Lyhyet vuodelta 2015 A - K

Kate Atkinson. Eikö vieläkään hyvä uutisia?
Minulle uusi dekkaristi, jonka tuotantoon pitää ehdottomasti tutustua. Kuivakka huumori korvaa tekstin ajoittaisen harhailun.

Stephanie Barron: Jane and the Barque of Frailty 

Jane on Lontoossa ja valmistelee Sense and Sensibilityn julkaisua. Puuhia häiritsevät venäläisen prinsessa karmea kuolema ja veljen vaimon taipumus hankkiutua vaikeuksiin.

Stephanie Barron: Jane and the Madness of Lord Byron
Jane matkustaa surevan veljensä kanssa Brightoniin, nauttii kirjallisen työnsä hedelmistä ja tapaa aikansa kuuluisuuksia. Byronin ohella inspiraatiota ovat tarjonneet Northanger Abbeyn hahmot.

Stephanie Barron: Jane and the Canterbury Tale
Häiden jälkeisenä aamuna löydetään ruumis. Hyviä tapoja uhmaavat tällä kertaa etsivä-kirjailijan lisäksi merimiesbaronetti, juopunut korttihai ja kunnianhimoinen äiti.

Stephanie Barron: Jane and the Twelve Days of Christmas
Keskinäppärälle juonelle antavat maustetta brittiläiset juhlaperinteet, salakäytävät ja Janen uusi kypsän iän ihastus.

Christoffer Carlsson. Varjot. Traumaattisesta lähiönuoruudesta poliisinuralle ulottunut Leo etsii uraumpikujassa entisyyttään. Sitä edustaa kirjassa narkkaripahis-Grim. Ruotsalaispsykologisen dekkarin tyylille uskollisesti Varjot pursuaa ymmärrystä kaikille. Silti enimmäkseen hyvää luettavaa.

Robert Harris. Pompeji. Takuuvarmassa historiapläjäyksessä idealistinen insinööri ottaa yhteen huijarigrynderin ja korruptoituneiden poliitikkojen kanssa suurta purkausta odoteltaessa. Ihmisen pienuutta ja suuruutta.

Mo Hayder. Wolf
Häijysävyinen ja ajoittain sadistinen panttivankidraama värisyttää ainakin vähän, vaikka tarinan yksityiskohdat tuntuvatkin epäuskottavilta. Muistelen lukeneeni joskus ennenkin jotain Hayderilta - ja siinäkin oli lievästi vatsaakääntäviä kohtia.

Jouni Hynynen. Rakkaudella Hynynen. Äänikirja.
Muusikko puuskahtelee ja murisee, ajoittain hauskasti. Ei voi suositella salibandyn pelaajille tai asiat vakavasti ottaville ihmisille. Lystikkäänä yksityiskohtana pitää mainita kirjoittajan itsesensuuri: Hynynen nimittäin omaa tekstiään tulkitessaan pariin otteeseen toteaa mitä p****aa tämä on, en mä tätä lue ja hyppää seuraavaan kolumniin.

P. D. James. Death Comes to Pemberley.
Piti tämäkin lukea uudestaan. Rehellisesti... ei ollut toisella kierroksella yhtä hyvä kuin ensimmäisellä. Lukekaa... mutta vain kerran.

P. D. James. Kalman naamiot*
Cordelia Gray on oikeastaan enemmän minun makuuni kuin Adam Dagliesh. Siitä on varmaan parikymmentä vuotta kun olen tämän dekkarin edellisen kerran lukenut, ja juoni oli autuaasti unohtunut... hyvin toimi, taas. Jamesin sirosti nirsot etsivät ja brittiläisittäin klaustrofobiset miljööt kiehtovat. Kalman naamioissa kuolema iskee yksityisellä saarella.

Peter James. Want You Dead.
Roy Gracen seikkailujen kymppiosa kuvaa hyytävää stalkkeria... monin paikoin aidosti yllättävä tarina, vaikka aihe onkin vanha. Nyt vähän harmittaa, että aiempia osia jäi niin monta väliin.

Sophie Kinsella: Hääyöaie
Kirjan nimi on hieno kunnianosoitus suomen vokaalisoinnulle ja kuvaa hyvin sisältöäkin. Siskosten ongelmallisia ihmissuhteita setvivä hicklit-hilpeily yltyy ajoittain farssiksi asti. Hauska vaikka aavistuksen toisteinen.

Stephen King. Joyland. Sisältää rakkautta, nuoruutta, nuorta rakkautta ja murhaa. Myös kummitusten ystäville löytyy pientä kevyttä pureskeltavaa. Ammattitaidolla toteutettu lyhyt romaani ja ehkä sopiva King-intro kauhukammoisille. Linkitänpä kuitenkin täysin päinvastaiseen näkemykseen: ComicAlly-blogissa tämä haukutaan hauskasti ja perusteellisesti.

Tuomas Kyrö. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Ensimmäistä kertaa kuuntelin Mielensäpahoittajaa äänikirjana. Antti Litja lukijana lunasti kaikki odotukset. Vanhan jäärän ajatuksissa on mukavasti omintakeisuutta ja sanailuhan on tutusti sujuvaa. Silti, jos rehellinen olen... niin välillä vähän tylsistytti. Hyvää automatkaseuraa kumminkin!

Stephen King: Revival ja muita helmikuun kirjoja

Helmikuuni näemmä loppui vasta hulppeasti maaliskuun puolella. Kuukausi olisi jäänyt kovin kirjaköyhäksi ilman hiihtolomaa... Mutta lomalainen ehtii lukeakin: ihan koko aikaa ei voi olla mäessä, eikä myöskään tuijotella maisemia, edes sellaisia kuin kuvassa.

Yksi lukemistani kirjoista* oli Stephen Kingin jo viime vuonna ilmestynyt Revival. King on minulle rakas kuin raita Marimekolle: oli itsestään selvää, että tämä on luettava.

Ja kyllä pappa vaan osaa! Silloinkin kun tarinan rakenne on vähän hutero (niin kuin tässä), kerronta melko löysää (niin kuin tässä) ja ideat jokseenkin käytettyjä (niin kuin tässä), King hanskaa lukijan koukuttamisen. Salaisuus on ihmisissä. Kingin hahmoihin kiintyy ja heistä kiinnostuu, vaikka he eivät omaan makuun olisikaan. Tässä kirjassa en oikeastaan pitänyt kenestäkään, mutta silti oli vaikea laittaa kirjaa sivuun.

Suosittelen faneille ja pienellä varauksella muillekin, vaikka Morre olikin varsin pettynyt. Tämä ei missään nimessä ole parasta Kingiä... mutta heikompi King hakkaa monen muun huippusuoritukset.

Revivalin tarina alkaa pienen pojan hiekkaleikeillä ja päättyy, noh, sitä ei ehkä kannata sanoa, vaikka loppuhuipennus ei ollut minusta kummoinenkaan. Yksi Revivalin selkeä teema on addiktio, jota King on jo pureksinyt (tehokaammin) mm. Hohdossa ja sen jatko-osassa. Kirpakammin ja ehkä tuoreemmin King tarttuu toiseen teemaansa: uskoon, uskontoon ja niistä hyötymiseen.

Aloinkin Revivalin myötä miettiä, onko länsimaissa noussut viime vuosina jokin patoutuma pintaan, kun kovin moni kirja viime vuosina lukemani kirja tuntuu joko suoraan käsittelevän uskonnollisia teemoja tai sivuavan niitä. Ehkä meillä humanistiskapitalistisilla kulutusyksiköillä on salattua tarvetta pohtia suhdettamme uskomiseen?

Tämän ajatuksen nosti varmaan esiin toinen helmikuussa lukemani kirja, Sarah Lotzin The Three. Siitä pääsenkin sujuvasti muihin helmikuun kirjoihin:

Sarah Lotz. The Three. Pikkuisen hajanainen trilleri lähtee upeasta alkuasetelmasta, miksaa uskontoa, politiikkaa ja kolmansia ulottuvuuksia, ja päättyy lievään lässähdykseen. Kiinnostavasti toteutettu kerronta kantoi hyvin. The Independentin David Barnettin mielestä hittiainesta. Itse ostin.

Jouni Hynynen. Rakkaudella Hynynen. Äänikirja. Muusikko puuskahtelee ja murisee, ajoittain hauskasti. Ei voi suositella salibandyn pelaajille tai asiat vakavasti ottaville ihmisille. Lystikkäänä yksityiskohtana pitää mainita kirjoittajan itsesensuuri: Hynynen nimittäin omaa tekstiään tulkitessaan pariin otteeseen toteaa mitä p****aa tämä on, en mä tätä lue ja hyppää seuraavaan kolumniin. Kirja oli jäänyt mieleeni Tessan blogijutusta. Kirjastosta.

Christoffer Carlsson. Varjot. Traumaattisesta lähiönuoruudesta poliisinuralle ulottunut Leo etsii uraumpikujassa entisyyttään. Sitä edustaa kirjassa narkkaripahis-Grim. Ruotsalaispsykologisen dekkarin tyylille uskollisesti Varjot pursuaa ymmärrystä kaikille. Silti enimmäkseen hyvää luettavaa.  Mummo matkalla tykkäsi. Pyytämätön arvostelukappale.

Erik Axl Sund. Lasiruumiit. Varistyttö-trilogian kirjoittajilta pukkaa uutta. Nuorten itsemurha-aaltoa käsittelevä dekkari kammottaa tehokkaasti mutta taitaa silti unohtua helposti. Ei näin synkkiä halua muistella. Lukemisteni historiaan tämä jää ensimmäisenä e-kirjalainani. Kiitos vaan vinkistä Seinäjoen kirjaston facebook-sivulle!

Tuomas Kyrö. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Ensimmäistä kertaa kuuntelin Mielensäpahoittajaa äänikirjana. Antti Litja lukijana lunasti kaikki odotukset. Vanhan jäärän ajatuksissa on mukavasti omintakeisuutta ja sanailuhan on tutusti sujuvaa. Silti, jos rehellinen olen... niin välillä vähän tylsistytti. Hyvää automatkaseuraa kumminkin! Kirsikin kuunteli tämän Elisan äänikirjana. Itse ostin.

Sokerina pohjalla vielä toinenkin King:

Stephen King. Joyland. Nostalgista tyylittelyä hyödyntävässä Hard Case Crime -sarjassa ilmestynyt Joyland epäilytti alkujaan, mutta osoittautui oikeastaan aika mainioksi. Kuten Mr. Mercedes jo osoitti, King osaa kirjoittaa dekkarigenressäkin. Joylandissa on rakkautta, nuoruutta, nuorta rakkautta ja murhaa. Myös kummitusten ystäville löytyy pientä kevyttä pureskeltavaa. Ammattitaidolla toteutettu lyhyt romaani ja ehkä sopiva King-intro kauhukammoisille. Linkitänpä kuitenkin täysin päinvastaiseen näkemykseen: ComicAlly-blogissa tämä haukutaan niin hauskasti että melkein muutin mieleni koko Joylandin suhteen! Itse ostin.

*Tai siis ei-kirjoista. E-kirjathan eivät olekaan kirjoja, tietää EU.

Kieppijoulu ja maailmanlopun lukuvuosi

Joulukuusta tuli melkein yhtä huono lukukuukausi kuin loka- ja marraskuustakin. Vietin kyllä joulun kaupunkikämpässäni kuin riekko kiepissään: kietouduimme Neiti B:n kanssa torkkupeittoihin ja otimme  pyhät hyvin rennosti. Siitä huolimatta lukemiset jäivät vähiin. Katsoimme kymmenkunta elokuvaa ja söimme kaiken kaupungin homejuuston.

Ylipäänsä loppuvuosi 2012 on osoittanut, että eipä ole edes minun kyltymätön lukemiseni mitenkään itsestäänselvää. Kun riittävästi myllertää elämäänsä, näkyvät vaikutukset niinkin perustavanlaatuisissa asioissa kuin lukuharrastus... Uusi arki on laittanut käytännölliset ja sosiaaliset rutiinini sekaisin. Henkinen kaaos on sitä luokkaa, että tekstiin uppoaminen onkin äkkiä vaikeaa.

Sinänsä tämä lukemiseen keskittymisen vaikeus on ollut minulle valaiseva juttu. Olen aina ajatellut, että luen niin paljon, koska viihdyn huonosti omassa päässäni ja maleksin siksi mielelläni toisten fiktiivisissä maailmoissa. Ilmeisesti yhtälö ei ole niin yksioikoinen; vaikka oma pääkoppa on ollut viime kuukausina poikkeuksellisen epämukava paikka, ei kirjareitti muihin ulottuvuuksiin ole tarjonnut helppoa pakoa. Lukeminen on ilmeisesti vaativampaa kuin olen tajunnutkaan. Se ei olekaan mikään itsestäänselvyys. Ollaan siis ylpeitä lukemisestamme, me lukutoukat!

Nyt alkaa tämä audiovisuaalisen viihteen kanssa läträäminen vähitellen riittää. Toivotan siis itselleni uudeksi vuodeksi pikaista paranemista keskittymishäiriöistä.

Plussapuolena vähästä lukemisesta on, että leffoja on tullut katseltua paljon tavallista enemmän, ja ruutua tuijottaessa näemmä kutoo nopeammin kuin lukiessa. Tässä kuussa on syntynyt neljä ja puoli sukkaparia.

Heh, keksin juuri toisenkin plussapuolen. Joulukuun kooste ja vuoden 2012 retrospektiivi mahtuvat samaan juttuun. Kas tässä!

Joulukuun luetut

Blogattua sain tässä kuussa muutaman kirjan:

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini
Antti Tuuri: Ikitie
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Lyhytarvion saavat bloggaamatta jääneet:

J. R. R. Tolkienin (1973, alkuperäinen 1937). Lohikäärmevuori. 
Olen kai ollut kiltti vuonna 1975, sillä pukki on silloin tuonut minulle tämän Tove Janssonin kuvittaman ja Risto Pitkäsen suomentaman version The Hobbitista. Näin elokuvan tässä kuussa ja se innosti kaivamaan kirjankin esille; niin vierailta tuntuivat jotkut elokuvan tapahtumista. Uudelleenluku osoitti, että jotkin asiat olin yksinkertaisesti unohtanut... mutta kyllä elokuvassa myös on monta sellaista elementtiä, jotka Tolkien on unohtanut kirjaansa kirjoittaa, vaikka ne elokuvaan hyvin sopivatkin. Heh, olin unohtanut, että tässä versiossa hobitti oli vielä suomeksi hoppeli! Oli mukava fiilistellä Kalpa Kassisen ja kumppaneiden kanssa taas pitkän tauon jälkeen. Lohikäärmevuodesta on kirjoittanut Haltiamieli, uudemmasta suomennoksesta Raija.

Tuomas Kyrö (2012). Miniä.
Menevä uranainen joutuu ottamaan änkyrän appensa osaksi arkeaan. Viihdyttävä pienoisromaani, mutta aivan Mielensäpahoittajan purevan ironian tasolle tämä ei minusta yltänyt. Ehkä ero on kertojassa; miniä ei oikein osaa nauraa itselleen. Mukavaa luettavaa silti, kirja, joka jättää hyvän ja vähän haikean mielen. Miniästä on kirjoittanut moni, mm. Kirsi.

Lisäksi luin Fables-sarjakuvaa oikein urakalla. Ensimmäiset osat olivat uusintakierroksella, numerot 9 - 13 luin nyt ensimmäiseen kertaan. Hassun ostosvirheen vuoksi minulla on numerot 16 ja 17 valmiina täällä kotona ja vielä tämä erillistarinakin, mutta 14 ja 15 puuttuvat välistä. Stalkkaan siis postiluukkuani välikappaleita odotellen ja kirjoitan sarjasta kun koko setti on luettuna.

Kesken jäi joulukuussa:

Arne Nevanlinna (2012). Varma.
Lainasin tämän äänikirjana, koska Tuurin Rauta-anturaa ei sellaisena saanut (nyyh), ja Varma oli hyllyssä tyrkyllä. Minulla on ollut vähän huono omatunto Arne Nevanlinnan suhteen; olen nimittäin saanut vuosia sitten lahjaksi hänen romaaninsa Marie, ja kerran toisensa jälkeen jättänyt sen lukematta. Takakannen ja kuulemani perusteella olin jo etukäteen aika varma, ettei Marie innostaisi.

Noh, ajattelin Varman kanssa vähän kompensoida, sillä sitä kuvattiin mm. näin: yksinäisen naisen kasvukertomus, ironisoi myyttiä sankarivaikoilijoista ja romaani yhteiskuntaa hallitsevista näkymättömistä voimista. Öh, voipi olla, mutta kolmen CD:n jälkeen mikään näistä kerroksista ei ollut auennut minulle ja olin vain ärtynyt ja hämmentynyt ja tympääntynyt. Lisäksi Seela Sella, Suomen ihanin diiva, luki Varmaa niin tulkiten ja eläytyen, etten kunnolla kuullut kirjailijan ääntä. Kokonaisvaikutelmaksi jäi muutenkin, että tarina on kuusi tai kahdeksan astetta liian taiteellinen minulle. Ei voi mitään, kaikki lukijat ja kirjailjat eivät vain kohtaa. Varman maailma jäi minulle ihan silpuksi. Kontrasti vuoksi kannattaa vilkaista vaikkapa Arjan mielipide, Unni puolestaan jäi vähän epävarmaksi Varman suhteen.

Kuukauden haku:

Tällä kertaa hymyilyttivät vienosti haut pönttökiuas, humpuuki ja suomi tietoutta.  Näitähän blogini pursuaa. Vaikutuksen tekivät myös filosofiselta kajahtavat kävellessä kädet kylmää ja itseään ei pääse pakoon. Vau. Toivottavasti teksteistäni oli apua. Jos ei vielä selvinnyt: ensimmäiseen suositan lämpimiä hanskoja ja toiseen kirjoja punaviinin kera.

Harhaisin haku joulukuussa lienee täysin pieleen mennyt hevosen synnytys.  Google tekee varmasti parhaansa, mutta aina ei voi onnistua...


Lukuvuosi 2012

Noin numeroita
Aivan putkeen tämä vuosi ei ole lukemisen suhteen mennyt, kun jälkipuoliskolla niin sakkasi. Vuoteen 2011 verrattuna olen lukenut arviolta 70 kirjaa vähemmän eli noin 230. Joukkoon mahtuu parikymmentä äänikirjaa ja seitsemän runokokoelmaa. Lisäksi luin kolmisenkymmentä sarjakuvaa.

Taustapeiliin tiiraillessa näyttää siltä, että olen lukenut suhteellisen paljon sellaisia kirjoja, jotka ovat jo toisella tai kolmannella lukukieroksella. Yli 40 kirjaa oli ennestään tuttuja. Kuitenkin pinoon mahtui mukavasti myös uutuuksia, etenkin kotimaisia. Luetuista noin 35 on joko julkaistu tai suomennettu tänä vuonna. Englanniksi luin vähemmän kuin ennen, vain reilut 50 kirjaa.

Sattuu ja tapahtuu
Vuoteen mahtui mieleenpainuvia tapahtumia: kirjabloggaajien miitti Kuopiossa, Helsingin kirjamessut, antiplagiaatio-operaatio ja Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste, muutamia mainitakseni. Eikä saa unohtaa myöskään Blogistanian Finlandiaa, johon olen oman äänestyslippuni jo ajastanut.

Suurin kirjoihin liittyvä tapaus tänä vuonna oli minulle silti henkilökohtaisen kirjastoni raju karsinta. Myin noin 2000 kirjaa divariin muuttaessani omakotitalosta kerrostalokaksioon. Ja selvisin hengissä! Ei siis ole ehdottoman välttämätöntä omistaa jokaista hyvää kirjaa... olen oikeasti ylpeä siitä, että pystyin luopumaan kirjallisesta turvarievustani. Uusi pieni kirjahyllyni on sievä. Eikä häkkivarastossakaan ole kuin seitsemän laatikollista kirjoja.

Lukukokemuksia
Sekä 101 naisten kirjan lista että 101 spefin helmen lista ovat yhä kesken, vaikka alkuvuodesta kuvittelin ainakin toisen tulevan kuitatuksi tänä vuonna. Myöskään runojen lukijana en ole oikein kunnostautunut. Silti kirjavuoteen on mahtunut upeita lukuelämyksiä.

Ursula Le Guin ja Andrzej Sapkowski ovat vakuuttanet ulkomaisen spefin puolella. Kotimaisessa spefissä Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo pitävät asemansa, mutta uudet tulokkaat Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo todella jysäyttivät esikoisromaaneillaan. Osuuskunta Osuuskumma on kiinnostava tulokas kustannusrintamalla.

Yleisen fiktion suhteen erikoisin tapaus taitaa olla takinkääntöni Antti Tuurin suhteen. En ole Tuuria suuremmin fanittanut, mutta Taivaanraapijoiden myötä innostuin hänen historiallisista romaaneistaan. Rauta-antura odottaa jo pöydän kulmalla.

Pitää myös kehaista tämän vuoden hienoja kotimaisia esikoisia. Mistä näitä oikein tulee? Vaikka myyntitilastoja selatessa voi kotimainen kirjallisuus tuntua kriisiytyneeltä, ainakin kirjailijatulokkaiden taso on kova!

Jos esikoisia ei lasketa, merkittävin uusi kirjailijatuttavuus vuodelta 2012 taitaa olla Haruki Murakami, jonka kirjoja tekee mieli maistella vähän kerrassaan. Jo Kafkan ja Sputnikin perusteella tiedän, että tähän kirjailijaan haluan syventyä. Aina saa sielunhierontaa. Odotan kynsiä pureskellen myös jatkoa Hilary Mantelin romaaneille Wolf Hall ja  Bring Up the Bodies... Tudor-teema jaksaa innostaa ja Mantel on omassa luokassaan aikakauden ja sen hahmojen tulkitsijana.

Uuteen vuoteen
Näin vuodenvaihteen kohdalla tuntuu, että lukuinto on palaamassa. Maya-kalenterista saatiin paras lopunaikojen hypetys sitten vuosituhannen vaihteen, mutta niin vain näyttää elämä jatkuvan. Tulevan vuoden aikana otan teemaksi omien lukemattomien kirjojeni perkauksen: muuton yhteydessä selvisi miten jumalattoman paljon niitä on!

Tai - ehkä ei kannata liiaksi suunnitella. Kirjat, niin kuin polutkin, ovat arvaamattomia ja voivat johtaa melkein minne vain. Siinä se hupi kai piileekin.

Toivotan kaikille kevyitä kantamuksia ja seikkailurikkaita kirjamatkoja tulevalle vuodelle.
Loistakoon lukuvalot kirkkaina tammikuun pimeässä!

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Mielensäpahoittaja

Tästä kirjasta olen kuullut hyvää monelta taholta, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kuulin kirjastossa että monta varausta oli ennen minua jonossa. Mutta tulihan se sieltä lopulta.

Ja palkitsi odotukset. Herkku mikä herkku. Mielensäpahoittajan sisältöä ja tyyliä on kuvattu hyvin ja fiksusti niin monessa blogissa (Morren, Inan, Susan ja Zephyrin muutaman poimiakseni), ettei minulla ole siihen juuri lisättävää.

Vain yksi puoli Mielensäpahoittajassa yllätti, sen humorin monisyisyys. Osasin odottaa, että Kyrö nauraa vanhan jääränsä kautta nykyajalle ja vähän vanhoille jäärillekin, mutta mielensäpahoittaja meni vielä askelen pidemmälle, nauroi vähän itselleenkin. Näiden pienten tarinoiden komiikka saattaa olla paljosta velkaa alkuperäiselle formaatilleen, kuunnelmalle. Ajoitus on pettämätön, sävy yksinkertaisen puhutteleva. Tyyli oli melko erilainen kuin 700 grammassa, mutta suomalaisen (miehen) ymmärrys sama. Kyrö kurkistelee syvään kaivoon ja ammentaa sieltä kirkkainta ilolientä.

Kolehmaisen mielestä jokamiehenoikeutta pitäisi kaventaa koskemaan vain suomalaisia. Siinä se onkin oikeassa, että jokamiehenoikeus pitäisi poistaa. Mutta sen tilalle täytyy tuoda jokamiehenvelvollisuudet. Hän, jonka tiluksilla kasvaa marjoja tai sieniä, ne kerätköön, säilököön, syököön tahi pienellä katteella myyköön. Jos ei itselle tämä raha kelpaa niin sen verran pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, esimerkiksi Thaimaahan, kyllä luulen että sieltä löytyy joku jolta puuttuu jotain. (s. 71)

Tämä oli tarkoitus lukea hitaasti. Ei kyllä siitä mitään tullut. Ja lyhytkin se oli.

Tuomas Kyrö (2010). Mielensäpahoittaja. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Majander tykkäsi erityisesti äänikirjaversiosta. Muistelen että tästä olisi ollut joulun alla isompikin juttu, mutta siihen en löytänyt linkkiä. Mari Viertola Turun Sanomissa nautti myös.

700 grammaa

Morren postauksen perusteella lukulistalle nousi Tuomas Kyrön kokoelma Mielensäpahoittaja, mutta *voihkii* sitä jonottaa kirjastossa neljä muuta ennen minua. Lainasin esimauksi kuitenkin Kyrön vanhemman romaanin 700 grammaa.  

700 grammaa on hulvaton tarina suomalaisesta sisusta ja sisuksista. Kiven perheen miehet etsivät hyväksyntää hyppäämällä, tukenaan apurahahelvetin ja moniteoreettisen lähestymistavan kanssa koheltava Valmentaja, eräänlainen taivaallinen vastine sosiaalialan erehtyväiselle ammattilaiselle. Ilmari Kiven ja hänen poikansa ponnistelu kohti olemassa olemisen ja rakkauden oikeuttavaa ennätyspituutta pursuaa huumoria.

Jossain on silti vakava pohjavire. Mitä oikein vaaditaan - mitä me oikein vaadimme itseltämme - että kelpaisimme? Haittaako se niin jos on saanut nimensä koiran mukaan? Jos se koira oli rakas? Voitaisiinko ottaa vähän rennommin?

Suurin osa kirjasta on tehty "proosatutkimuksen" muotoon, ja lainaukset eri lähteistä rytmittävät tarinaa mukavasti. Hieman pitkittyneen roolin tosin saivat Ilmarin pojan Rainerin radiohaastatteluosuudet. Teksti vaihtelee raskaamman ja vähän keveämmän rytmin välillä. Muutaman kerran tyylittely lyö vähän korville, mutta enimmäkseen imu on loistava. 700 grammassa soi suomalainen uusi vuosituhat, se on kuin mieskuoron esittämä kansanlaulusikermä kaupungin kaoottista taustaa vasten.

Lähtönopeusharjoitteita koiran kanssa, kivenmurikoiden vetämistä ja kierittämistä. Sitten he kiinnittivät talon perustuksiin traktorin kumin ja Ilmari asettui kiven ja kumin väliin, kumin sisään. Sen jälkeen maksimivoimaisia pyrkimyksiä kumista irti, irti kivestä, nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Ilmari taisteli kunnes kumi katkesi tai mies katkesi, kivet murtuivat, jalat vapautuivat juoksuun ja kuinka hyvältä vapaus tuntui, ja sitä hyppäämisen pitäisikin olla, itsensä toteuttamisen ylin muoto, suuri öljyvärikangas, jonne Jackson Pollock paiskoo värisotkun ja kolmivuotias Turo käy hieman korjailemassa sormiväreillään. Ilmari huusi, hikosi, oli eläin, ihana itseään kohti kulkeva taakastaan vapautunut eläin, ja poika hänen vierellään kuin Mr. Miyagi tai ala-asteen opettajani Toikkanen, vakavailmeisenä, merkiten muistiinpanovihkoon tulokset, toistot ja harjoitusajat, valmiina tuomitsemaan ininät, virheet, luonteenheikkoudet, valmiina tietämään kaiken paremmin. (s. 202)

Suurin heikkous kirjassa olivat naishahmot: vaikka Liisa Kivelle annetaan ääni, ja poikienkin morsian pääsee välillä ääneen, ei 700 grammaa oikein vakuuta naiskuvallaan.  No, hyvähän se on mittamiehenä jälkeenpäin huudella, kun toinen on hypännyt. 

En tiedä oliko 700 grammaa maailmanennätys, mutta kansalliselle tasolle ylsi komeasti. Aikomus oli alunperin lukea hitaasti, nautiskellen.... mutta kun on loma, ja on aikaa, ja vähän myöhempäänkin voi valvoa... kaikki meni heti. *etsii puuttuvaa itsekuria pöydän alta* 

Odottelen innolla Mielensäpahoittajaa, jonka aion annostella itselleni pieninä palasina Inan suosituksen mukaan. Kyrön kirjoihin voisi muutenkin palata jossain vaiheessa, kunhan lukulista vähän tästä lyhenee. 

Tuomas Kyrö (2009). 700 grammaa. Helsinki: WSOY. 

Mervi Kantokorven kuvaileva arvio löytyi Hesarista, Hannu Waaralan kehut Savon Sanomista.