intuitiivista puoltaan vastaan, mutta tuntee samalla selvästi syyllisyyttä rahan motivoimasta naimakaupasta; Antoinette taas ehkä etsii turvaa ehdottomasta rakkaudesta, sellaisesta jota ei kuitenkaan pystyisi vastaanottamaan. Onko Antoinette se tuomittava (naisellinen) eksoottinen lihallisuus, jota ei voi rakastaa menettämättä omaa rationaalista (miehistä) itsekontrolliaan ja siten englantilaista identiteettiään? Vai ylpeyskö on Rochesterin ongelma? Loppupeleissä kumpikin kai sotii lähinnä omien riivaajiensa kanssa.
En tosiaan tiedä. Taidan tulkita tätä nyt kuin musteläikkätestiä. Järki ei riitä selittämään, joten heijastelen hämmennyksissäni kirjaan mitä vain irtoteemoja. Ehkä tämä kirja pitäisi tuntea.
Mutta tiedän että Rochester on tämän kirjan jälkeen tuhannesti kiinnostavampi hahmo kuin ennen! Rhys onnistuu tekemään hänestä mutkikkaan ja ristiriitaisen henkilön, ihan uudella tavalla mehukkaan. Brontën Rochester on (minun mielestäni) aika epätodellinen mies, kenties siksi että hänet nähdään Janen katseen kautta.
Näin puhuu Rhysin Rochester:
Pilkkaa loppuun asti, Paholainen. Luuletko etten tiedä? Hän janoaa ketä tahansa - ei juuri minua...
Hän laskee mustat hiuksensa hajalleen ja nauraa ja suostuttelee ja imartelee. (Hullu tyttö. Hän ei välitä ketä hän rakastaa.) Hän voihkii ja itkee ja antautuu niin kuin ei yksikään tervejärkinen nainen antautuisi - eikä voisi antautua. Eikä voisi. Sitten hän makaa niin hiljaa, hiljaa kuin tämä pilvinen päivä. Mielipuoli, joka tietää aina, milloin on sopiva hetki. Mutta ei koskaan ota siitä vaarin.
Kunnes hän on juonut itsensä niin syvälle, pitänyt peliään niin kauan, että alhaisimmatkin kohauttavat olkapäitään ja pilkkaavat häntä. Ja minun täytyy tietää se - minun? Ei, minulla on paremmat keinot. (s. 177)Hmm, voisi tietysti miettiä myös mitä Antoinetten hahmo 'sanoo' Jane Eyren hahmosta. Pitäisi kyllä sitä ennen lukea Kotiopettajattaren romaani uudelleen.
(Oikeudenmukaisuus pakottaa lisäämään, ettei Sargassomeri mikään "prequel" ole. Ei tarvitse lukea Kotiopettajattarta nauttiakseen tästä kirjasta tai päinvastoin, vaikka uskonkin, että kirjat rikastuttavat toisiaan.)
Kielellisesti Sargassonmeri on kiehtovaa ja kerronnallisesti aavistuksen haastavaa luettavaa. Sargassomeressä on vahvasti visuaalista, tuoksua ja lämpöä uhkuvaa kuvausta, jonka takana on Paavo Lehtosen laatiman esipuheen mukaan sekä vuoropuhelua Brontën tekstin kanssa että vertauskuvallista merkitystä. Voipi olla! Näin normilukijana itse ajattelin, että teksti on kyllä poikkeuksellisen väkevää, suorastaan verevää, eksotiikassaan. Kerronta sen sijaan eteni minusta hieman hankalasti. Kertojan ja tilanteiden vaihtuminen ei ollut aina ihan riittävästi rautalangasta väännettyä.
Mahdollisesti tämä on niitä kirjoja, joiden kuuluukin jäädä hieman mysteereiksi. Mutta silti istuisin mielelläni kuuntelemassa jonkun asiantuntijan luennon tästä...
Jean Rhys (1968). Siintää Sargassomeri. WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.
Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa
Sara Saran kirjoissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa